Selkeästi yksi (viime vuosien?) parhaista toimintaelokuvista. Käsittämätön paketti ylilyötyä toimintaa, kaheleita ideoita ja pikimustaa huumoria, joka etenee kuin irtipäässyt pikajuna. Ei tätä voi sanoin kuvata, se pitää nähdä.
Mutta sitten pitää ihmetellä loppuratkaisua. Siis oliko tää koko homma pelkkää videopeliä? Alkutekstit ja lopputekstien jälkeinen klippi kovasti viittaisi siihen, sekä jatkuva “poweruppien” keräily plus itsestään korjautuvat vammat? Jos oli “totta”, niin miten jo varmistettu jatko-osa samalla päähenkilöllä on mahdollinen? Joko Chev alkaa hourailemaan jossain vaiheessa, eli ei putoa kopterista, tai sitten jäi henkiin, mikä ei nyt leffan muu realismi huomioonottaen (etenkin se viimonen pompaus) olisi kai edes kovin mahdotonta…
Jos ei ymmärrä, että Statham on 2000-luvun Arska (paitsi että lisäksi puhuu ymmärrettävästi ja osaa jopa näytellä), niin katsoo alkajaisiksi vaikka nämä. Läski tummuu kun rystysvoileipä puhuu. Plus autojakin rankaistaan älsän käihästi. Plot, what plot?
Kevyesti sarjan paras. Kunnon post-apokalypsploitaatiota ja herkullista ripaskapuukkoa kahdella kukriveitsellä. Ihquja gore-efektejä, kuten “mutanttilonkeroilla silmät ja kieli päästä”, ja napakoita headshotteja. Comic reliefkin kuolee. Hupaisasti leffassa kierrätetään ahkerasti kieli poskessa post-apokliseiden lisäksi kauhu- ja westernkliseitä. Toimintakin on tymäkkää, ainoana kauneuspilkkuna lopetus tosin on täysin epälooginen: miten ylikuormattu kevyt helikopteri muka voisi lentää Vegasista Alaskaan ilman välitankkauksia?
Tästä on hyvä jatkaa neloseen, etenkin kun vihonviimeisen kohtauksen perusteella nelonen sijoittuu Japaniin, jossa siis toivottavasti on vielä eloonjääneitä koulupuk—
Kiva lakmustesti: olisiko kiva, jos 80-luvun toimintaelokuvan kuvastolla kerrottaisiin Väiski Vemmelsäären ja Elmerin yhteenotosta? Ai ei? No älä sitten katso tätä. Hyvässä ja pahassa 20 vuotta aikahypyllä tulevaisuuteen tuotu kasariäksön: on näsäviisaita onelinereita laukova asennevammainen sankari, on hysteerisen neuroottinen paha setä, paljon tarpeetonta ja rujoa väkivaltaa sekä erityisesti monta kekseliästä tappoa, tällä kertaa teemana on “kuinka monella eri tavalla porkkanaa voi käyttää tappamiseen?”. Kova ehdokas vuoden parhaaksi toimintamätöksi, jopa Planet Terror huomioiden. Itse asiassa, kova ehdokas yhdeksi kaikkien aikojen parhaista.
Jos tämäkään ei vakuuta, niin merkkijonon “Monica Belluccin alastonkohtaus” luulisi viimeistään myyvän elokuvan jokaiselle heteromiehelle.
PS. Hesarin Njet-liitteessä oli näköjään Pertti “Fränti II” Avola haukkunut tämän. Mitä järkeä on lähettää tällaista elokuvaa arvostelemaan tyyppi, joka tunnetusti vihaa (etenkin amerikkalaisia) toimintaelokuvia yli kaiken? Piruuttaan voisi kirjoittaa vastineen, jossa linjaisi, jotta kyllä se Stalker on eri paska leffa koska siinä ei ole mielipuolisesti hihittävää sadomasokistikääpiötä, tai että Tuulen viemää olisi muuten ihan OK mutta leffan pilaa paitsi taistelukohtausten verettömyys ja lyhyys mutta etenkin se ettei Vivien Leigh’n tissejä näytetä. Ai niiin, ja Citizen Kane muuttuisi paljon paremmaksi jos keskellä rainaa NINJAT tunkeutuisivat Kanen kartanoon (ja Kane ampuisi ne minigunilla).
Sen verran absurdi ylimelodramaattinen mustalla huumorilla maustettu väkivaltapläjäys, että ei oikein osaa sanoa mitään muuta kuin että kurkoa on. Jos miksaa Kauriinmetsästäjään Arpinaaman, Rambot ja Woon omasta tuotannosta vaikka Hard Targetin niin saattaa saada käsityksen leffan meiningistä (niin ja miksei Grand Theft Autotkin voisi miksata).
Välillä kyllä lipsutaan jo komiikan puolelle, Vietnam-elokuvassa näköjään lakisääteisessä vankileirijaksossa ei varmaan yksikään klisee jää käyttämättä sen parinkymmenen minuutin aikana kun siellä viivytään, ei ihme että näyttelijöitäkin alkaa naurattaa. Aina välillä kuolataan kuin Turkan Seitsemässä veljeksessä. Perinteinen lopun kaksitaistelu on jo Woon skaalallakin höpöä ja ylipitkää. Alku myös junnaa paikallaan turhan paljon, alkutekstijakson verinen jengitappelu leppoisankoomisen swing-musiikin tahtiin antoi odottaa ärhäkämpää otetta.
Mutta kun vauhtiin viimein päästään, niin Woon tavaramerkiksi muodostunut haudanvakava paatoksellisuus ja traagisuus yhdistettynä pidäkkeetömään action-dadaan voittaa kyllä puolelleen. Kun puoli Vietkongia lahdataan kerävolttia heitellen, juuri asetta pitelemään oppinut märkäkorva paukuttelee akimbona napakymppejä, dynamiittipötkö räjäyttää puoli baaria muttei hievautakaan päähenkilöä, tai kun olkimajat räjähtävät monikymmenmetrisiksi tulipalloiksi jo pelkän konekivääritulen voimasta ei voi kuin tuijottaa epäuskoinen virne naamallaan. Ei se ole Woo-elokuva jos kaikki ei ole elämää suurempaa.
Mistä tuleekin mieleeni, mitä aineita Woo on oikein Hollywoodiin päästyään popsinut? Jos nyt vähän onkin pitänyt hillitä kukkahattutätien takia, niin varhaiskauden tuotokset Face/Offiin asti ovat vielä kunnon kamaa (tosin kamala Broken Arrow enteili jo tulevaa), mutta siitä asti on tultu vain alamäkeä. Payback oli enää “ihan jees”, ja olisi voinut olla kenen tahansa tekemä – yhtä CGI-kyyhkystä lukuunottamatta siinä ei ollut jälkeäkään Woon tavaramerkeistä tai miehen alkuvoimaisesta luovasta hulluudesta, ja sen jälkeen onkin ollut aika hiljaista. Seuraavaksi vuorossa on IMDB:n mukaan manner-Kiinassa, tuossa taiteellisen ilmaisuvapauden luvatussa maassa, filmattu historiallinen eepos kiinalaisille rakkaasta Kolmen kuningaskunnan ajasta, vieläpä kohtalaisen merkittävästä taistelusta – en usko, että olen hirveän väärässä, jos arvelen että tästä tulee pystyyn kuollutta pönötystä. Ehkä huhutuista muista projekteista Spy-Hunterin tai Metroidin filmatisoinnit, tai sitten se “1500-luvun-ninja-nykyajan-Nykissä-mut-ei-me-hei-plagioida-Last Ninja II:ta”-sekoilu onkin Woon nykykunnon huomioonottaen ihan oikea viiteryhmä.
Elokuva (katsoin jaksot teatterissa peräjälkeen, muuta ratkaisua kuin back-to-back ei tämän teoksen suhteen tueta) palauttaa uskon elokuvantekoon, sekä on virkistävä tuulahdus ajalta, jolloin ei laskemoitu niin kuin nyt. Tai no, olihan sekin laskelmointia, että mietittiin, jotta “tissit myy, natsit myy, autotakaa-ajot myy, kung-fu myy, eiköhän tungeta ne kaikki samaan elokuvaan”. Nykyään taas laskelmoidaan siten, että pyritään tekemään hajuton, mauton, väritön, ketään ärsyttämätön tasapaksu tuote, jonka pitää otsa rypyssä pyrkiä (tuloksetta) olemaan vakavasti otettavaa kårkeakyldyyriä vaikka kyseessä olisikin yhdentekevä toimintapätkä. Mihin unohtui se pieni ja nykytuottajien mielestä mitätön seikka, että viihde-elokuvan pitäisi viihdyttää katsojaa?
Toisaalta, katsojaa tavallaan huijataan. Kyseessä on kuitenkin kahden tunnetun ohjaajan, jos ei ihan A-listan niin kohtalaisen tunnetuilla näyttelijöillä kuitenkin, tekemä ison budjetin tribuutti, ei pienen nyrkkipajan kengännauhabudjetilla tehty aito B-elokuva. Ehkä hyvä niinkin, sillä nyt mutasarjan leffojen heikkoudet ovat poissa ja kaikki hyvät puolet tallella. (Mitä nyt miespuolinen testiyleisö tosin kaipasi enemmän eksploitaatioaikojen paljasta pintaa, mutta ehkä sitten siinä Werewolf Women of the SS:ssä… )
Death Proof
Leffa pärähtää käyntiin aika hiljaisesti. Normaali tarantinolainen dialogi ja postmodernit viittaukset alkaisivat vähän ajan kuluttua tuntua puuduttavilta, mutta surrealistiset tempaukset (ja itsetarkoituksellisesti esiteltävät sääret) pitävät mielenkiinnon yllä. Sitten elokuva herääkin henkiin, kun Kurt Russelin käsittämättömän mainiosti esittämä Stuntman Mike saapuu paikalle väijymään slasher-kliseisiä tyhjäpääbimboja. Stuntman Mike on myös virkistävän vanhanaikainen psykotappaja. Nykyäänhän pitää yleisö saattaa tuntemaan säälinsekaista sympatiaa paatuneintakin massamurhaajaa kohtaan kertomalla, kuinka häntä kiusattiin pienenä ja lelu on edelleen patterin välissä. (Jos näin onkin Miken kohdalla, sitä ei onneksi ainakaan kerrota.) Mike tappaa yksinkertaisesti siksi, että se on hänestä kivaa. Tehostettuna mielipuolisella virnuilulla. En myöskään olisi uskonut, miten paljon yhdestä autokolaristakin saa irti (pun intended), mutta niin vain se on että kuvakulmia vaihtelemalla ja toistamalla ja kronologiaa rikkomalla saa tästäkin uudenlaisen tulkinnan.
Puolessavälissä tyyli luontevasti muuttuu slasherista takaa-ajoleffaksi. DP:n (öhö öhö) jälkipuolisko on jo huomattavasti vauhdikkaampaa menoa. Dialogiosuus on lyhyempi, nasevampi, ja ennen kaikkea, toimintaa on enemmän. Leffan kruunaa, ja sen olemassaolon oikeuttaa, yksi elokuvahistorian pisimpiä (tosin alkuperäistä Gone in 60 Secondsia ei olla vielä lähelläkään) ja jännittävimpiä takaa-ajoja. Kun isolohko-V8 alkaa mylvien julistaa sanaa ja vanhan koulun pelti taipuu rutisten, ollaan perusarvojen äärellä, eikä mies voi muuta kuin nöyrtyä ja antautua vauhdin hurmaan.
Hupaisin viittaus vanhoihin elokuviin on se, että stuntnäyttelijä Zoë Bell esittää samannimistä stuntnäyttelijää, tehden itse omat stunttinsa. Rajatulla budjetilla kun ei raha aikanaan riittänyt sekä stuntteihin että näyttelijöihin, niin stuntitkin saivat väkisinkin puherooleja…
Jotain miinusta pitää aina antaa. No iso Q on unohtanut, että “Eleanor” ei ollut normi-Mustang, vaan Mustangin halpamalli “Mach 1”. Jälkipuoliskon keltainen Mustang on nääs niin selvä viittaus, että tämä jää pikkaisen harmittamaan.
Planet Terror
Rodriguez kertoo kirjoittaneensa leffan jo 1998. Tästä johtuen se ei iske samalla miljoonalla voltilla kuin olisi tuolloin iskenyt – väliin kun on ehtinyt oikea zombie-renessanssi ja nyt meillä on Resident Evilit, House of the Dead, Dawn of the Deadin remake, Land of the Dead, 28 Days (ja 28 Weeks) Later ja niin pois päin.
Mutinat sikseen, PT on kuitenkin tanakka paketti joka iskee kuitenkin kuin 999 999 volttia. Tarpeeton “vakava” aines, yhteiskuntakritiikki sun muut on tungettu romukoppaan ja tilalla on estoton läträys, joka tuo mieleen Braindeadin ja Army of Darknessin kaltaiset splatterkomediaklassikot. Kuka kaipaa ruohonleikkuria kun zombeja voi teloa helikopterin lavoilla? Kurkipotkijat menköön kotiinsa, tosimiehet viipaloivat lihaa kahdella perhosveitsellä. Jos pään räjäyttäminen kappaleiksi ei tunnu enää missään, niin entäs aivojen kaapiminen kallon sisältä? Yhdistettynä kajahtaneisiin henkilöhahmoihin ja pikimustaan huumoriin lopputulos on käsittämättömän viihdyttävä, ja samalla zombie-elokuvan parhaimmistoa.
Varsinaisesti PT ei tuo genreen mitään uutta, mutta enpä nyt kyllä keksikään, mitä “uutuutta” olisi kaivannut. Kai se yksi ylipitkä kuolinkohtauskin kuuluu genreen, mutta sen olisi kyllä voinut keksiä poiskin. Sitä paitsi, tässä pätkässä on paras alkutekstijakso sitten Barb Wiren (jolle kyllä jäädään rinnanmitalla)
Summa Summarum
En muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa elokuvissa. Kunhan sitten muistetaan, ettei olla menossa katsomaan mitään Kolme väriä -trilogiaa, vaan matalaotsaista viihdettä.
Loppurutkutus II: Loppurutkutuksen pojan koston paluu
Koska ahneet tuottaja-Weinsteinit haluavat maksimoida myös DVD-myynnin, on elokuvan jenkkiversiossa “väliajalla” esitettävistä olemassaolemattomien elokuvien trailereista vain yksi jäljellä tässä Pohjan perälle rantautuneessa kahtia jaetussa versiossa. Onneksi YouTube (joka ei nykyään edes riko lakia, heh) pelastaa Atlantin tämänkinpuolisen yleisön:
Mennessäni katsomaan tätä elokuvaa en ainakaan ollut etukäteen valmistautunut kehumaan sitä. Käsikirjoitus vuosi jo toista vuotta sitten nettiin, ja sen lukeminen sai aikaan äkillisen vastareaktion sekä halun kirjoittaa miljoona viestiä “Michael Bay ja Steven Spielberg raiskasivat lapsuusmuistoni”. Ihmetys oli suuri, kun useimmat elokuvan nähneet kehuivatkin sitä, mutten uskonut kunnes omin silmin näin. Kerrankin oli iloinen yllätys, että sanat paperilla eivät riitä aina kuvaamaan omakotitalon kokoista liikkuvaa kuvaa edes läheksikään
Aluksi varoituksen sana. Jos potentiaalinen katsoja on
a) militaria- tai erityisesti ilmailuharrastaja,
b) fanittanut pienenä Transformersia,
c) muuten vaan mechafriikki, tai peräti
d) Michael Bayn ohjaustyylin ystävä,
niin elokuva on mielenterveydelle vaarallista tajuntaa laajentavaa kamaa. Miksikö?
a) Koska USA:n asevoimat tykkäävät silkkaa propagandaa ohjaavasta Michael Baysta, hän on päässyt kuvaamaan asejärjestelmiä niin paljon, että CGI:hin tai pienoismalleihin tarvitsee turvautua vasta kun peltiä alkaa vääntymään. F-22 Raptor ja MV-22 Osprey pääsevät esittäytymään ensi kertaa aitoina asioina valkokankaalla arvolleen sopivasti, ja A-10 on aina yhtä söpö lentsikka. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta militariaharrastajalle varsinkin elokuvan alkupuoli on silkkaa pornoa.
b) No kun siinä on Transformersit ihka elävinä, Optimus Prime vieläpä alkuperäisellä ääninäyttelijällä. (Tosin 80-luvulla lapsuuttaan viettäneitä sapettaa se, että juonielementiksi on pitänyt ammentaa näitä uudempien aikojen kerettiläisiä ideoita. No, onneksi ei ole mitään samperin Beast Warsin mönkijöitä vielä tässä osassa.)
c) On äärimmäisen häiriinnyttävää kuvitella, miltä näyttäisi samantasoisilla efekteillä toteutettu Battletech-elokuva tai live-action versio Neon Genesis Evangelionista näyttäisi.
d) Kaikki Bayn tyyli- ja tehokeinot on ylikäytetty nupit kaakkoon -menetelmällä. Suuri osa elokuvasta on siis totaalisen paatoksellisen överiksi vedettyä laskelmointia, propagandaa ja pullistelua. Joka joko toimii tai sitten ei.
Pienen pieni pikkupiru tosin alkaa sitten nitkuttaa niistä ongelmista.
1) Produced by Steven Spielberg. Tästä on seurannut elokuvan alkupuolelle tarpeettoman paljon pikkulapsille suunnattua huumoria, joka sekin tuntuu olevan noin neljännesvuosisadan verran ajastaan jäljessä, kuten päähenkilöteinin jälkeenjääneet vanhemmat, Transformereitten piileskely heiltä puutarhassa, pienen soluttautujarobon slapstick-komiikka jne. Elokuvasta voisi huoletta leikata tätä tuskaannuttavan vaivaannuttavaa osuutta parikymmentä minuuttia, mikä myös parantaisi rytmitystä sekä tekisi leffasta paremmin kohderyhmälle soveltuvan – pikkulapset eivät leffaan kuitenkaan pääse, sen verran reipasta meno jo on, eli tämä on joka tapauksessa tarkoitettu nostalgisoijille teini-iästä ylöspäin. Sitäpaitsi, pikkulapsilta menee noin 90% elokuvasta joka tapauksessa täysin ohi.
Oletan kyllä, että DVD-version julkaisun jälkeen tästä ilmaantuu BitTorrent-verkkoihin useampikin “varttuneen väen” fanieditti, jossa nämä virheet on korjattu siinä määrin kuin materiaali antaa myöten.
2) “Origins movie”. Koska tämä on tarkoitettu sarjan aluksi (kahdelle jatko-osalle näytettiin vihreää valoa jo ennen maailmanensi-iltaa), niin toimintaan päästään kunnolla vasta leffan loppupuolella. Samaten, liikaa aikaa käytetään hahmojen esittelyyn. Yhdessä vaivaannuttavimmista kohtauksista Optimus Prime esittelee joukkonsa nimi ja tehtävä kerrallaan. Kyllä tämmöiset asiat pitäisi käydä ilmi toiminnan tai dialogin kautta. Paljon parempi olisi ollut aloittaa in medias res, keskeltä toimintaa, ja vain tarvittaessa dialogin tai lyhyitten takaumien avulla selostaa taustoja. Samaten, Transformereita on surkean vähän, muutama per puoli, kun niitä loppuja säästellään jatko-osiin. Kyllä niitä olisi pitänyt olla vaikka parikymmentä per puoli, olisi lopun taisteluihinkin tullut ihan eri lailla eeppistä mättömeininkiä.
3) Kiintiöafroamerikkalainen (tässä leffassa vieläpä monikossa) joka on aina joka hassu, lihava, tai molempia ja selviää aina hengissä. Miten minusta silti tuntuu, että tämä on “positiivisesta” kuvauksesta huolimatta ihan yhtä rasistista ja ihan yhtä jälkeenjäänyttä kuin sadan vuoden takainen “blackface”-huumori?
Muutama detalji pitää kuitenkin mainita sitten taas plussana:
I) 9/11-traumasta on viimein päästy eroon. Megatron ja Optimus Prime nimittäin lennähtävät kovin tutun oloisesti toimistopilvenpiirtäjän läpi.
II) Yksi Decepticoneista on naamioitunut xXx2:sta tutuksi äärimmilleen lisäaseistetuksi ja -varustelluksi M1 Abrams-tankiksi.
III) Sähkösahalla robojen kimppuun.
IV) Tuotesijoittelu on lyöty niin överiksi että se on jo itseironista. “But Nokia is from Finland!” V) Loppupuolella yksi kohtaus rippaa niin suoraan Aliensia että pois alta.
Huomatkaa, minä en nitkuttanut realismista. Leikitään oletuksella, että ulkoavaruudesta tulleet tietoisuuden omaavat kerrostalon kokoiset lähes tuhoutumattomat loppumattomilla ammuksilla varustetut taistelurobotit jotka naamioituvat mm. henkilöautoksi on jo lähtökohtaisesti niin hönö idea että mitään yhteyttä realismiin ei edes kaipaa.
Summa summarum: puhtaana elokuvana tässä on parannettavaa, mutta kokemuksena se on silti uskomaton. Leffa kuuluu niihin, jotka kyllä kannattaa käydä katsomassa isolta kankaalta, isossakin plasmatelkassa tämä kyllä menettää osan tenhostaan. Tosin, mikäli varoituksen kohdat a)-d) tökkivät pahasti vastaan, niin sitten kannattaa jättää väliin.
Jos seuraavan arvostelun tyyli menee täysin yli ja ohi, niin klicka här. Plagiointisyytteiltä välttynen sillä, että ainakaan kirjoitushetkellä em. sivusto ei käsitellyt tätä filmiä…
The Octagon aka Octagon – hiljaiset tappajat
Julkaisuvuosi: 1980
Tagline:
CHUCK NORRISin SUURIN MENESTYS! (tätä lausetta variaatioineen Future Film käyttää suunnilleen jokaisen Chuckin kierrepotkuelokuvan Suomi-julkaisun kannessa)
Selitä elokuvan juoni oleellisin osin vähemmillä sanoilla, kuin mitä tässä virkkeessä on:
Idän riisikepeistä ei ole vastusta öljytyille rintakarvoille
Homoeroottisuus:
Chuck Norris -elokuvaan kuuluu erottamattomasti treenausmontaasi, jossa Chuck hiki virraten hakkaa intohimoisesti nyrkkeilysäkkiä öljytty karvainen ylävartalo paljaana. Luonnollisesti hänellä on pitkätukkainen sidekick, josta hän on mustasukkainen naisille, ja joka on ainoa kuka saa hänet toimimaan vaikka oman henkensä uhalla. Se, että hottis miljardööriperijätär tarjoaa epätoivoissaan itseään hänelle sormeaan nuollen saa hänet vain huorittelemaan tätä. Myöhemmin kun söpö avokaula-aukkoinen tummaverikkö, valitettuaan pitkään että Chuck kohtelee häntä kuin spitaalista, lähes raiskaa hänet (zoomaus tissien sijasta Chuckin rintakarvoihin), Chuck säilyttää seksuaali-identiteettinsä vain ajattelemalla, kuinka hänen velipuolensa treenatessaan ähkii ylävartalo paljaana. Luonnollisesti elokuva on täynnä kaksimielisiä repliikkejä. “My ass is still on fire after last night!” Puolet elokuvan henkilöistä kulkee lisäksi kireissä cowboy-vaatteissa ilman mitään juoneen tai tapahtumapaikkaan liittyvää syytä. Mainitsinko jo terroristien rekrytointiasemaa hoitavan bodatun, rintaperuukkisen kireäfarkkucowboyn ja hintahtavan valokuvaajan muodostaman kaksikon?
Ruumiitten lukumäärä:
Elokuva alkaa lupaavasti, kun introjaksoa seuraavassa ampumavälikohtauksessa kuolee neljä ihmistä niin että sianveri loiskuu. Tämän jälkeen joutuu odottamaan tunnin kohdalle lyhyttä ampumavälikohtausta, jossa oheisine tappeluineen ja salamurhineen kuolee noin kahdeksan ihmistä. Elokuvan viimeisen 15 minuutin aikana seuraa sentään reipas taistelujakso, joka nostaa ruudulla kuolevien lukumäärän keskinkertaiseen 34:ään, mutta sekin tulee vähän liian myöhään. Muutama lisää saattoi kuolla lopussa ninjaleiriä tuhoavissa räjähdyksissä, tai tyrmätyistä jollain saattoi olla niskat nurin – tuo luku sisältää vain “varmat tapaukset” (teräase tai luoti kriittiseen kohtaan, niskat nurin, vajoaa tajuttomana veden alle, jne.) Iso miinus siitä, että alussa annetaan ymmärtää, että verellä lotrattaisiin enemmänkin, mutta koko loppuelokuvassa on vähemmän verta kuin UltraVioletissä konsanaan.
Kekseliäs kuolintapa:
Ninja hyökkää Chuckin kimppuun vedestä. Chuck tekee kuperkeikan, nappaa ninjan pään jalkateriensä väliin ja lukitsee kädet reisillään, ja hukuttaa ninjan takaisin jorpakkoon.
Kuinka huono se oikein on?
Ennakkoaavistus (CHUCK NORRIS vastaan NINJAT!!!) tuntui fantastiselta. Ja sit mä… niin, mitä? Ilman pikakelausnappia 100-minuuttisen elokuvan aikana olisi nukahtanut useaan otteeseen. Liikaa aikaa kulutetaan väen vängällä väännettyyn juoneen ja “human interestiin”, vaikka kaikki hahmot ovatkin täysin epäuskottavia ja joko yli- tai alinäyteltyjä. Jotenkin mieleen tulee saman aikakauden porno, kun tekijät kuvittelivat että yleisö halusi katsoa oikeaa elokuvaa jossa oli juoni, draamaa, ja sisältöä vaikka “money shotin” takia sitä teatteriin oli oikeasti tultu. Tämäkin leffa olisi ollut äärettömän paljon parempi kun toimintaa olisi ollut 80 minuuttia ja juonta 20, eikä päinvastoin. Elokuvan musiikkikin kuulostaa siltä, että se tehtiin alunperin johonkin saman aikakauden poksupätkään. Kaikilla on lisäksi kamala 70-80-luvun taitteen tukka- ja viiksimuoti. Satunnaista hupia sentään irtoaa itämaisesta puujalkafilosofiasta (“Ruumis voi nukkua, mutta mieli ei koskaan nuku!”), sekä pääpahisten mulkoilusta ja ilveilystä ja pakkomielteestä kyhätä japanilaiskylä Väli-Amerikan viidakkoon (joka kyllä näyttää subarktiselta sekametsältä). Mainitsin kai, että NINJAT kulkevat koko ajan täydessä ninjatällingissä, eivätkä puhu koskaan? Niin, ja Chuck joko kuulee ääniä päässään, tai sitten hänen ajatuksiaan kuvataan järjettömästi kaiutetulla kuiskauksella, joka vastaa noin puolta elokuvan dialogista.
Paras oneliner:
Chuck Norris ei puhu. Chuck Norris tappaa. Nasevan vitsikkäitä tappamiseen yhdistettyjä onelinereitä ei ole, tai ei ainakaan jää mieleen. Ennen pääpahiksen, terroristeille ninjakoulutusta myyvän velipuolensa, surmaamista kaksintaistelussa, hän tuhertaa itkunsekaisesti “Now you will not be able to torment me anymore!”.
Typerä poliittinen sanoma:
Elokuva henkii vielä maapähkinäfarmarin valtakaudella vallinnutta vastenmielistä liennytyshenkeä, eikä siitä löydä kasariäksönille tunnusomaista sanomaa juuri nimeksikään. Itse asiassa, mikä menee jo nykyisen vihervasemmiston piiperryksistäkin ohi, on että terroristit ovat vain laiminlyötyjä mutta sisimmässään hyviä nuoria, jotka vain kaipaavat elämäänsä sisältöä. Vähän sentään on jo yritystä siihen suuntaan, että poliisi tai armeija eivät voi auttaa, vain punaista lihaa syövän valkoisen miehen oman käden oikeus voi ratkaista asiat.
Mitä opin elokuvasta?
Terroristijärjestöt pitävät rekrytointitilaisuuksia, joissa kandidaatteja haastatellaan muiden hakijoiden edessä, heille esitetään haettua työtä koskevia kysymyksiä, ja heille kerrotaan avoimesti uramahdollisuuksista organisaation palveluksessa.
Alun musikaalinumero on campissään sitä luokkaa, että mihin muka Team Americaa enää tarvitaan? Sit mä heräsin ja huomasin että tämähän ei ollutkaan parodia, vaan kasaripiirretty.
En edes yritä selittää, mistä tässä ilmiössä on kyse, jos nimi ei sano mitään niin se on voi voi. Mitä juoneen, käsikirjoitukseen, dialogiin ja ideointiin tulee, sieniä on vedetty kyllä reilusti, sen verran hapokasta meno on. Tosin H.P. Lovecraftin haudalla kyllä itiöt pöllyävät, suuria muinaisia ideoita kupataan sen verran railakkaasti (mutta latistetaan lapsille sopivaksi), että pois alta. Normaalin “ammutaan hirveästi mutta kukaan ei kuole” vastapainoksi olisi keskushahmo Duken kuolinkohtaus, joka retconnattiin voice-overilla haavoittumiseksi, kun neurasteeniset pikkupiltit olivat saaneet elinikäiset traumat Optimus Primen kuolemasta Transformers: The Moviessa. Mainitsinko jo, että Don Johnson ääninäyttelee Duken pikkuveljeä?
Ikävää todeta, mutta liika on campissakin jo liikaa. Sarjakuvat ovat edelleen ylittämättömät. Jopa ne TV-sarja-animaatiot, ja uudemmat kerettiläiset CGI-animaatiot pesevät tämän.
Tosin, nyt kun Transformersista on väännetty live-elokuva, niin miksei tästäkin. Selkeästi ainoa mahdollinen valinta Serpentoriksi on William Shatner.
Aliens do exist. They’re just waiting for Chuck Norris to die before they attack.
Kaikessa umpimielisessä anti-arabismissään ja paatoksellisessa uhossaan ja etenkin itsetarkoituksellisessa väkivaltaisuudessaan edelleen käsittämättömän vahvaa settiä, mukaan lukien päräyttävä musiikki.
Although it is not common knowledge, there are actually three sides to the Force: the light side, the dark side, and Chuck Norris.
)