Black Swan (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0947798/
Draama, siipi alas

Joskus – varsinkin postatessa Tähtien Sota -aiheiselle foorumille – joutuu perustelemaan sitä, miksi Natalie Portman on mielestäni yksi aikamme yliarvostetuimmista näyttelijättäristä. Ulkonäkökysymykset sikseen, makuja on monia (minen tyksi), ja harvapa tänä typecastingin aikana kovin laajalla skaalalla rooleja esittää, mutta siitä huolimatta Natalien esiintyminen on minusta häiritsevän teennäistä ja roolikin vielä enemmän sama kuin muilla typecastauksen uhreilla.

Niinpä on hupaisaa nähdä, kuinka Natalie on tässä elokuvassa laitettu esittämään roolihahmojensa arkkityyppiä, itkuista, rajoittunutta ja epäspontaania primaballerinaa. Siis alkuasetelmassa. Mutta aivan kuten elokuvan sisäisessä maailmassa hänen roolihahmonsa ei uskota selviävän Joutsenlammen mustan joutsenen esittämisestä, niin en olisi todellakaan laittanut häntä esittämään roolia, joka edellyttäisi että hänen persoonansa muuttuu sulkeutuneesta kiihkeäksi sitä mukaa kun paranoidi skitsofrenia etenee (joojoo, ei ole tässä vaiheessa enää spoileri, eikä ollut sitä oikein edes elokuvan pyöriessä teattereissa, ei tämä sentään mikään lopputwistiinsä nojaava Fight Club ole).

Sikäli sääli, koska muu roolityöskentely osuu nappiin. Natalieta miljoona kertaa hotimpi Mila Kunis kilpailevana ballerinana varastaa show’n totaalisesti ja näytteleekin äärettömän paljon paremmin. Ilahduttavasti vieläpä taiteellisesti (aina) erittäin perustellussa lesboilukohtauksessa Natalien (muttei Milan) kasvot on enimmäkseen rajattu kuvan ulkopuolelle, mikä toisaalta herättää kysymyksen sijaisnäyttelijän käyttämisestä, varsinkin kun samasta käytännöstä tanssikohtauksissa (ja etenkin Natalien kasvojen vaihtamisesta CGI:n avulla stuntin tilalle) nousi myrsky vesilasissa elokuvan julkaisun aikoihin. Ironisesti noin kymmenen vuotta maan alla (pl. A Scanner Darkly ja Star Trek -rebootti) lymyillyt, lähes tunnistamattomaksi muuttunut Winona Ryder esittää riipaisevasti syrjäytetyksi joutuvaa vanhempaa ballerinaa. Ja ihmettelin aluksi, miksi hypnoottisen niljakas balettiohjaaja vaikutti niin tutulta, kunnes keksin, että häntä esittää Vincent Cassel joka jäi allekirjoittaneelle mieleen Dobermannista, 90-luvun ehkä parhaasta toimintaleffasta (jatko-osa Dobermann 2: Arm Wrestle tulossa viimein!).

Ohjaaja Aronofskylla on selvästi visionäärisiä kykyjä, sen verran tarkkaan mietittyä puvustus, lavastus ja kuvaus on, mutta jostain syystä tunnelman luonti siltikin epäonnistuu. Siitäkin huolimatta, että draamaa ryyditetään kauhuelokuvan kuvastolla joka tarjoilee pari sangen häiritsevää visiota. Loppupeleissä vain juoni ei valitettavasti ole sinällään kovin kummoinen, käyden lähinnä läpi psykologisen draaman ja trillerin kliseitä, ja monesti elokuva jää polkemaan paikallaan tai tarjoilee peräkkäisiä irrallisia kohtauksia. Kai sen sitten on tarkoitus kuvata päähenkilön sekavaa mielentilaa, mutta kun ei silti vain toimi ruudun toisella puolella.

Apropoo, vaikken juuri tästä kuvasta välittänytkään, niin tämänkin perusteella ymmärrän kyllä hyvin, miksi Aronofsky haluttiin tekemään RoboCop-remakea/boottia. Mutta yhtä hyvin ymmärrän miksi mies melkein saman tien käveli ulos projektista, ei vähiten siksi, että studio vaati PG-13 -ikärajaa leffalle. Vaikka remake sinällään onkin tarpeeton alkuperäisen ollessa edelleen kuranttia kamaa, niin Aronofskyn visio aiheesta olisi silti ollut mielenkiintoista nähdä. Mutta ei todellakaan pilteille suunnattuna kuohittuna versiona, RoboCop 3 oli jo liikaa sitä sorttia, siitä camp-henkisestä tv-sarjasta puhumattakaan. Ja onneksi Aronofskyn lähdön jälkeen MGM:n selvitystila pelasti katsojat klassikon raiskaamiselta jonkun satunnaisen diletantin toimesta.

Richard III (1995)

http://www.imdb.com/title/tt0114279/
Draama, peukalo kohoaa käden mukana tervehdykseen

Parhautta. Etenkään panzergraulla Rolls-Roycella ei voi hävitä. Oscarit puvustuksesta ja lavastuksesta ja täysin aiheesta, mutta olisi sitä voinut miespääosastakin heitellä. Shakespearen dialogi yhdistettynä kieleen nähden aivan liian moderniin kuvastoon, neljännen seinän rikkomiseen ja loputtomaan määrään tarkkaan harkittuja yksityiskohtia on vastustamaton yhdistelmä.

Toisaalta, koska nimihenkilöstä tulee kovasti niin motiiveiltaan kuin käytökseltäänkin mieleen Heath Ledgerin tulkinta Jokerista (tai siis, kronologisestihan asia on päinvastoin), pistää miettimään, millainen olisi voinut olla 1989-Pättis, jos Jack Nicholson Show’n sijaan siinä olisi ollut sir Ian (nykyisellään mies alkaa valitettavasti olla liian vanha rooliin).

Limitless (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1219289/
Scifi/draama, peukalo alas

Minulla on ikävä Twilight Zonea ja The Outer Limitsiä. Kas kun 45 minuutin kesto sopi parahultaisesti yhden idean ympärille perustuvaan moraliteettiin tai ajatusleikkiin, joka saattoi hieroa katsojan aivonystyröitäkin, mutta jolla ei kuitenkaan ollut aineksia täyspitkäksi leffaksi. Ja tämä nimenomainen tuotoskin toimisi paremmin juurikin edellä mainittujen sarjojen yksittäisenä jaksona.

Limitless on mainiosta perusideastaan huolimatta yksinkertaisesti ylipitkä, itseään toistava ja venytetyn oloinen, ja koko leffan loppupuolen juonen muodostava tapahtumaketjukin on mahdollista vain hillittömän keinotekoisen aasinsillan avulla. Lisäksi loppuratkaisu lässähtää temaattisesti: leffan alkupuoli on kuin perskoulun valistusvideoista ja sinällään menisi Turmiolan Tommi -tyylisenä allegoriana HUUMEHISTA, mutta sitten siihen liimataankin kaavastandardi deusexmachinaa seuraava öglön onnellinen Hollywood-siirappilopetus. Menisihän tuo feelgood-egotrippinäkin, mutta jälleen kerran – lyhyempänä.

Pääosassa heiluva Bradley Cooper – joka oli livahtanut allekirjoittaneen tutkan alta ennen kuin päätyi Facemaniksi A-Teamin reboottiin – suoriutuu varsin mallikkaasti kahdesta täysin erilaisesta roolistaan kirjailijanrenttuna ilman ihmepillereitä ja niiden kanssa. Johtaako tämä siihen, että häntä aletaan typecastaamaan vain muuttumiskykyä edellyttäviin rooleihin? No, ainakin on virkistävää nähdä edes yksi näyttelijä jolla on muitakin kykyjä kuin vain aina saman roolin esittämiseen nippa nappa riittävät maneerit.

Sucker Punch (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0978764/
Audiovisuaalinen nirvana joka kutittelee myös aivosoluja, ja joskus peukalo on vain peukalo vaikka se nousisikin ylöspäin, arvon tohtori Freud!

Harvoin leffasta tulee välittömästi sellainen tunne, että kyseessä on uusi kulttiklassikko. Nähtyäni Sucker Punchin, ja etenkin seurattuani sen ympärillä vellonutta keskustelua, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että nyt on käsissä sellainen. Harvoin on myös toista leffaa, josta on käytännössä mahdotonta keskustella syvällisesti ilman että spoilaa lopputwistin, tai siis, että edes kertoo että siinä on sellainen. Hetkinen, minunhan piti inhota twistejä, miksi siis minä olen julistamassa tätä jo huhtikuussa vuoden parhaaksi elokuvaksi? Lue, niin ehkä se selviää – spoilereita kuitenkin vasta varoituksen jälkeen.

Jos pitäisi spoilaamatta kertoa aluksi jotain, niin leffa on alusta loppuun hengästyttävää visuaalista tykitystä. Ihan sama vaikka siinä ei olisi juonta ollenkaan, viimeksi tunsin samanlaista lapsen kaltaista iloa nähdessäni ensimmäistä kertaa Matrixin aulakohtauksen, paitsi että tässä on sitä samaa hyvää melkein koko elokuvan mitalta. Vaikka puitteet mahdollistaisivat eksploitatiivisemmankin lähestymistavan, niin elokuvan valitsema puolituhma viattomuuskin jollain kierolla tavalla toimii, ja on itse asiassa elokuvan tarkoituksen mukaista (tästä jäljempänä). Mutta silmäkarkin lisäksi elokuvalla on kuin onkin umpikiero juoni, se vetoaa tunteisiin, siinä on enemmän pohdittavaa kuin multipleksillisessä burgerileffoja, ja kerrankin onnistunut twistilopetus joka on aika munakas siihen mennessä kepeältä vaikuttaneeseen elokuvaan. Musiikkiraitakin on täynnä häröjä mutta toimivia covereita, joita toki puristit kuuntelevat kauhusta kurlaten. (Voisin alkaa taas jotain siitä, että niin kauan kuin populaarimusiikki on eurooppalais-afroamerikkalaisesta perinteestä kumpuavaa 4/4 tahtilajin tonaalista menoa, niin genrerajat ovat täysin teennäisiä ja kappaleen muunto näennäisesti täysin toisentyyliseksi on paitsi helppoa myös ehdottoman suositeltavaa, jos ei muuten niin puristien ärsyttämiseksi.)

Käsittämättömän tanakka paketti, joka tuntuu olevan ohitse aivan liian pian. Yksi viime vuosien parhaita (toiminta)elokuvia, joka kannattaa ehdottomasti katsoa kriitikoiden mielipiteistä huolimatta. Mutta varoituksen sana: tätä joko vihaa tai rakastaa, en ole nähnyt kenenkään antavan tälle kahta-kolmea tähteä, vaan vain ääripäät ovat olleet käytössä.

Ja saippualaatikolle on taas käyttöä.

Ensinnäkin on kommentoitava elokuvakriitikoita, noita lempitasonloppuhirviöitäni. Enemmistö tuntuu menneen katsomaan tätä jo etukäteen asenteella “näyttää videopeliltä, paskaa”. Siinä sivussa on juonikin jäänyt huomaamatta. Toki juoniosioita olisi voinut olla enemmän (paitsi että studio saneli taas kerran elokuvan sisällön, keston ja ikärajan, DVD:lle/BluRaylle kuitenkin tulossa kuulemma Director’s Cut), mutta ammattikriitikoilta kaipaisi enemmän analyyttistä otetta. Mikä on myöskin hämmentävää, on että Snyderiä syytetään siitä, että hänellä on leimallinen visuaalinen tyylinsä. No ilmankos Oscar-gaalassa menestyy aina ylituotettu, hajuton, mauton ja väritön sentimentalismi. Olen nähnyt tästä tasan yhden, aidosti analyyttisen negatiivisen arvostelun (jotain 2-2,5 tähteä, muistaakseni) jossa arvostelija oli peräti ymmärtänyt juonen, mutta juuri siksi ei pitänyt koska olisi halunnut sitä lisää, erityisesti jo ennen loppujaksoa. Lisäksi sama arvostelija kiitti sitä, että vaikkei pidäkään Snyderin tyylistä, niin on hyvä että ohjaaja uskaltaa tehdä oman näköisiään elokuvia, ja totesi mieluummin katsovansa ohjaajan näköistä elokuvaa josta ei pidä, kuin hyvää elokuvaa jonka tekijä voisi olla kuka tahansa.

Jotenkin elokuvan vihaajilla tuntuu olevan kipupisteenä myös, että populaarisesti kuorrutetulla silmäkarkilla täytetty leffa ei voi – eikä saa – käsitellä vakavia asioita. Eikä saa etenkään olla ajattelua vaativa, koska muutenhan sitä ei voisi haukkua. Niinpä on menty katsomoon asenteella “trailerit nähtynä ja nehän kertoo kaiken”, ja pettymys ennakko-odotusten murskaantumisesta puretaan merkkijonoon “sisällötön, vastenmielinen, yleisöä kosiskeleva” joka oli jo aivolohkoissa valmiina trailerin perusteella.

Suurin kauhistus kriitikoille tuntuu kuitenkin olevan, että nuoria naisia olisi puettu miestä miellyttävän näköisiksi (vaikkakin tähän liittyy tietty ironia, tästä myöhemmin). Samalla arvokonservatiivit, feministit ja elokuvaelitistit löytävät yhteisen sävelen. Arvokonservatiiveille seksuaalisuus on jotain hirveän pelottavaa, pahaa ja syntistä, ja merkki huonosta elokuvasta. Feministinen argumentti taas tuntuu olevan, että seksualisoitu nainen ei voi eikä saa olla vahva ja itsenäinen, vaan tällöin kyseessä on automaattisesti patriarkaalisen salaliiton uhri – vain androgyyni tai maskuliininen nainen kelpaa “vahvan naisen” esikuvaksi, kaikki muu on “naisvihamielistä”. Kyynikko harrastelija-kulttuuriantropologi mutisisi (ellei pelkäisi leimaantumista sovinistiseksi tasa-arvon vatustajaksi) tässä vaiheessa jotain siitä, että avoimesti seksuaalinen nainen koetaan feminismistä huolimatta kilpailijaksi, joka pitää torjua. Eli madonna-huora-akselilta ei olla edelleen liikuttu mihinkään.

Oma lukunsa ovat itsensä elokuvaharrastajiksi nimenneet, joiden mielestä vaikkapa itsetarkoituksellinen alastomuus 70-lukulaisessa eksploitaatioelokuvassa on virkistävää, kaksinaismoralismia ravisuttelevaa, tai ihanan törkyistä, mutta valtavirtaelokuvassa mikä tahansa yritys estetisoida vartalo on vastenmielistä kaupallisuutta (ikään kuin eksploitaatioelokuvaa olisi aikanaan tehty vain puhtaasti taiteellinen kunnianhimo huomioiden). Lisäksi keisarilla ei ole vaatteita: Tarantino saa tehdä mitä lystää, vaikka elokuvan jossa nälkävuoden mittaiset jaarittelut ovat ainoa sisältö, ja kriitikot ja fanipojat rientävät kilvan ylistämään, mutta “viihdeohjaajaksi” leimatun yritys leikkiä hiekkalaatikon ulkopuolella on automaattisesti roskaa, koska viihde.

Sitten itse elokuvan purkuun. Tästä eteenpäin sitten spoilereita, toista varoitusta ei tule.

Niin tajusitteko? Toista varoitusta ei tule!

Elokuvan kritisoijilta on näkjään useimmilta jäänyt huomaamatta se ironia, että aina kun Baby Doll kuvitelmassaan “tanssii” ja “lumoaa” (mies)katsojat ja kuvitelman sisällä olevassa kuvitelmassa on käynnissä on fantastinen taistelu, jossa siis naisia kriitikkojen mukaan esineellistetään, niin elokuvan tosimaailman (mielisairaalan) tasollahan kyse on siitä, että Baby Dollia samaan aikaan käytetään seksuaalisesti hyväksi, jolloin Sweet Pea pystyy huomaamatta varastamaan jonkin pakoa varten tarvittavista esineistä.

Ohjaajan tarkoituksena (yksi piljoonista selventävistä haastatteluista esmes täällä) oli lisäksi nimenomaan kritisoida yleisöä joka näkee elokuvissa naiset vain esineinä, ja toisaalta tökkiä juurikin leffoja, joissa tätä mielialaa vain lietsotaan sillä, ettei niiden taistelukohtausten (tai naisvartalon esittelyn) välissä oikeasti edes ole juonta. Tässä vaiheessa tunnen pienen piston, mutta armahdan itseni sillä, että vaikka itse syyllistynkin elokuvien arvostamiseen silmäkarkin perusteella, en sentään rakentele kotiini Lara Croft -alttareita tai juokse coneihin kuolaamaan leffan hottistähteä, ja saatan joskus jopa arvostella elokuvaa muillakin perusteilla kuin trikoiden kireydellä. Ja Kokooja paratkoon, tiedostan näyttelijän olevan ihminen elokuvan ulkopuolellakin, minkä tähden en näe mitään järkeä esmes useimpien planeetan uroiden Megan Fox -fanituksessa.

Niin, ne taistelukohtaukset ovat kuin keskenkasvuisen kuvitelmaa. Daa? Eihän elokuvassa mitään muuta väitetäkään, toisin kuin monissa vakavalla naamalla markkinoidussa…

Edellisestä päästäänkin sujuvasti siihen, että koko leffan ideanahan on perinteinen “epäluotettava kertoja”. Epilogissahan väännetään rautalangasta, että koko kertomus on Sweet Pean, ei lobotomisoidun Baby Dollin, kertomaa takautumaa. Samaten, taistelutkin ovat todennäköisesti Sweet Pean eikä Baby Dollin kuvitelmaa, koska muuten niissä ei esiintyisi vasta paon jälkeen Sweet Pean näkemä bussin kuljettaja ja bussissa matkustanut poika, ja samalla selittyy myös se miksi viisas vanhus kertoo paon tarvitsevan uhrausta (koska kaikki on jo tapahtunut). Tai sitten ei…

Huomionarvoista on, että lopussa tohtori Gorski tuntuu lobotomialääkärille avautuessaan sivuuttavan kokonaan sen, että kolme potilasta olisi kuollut, eli tässäkin kyseessä olisi kuvitelma joka peilaa tosimaailmaa tai sitten ei. Lobotomisoitu? Ehkä. Eristetty? Mahdollisesti. Tai entä – entä jos kysesessä onkin perinteinen, Fight Clubista tuttu jekku, eli Rocket, Amber ja Blondie eivät edes olleet olemassa siinä muodossa kuin Babydoll ja Sweet Pea kuvittelivat (vaikkakin sairaalassa saaattoi olla samannäköisiä potilaita mutta eivät siis välttämättä ottaneet osaa pakoon), vaan he kuvastivat ainoastaan heidän toiveitaan ja pelkojaan. Rocket oli heijastuma Baby Dollin pikkusiskosta, jota tämä ei pystynyt suojelemaan. Blondie oli epävarmuus paosta, jne.

Mikä tietysti heittää epäilyksen sillekin, miksi Baby Doll sairaalaan joutuu, jos tämäkin tarina on Sweet Pean kertomaa tai ymmärtämää. Mitä Sweet Pean pakoon tulee, onko sekään todellinen (alkuperäinen lopetus vihjaisi kyllä todellisuuteen, koska siinä Baby Doll on lobotomian jälkeen päänsä sisällä jumissa bordelli”todellisuudessa” eikä mielisairaalassa), tai onko edes Sweet Pea olemassa? Entä jos hänkin on olemassa vain Baby Dollin päässä, ja kaikki tapahtuukin Baby Dollin kuvitelmissa sillä hetkellä, kun lekurin piikki katkaisee hermoratoja? Vai pakeniko Sweet Pea, mutta Baby Doll kuvittelee paon detaljit, mikä tarkoittaisi että taistelutkin ovat Baby Dollin fantasiaa (mikä selittää pojan ja bussikuskin) eivätkä Sweet Pean, toisin kuin aiemmin väitin?

Epävarmuus ei ole vain epätoivoisen fanin tulkintaa vaan Snyderin haastatteluiden perusteella se on täysin tarkoituksellista. Jos tämä kaikki ei käy tarpeeksi selväksi, niin kiittäkää studiota joka halusi PG-13:n hinnalla millä hyvänsä. Tämän linkin takaa (ainakin tätä kirjoitettaessa) löytyy esimerkiksi Snyderin kertomana alkuperäinen lopetus. Paljon muutakin jäi kuulemma leikkaushuoneen lattialle, koska MPAA.

En edelleenkään ymmärrä niitä puheita leffan naisvihamielisyydestä. Kyllä, leffalla on traaginen loppu, eikä yltiösiirappinen Hollywood-loppu, ja siitä vain plussaa. Mutta paha saa silti palkkansa; ilman Baby Dollin lobotomiaa Bluen ja isäpuolen juonittelu ei olisi käynyt ilmi, ja Blue saisi edelleen jatkaa tahdottomien potilaiden hyväksikäyttöä. Ja mihin Baby Doll olisi paennut? Ilkeän isäpuolen luo? Herran jestas, pitäisikö ruutuun pamahtaa yliopiston naistutkija joka sitten selittäisi rautalangasta vääntäen, että seksuaalinen hyväksikäyttö voi jättää niin syvät ja ylitsepääsemättömät traumat, että vain täydellinen todellisuudesta irtaantuminen on ainoa pakokeino? (Melkoista naisvihamielisyyttä, vai mitä?) Siitähän koko hommassa on kyse, ja siksi Baby Doll henkisesti hyväksyy hänelle tehtävän lobotomian – koska hän ei kestä todellisuutta jossa hän olisi vahingossa ampunut sisarensa, antautunut kähmittäväksi pakoa yrittäessään ja (kaikella todennäköisyydellä) joutuisi isäpuolen sijasta Bluen hyväksikäyttämäksi ikuisiksi ajoiksi. Mutta samalla leffa muistuttaa, että pahimman jo tapahduttua ei pidä pelkästään alistua uhrin asemaan vaan tehdä jotain eteenpäin pääsemiseksi.

En ehkä onnistu täysin selkeästi sanomaan kaikkea mahdollista, mitä haluaisin sanoa, mutta haluan saada tämän blogikirjoituksen ulos ennen leffan ensi-iltaa jotta olisi edes yksi huutavan ääni korvessa oikaisemassa vääryyttä. Katsokaa tämä ajatuksella ennen kuin tuomitsette.

Loppuun taas perinteinen lässytys uskottavuudesta ja realismista. Kas kun lobotomiasta ei väistämättä seurannut elokuvan esittämällä tikulla silmään -metodilla vihanneksena olo vaan “onnistunut” tunne-elämän latistuminen ja välinpitämättömyys. Harhoja, pelkotiloja, masennusta, tai mitään muutakaan mielenterveydellistä ongelmaa tunnelohkojen osittainen eristäminen kognitiivisista toiminnoista ei tietenkään lakkauttanut, ainoastaan laimensi niiden vaikutusta (eli parantamatta mitään korvataan yksi, pahimmillaan väliaikainen oire toisella aiheuttamalla isolla riskillä peruuttamaton aivovaurio – nykyään ei yllättäen menisi enää läpi, mutta aikana jolloin jokaisella itseään kunnioittavalla valtiolla, Suomi mukaan lukien, oli vähintään pakkosterilointiohjelma, tämä oli “ihan jees”). Sen sijaan tämän puoskarointimetodin alkuvaiheen leikkauksissa, joissa porattiin kallo molemmilta sivuilta auki ja survottiin veistä sitä kautta sisään ilman sen kummempaa kokemusta tai tietämystä, kyllä useimmiten tulikin juureksia tulokseksi, mutta piikkimetodilla ehkä “enää” vain joka viidennellä, ja tästäkin suurin osa aiheutui aivoverenvuodosta tai aivokalvontulehduksesta, eli olisi ilmennyt viiveellä. Plus potilas pyrittiin tainnuttamaan sähköshokkilaitteella (joita tuohon aikaan löytyi joka pöpilästä) ennen toimenpidettä. Mutta Hollywood.

Svinalängorna (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1437366/
Draama, peukalo fiilispohjalta alas

Ehdin jo melkein naureskella ennen elokuvan näkemistä, että onpa kääntäjä suorittanut nohevasti ja spoilannut loppuratkaisun jo otsikossa. Näin ei sitten ollutkaan, elokuva kun ei sinällään sisällä minkäänlaista “sovintoa”, se ei vapauta millään lailla tai tarjoa minkäänlaista “ratkaisua” (no tietystä näkökulmasta tarjoaa, mutta en nyt jaksa spoilata sitäkin). Siitä jää vain huono fiilis, mikä lienee ollut tarkoituskin koska vinksahtaneen alkoholiperhehelvetin kuvaus ihQonnellisella lopetuksella olisi niin todellisuudesta vieraantunutta, että moisee kykenisi vain Hollywood. Tästä näkökulmasta “Sikalat” olisi ollut paljon osuvampi (millä nimellä se alkuperäinen kirjakin – muuta siitä en sitten tiedäkään – on käännetty, derp).

Elokuvan parhaat puolet ovat sen epäkonventionaalinen rakenne ja kauttaaltaan vahva näyttelyn taso. Noomi Rapacen roolityöskentely on edelleen hypnoottista, mutta pelottaa vain että kohta häntä aletaan typecastaamaan, ei vain Hollywoodissa vaan myös täällä peräpohjolassa, pelkästään omituisia ja/tai traumatisoituneita hahmoja esittämään. Huvittaa myös jo pelkkänä ajatuksena, miten elokuvaa jossa puhutaan suomea ja ruotsia sekaisin ruvetaan dubbaamaan moista barbarismia harrastavissa maissa…

Mutta siinä missä elokuvan vahvuus on että se ei tarjoa minkäänlaista katharsista, se on myös sen heikkous. Sekä nykyajassa toimivassa kehyskertomuksessa että väliin sirotelluissa takaumissa puuttuu jotenkin se draaman kaari, joka jaksaisi kantaa koko elokuvaa. Asioita tapahtuu koko ajan, mutta niille ei tunnu löytyvän selitystä, eivätkä siirtymät takaumien ja nykyhetkenkään välilläkään aina tunnu luontevilta. Ehkä näin on tarkoituksella, ehkä tarkoitus onkin vain ollut olla naturalistinen kuvaus ongelmaperheen arjesta siten kuin lapsi sen muistaisi, mutta sekään ei selitä nykyhetkessä tapahtuvien kohtausten hajanaisuutta, ja lopputuloksena olo on joka tapauksessa koko ajan vähän saman tuntuinen kuin jos katsoisi ala-asteelaisille suunnattua “Miksi Jeppe juo” -opetuselokuvaa, sillä erotuksella ettei katsojalle koskaan kerrota, miksi Jeppe juo.

Jos olisin epäluuloinen (pois se minusta), saattaisin jopa kuvitella, että elokuva on jonkinlaista kansankodin itseruoskintaa näihin päiviin jatkuneen yksisilmäisen vähemmistöpolitiikkansa ja gettouttavan maahanmuuttopolitiikkansa nurjista puolista, mutta koska kaikki tietävät että kaikki finnet faktisesti ovat yksinkertaista mutta väkivaltaista väkeä joka on persoa viinalle, niin kukaan ei voi ärähtää “rassismi”, eli siinä tarkoituksessa kirja olisi tullut kuin tilaustyönä.

Ero ruotsalaisessa ja suomalaisessa maailmankatsomuksessa muuten kiteytyy hupaisasti yhteen kohtaukseen: kun kohmeloinen finnjävel kompuroi verkkopaidassaan ja kalsareissaan ylös omien eritteidensä peitossa, se on ruotsalaisista vastenmielinen ilmiö, mutta suomalaisista niin hauska että siitä saadaan aikaan 30 vuotta jatkunut, 20 elokuvaa poikinut franchise.

Wall Street: Money Never Sleeps (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1027718/
Draama, peukalo syksyn 2008 pörssikurssien tavoin alas

Charlie Sheen on hieno mies. Siitäkin huolimatta, että uskoo kaikkiin mahdollisiin foliopipojen 9/11-salaliittoteorioihin. Mikäli uskomme iltapäivälehtiä – ja miksemme uskoisi – niin järjestettyään hiljattain seuralaispalvelun kautta “treffit” porn… krhm, audiovisuaalisen alan viihdetaiteilijan Capri Andersonin kanssa (joka etenkin uransa alkupään kuvissa näyttää hämmentävästi aivan Anna Abreulta, noin niin kuin vihjeeksi) heille tuli hotellihuoneeseen siirtymisen jälkeen ilmeisesti erimielisyyttä käsitteestä “happy ending”, minkä Sheen kommunikoi kuristamalla Andersonia kurkusta ja kanavoimalla Mel Suurta huutamalla “NIGGER NIGGER NIGGER” (Andersonin valkoihoisuudesta huolimatta jälkimmäinen on toki täysin normaalia kommunikaatiota mikäli postaa sen /b/:hen, mikä vain korostaa medialukutaidon tärkeyttä 2010-luvun tietoyhteiskunnassa). Anderson koki tilanteen jostain käsittämättömästä syystä “uhkaavaksi” ja sulkeutui kylpyhuoneeseen soittamaan poliisit, joiden saapuessa paikalle huoneen tällä välin päreiksi pistänyt Sheen keikkui alastomana kattokruunussa nenä valkoisena ja kieltäytyi tulemasta alas. Tälle kaikelle on kuitenkin täysin luontainen selitys, nimittäin se, että Sheen on oikeasti cyloni ja yksinkertaisesti vain projisoi itsensä Tarzaniksi viidakkoon.

Mitä tekemistä tällä on sitten yhtään minkään kanssa? No sitä, että jos alkuperäisen Wall Streetin pääosaa näytellyt Sheen korvataan hajuttomalla, mauttomalla ja värittömällä Shia LaBeoufilla kuten tässä jatko-osassa on tehty, niin metsään menee ja lujaa: LaBeoufin näyttelijänkyvyt ja lähinnä hätääntyneen oloinen habitus kun riittävät juuri ja juuri Indiana Jonesiin ja Transformersiin. Lisäksi LaBeouf ilman omaa syytään näyttää aivan David “Ross” Schwimmeriltä (jonka läsnäolo puolestaan Band of Brothersin ensimmäisessä jaksossa epäuskottavuudellaan lähes romahdutti allekirjoittaneen katsomiskokemuksen). Miesten eroa vain alleviivaa Sheenin cameo alkuperäisessä roolissaan.

Sikäli, edes pääosan esittäjän vaihto jämerämpään ei korjaisi tätä katastrofia, joka on silkkaa rahastusmielessä tehtyä kuraa. Tarina tökkii ja poukkoilee, se on kuin sarja irrallisia kohtauksia joilla on hyvin vähän yhteyttä toisiinsa. Aivan kuin aluksi olisi haluttu tehdä dokudraama syksyn 2008 pankkikriisistä, sitten keksitty rahastaa vääntämällä se väkisin Wall Streetin jatko-osaksi ja kirjoittamalla Gordon Gekko mukaan, ja lopuksi liimattu päälle “inhimilliseksi kosketuspinnaksi” parisuhdekriisi. Ja kappas: melkein näinhän se tapahtuikin, koska projekti alkoi täysin itsenäisenä kuvauksena pankkikriisistä, ja Oliver Stonen ei alun perin edes pitänyt ohjata. Lisäksi päähenkilön kihlattua, Gordon Gekkon tytärtä esittävän Carey Mulliganin otokset filmattiin viimeisinä muun elokuvan ollessa jo purkissa, virallisesti toki “aikataulujen yhteensovittamiseksi”, jos siis uskoo kritiikittä kaikki making of -jutut ilman että lukee rivien välistä. Pankkikriisinkään tapahtumia ei onnistuta kuvaamaan niin, että tavis ymmärtäisi tai rahoitusalaa tunteva ei kirskuttaisi hampaitaan, ja miksi keksiä pankkien nimet kun ne on kuitenkin selvästi tunnistettavissa reaalimaailman vastineikseen (Keller Zabel = yhdistelmä Bear Stearnsia ja Lehman Brothersia, Churchill Schwartz = Goldman Sachs ja JP Morgan Chase)?

Oliver Stone tuntuu lisäksi hukkuneen teknologian ihmemaahan, liian monta kertaa jäädään leikkimään sekavilla kuvakollaaseilla joissa CGI-animoidut pörssikurssit pomppivat rasittavasti. Otoksesta toiseenkin leikataan koko ajan itsetarkoituksellisen erilaisilla pyyhkäisyillä ja häivytyksillä ja liu’uilla niin että George Lucaskin alkaisi potea päänsärkyä. Lopputekstien taustalle sentään ne morffautuvat dollarinkuvat vielä sopivat, tosin olisi nyt laitettu sentään enemmän NWO-hörhöilyä sekaan kun dollarin seteli kuitenkin on jo valmiiksi täynnä rapparisymboliikkaa.

Ensimmäisessä osassahan Gekko oli eräänlainen antisankari, kunnes vasta aivan lopussa homma vesitettiin lapsellisella moraliteetilla. Nyt puolestaan on koko elokuva yhtä saarnaamista, Gekkokin vaikuttaa suorastaan katuvalta (toivottavasti kirjoitettu teeskentelemään sellaista ettei mene kaikki usko käsikirjoitukseen) kunnes vasta aivan lopussa Gekkosta tehdäänkin käsittämättömästi taas antisankari mikä toimii koko muun senastisen elokuvan sanomaa vastaan vielä tehokkaammin kuin originaalin loppu. Ja juu, kyllä minä tajuan, että tässä elokuvassa aiheena on kupla, onko ihan pakko alleviivata sitä zoomaamalla minuuttien ajaksi lasten puhaltamiin saippuakupliin, vieläpä kahteen otteeseen? Propsit myös maailman kömpelöimmästä product placementista: itämaishenkisessä ravintolassa tuskin tarjoiltaisiin oletuksena Heinekeniä, mutta ehkäpä vaikka Tsingtaon nykyään omistava Anheuser-Busch -panimo vetäytyikin viime hetkessä sponsorisopimuksesta? Ehkä Stone ei oikeasti edes viitsi yrittää, koska saavutti jo yli 20 vuotta sitten suunnilleen kaiken mahdollisen – Wall Street, Platoon, Syntynyt 4. heinäkuuta, lisäksi Conan Barbaarin ja Scarfacen käsikirjoitukset, kaikki nämä jo 80-luvulla.

Sääli sikäli, koska Michael Douglasilla on homma edelleen suvereenisti hallussa ja aina kun Gekko ilmaantuu valkokankaalle, elokuva lähtee lentoon, vain joutuakseen aina hetkeä myöhemmin alasammutuksi. Elokuva loppuu töksähtäen juuri kun se on päässyt itse asiaan: Gekkolla menee taas lujaa. Sata kertaa mieluummin olisin katsonut spin-offin Gordon Gekko’s Big Adventure kuin tämmöisen pohjaan palaneen sekametelisopan.

Vaikka Gekkolle onkin taas kirjoitettu meheviä repliikkejä, valitettava totuus on että ei tätä kannata edes kroonisen Wall Street -fanin katsoa. Parempi vain turvautua siihen aitoon ja alkuperäiseen.

Bulls make money. Bears make money. Pigs? They get slaughtered.

The Social Network (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1285016/
Draama, Dr. Motorsage suosittelee tätä

Elämänrytmi on kiihtynyt. Jos et ole jo kolmikymppisenä saavuttanut elämässäsi kaikkea, olet jo auttamattomasti pudonnut kelkasta, ja kaikki vuotta vanhemmat jutut ovat automaattisesti WANHA!!!1111 Ajan äärimmäisenä oireena lienee 26-vuotiaasta, vajaa seitsemän vuotta vanhalla firmallaan (joka murtautui Seiskan lukijoiden tietoisuuteen vasta parin viime vuoden aikana) rikastuneesta miljardööristä tehty elämänkertaelokuva. Tai ei sentään, pikemminkin firman syntyhetkiä takautumana kuvaava klassinen huumorilla sävytetty veijaritarina.

Mutta mikäs on oiretta potiessa. On nimittäin suuri vääryys jos tälle kuvalle ei niitä kultapystejä tipu ensi maaliskuussa, kyseessä on vahva ehdokas vuoden parhaaksi elokuvaksi. Tämä on nokkela, hauska, ajatuksia herättävä, sujuva, sopivanmittainen, hyvin näytelty, kuvattu ja soundtrackitetty sekä ajankohtainen. Lisäksi siinä on hyvä tarina, jota kerrottaessa on selkeästi valittu ohjenuoraksi vanha tarinaniskijän ohje: jos on tositarina ja legenda, kerrotaan legenda. Mitä muuta tarvitaan?

Soundtrackia pitää vielä erikseen kehua, säveltäjänä ja konevelhona toimineen Nine Inch Nailsista tutun Trent Reznorin skaala venyy klassisesta konemusiikin kautta tunnelmointiin, ja äänimaisema säilyy tyylilajin vaihdoksista huolimatta yhtenäisenä ja elokuvan kerrontaa tukevana. Mitä näyttelijöihin tulee, niin pääosassa Mark Zuckerbergiä hypnoottisesti ruumiillistavan Jesse Eisenbergin lisäksi pitää mainita iloinen yllätys, nimittäin Justin Timberlake osaa ihan oikeasti näytellä, tai ainakin miehen maanista sekoilua Sean ”Napster” Parkerina katsoisi vaikka kokonaisen elokuvan verran. can i has prequel The Peer-to-Peer Network plox? kthxbai

Mutta minkä tarinan tekijät oikein haluavat kertoa, vai haluavatkinko jättää tulkinnan katsojan huoleksi? Zuckerberg nousi minulla leffan oikeaksi sankariksi ja suorastaan idolikseni (vaikka onkin huonontanut Lärvilaudan käyttöliittymää tasaisesti syksystä 2007 lähtien ja jokainen “parannus” rikkoo yksityisyydensuojaa aina vain pahemmin). Elokuva-Zuckerbergin omalaatuinen huumorintaju, viiden sekunnin sulake sekä ääliöiden sietokyky (negatiivinen sellainen) oli hyvin lähellä omaani, mikä lisäsi sympatiapisteitä. Samaten tämä “don’t get mad, get even” asenne.

Mutta jos tapahtumat menivät oikeasti lähellekään niin kuin leffassa (tai sen pohjana toimineessa kirjassa), niin se kuvastaa vain Jenkkilän oikeusjärjestelmän mielipuolisuutta, että siksi koska isin vässyköille tuli paha mieli nämä voivat kiristää 65 megataalaa (joita toki 51% * 12 gigataalasta makselee ilman että edes huomaa), koska kansan syvistä riveistä koottu valamiehistö voi päättää mitä huvittaa vastaajan persoonan perusteella vetoamatta juridisiin seikkoihin.

Ainoa mihin Zuckerberg syyllistyi oli se ettei hän (epämääräisesti luvattuaan) koodannut miesten saittia valmiiksi, korvaus siitä olisi ollut kenties koodaajaharjoittelijan parin viikon palkka (ja siinäkin pitäisi todistaa ensiksi tulonmenetys). Kas kun ideat eivät ole patentoitavissa, patenttiin vaaditaan yksityiskohtainen kuvaus aiemmin toteuttamattomasta teknisestä ratkaisusta. Ideoilla ei ole myöskään tekijänoikeuksia, vain kokonaisilla teoksilla. Ja idea sosiaalisesta webbisaitista jolla olisi rajattu käyttäjäkunta ei ollut vuonna 2003 kumpaakaan saatikka edes uusi – Zuckerberghän kopioi jo aiempaan FaceMash-sovellukseensa kuvat Harvardin osakuntien jopa näin nimetyistä ”facebookeista”, joten minkä idean hän muka edes lopulta varasti? Koska idealla ei ole tekijänoikeuksia eikä sitä voi patentoida, siksi niitä ei yleensä myöskään kailoteta edes suullisten sopimusten perusteella ympäriinsä jos niistä halutaan joskus hyötyä kaupallisesti, koska ne ovat kenen tahansa käytettävissä. Ja varsinkin jos idean kuuleva saa inspiraation muuttaa omaa juttuaan, kuitenkaan kopioimatta idean sisältöä an sich, on turha tulla itkemään jälkeenpäin että idea varastettiin. Ja tämmöiset vässykät siis käyvät Harvardia? Ilmankos piti isille soittaa, toivottavasti eivät pojat ainakaan lakia olleet lukemassa tai muuten lienee pitänyt isin auttaa tenttien läpäisyssäkin, lopputyöstä puhumattakaan.

Saverini puolestaan on omaehtoisesti sivussa firman toiminnasta kuukausien ajan, sinnikkäästi toimii loppuun asti pääosakkaan tahdon vastaisesti (Zuckerberg toistaa koko ajan ettei halua vielä mainoksia) ja lopulta oikeasti vaarantaa saitin toiminnan tötöilyllään, ja tämän päälle on niin tyhmä ettei lue äkkipikaiseksi tietämänsä kaverin laadituttamaa sopimusta. Parkerilla oli kokemusta uusmediasta ja riskirahoituksesta, toisin kuin Saverinilla, ehkä olisi oikeasti kannattanut uskoa sen sijaan että “tiesi” mikä oli oikein eikä kärttää huomiota? Joo, varmasti ilman miehen alkupääomaa ei lärvilautaa olisi, mutta siinä vaiheessa kun oli vähemmistössä ja sivuraiteella ei ehkä olisi kannattanut alkaa kiukuttelemaan, kyllä jo pelkkä se tilin sulkeminen oli sen luokan rike että olisi oikeuttanut osakkuussopimuksen irtisanomiseen.

Apropoo, aina kaikissa elokuvissa, tässäkin, kuvataan opiskelijaelämä villimmäksi kuin se todellisuudessa kuitenkaan on (mitä eksklusiivisempi opiskelijajärjestö, sen parempi, koska jäsenet eivät taatusti halua kiistää ja ulkopuoliset eivät voi). Suomessakin kiertää jos jonkinlaista legendaa erinäisistä opiskelijabileistä ja osakunnista, ja niissäkin pettymys on karu kun paikan päällä käy ilmi että taru on totuutta ihmeellisempää ja “rikkinäinen puhelin” pitää huolen lopusta… Niinpä suhtaudun pikkaisen epäilleen tähänkin “bussilastitarinaan”. Tai sitten jenkkilässä vain on paremmat bileet.

Inception (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1375666/
Scifitrilleri, peukalo alas

Aloin epäillä jo, että näin painajaisunta jossa minut on kaapattu takaisin ysärille ihmekikkailu- ja lopputwistielokuvien valtakaudelle. Tulkinnanvaraisuus ei häiritsisi jos sisäinen logiikka pitäisi, mutta kun ei pidä, pituutta on tunti liikaa ja olisi sitä symboliikkaa voinut vähän kevyemmällä kädellä hieroa naamaan (hei kattokaa Ariadne joka suunnittelee lapuuurintteja!). Miljoonas hidastettu otos päällekkäisistä kliimakseista kera Hans Zimmerin musiikin käy jo melkein itseparodiasta, ja lopputaistelusta lumisella vuorella tuli turhan pahat mödeern värfäree 2 -fibat. Samaten, asiat esitellään tosiaankin turhan vaikeaselkoisesti. Hauskasti neljääkymppiä lähestyvä DiCaprio näyttää vieläkin teiniltä, joten ympärille on pitänyt haalia muitakin lapsenkasvoisia Hollywood-näyttelijöitä. Näyttelijätyö tosin on mallikasta kautta linjan, mistä kiitos. Kiitos Elitistin, muistan myös rutkuttaa tosiaan unien sanitoinnista, mitä tulee alhaisimpiin viettitoimintoihin.

Eipäs nyt olla niin negatiivisia. Jos elokuva olisi leikattu tiiviimmäksi ja siinä olisi lopussa yksi tai kaksi unitasoa vähemmän, se olisi vallan mainio, mutta tällaisenaan se oli minulle Vuoden Pettymys.

Ai niin, se loppu. SPOILEREITA, ylläripylläri.
Hypoteesi 1: Cobb on todellisuudessa, hyrrä (joka alkaa vaappua, mitä se ei unessa tehnyt) on huijausta (taikurikin kiinnittää huomion aina epäolennaisuuksiin, jaa mistäs se yksi Nolanin elokuva kertoikaan?), koska hänellä ei ole vihkisormusta sormessaan joka hänellä on kaikissa muissa unissa limboa myöten (ja johon ei mitenkään muuten viitata elokuvassa).
Hypoteesi 2: Cobb on elokuvan “lähtötasolla”, mutta tämäkin taso on unta, koska meno on sen verran WTF:ää. Tosin normitoimintaelokuvan rajoissa, mikä viittaisi ykköseen.
Hypoteesi 3: Ainoastaan leffan loppu on totta: Cobb on ollut liikematkalla jolta nyt palaa, ja on lentokoneessa uneksinut kaiken muun. Tosin “mutta sitten hän heräsi ja se olikin kaikki vain unta” ei ole ollut muotia kymmeneen vuoteen, katso myös kohta 2.
Hypoteesi 4: Cobb on limbossa mutta on päättänyt sen olevan totta, jolloin hyrrä luonnollisesti tulee kaatumaan. Tätä vastaan puhuu se, että hän ei edes limbossa kyennyt kuvittelemaan lastensa kasvoja – lasten, jotka ovat kasvaneet silminnähden aiempaan muistikuvaan verrattuna.

Itse päädyn hypoteesi ykkösen kannalle ihan jo senkin takia että se sopisi leffan teemaan: Nolan onnistuu “istuttamaan” katsojan päähän epäilyksen siitä, onko tosimaailma sittenkään totta, vaikka kaikki todisteet puhuisivatkin sen puolesta.

The International (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0963178/
Trilleri, peukalo ylös

Näin se vainoharhatrilleri pitää oikeasti tehdä, tämä kestää vertailussa 70-luvun klassikoidenkin kanssa. Toimiva paketti, joka on loppumetreille asti piljoona kertaa jännittävämpi kuin Stieg Larssonin jäämistö ikuna, koska päähenkilöt ovat todella yksin systeemiä vastassa, ja loppukin on aidosti yllättävä ilman että se tuntuu itsetarkoitukselliselta lopputwistiltä. Leffa onnistuu myös olemaan Larssonia yhteiskuntakriittisempi olematta samalla lailla lapsellisen sormella osoitteleva tai artikkelityyliin paasaava, ja viihdyttää silti jopa patakokoomuslaista. Vanha analogia kahdesta Mooresta, Michael ja Alan, tulee taas mieleen. Sitä paitsi, leffa joka tarjoilee oikeasti nihilistisen maailmankuvan siivittämän näkymän nykymaailmaan jonka epäkohtiin ei ole saatavissa yksioikoista pakettiratkaisua ja joka mustavalkoisen sijaan koostuu vain mustan ja tummanharmaan eri sävyistä, on piristävä poikkeus. (Leffahan muuten on itse asiassa löyhästi fiktionalisoitu ja nykypäivään siirretty versio BCCI-pankin kähminnästä parikymmentä vuotta takaperin.)

Kuvauspaikkojen valinnasta plussaa, jenkkitrillerissä on kerrankin uskaltauduttu pistäytymään myös “vanhan Euroopan” puolella, vaikka toki Nykkiinhän ne kaikki tiet taas vievät. Vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintaelokuva, niin puolen välin ammuskelukohtaus Guggenheim-museossa on sen verran intensiivinen että useampikin filmintekijä saisi ottaa siitä oppia. Clive Owen totta kai esittää taas Clive Owenia, mutta se on vain plussaa. Muut näyttelijät sen sijaan onnistuvat nappiin, erityisesti Armin Müller-Stahlin ja Brian F. O’Byrnen roolityöt ovat suorastaan hyytäviä. Ohjaus, leikkaus ja käsikirjoitus toimivat, homma pysyy kasassa ja tiiviinä pakettina. Eikä mitään shakycamia, nyt pelataan perinteisillä, taidokkailla kuvakompositioilla. Ja liikoja spoilaamatta, mutta pitää mainita: se tylyn pessimistinen lopetus kruunaa koko komeuden.

Älkää uskoko nyrpeitä kriitikoita, katsokaa tämä.

Luftslottet som sprängdes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1343097/
Trilleri, peukalo alas

Oi voi. Kolmas Stieg Larsson -filmatisointi on juuri sitä mitä kirjan perusteella pelkäsikin. Samat ongelmat vaivaavat kuin kirjaa: ainesten hajanaisuus (salaliittojännärialku ja -keskiosa, silkkaa Matlock-pastissia oleva oikeudenkäynti, ja päälleliimatun oloinen “viimeinen välienselvittely”, joista jokainen tuntuu olevan oma kokonaisuutensa), piiiiiitkät artikkelityyliset jorinat jotka leffassa toteutetaan tekstin lukemisella ruudulta tai “puhuvilla päillä” narratiivin tai dialogin sijaan, sekä tietty epäuskottavuus: kun ruutiukkojen nitrodisko ryntää tippapullot kolisten viimeiseen taistoon kunnian ja isänmaan puolesta on jotenkin “möh” olo. Jos tarkoitus oli olla parodinen, niin lopputulos on edelleen lähinnä kömpelö. Niin, ja edelleenkin salaliittotrillerin mittapuulla päähenkilöt saavat aivan liian varhain aivan liian voimakkaita liittolaisia, jotta jännitys säilyisi.

Lisäksi elokuvan ikioma ongelma on, että se ei ole enää itsenäinen teos vaan TV-sarjan jakso: se on nimittäin täysin käsittämätön kahta ensimmäistä osaa näkemättömille, tai oikeastaan kirjaa lukemattomille. Jopa kirja sentään selitti aiempia tapahtumia, tosin elokuvassa ei olisi materiaalin runsauden takia oikein tilaakaan tälle. Tarinan rönsyjä on saksittu rankalla kädellä, joten monet kohtaukset ja henkilöhahmot tulevat täysin puun takaa äkkiyllättäen ja selittämättä. Tosin leikata olisi saanut lisääkin, tai sitten pidentää: nyt Erika Bergerille lähetetyt uhkauskirjeet eivät johda mihinkään eikä niiden arvoitus edes selviä (toisin kuin kirjassa). Niin, ja ilmiselvän Anonymousin avun sijaan Plague joutuu yksin huhkimaan IT-tuen roolissa. Blomkvistin ihmeflaksi on taas kerran poistettu, minkä tähden hänestä onkin tullut lähes sivuhenkilö. Michael Nyqvist esittää muuten Mikaelia entistä enemmän parodisesti, joko tahattomasti tai tahallaan, mikä on omiaan viemään elokuvaa entistä enemmän satiirin suuntaan.

Motiiviksi katsoa elokuvaa riittää edelleen Noomi Rapacen unohtumattomasti ruumiillistama Lisbeth, tosin olisi kivempaa jos se elokuva siinä ympärillä olisi myös hyvä. Ehkä oli vain parempi, että Stieg Larsson ei saanut niitä kaikkia kymmentä Millennium-sarjan osaa valmiiksi, jos Jokisen eväät olivat levinneet käsiin jo kolmososassa. Toivottavasti sentään perikunta ymmärtää rahan voiman ja lisensoi hahmot eteenpäin – suoraan elokuviksi (tai jatkuvajuoniseksi TV-sarjaksi!) väännettynä, laadukkaiden käsikirjoitusten voimalla Lisbethin (ja muiden) seikkailuja seuraisi mielellään vaikka kuinka monta osaa, sillä hyviä tyyppejä vilisevässä henkilökaartissa on kuitenkin potentiaalia.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa osaa, niin pakkohan tämäkin on nähdä, mutta jos kiinnostus ei enää riittänyt kakkoseen, niin eipä juuri kannata vaivautua.