Tag: kauhu

Rubber (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1612774/
Komedia, peukalo ylös

Miten saada kaveri katsomaan elokuvaa? No totta kai referoimalla sen juoni. ”Tässä autonrengas tulee tietoiseksi ja päättää tappaa kaikki”.

Rubber on viiltävää satiiria elokuvista, niiden tekemisestä, niiden katsomisesta ja niiden kritiikistä. Mukana on jopa tapahtumia kommentoiva yleisö, sekä henkilöt itse ovat tietoisia siitä, että ovat elokuvassa. Ja kehyskertomuksena todellakin on kunnianosoitus asioille jotka tapahtuvat leffoissa ”for no fucking reason at all”, eli henkiinheräävä rengas aloittaa paranormaalien päänräjäytyskykyjensä ohella yhden kumin odysseian halki Amerikan takamaiden, josta totta kai löytyvät ne kaikki kliseisimmät arkkityypit ja miljööt, kulahtaneesta motellista alkaen.

Täysin kajahtanut huumori, josta osa syntyy siitä, että rengas käyttäytyy kuten normislasherin sarjamurhaaja käyttäytyisi, ja osa taas jatkuvasta neljännen seinän rikkomisesta, pitää suupielet virneessä kaiken aikaa. Idea riittää juuri napakkaan vajaan puolentoista tunnin kestoon, pidempi alkaisi jo ehkä puuduttaa.

Tosin Rubber on viimeistään todiste kerran jos toisenkin esittelemäni teorian puolesta, että loppujen lopuksi kaikki 2. maailmancupin jälkeinen fiktio kertoo itse asiassa holokaustista. Traagisessa kohtauksessa kun (anti)sankarirenkaamme osuu sattumalta renkaiden polttolaitoksen liepeille, ja todistaessaan voimattomana lajitoveriensa joukkotuhoa tajuaa, että hänellä on suurempikin tehtävä, nostattaa maailman kaikki vielä ehjät renkaat isäntiään vastaan.

Hey wait, it’s not the end, he’s been reincarnated as a tricycle!

Lesbian Vampire Killers (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1020885/
Kauhuparodia, pe… ukalo alas

Koska eksploitaatio ei ota edes itseään vakavasti, niin onko ylipäätään järkevää parodioida sitä? Maailman parhaan nimen omaava LVK sortuu liian usein, etenkin loppupuolella, turhankin vaivaannuttavan vakavaksi, leffan rytmitys kärsii, eikä huumorikaan ole hauskaa. Antisankarikaksikko on pelkästään rasittava, eivätkä vitsitkään osu kovin usein maaliinsa, ja venyttäminen ja toistaminen harvoin parantaa huonoa (tai edes hyvää) vitsiä. Jossain vaiheessa hermostuu siihenkin, että ruotsalainen/saksalainen tyttöporukka hokee koko ajan “jaaaaaa!” – kunnes kääntää äänen pois ja nauttii pelkästään näkymistä. Joita on otsikko huomioiden aika vähän, vaikka kauhugenreen nähtävästi lopullisesti profiloitunut MyAnna Buring kuuluukin joukkoon jota katselisi mieluummin vaikka sitä Nnirvin puhelinluetteloa lukemassa kuin tässä. Ikärajan laskemiseksi vampyyritkin mössähtävät valkoiseksi limaksi (öhö öhö öhö, öhö öhö öhö) sen sijaan että veri roiskuisi pitkin tannerta tai kalmo hiiltyisi elävältä (kuolleelta).

Joo, onhan tämän tarkoitus olla parodia eikä oikea vampyyrisploitaatioleffa, mutta kokonaisuus ei silti vain toimi. Jos haluttiin tehdä pilaa, niin asenteen olisi pitänyt olla koko lailla ilkeämpi ja räävittömämpi ja olisi pitänyt irroitella enemmän. Tai edes olisi voinut sekaan sotkea neljättä seinää rikkovaa itsereflektiota Last Action Heron ja Scream-sarjan tyyliin. Mutta paljon mieluummin olisin itse nähnyt ihan rehellisen, nakuilua täynnä olevan ja verellä läträävän eksploitaatioversion samasta aiheesta. Tai no, koska aihe (kuulemma) käsiteltiin tyhjentävästi 70-luvulla…. ei, ei sekään riitä selitykseksi, Bitch Slap oli silti nautittava kokemus vaikka olikin 130% puhdas pastissi.

OneChanbara: The Movie (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1192613/
Splatter, peukalo alas

Jos pelin alaotsikko on ulkomaanlevityksessä “Bikini Samurai Squad”, sen ainoana sisältönä on zombinmuussauksen lisäksi sankarittarien varustelu aina vain niukemmilla fetissivaatteilla, ja siihen perustuvan leffan pääosaan on castattu kolme AV-tähtöstä, niin lopputulos ei voi olla muuta kuin sitä parhautta? Eihän?

Väärin arvattu, maailman parhailla premisseillä liikkeelle lähtevä leffa, jolla oli saumat päräyttävimmäksi pelifilmatisoinniksi ikuna, hukkaa potentiaalinsa täysin. Pelkät kameran linssin tahriviksi CGI-veripilviksi salamannopeilla leikkauksilla mössähtävät zombit eivät riitä zombimätössä: pienestä budjetista huolimatta parempaan olisi pitänyt päästä, vrt. klassinen Braindead tai tuoreempi Død snø. Ja kun kerran ruudulla kerran on AV-tähtösiä, niin vartalon kurveja saisi kyllä sitten esitellä koko rahalla. On se, on se semmoinen pieni budjetti, mutta eikö raha riittänyt jumankekka edes valaistukseen tai herkemmällä kennolla varustettuun digikameraan? Päivälläkin on hämärää kuin Karigasniemellä kaamosaikaan ja yöotoksista ei saa enää mitään selvää, no varmaan kökköisä efektityö peittyy näin paremmin, mutta ei silti ole kivaa tihrustaa.

Ja mitvit, videopelien suoraviivaisen tekosyyjuonen tilalle on taas värkätty jotain ihme traumaattisia takaumia ja katkeraa sisarusten välistä kaunaa? Onko tämä joku lakisääteinen juttu Jaappanissa? Ei juoni toimi kuitenkaan, ja nyt se vain vie tarpeettomasti tilaa toiminnalta, etenkin kun kestoa ei ole kuin vähän päälle tunti. Ja sitä läskiä ja äärimmäisen ärsyttävää comic reliefiä (ei mukana pelissä) olisi kyllä saanut miettiä kahteenkin kertaan, ja miten helvetissä em. pelleä lukuun ottamatta tunnelmasta on viritetty melankolisen alakuloinen, kun kerrankin olisi ollut tilaisuus räävittömään revitykseen? Noin muutenkin leffan rytmitys on totaalisen pielessä ja minkäänlaista jännitettä tai tarinan kaarta ei pääse vahingossakaan syntymään. Mikä ei toiaalta haittaisi, jos edes visuaalinen puoli ja toiminta olisivat kunnossa.

No, onneksi japani-splatter-pyhimys Nishimura-sanilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, ja miehen Helldriver tulee satavarmasti pyyhkimään tämän pettymyksen mielestäni jahka saan lad… hankittua ja katsottua sen.

Rare Exports (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1401143/
Kasariparodia, lapanen ylös

 

Normaalisti kotimainen komedia herättää lähinnä pelkoa ja inhoa, etenkin jos keskushahmona on pikkulapsi. Onneksi Jalmari Helanderin täyspitkä prequel miehen aiemmille lyhytelokuville (linkit yllä) yllättää (tai pikemminkin ei yllätä vaan pitää minkä lyhärit lupaa) positiivisesti.

Elokuvan sekä vahvuus että heikkous on se pikkutarkkuus, jolla se parodioi 80-luvun “koko perheen kauhuelokuvia” (Gremlins, The Goonies, jne.) samassa hengessä kuin originaalit parodioivat luontodokumentteja (aina häkellyttävän aidonoloista sirdavidattenboroughmaista kertojanääntä myöten) ja opetusvideoita. Toisaalta 110% vakavalla naamalla näytelty mutta käsikirjoituksen puolella täysin överiksi vedetty pastissi on äärimmäisen herkullista katsottavaa, toisaalta se taas rajoittaa toimintavapautta, mutta tässä tapauksessa ei kuitenkaan liiaksi. Plussapalloja plopsahtelee siitä, että kerrankin on osattu tehdä ei-ärsyttävä lapsihahmo, tosin osasyynä lienee se, että napero osaa tarpeen tullen lohkoa kasariäksön-henkisiä onelinereitä.

Totaalisen vinksahtanut huumorintaju, absurdit tapahtumat ja leimallinen suomalainen raskassoutuinen melankolia nivoutuvat jotenkin luonnollisesti yhteen hollywoodmaisen melodramaattisuuden kanssa, muodostaen ainutlaatuisen kokonaisuuden. Paketin täydentää komea kuvaus sekä hieno musiikki. Jos tämä ei ole käyntikortti Hollywoodiin, niin ei sitten mikään.

Mutta jottei lipsahdeta ylisanojen puolelle, niin täytyy muistaa että Rare Exports on erittäin hyvä, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuva alkaa vähän hämmentävästi “keskeltä”, ilman että hahmoja tai tapahtumia sen kummemmin pohjustettaisiin. Joulupukin todellinen historia käydään myös läpi vähän turhan hätäisesti ja pintapuolisesti; hämmentävää kyllä, tässä vertailussa Santa’s Slay vetää pidemmän korren. Samaten, välillä olisi kaivannut vieläkin ilkeämpää otetta, edes siihen originaaleja versioivaan epilogiin. Makuasia tietysti on, olisiko Pukin näkeminen (sarviparia lukuun ottamatta) ollut parempi kuin nykyinen ratkaisu.

Elokuvallisilta ansioiltaan tämä on toki paras jouluelokuva koskaan, mutta en silti osaa sanoa, oliko tätä hauskempi katsoa kuin Santa’s Slayta, ovat kuitenkin niin erilaisia. Mutta siitä huolimatta tämä on kuitenkin pakkokatsottavaa kaikille, siinä missä viimeksi mainittu vaatii jo kovin sofistikoituneita tottumuksia.

PS. Nyt kun helvetti jäätyy, ja franchisen ympärille aletaan taas kerran toivottavasti puuhaamaan pitkään jäissä ollutta filmatisointia, niin mitenkäs olisi…?

Santa’s Slay (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0393685/
Kauhu/komedia, lapanen ylös

Rare Exports on edelleen näkemättä, mutta jälleen kerran läpen uupuneena täpötäyden, tukahduttavan kuuman ostoskeskuksen, jonka ilmasta on happi loppunut, kaiuttimista raikaavaan pikkuoravien äänellä laulettuun Petteri Punakuonoon, postiluukkuuni ilmeisesti asennetun paperikoneen sylkemään mainostulvaan ja niin poispäin, ja niistä johtuvaa jouluaggressiota potiessani piti joka tapauksessa jollain tavalla päästä oikeaan Joulun Tunnelmaan. Suuren Cthulhun sijasta manasin avukseni Internetin, mitähän sieltä löytyisi?

“Yes, Virginia, there IS a Santa Claus!”

Nokkelasti nimetyllä Santa’s Slaylla on paha ongelma: sen alkukohtaus, jossa puujalkavitsionelinereitä laukova demonijoulupukki tupsahtaa savupiipusta riitaisen perheen ruokapöytään ja lahtaa nämä jouluisilla tavoilla (mm. hukuttamalla Fran Drescherin roolihahmon munatotiin) ja potkaiseepa vielä sen söpön hauvelinkin kattotuulettimen lapoihin, on niin repskops ja ylittämätön, että koko loppuleffa on yhtä antikliimaksia. OK, kyllä leffa toisenkin kerran herää henkiin, nimittäin pukin iskussa strippibaariin, jossa on asennetta, mutta noin yleensä kaipaisi vielä nykyistäkin enemmän novelty killingejä, mustaa huumoria ja puhdasta ilkeyttä. Niin, ja verta.

“Where do you think you’re going, fat boy?”
“I thought I’d stuff some stockings!”

Tyylilajina on kai jonkin sortin teinikauhuparodia, tosin Pukin uhrilista on vähäpukeisten kirkujien sijaan valitettavasti aika satunnainen, kunnes Pukki käy jahtaamaan elokuvan kuluessa selviävistä syistä päähenkilöksi päätyvää jolppia ja tämän hottistyttöystävää. Ja tässä vaiheessa elokuva alkaa siis vähän junnaamaan paikallaan. No, parodiaahan tämä on enemmän kuin “oikeaa” kauhua, mutta saisi sitä jännitystä nyt silti vähän enemmän kehittää sekä ylläpitää jos halutaan tyylipuhdas pastissi tehdä. Nimiroolissa häärivä ex-wrestlingtähti Bill Goldberg ei edes yritä näytellä, mikä on siksi hyvä asia koska Pukki on tarkoituksella kirjoitettu korniksi ja lakoniseksi lihaskörmyksi, ja juuri siksi homma toimii, toisin kuin ammattitoveriensa John Cenan, Triple-H:n, Kanen tai Stone Coldin temmellykset valkokankaalla (ainoastaan The Rock saa kööristä puhtaat paperit, ja KASARIA EI LASKETA), mutta tämähän ei Kokoojan kiitos olekaan WWE Filmsin tuotantoa.

“Christmas is over when I say it’s over!”

Pukin salaista tarinaahan tässäkin selvitellään muinaisista opuksista, tosin olisi kaivannut enemmän pakanamytologiaa eikä pakollista juutalais-kristillistä vääntöä (Santa = Satan, hohhoijaa), tosin absurdi tapa karkoittaa pukinperkele nostattaa silti hymyn huulille (ja jota en poikkeuksellisesti spoilaa tässä, vaikka mieli tekisi). Lopetuskin on vähän töksähtävä hätiköidyn oloinen, mutta toisaalta väistämätön että saadaan kauhuelokuville tyypillinen jatko-osakoukkulopetus.

“Naughty!”

Vaikkei “Joulupukin veriretki” olekaan siis täydellinen, on se kuitenkin niin riemastuttava, että se on kaikille jouluhössötykseen kyllästyneille pakkokatsottavaa. Ja tässä on joka tapauksessa tavoitettu se hakemani oikea Joulun Henki, eli siis samanlainen kuin iki-ihanassa The Lobo Paramilitary Christmas Specialissa.

“Who’s next?”

Martyrs (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1029234/
Gorno, nyljetty peukalo alas

Englanninkielessä on mainio ilmaisu “jumping the shark”. Tällä viitataan Onnen päivät -sarjan kohtaukseen, jossa Fonzie hyppää vesisuksilla hain ylitse. Yleisessä naurettavuudessaan ja epäuskottavuudessaan kohtausta pidetään todisteena siitä, että sarja oli jo peruuttamattomasti ohittanut lakipisteensä ja että syöksykierrettä yritettiin oikaista toinen toistaan hölmömmillä ideoilla. Sama vertauskuva on luonnollisesti sovitettavissa mihin tahansa TV-sarjaan, elokuvasarjaan, pelisarjaan, tai vastaavaan tuoteperheeseen, jossa havaitaan laadun heikkenemistä ja sen epätoivoista peittelyä kikkakolmosilla.

Jos annamme gorno-genrelle antropomorfisia ominaisuuksia – ja miksi emme antaisi – niin tämän elokuvan julkaisuhetkellä eräskin rustoeväkala jäi nälkäisenä haikailemaan horisonttiin etääntyvän, maanisesti hohottavan vesihiihtäjän perään, jolla oli vyö täynnä leikkuuvälineitä.

Gornolle tyypillisesti elokuvan pääpaino on itsetarkoituksellisella silpomisella, joka saavuttaakin jo lähes ennätykselliset sfäärit, mutta suoraviivaisesti etenevän tarinan sijaan on pitänyt mennä taide-elokuvalinjalle ja tällä kertaa veripalttukekkereitä höystetään täysin käsittämättömällä juonella, jonka lopputwisti on pöhköydessään sitä luokkaa että se on pakko toistaa tässä: kun sinut nyljetään elävältä, saat yhteyden tuonpuoleiseen. Sairaan mielen viihdyttämisen tai kauhuntunteiden herättämisen sijasta elokuva vain vieraannuttaa, eikä siitä saa mitään irti (heh) edes asianharrastajakaan.

No, gornon tilalle näyttääkin parin viime vuoden aikana vakiintuneen loputtomiin jatkuva uusioversioiden tehtailu 70-80 lukujen kauhuelokuvista. Sanonnoilla leikkiäksemme, taas mentiin sutta pakoon ja tuli karhu vastaan.

Mutant Chronicles (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0490181/
Scifi/kauhu/toiminta, käsivarresta muotoutunut raatelukynsi alaspäin

Oi ja voi. Niin paljon hukattua potentiaalia, että ihan säälittää näyttää tälle peukaloa alaspäin. Mutta ei oikein muutakaan voi, sillä tuoreessa muistissa on toinen kengännauhabudjetilla tehty, niinikään miniatyyrisotapeliin (no, okei, Mutant Chronicles on roolipeli ja Warzone samaan maailmaan sijoittuva miniatyyrisotapeli) perustuva scifikauhutoimintaveto, jossa käydään goottilais-steampunk-henkisessä tulevaisuudessa rauniokaupungin uumenissa Pahaa vastaan. Kyseessähän on tottakai Kielletty Hedelmä, eli Damnatus. Joka siis onnistuu suunnilleen kaikessa missä tämä ei.

Siinä vaiheessa, kun nimekäs luonnenäyttelijä mainitaan genre-elokuvan julisteessa tai kannessa (pahimmillaan pelkän cameon perusteella), pitäisi osata juosta lujaa. Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa, sir Ben Kingsley BloodRaynessa, tai Irons, Robert Carlyle ja John Malkovich Eragonissa pitäisi riittää todistusaineistoksi, joista viimeksi mainittu suorittaa tässäkin viisiminuuttisen “ylinäyttelen mielipuolisesti kun kerrankin saa eikä ohjaaja osaa tai uskalla estää” yhdenmiehenshow’n. Muuhun näyttelijäkaartiin on sitten osattu kerätä suunnilleen kaikki kuvaushetkellä työttömänä olleet genrenäyttelijät: Ron Perlmanin leukaluut, Thomas Jane, Sean Pertwee, ainoaa roolihahmoaan esittävä mutta hottiutensa takia kaiken anteeksi saava Devon Aoki sekä 1:1 Elektra-kopioksi nakitettu Anna Walton. Viimeksi mainittua lukuunottamatta kaikki vaikuttavat olevan liikkeellä “säädä sitä teleprompteria jo jumalauta isommalle että saan sen palkkashekin” -asenteella. Damnatusissa sentään tuntemattomat suuruudet, niin amatöörit kuin ammattilaisetkin, sentään yrittivät tosissaan.

Itse visuaalit miellyttävät silmää, etenkin alkujakson 1. maailmansota steampunk-versiona tulevaisuudessa, sekä myöhemmin nähtävät höyrykäyttöiset lentoalukset. Rooli- ja figupelin sekä itsestäänselvästi koko muun steampunk-genren lisäksi vahvana vaikuttajana on selvästi toiminut iki-ihana Sky Captain and the World of Tomorrow, mitä tulee kuvan saturointiin, tehosteisiin, kuvakulmiin, ja niin pois päin. Valitettavasti vain budjetti on loppunut kesken, ja liian monesta kuvasta näkyy läpi halpa ja nopeasti hutaistu CGI, miten ei asian suinkaan pitäisi olla. Star Wreckin jälkeen tähän ei ole kaupallisessa tuotannossa minkäänlaista veruketta. Äänimaailma on sitten vähän niin ja näin, vakioefektejä ja alleviivaavaa mutta mieleen painumatonta musiikkia kai siellä taustalla oli.

Juonesta on turha puhua, käsikirjoituksen on mitä ilmeisimmin kirjoittanut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneiden ääressä, tai sitten joku arpoi tarokkikorteilla genre-elokuvan kliseitä peräkkäin, täysin naurettavaa loppukaksintaistelua myöten. Maailma on niin kovin pieni, henkilöhahmot ovat paperisia ja sisäinen logiikka pettää.

Hupaisaa kyllä, tämähän ei ole varsinainen Hollywood-tuotanto, vaan pikemminkin “indie”, mutta siitä huolimatta pohjana olevan pelin maailmaa ja taustatarinaa muutellaan surutta: mutanttizombeja (muun muassa) aiheuttava Kone löytyi aurinkokunnan “kymmennenneltä planeetalta” eikä Itä-Eurooppaan haudattuna, ja sen käytännössä jatkuva EMP-vaikutus pakotti höyrykoneisiin eikä suinkaan mikään 500 vuotta sitten käyty ydinsota, megakorporaatiot (joista yksi eli Cybertronic on unohdettu) eivät koskaan ryhtyneet yhteistyöhön (mutta silloinhan leffaan ei olisi saatu taas tämmöistä “ristiriidat unohtuvat yhteisen vaaran uhatessa” -kliseetä), ja niin pois päin. Tämä siis kuriositeettina, itse olen tutustunut maailmaan vain Wikipedian välityksellä eli se ei vaikuta minulla suuntaan tai toiseen, mutta tosifani kyllä polttaisi hihansa.

Tämä jälleen yksi synkkä luku pelielokuvien sarjassa, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia figupelielokuvagenren epäonnisena päänavaajana, saa odottamaan Games Workshopin “virallista” näkemystä Warhammer 40,000:sta kauhun vallassa. Ai niin, sen “laadunhan” tulee takaamaan K-11 ikäraja, sekä studio jonka ainoa työnäyte ovat Bionicle-animaatiot…

Jennifer’s Body (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1131734/
Slasher/komedia, p… pe…. peukalo, PEUKALO! ylös

Elokuvan nimenä voisi aivan yhtä hyvin olla Megan Fox’s Body, siinä määrin eksploitatiivisesti se keskittyy päähenkilönsä kurvien vilautteluun. Megan Foxin kannalta katsoen tosin kannattaa takoa kun rauta on kuumaa, eli niin kauan kuin suunnilleen kaikki planeetan miehet ja osa naisistakin kuolaavat hänen peräänsä (pun intended). Sillä kauneus on katoavaista, toistaiseksi varsinaisista näyttelijänlahjoista ei ole hirveästi näyttöjä, ja lukemalla haastatteluita (etenkin rivien välistä) tulee mieleen lähinnä vittumainen bimbo pissis, jolla on noussut äkkimenestys päähän. Tai lukemalla Transformers 2:n kuvaushenkilökunnan nimettömänä julkaiseman vuodatuksen ei tarvitse lukea edes rivien välistä. Meediona näen jotenkin tulevaisuudenkuvana, että siinä vaiheessa kun suosio alkaa laskea, niin julkisuutta saa enää tippumalla kännissä limusiinista alapää koko maailman ihasteltavana – tosin esimerkki on osoittanut, ettei moinen kyllä saa uraa nousuun.

Tajusi päätähti sitä itse tai ei (tai ehkei hän välitä), mutta filmi tekee kaiken muun ohella pilaa Meganin julkisesta kuvasta. Nimihenkilö Jennifer on narttumainen white trash -suttura, mutta kuvaannollisuuden sijaan hän onkin ihan kirjaimellisesti oikea syöjätär, joka on lisäksi mustasukkainen homssuisesta bestiksestään (hupaisasti nimeltään “Needy”), joka huomattavasti vähemmän homssuisena kertoo tarinaa takautumana vankimielisairaalasta käsin. Tekijät selvästi tiedostavat sen, että lukiossa riehuvasta sarjamurhaajasta, riivatusta koulutytöstä tai etenkään näiden yhdistelmästä on mahdotonta enää vuonna 2009 tehdä 110% vakavasti otettavaa kauhuelokuvaa, joten elokuva on tanakasti kieli poskessa ja suorastaan rypee kliseissä, ja freudilainen symboliikka vedetään totaalisesti överiksi.

Leffa on täynnä kajahtaneita henkilöhahmoja joille ei voi kuin hörähdellä, ja vaikkei kauhugenre olisikaan tuttua, niin tilanteille ei voi olla nauramatta. Ihmettelitkö koskaan, miksi Buffy sai rauhassa fileerata puoli koulua vain siksi, kun ne luokkalaiset oli vamppuureita, ihan aikuisten oikeesti oli? Joka tapauksessa, nyt puhutaan kuitenkin täysin eri genrestä kuin Scary Moviet, naamanvääntelylle ja pissakakkahuumorille höröttämisen sijaan katsoja joutuu jopa käyttämään aivojaan. Dialogi on nasevaa, ja tapahtumat pysyvät koko ajan liikkeellä ilman että tarina jämähtäisi paikalleen. Sen pakollisen twistinkin leffan juonessa annan anteeksi, koska se ei ole itsetarkoitus ja itse asiassa piristää kivasti kulunutta formulaa.

Leffassa loksahtavat kaikki palaset kohdalleen: genren mittapuulla siinä on riittävästi silmänruokaa ja gorea, mutta kumpikin on toteutettu hyvällä maulla (vaikka allekirjoittanut toki olisikin arvostanut ronskia nakuilua ja itsetarkoituksellista verellä läträystä). Ja tätä on yksinkertaisesti hauska katsoa. Koska genre-elokuvaa ymmärtämättömien peräänkuuluttamat ns. elokuvalliset arvotkin ovat kohdallaan, niin taidammepa olla todistamassa uuden kauhukomediaklassikon syntyä. Paitsi että totaalisena aivopieruna tätä ei ilmeisesti tulla näkemään Suomessa valkokankailla lainkaan. Sen sijaan jo ajat sitten itse itsensä parodiaksi muuttunutta gornoa (Scar 3D, miljoonas Saw, jne.) kyllä pusketaan innokkaasti cinemateekkiin, luokattoman kammottavasta Scary Movie -saagasta puhumattakaan.

Damnatus: The Enemy Within / Damnatus: Der Feind im Innern (2007)

http://www.damnatus.com/
Scifi/fantasia/kauhu, pollice verso super

In the grim darkness of the far future, there is only war!

Jaa mikä Damnatus? No tietysti vuodesta 2003 asti tekeillä ollut fanifilmi Games Workshopin Warhammer 40,000-miniatyyripelin maailmasta. Pikajohdatuksena taustatarinaan, 41. vuosituhannella galaksin halki levittäytynyt ihmiskunta on järjestäytynyt umpifasistiseksi teokraattiseksi Imperiumiksi, mutta vaihtoehdot olisivat paljon pahempia, sillä vihamieliset muukalaisrodut ja tuonpuoleisesta höökivät Kaaoksen demonit ovat koko ajan pyyhkäisemässä ihmiset pois tieltään. Valtakunnan sisällä järjestystä ylläpitää Inkvisitio, jolla on historiallista esikuvaansakin laajemmat valtuudet…

…vähän niin kuin GW:n lakiosastolla, joka kesällä 2007 elokuvan viimein valmistuttua veti herneen nenäänsä elokuvan tekomaan eli Saksan tekijänoikeuslaista. Tekijät kun olisivat ilomielin luovuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet GW:lle, mutta Saksan (kuten myös Suomen ja useimpien “mannermaista” oikeusperinnettä noudattavien maiden – toisin kuin anglosaksisten maiden) tekijänoikeuslain mukaan alkuperäisellä tekijällä säilyy tahdosta riippumaton “luojaoikeus”, oikeus tulla mainituksi teoksen luojana. Tämä ei käynyt GW:n inkvisiittorilakimiehille, joiden paranoidisessa mielessä liikkui (perusteeton) ajatus siitä, että faniporukka nahkahousumaasta saisi tätä kautta oikeudet koko Warhammer 40K:n maailmaaan, joten oikeustoimien ja miljoonakorvausten uhalla GW kielsi julkaisemasta tai näyttämästä jo valmista kokoillan elokuvaa yhtään missään edes ilmaiseksi. Edes fanien masinoima “FREE DAMNATUS” -kampanja T-paitoineen ja protesteineen GW:n harrastekaupoissa ei auttanut. Keisarin tahto tapahtukoon.

Mutta jos se on olemassa, niin Anonymous löytää keinot sen levittämiseen. Ja tässä tapauksessa ei tarvinnut edes turvautua mihinkään kovin monimutkaiseen operaatioon. GW kun oli kuitenkin sen verran höveli, että elokuvan tekoon osaa ottaneet saivat nähdä sen, ja saivat hallussapitää DVD-kopioita. “Osaa ottaneiden” joukko kattoi luonnollisesti pikkuserkun kummin kaimatkin, ja eräänä joulukuun päivänä 2008 eräs heistä huusi “Hiio-hoi!” ja seilasi länsinaapurimme Piraattivalkamaan. Vaikka alkuperäinen jakaja säikähtikin yllään pörrääviä mustia helikoptereita ja tuhosi torrentin, löytää elokuvan kopioita edelleen jaossa ei-julkisilta trackereilta, joissa se leviää hitaasti mutta varmasti ihmiskunnan tietoisuuteen.

Mutta suoraan sanottuna – ja elokuvan nähtyäni – GW ampui itseään pahemman kerran jalkaan. Vaikka elokuvasta näkee välillä, että se on harrastajatyötä – valaistus on kökköä, filmi sumenee välillä, äänityksen tasot seilaavat eestaas (tosin strateginen kiintolevyrikko hävitti kertaalleen jo valmiin äänimixin ja jälkituotanto on saatettu tahallaankin jättää kesken em. kiistan takia), usean vuoden aikana kuvattua materiaalia ei aina ole saumattomasti saatu yhteensovitettua, toimintakohtaukset ovat vähän sinne päin, CGI vaihtelee 90-luvun kotitietokonedemojen tasosta ILM-tasoiseen – niin siitä huolimatta kyseessä on todella koukuttava scifi-kauhuilu jossa on tunnelmaa vaikka sahamiekalla leikattavaksi. Minkä tilaisuuden GW menettikään koukuttaa ihmisiä tämän avulla vaikkapa edes 40K:n maailmaan sijoittuvia kirjoja lukemaan, vaikkei miniatyyrien maalaaminen kiinnostaisikaan!

Muutaman minuutin intro on juuri sopiva: maailmasta selitetään vain olennaisimmat perusteet, ei koko 20+ vuoden aikana kertynyttä piitkää ja monimutkaista taustatarinaa. Mörisevä kertojanäänikin sopii jotenkin tunnelmaan, vaikka onkin jo campin rajamailla. Ilahduttavasti (tosin budjetin seurauksena) keskipisteessä eivät ole myöskään geneettisesti muokatut supersoturit, vaan (kohtalaisen) tavalliset ihmiset. Inkvisition agentti on komennettu putsaamaan kerettiläisten joukkokokous erään Imperiumin maailman “kennokaupungin” (no, puoli planeettaa peittävän häkkyrän) uumenista, ja apureikseen hän pakkovärvää kolme entistä Keisarillisen Kaartin jermua, puoliksi koneeksi muuttuneen konepapin ja söpön psionikkonoviisin. Luonnollisesti kaikki ei mene ihan putkeen, ja pian alkaa oikeasti jännittävä kissa ja hiiri -leikki raunioiden syövereissä.

Vaikka äsken vähän ulkonäköä dissasinkin, niin se on silti erittäin hieno. Fanit tikahtuvat onnesta yksityiskohtien määrään, mutta maallikkokin saa silmät ja korvat täyteen sense of wonderia puhtaimmillaan. (Tosin Sormustarun ensimmäisestä osasta on suoraan varastettu Morian valtaistuinsali -kamera-ajo sankarijoukon saapuessa valtavaan tehdashalliin.) Myös tapahtumapaikka, valtavan kaupunkirakennelman maanalaiset osat joita on käyty filmaamassa vanhoissa tehtaissa ja bunkkereissa sun muissa, on 40K:ta tunnelmallisimmillaan ja aidoimmillaan: pimeää, likaista, raunioita, Paha vaanii minkä tahansa kulman takana, mikään ei ole sitä miltä näyttää ja mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Liikaa spoilaamatta, myös näyt tuonpuoleisesta ovat käsittämättömän upeita.

Näyttelijätyö vaihtelee, pari kohtausta menee penkin alle mutta ratkaisevat kohtaukset hoituvat mallikkaasti. Juoni ei hirveästi yllätä omaperäisyydellään, mutta toimii kuitenkin, erityisesti maailmaan sopiva tyly lopetus. Plus se, että kaikki näyttelijät ovat tuntemattomia, saa katsojan oikeasti jännittämään mikä kukin on miehiään ja mitä kenellekin käy. Leffaa varten sävelletty musiikki on kautta linjan uskomattoman hyvän kuuloista, ja leffan kotisivuilta voi imuroida soundtrackin ihan laillisesti. Myös leffassa puhuttu saksa sopii houreisen goottiscifin tunnelmaan kuin nakutettu.

Siinä missä Star Wreck oli teekkarihuumorin kyllästämä parodia ja Nato Commando itsetietoista roskaa, Damnatus menisi läpi jo ihan oikeasta, vakavasta elokuvasta, jopa ilman Warhammer-kytköstä, ja on vieläpä oikeasti positiivinen elokuvaelämys. (Huvittavaa kyllä – tässä on oikeasti paras “pelielokuva” ikinä!) Kun ulkoasu on virheineenkin parempi kuin keskiverrossa SciFi Originals -TV-elokuvassa ja kaikki muukin toimii, niin indie-elokuvan uusi johtotähti olisi ollut tässä. Tai on edelleen, jos vain uskaltaa sukeltaa vertaisverkkojen syövereihin. Damnatus on sen arvoinen.

You will either sacrifice yourself, or you will be sacrificed.

Zombies! Zombies! Zombies! – Strippers vs. Zombies (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0906788/
Kauhu, peukalo alas
Eksploitaatio, peukalo ylös

Aluksi varoituksen sana. Elokuva on millä tahansa mittarilla mitattuna niin käsittämättömän kammottava, että Uwe Bollin itsensä vertaaminen Sergio Leoneen ja Andrei Tarkovskiin kuulostaa jo vähättelyltä. Toisaalta, elokuva suorastaan rypee huonoudessaan, joten paatunut roskaelokuvan harrastaja alkaa jollain käsittämättömällä tavalla viihtyä. Kököt splättäysefektit, itsetarkoituksellinen toppien luiskahtelu paikaltaan, ja korni dialogi joka huipentuu onelineriin “Enough is enough! I’ve had it with these motherfucking zombies in this motherfucking strip club!”. Eihän tästä voi kuin pitää.

Mistä tuleekin mieleen, hämäävästi lähes samanniminen Zombie Strippers! yritti epätoivoisesti olla oikea elokuva, mutta epäonnistui surkeasti. Samasta aiheesta tämä on paljon hauskempi (ja enemmän nähtävää tarjoava) tulkinta.