The Three Musketeers 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1509767/
Seikkailu, floretti ylös

On olemassa koulukunta, jonka mukaan elokuvan on oltava katarttinen kokemus, täynnä raskassoutuista symboliikkaa, elämää suurempia filosofisia kysymyksiä, ja moniselitteisiä kohtauksia. Toinen koulukunta taas edellyttää dystooppista nihilismiä ja ultraväkivaltaa. Molemman koulukunnan edustajat saavat katatonisen shokin, jos heidät raahaa katsomaan Musketöörien varmaan noin sadannetta inkarnaatiota, joka on, ei enempää eikä vähempää kuin viihdyttävin elokuva pitkään aikaan.

Ei, elokuvalla ei ole mitään piilotettua sanomaa tai tarkoitusta, se on höyhenenkevyttä hattaraa, ja juuri siksi se iskee kaamosmasentuneeseen mieleen kuin miljoona ilmalaivaa. Koska perinteisiä versioita on jo enemmän kuin tarpeeksi, niin formulan tuulettaminen poskettomilla toimintakohtauksilla (mitä totaalisen aliarvostettu The Musketeer jo vähän yritti, mutta niin vain sekin sai aikaan itkupotkuraivareita) tai steampunk-henkisillä keksinnöillä on enemmän kuin tervetullutta. Myös loputtomat postmodernit popkulttuuriviittaukset nykivät suupieliä ylöspäin. Huumorikin on enimmäkseen onnistunutta, tasapainoillen hiuksenhienosti sillä rajalla ettei leffa kuitenkaan lipsu pelkäksi komediaksi.

Vaahto suussa kurlaavilta, 130% kirjalle uskollista versiota odottaneilta puristeilta jää kuitenkin täysin huomaamatta se, että siinä ohella puvustus ja lavastus on autenttisempaa kuin monessa muussa versiossa, ja juonikin pyörii niiden kuningattaren korujen ympärillä, toisin kuin monessa muussa versiossa. Toki hahmojen motivaatiot on käännetty päälaelleen, kuten melkein kaikissa muissakin versioissa (tästä jäljempänä), mutta se menee melkein musketöörielokuvaperinteen kunnioittamisen piikkiin. Hupaisasti elokuva on myös näytelty wanhan ajan seikkailuelokuvien tyyliin, mikä sopii kuvaan kuin sulka hattuun.

Castingkin on osunut nappiin, vähemmän tunnetut musketöörit ovat oivallisia venkuloita, Christoph Waltz kierrättää Hans Landan onnistuneesti Richelieun hahmoon vaikkei saakaan täysin vapaasti irroitella, Mads Mikkelsen julmistelee Rochefortina todella väkevästi, ja vaikka olisi kuinka katu-uskottavaa elitismiä tahansa dissata Milla Jovovichin näyttelijäkykyjä, niin tämän Milady on todellinen täysosuma – muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Orlando Bloom muuntautuu onnistuneesti tyypilliselle roolilleen lähes vastakkaiseksi niljakkaaksi Buckinghamin herttuaksi, mikä tuo mieleen Richard III:n ja sen, että ilmeisesti Buckinghamin herttuoilla on aina ollut ns. hyvä pössis. Toisaalta Richard III tuo taas kerran mieleen tämän kuuluisan reduktioteorian, koska Euroopan kartalla tinasotilaita siirtelevän kardinaalin vartiokaarti on taas kumman tutun oloisesti puettu mustaan ja punaiseen, rivit ovat suorassa ja paraatit suosiossa, soihtujen valossa käydään potkimassa ovia sisään…

Koska elokuva on muuten silkkaa silmäkarkkia, annan tällä kerralla jopa anteeksi 3D:n, vaikkei se tuokaan mitään varsinaista lisäarvoa. Enimmäkseen se on huomaamatonta – aitona 3D:nä filmaamisen ansiosta konversion sijaan – mutta varsinkin staattisissa lähikuvissa vaikutelmaa on korostettu jo häiritsevässä määrin.

Harmillisesti vain purejenkit eivät ymmärtäneet tämän päälle laisinkaan (ilmeisesti siksi kun se tapahtuu Europpassa eikä siinä ei ole tarpeeksi Hollywood-tähtiä), eli jatko-osia varten jätetyt runsaslukuiset koukut saatettiin heittää turhaan (mm. Richelieun miekkailutaito). Onneksi mitään päätöstä suuntaan tai toiseen ei kai ole vielä tehty. Ilmeisesti studio on kuitenkin ihan tyytyväinen tuottoihin, selvisihän projekti Euroopan-suosionsa turvin melkein omilleen jo teatterikierroksella (lipputulot 1,5 x budjetti), mihin useimmat elokuvat eivät edes pääse. Osassa maista tämä ei ole vieläkään sitä paitsi edes avannut, ja DVD/televisio/VOD-levitys joka tapauksessa vääntää luvut kyllä vielä reilusti plussan puolelle, mutta riittääkö se vihreän valon näyttämiseen jatko-osalle? Toivottavasti kyllä.

Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi, ketkä (kirjan) alkuperäisessä tarinassa todella ovat pahiksia?

Mikäli muistini ei täysin petä (kuitenkin pettää), niin Miladyhan on saanut murhaajan poltinmerkin täysin syyttömänä. Hänet on lapsena pakotettu luostariin, josta hän 14-vuotiaana ”karkaa” papin ”avustuksella” (taatusti hurskaan kirkonmiehen tarkoitusperiä ei tarvinne arvailla). Papin veli, pyöveli, on kuitenkin varma siitä, että Milady on vietellyt hänen veljensä, ja vaikka tuomioistuinkin on (1600-luvulle poikkeuksellisen edistyksellisesti) ymmärtänyt, mistä on ollut kyse, ja todennut Miladyn syyttömäksi, pyöveli käyttää oman käden oikeutta merkitäkseen hänet. Luonnollisesti Athosta (ja myöhemmin d’Artagnania) ei kiinnosta kuunnella tällaista tarinaa, vaan kysymättäkin hänelle on ”selvää”, mistä merkki on peräisin.

Pikakelataanpa tarinan nykyhetkeen. Kirjassahan kuningatarhan on oikeasti petturi ja paitsi pitää salasuhdetta yllä, hyväksyy sen, että Buckingham lietsoo protestanttien kapinaa. Richelieu ja hänen asioillaan toimiva Miladyhan pikemminkin yrittävät suojella Ranskaa! Käsittämättömän loogisen aivopierun säestämänä nohevat musketöörit päättävät sitten suojella kuningatarta (ja Buckinghamia). OK, ovathan he vannoneet uskollisuutta nimenomaan kruunulle, eivät Ranskalle (musketöörithän olivat kuninkaan oma henkivartiokaarti), mutta olikos tuo nyt ihan kuninkaan edunkaan mukaista?

Kaikki luonnollisesti huipentuu, kun (anti)sankarimme itse “tuomitsevat” Miladyn kuolemaan farssimaisessa näytösoikeudenkäynnissä – ellei Milady olisi tappanut Constancea (joka naiiviudestaan huolimatta oli myös syyllistynyt maanpetokseen auttamalla musketöörejä), Milady olisi joka tapauksessa pitänyt vaientaa kiusallisena todistajana, mutta onneksi nyt löytyi kätevä tekosyy. Sopivasti pyöveliksikin järjestyy sama kaveri joka jo aiemmin oli käytellyt poltinrautaa turhan innokkaasti.

Eipä ihme, että elokuvaversioilla on tarve ainakin jättää Mildayn tausta huomiotta tai sitten keksiä kokonaan omia juttujaan. Myös Richelieun hahmo on usein käännetty päälaelleen ja laitettu juonittelemaan Ranskaa vastaan, jottei katsoja turhaan joutuisi suorittamaan moraalista pohdintaa.

Sekin, miksi musketöörien sukset menevät alun perinkin ristiin Richelieun kanssa, onnistutaan lähes poikkeuksetta kääntämään heidän edukseen – pahan kardinaalisedän vartijat yrittävät silkkaa ilkeyttään estää heitä hauskasta poikamaisesta kisailusta, vaikka (usein kuolemaan johtaneet) kaksintaistelut olikin jo tuolloin (hyvästä syystä) lailla kielletty…

Kokonaan oma lukunsa on sitten se, että kaikki neljä musketööriä olivat kyllä olleet todellisia henkilöitä, mutta Dumas keksi heille täysin omat seikkailunsa d’Artagnanin muistelmien perusteella. “Based on a true story”, on sitä osattu jo silloinkin.

Conan the Barbarian 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0816462/
Barbaari, peukalo ylös

Kreikaksi kommunikoimaton kimmerialainen kolmedee (kaksituhattayksitoista) kolisi kertakatsomalla kohtalaisen kivasti. Katsojakato kinemateekeissä kummastuttaa, käsiteltävässä kuvassa kuitenkaan kummempaa kitisemistä; kökömpiäkin kuvia kinoon köyrätään kauheasti, kummasti keräävät kansansuosiotakin. Kuittailee kivasti kinemaattiselle kantaisälleen, kuten kolmikymmenluvun kirjoillekin, kuvasarjojenkin keksintöjä käytetään. Korrektiuskin kurissa. Kalmaa ja karskia kurmotusta kiitettävästi, kuumista kissoista kikki kostuu. Kekseliäitä kaulankatkaisukonstejakin kasarin kunniaksi, kuten korneja kommenttejakin. Kärsäeläinten kannattelemasta kaljuunasta komeat kiitokset.

Kamera kylläkin koikkelehtii kaatumatautisesti kurmotuskohtauksia kolhien, kuuloaistimuksetkaan kovin konsertilta kuulosta. Kompuutterikrafiigoidenkin konteksti kyseenalainen. Kaikkea kakkaahan kuvasta kaivelee, kuitenkin kokonaisuus käsittämättömästi komeampi kuin kappaleet keskenään. Kaipaisinkin kernaammin kehitettyä, kohennettua kakkososaa, kuin kolmikymmenvuotista kadotusta. Kulahtanut kolmedee-konversio kylläkin kammottavinta katsomaani.

Kyllästyittekö k:n käyttämiseen? Kas kummaa. Kaikenkarvaista kööriä kirjoituksiani kyttäileekin kyberavaruudessa.

Selkokielellä, vaikka kaikki sitä haukkuvatkin ihan vain siksi kun muutkin, niin uusi Conan on oikeasti ihan kiva fantasiamättö ja huomattavasti parempi kuin osiensa summa. (Leffa, jossa 2011 uskalletaan karjaista ”Woman! Mead!” ei voi olla läpeensä huono.) Jason Momoan esittämä barbaari on kertaluokkaa uskottavamman ja kirjalliselle esikuvalleen uskollisemman oloinen kuin Iso-Arska, tosin juoneen on ollut taas kerran pakko tunkea se kotikylän tuho.

Tosin huonomminkin voisi olla: leffaoikeuksia ilmeisesti tekijänoikeuslakiin perustumattomasti (USA:ssa oikeudet raukesivat rekisteröinnin puutteeseen jo 60-luvulla, ja muualla maailmassa viimeistään 2006 kun Howardin päätöksestä tuulettaa ajatuksiaan .380 Colt Automaticilla tuli kuluneeksi 70 vuotta, periaatteessa siis kuka tahansa saisi tehdä ”Robert E. Howard’s Conan” leffan koska vain Conan-logo ja tuotemerkki ovat enää tekijänoikeuden alaisia) hallinnoiva Paradox Entertainment halusi tehdä tarinan, jossa aina niin muodikkaat ihmissudet ovat syöneet lähes kaikki cimmerialaiset ja uhkaavat jo koko Hyborean mannerta, ellei The Chosen One (arvatkaa kuka) toteuta muinaista profetiaa (syvä, masentunut huokaus). Rahat eivät (onneksi) riittäneet vision toteuttamiseen, ja tuotantoyhtiö Millennium Filmsin tultua kuvioihin lähtökohdaksi muuttui 1:1 remake Ahnuldin versiosta. Levittäjä Lionsgatella joku arveli (oikein), että yleisö on kyllästynyt remakeihin ja esituotannon loppuvaiheessa vaihtoi käsikirjoittajan vääntämään tarinaa uuteen uskoon budjetin sallimissa rajoissa, sekä lisäämään mahdollisimman paljon viittauksia kirjoihin ja sarjakuviin sen 1982-leffan lisäksi. Tosin käsittämättömänä mokana markkinointibudjetti oli tuotantokuluihin nähden olematon (olisi voinut käyttää siihen edes sen 3D-konversioon hukatun rahan), ja edes elokuvakriitikoita ei saatu uskomaan että kyseessä ei ollut suora remake, joten pätkä floppasi suhteellisen rankasti kaikkialla muualla paitsi Venäjällä (?!). Sääli, koska puheissa olisi ollut jatko-osissa käyttää Howardin alkuperäistarinoita materiaalina lakisääteisen kostojuonen sijaan.

STOP PRESS: Itkuparkugeneraattorien käymiseen ylikierroksilla lienee se, että ihmiset vertaavat tätä Ahnuld-Conaniin, joka on fantasiaelokuvan klassikko, vaikka onkin (muutamaa tutunoloista nimeä lukuun ottamatta) Robert E. Howardin tarinoiden adaptaation sijaan peittelemätön tutkielma nietzscheläisestä filosofiasta (tosin pätkän henki on autenttinen ja etenkin sen herättämät fiilikset ovat samoja, joita kirjoja lukiessaankin tuntee, eli sikäli ollaan asian ytimessä). Ja juuri tässä vertailussa uusio-Conan ei kestä, mutta jos siihen suhtautuu neutraalisti fantasialeffana joka sattuu kertomaan kirjojen Conanista, eikä Milius-version remakena, saattaakin yllättyä iloisesti. Mikäli ei siis kuulu koulukuntaan joka nillittää barbaarimme silmien väristä.

Captain America: The First Avenger 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0458339/
Sarjisleffa, HEIL HYDRA!

Supersankarielokuva, jonka pihvi on natsiokkultismi ja Kolmannen valtakunnan superaseet? Tätä konseptia ei voi mokata, eihän?

Kerrankin on käsissä pätkä, joka pitää kaikki siihen kohdistuvat odotukset. Ilahduttavasti Kapun oma elokuva tosiaan sijoittuu (introa ja outroa lukuun ottamatta) kokonaan alkuperäiseen ajankohtaansa 40-luvulle. Siitä huolimatta tarina ei mene liian campiksi, nimenomaan Kapun originaaliversiosta lasketaan pilaa sangen onnistuneesti. Ja kuitenkin Marvel-tietämykseltään tason 20 ekspertti myhäilee detaljien määrälle sekä sille, miten paljon alkuperäisistä ideoista on säilytetty.

Mukana on hurttia huumoria ja rento meininki, mieleen tulee aivan sotaseikkailugenren klassikko Kotkat kuuntelevat. Luonnollisesti pahat natsit hohottavat, rajatietohörhöily on asiaankuuluvan posketonta, ja salaiset aseet käsittämättömän taktisia. Etenkin se HYDRAn urheiluauto. Tosin, taas on totuus tarua ihmeellisempää: vehkeistä scifistisimmän näköinen kun on oikeasti suunniteltu, mutta rakentamatta jäänyt Focke-Wulf Triebflügel.

Suuresti inhoamani 3D:nkin annan anteeksi, vaikka se onkin paikoitellen tuttua “paperinukkeja eri tasoilla” -konversiota. Nimittäin efektiotokset on tehty aidosti 3D:nä, ja kerrankin syvyysefektiä käytetään niin kuin pitääkin, eli ronskisti: kilometrien korkeudessa Alpeilla alkaa oikeasti huimaamaan. Näin huimaa vaikutelmaa ei ole tähän mennessä tullut vastaan missään muussa 3D-kuvassa. Eri asia sitten onko se sen arvoista, että pitää epämukavia laseja naamallaan ja katsoo vihreään sävyttynyttä, liian tummaa, detaljeiltaan puuroutunutta kuvaa. (Vastaus: ei.)

Ainoa miinus tulee siitä, että lelumyynnin maksimoimiseksi HYDRA ei pidä lainkaan totuttuja väkäkukkasilla koristeltuja hihanauhoja, vaikka Allgemeine-SS:n mustaan mantteliin (joka ei tosin sota-aikana ollut enää virallisesti käytössä, mutta kun Hollywood on lietsonut harhakäsitystä jo 40-luvulta asti) sellainen sopisikin kuin pääkallo koppalakkiin. Tosin yrittäähän HYDRA muutenkin siirtää valtaa itselleen, mistä tulee taas mieleen, että totuus on tarua ihmeellisempää: SS:hän nimenomaan oli samanlainen valtio valtiossa, ja Himmlerhän tunnetusti oli pahimpia rajatietohörhöjä mitä maa päällään kantoi, ja olihan SS:llä omat salaisten aseiden tutkimusprojektinsa aina ydinohjelmaa myöten (jollainen tosin oli Saksan postilaitoksellakin: tämä kannattaa aina muistaa kun näkee DHL:n rahtikoneen kaartavan yläpuolella).

Mutta tässä se siis on, nimittäin yksi parhaista supersankarileffoista kuunaan ellei peräti paras. Täytyypä katsoa ohjaaja Joe Johnstonin varhaistöistä konseptiltaan samantapainen The Rocketeer uudestaan, josko sitä osaisi jo arvostaa näin myöhemmällä iällä.

Transformers: Dark of the Moon 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1399103/
Mecha, robottipeukalo niin alas kuin ikinä menee

Hetkinen vain, tiivistän tässä patoutuneet fffffffruuuuuu-straationi osa osalta huonontuneen trilogian niistä osuuksista, joissa ei ole robottitaistelua:

VITTU MITÄ PASKAA

Jopa Bay-fanin mielestä tämä on Bayn huonoin elokuva ikinä, ja noin miljoona kertaa paskempi kuin Pearl Harbor. Ihan toimivaa introa lukuunottamatta elokuva alkaa noin kahden (2) tunnin kohdalla, ja 45 minuutin mittainen lopputaistelu on täysin juonettomaksi pitkitetty, täynnä epäloogisuuksia, klaffivirheitä ja ruudun ulkopuolella tapahtuvia ihmekäänteitä (kuten koko muukin elokuva: missä välissä oli muka vain yhdeksän (9) Autobottia hengissä Maapallukalla, kun niitä edellisosasakin jäi henkiin paljon enemmän ja Decepticonit ovat olleet piilossa?). Ja sekin on tungettu täyteen naamanvääntelyhuumoria. Väliin jäävässä osuudessa tätä on vielä enemmän, plus tarpeettomia sivujuonia jotka eivät johda mihinkään. Kerran, ainokaisen kerran, elokuvan huumori irrotti yhden naurahduksen: kun Sentinel Prime (äänenä Leonard Nimoy) lohkaisee “The needs of the many outweigh the needs of the few” (tosin repliikin sisältö lähinnä nolostuttaa: Sentinel käyttää tätä perustelemaan miksi ~7 miljardia homo sapiensia kannattaa hävittää muutaman cybertronilaisen tieltä).

3D:täkään ei käytetä yhtään mihinkään (vaikka nimenomaan lopun korkeuskammoa laukovissa kohtauksissa siihen olisi ollut tilaisuus) paitsi lens flarejen, CGI-soran ja etualalla olevien yksittäisten esineiden tunkemiseen naamalle, sekä ihmiskunnalle tärkeiden esineiden kuten USA:n lipun ja Rosie Huntington-Whiteleyn gluteus maximuksen esittelyyn. Ja näköjään Bay on yrittänyt kopioida Zack Snyderin hidastukset, sillä erolla että Bay ylikäyttää niitä jopa Snyder-mimttapuulla. Ei sikäli, koko elokuva nimittäin tuntuu etenevän hidastettuna. 2h 35min on muutenkin toimintaleffalle yläkanttiin, mutta tässä pitkästyisi vaikka katsoisi pelkän lopputaistelun.

Shia LaBoeufin hätääntynyttä naamanvääntelyä ei kestä kukaan, sentään RHW lievittää tuskaa kosska älyää toimia (MB SLS AMG:n ohella) silmäkarkkina sen sijaan että yrittäisi näytellä. Niin katoaa mainen kunnia: taannoin ennustin, että Megan Foxin tähti oli saavuttanut lakipisteensä, kun hän oli mennyt haukkumaan juutalaista Hollywood-ohjaajaa (Bay) Hitleriksi, minkä jokainen normaaliälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtäisi olevan viihdealalla ammatillinen itsemurha, ja niinpä hänen hahmonsa kirjoitettiin kylmästi ulos kolmosesta.

Kovasti se Bay selittää, kuinka aiemmista osista saatu palaute oli otettu huomioon tätä tehtäessä. Ilmeisesti niin, että kaikkea, mitä oli haukuttu, piti lisätä moninkertaisesti? Vai onko sittenkin syypää tuottajan pallilla istuva kavala Peilivuori? Pakko olla, koska mies joka on tehnyt jotain näin jumalaista ei voi omin nokkineen osua näin pahasti harhaan.

Onneksi trilogiaan ei sittenkään laitettu viittauksia G.I. Joeen, voi sentään edes siitä nauttia ilman, että joutuisi muistelemaan tätä.

Thor (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0800369/
Sarjisleffa, peukalo karkoitetaan Heliin

Supersankarielokuvista vaikeimpia ovat “origins moviet”, joissa sankari pitää esitellä myös muille kuin ykkösnumerosta lähtien tarinaa seuraaville nörteille. Lisäksi ainakin itselleni supersankarielokuvista kolahtavat parhaiten ne, joissa trikooheeroksella ei ole lainkaan superkykyjä (teknologian tai koulutuksen lisäksi), tai jos onkin, niin korkeintaan maltillisia: Batman, Punisher, Iron Man, jne. Miten siis onnistuu pätkä, jossa pitäisi päästää viikinkijumala mesoamaan nykypäivän Midgårdiin?

No huonosti, totta kai. Thor kärsii kaikista “origins movien” ongelmista potenssiin kymmenen. Leffassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään, siinä vain patsastellaan paikallaan, droppaillaan nimiä ja esitellään hahmot jotta he olisivat katsojille tuttuja tuloillaan olevassa The Avengers-leffassa. Tässäkin mennään paikoitellen metsään: 95% katsojista ei taatusti tajua Hawkeye-cameota (ennen The Avengersia, siis) ellei Marvel-kyky ole vähintään tasolla 8 ja omaa +2 Kiinnostusta Alaan. Ja (kuulemma) Kapteeni Amerikan oman leffan sekä The Avengersin juonen kannalta tärkeä Cosmic Cube esitellään vasta lopputekstien jälkeisessä otoksessa – tässä sen sijaan keskitytään Casket of Ancient Wintersin pöllimisyrityksiin Asgårdista. Apropoo, ja vaikka amöriikkäläiset eivät ymmärräkään skandien päälle, niin ei se ole syy jättää niitä tekstityksestä pois: Asgård, Bifröst ja muut vastaavat kun nimenomaan kaipaavat sitä metal umlautia tuekseen.

Lisäkiusana aikamme yliarvostetuin näyttelijätär Natalie Portman esittää (sikäli kuin tätä verbiä voi enää edes käyttää) miljoonannen kerran saman (ainoan) ärsyttävän vakioroolinsa, ja siinä vaiheessa kun aasat ja einherjar-posse (tai no, ei Warriors Threestä taida kuin yksi olla ascendannut kuolevainen, muut ovat aitoja aasoja) alkavat mättää jotuneita pataan piirroselokuvalta näyttävässä CGI-animaatiossa, nimihenkilön lennellessä viitta hulmuten kärpäsen kokoisena prötönä screenillä, tarina alkaa kiinnostaa inhimillisellä tasolla ihan yhtä vähän kuin eräänkin kryptonilaisen moniosaajan xenofiliaan liittyvä problematiikka. Eikä pelkkä supersankarille sopivassa asennossa posettaminen mahtipontisen musiikin soidessa ei myöskään riitä sisällöksi, vaikka sitä olisikin puolet leffan kestosta.

Niin, ja tämähän katsottiin tietysti 2D:nä koska kaikilla blogin lukijoilla lienee tiedossa mitä mieltä olen 3D:stä. Kiitos paskan konversion, tekstitys on välillä punavihermössön sotkemaa ja kuva sumea, vaikka tämäkin on alun perin filmattu 2D:nä ja konvertoitu vasta jälkituotannossa 3D:ksi – mutta siitä huolimatta 2D-versio on tekstityksineen takaisinkonvertoitu 3D:stä? WTFIGO? Ja edelleen se että Heimdall, “jumalista valkoisin”, on yönmusta, tuntuu yhtä luonnolliselta kuin Onni-klovni hautajaisissa. Affirmative action saavuttaa tältä osin jo kyseenalaisen ennätyksensä.

Ei viikinkijumalilla (jotka raamattuvyöhykkeen lepyttämiseksi on blandattu Stargåte-alieneiksi) voi kokonaan hävitä, mutta ei se JMS:n ja Stan Leen cameo riitä elokuvaa pelastamaan. Aika pirun kallis introsekvenssi Avengersille.

Cats & Dogs: The Revenge of Kitty Galore (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1287468/
Komedia, tassu ylös

Ensinnäkin muistutus katsojille: tämä on lastenleffa, jossa on kuitenkin niin paljon suoraan aikuisille suunnattua sisäpiiriläppää, että vanhempikin viihtyy. Missään mielessä tämä ei ole kuitenkaan mikään loistosuoritus (jäljempänä mainituista syistä), mutta silti, mitähän IMDB:n kööri on oikein ajatellut, kun ilmestyttyään tämä kiikkui jonkin aikaa jopa Bottom-100:ssa? Siellähän on Baby Geniuses, Manos: Hands of Fate, Battlefield Earth, useampikin Seltzer/Friedberg-duon (insert genre here) Movie, useimmat Paris Hiltonin tähdittämät tekeleet (pois lukien 1 Night in Paris joka on tragikoomisuudessaan jo modernia taidetta), Uwe Bölliä ja itseoikeutetusti Levottomat 3 – Kun Mikään Ei Riitä, mutta tämän vertaaminen mihin tahanssa yllämainituista on kyllä jo liioittelua. No, onneksi fanikunta antoi tahallaan kymppejä että sai arvosanaa piirun verran realistisemmaksi.

Leffan koko olemassaolo on sikäli yllätys, että olihan melkein kymmenen vuoden takainen originaali ihan kiva, mutta että oikein jatkoa, varsinkin kun potentiaalinen katsojakunta ei välttämättä ollut edes syntynyt edellisen osan aikoihin? No, 3D-jälkiliite teatterilevityksessä kertookin kaiken tarpeellisen. 2D:nä katsottaessa arvaa taaskin, mihin kohtauksiin efektiä on eniten lisätty, ja sen huomaa aina otoksen itsetarkoituksellisesta hölmöydestä ja teennäisyydestä. Tosin parissa kohtauksessa syvyysvaikutelmalle voisi oikeasti olla käyttöäkin, mutta tuskinpa sitä juuri niissä on käytetty.

Nimipahis, Kitty Galore on oikeastaan elokuvan ainoa ja sitäkin suurempi vika, ollen noin muuten rasittavin hahmo pitkään aikaan: hyvä luonnehdinta on amfetamiinia syönyt Jar Jar Binksin ja Klonkun risteytys, pääpaino valitettavasti edellisellä. Katinretaleen falsetissa kimittävä yliärsyttävä omistaja ei myöskään ainakaan paranna asiaa. Originaali oli tässä suhteessa ylittämätön, nimittäin Mr. Tinkles varastaa show’n niissä parissa kohtauksessa joissa on taas mukana. Tosin onhan Kittyllä sentään lemmikkinä valkoinen hiiri (heh) ja apurinaan peltihampainen Paws. Mistä selviääkin, että ehkä tämä on sittenkin, toisin kuin avauskappaleessa esitin, itse asiassa ensisijaisesti aikuisille tarkoitettu, mutta tehty sellaiseksi että perheen pienimmätkin viihtyvät. Lastentarhaikäinen kun tuskin vielä ymmärtää, mitä hauskaa on kissojen tiedustelupalvelun johtajasssa nimeltä Lazenby, jonka äänenä on sir Roger Moore.

Noin muutenkin koko leffa on hykerryttävän tyylipuhdas Bond-parodia (höysteenä ripauksella buddy cop -parodiaa), ja kaikilla tutuilla kliseillä leikitellään siinä määrin, että senkin antaa anteeksi että pääjuoni on käytännössä ykkösen kierrätystä. Ihmisten osuus on minimoitu entisestään, kuvaavaa on että sankarikoira Diggsin omistajaa esittää Chris O’Donnell josta ei myöskään ole kuultu mitään noin kymmeneen vuoteen. Ääninäyttely on myös kohdallaan, mitä nyt James Marsden on vähän ihmevalinta. Suomi-dubbauksen osajakoa tai toteutusta en halua edes kuvitella, mieluummin pirautan vaikka Suurelle Cthulhulle että heräisi ja söisi pois moisen kärsimyksen välttämiseksi.

Vaikka diskonttaisi pois arvostelutilanteen – päiväkännit Mongolian yläpuolella – on leffa vioistaan huolimatta kokonaisuutena kuitenkin tarpeeksi hauska ja spontaaneja nauruntyrskähdyksiä aiheuttava, että se kannattaa katsoa. Ei täydellinen, mutta toivottavasti loppukohtauksen lupaama kolmososa (kera Mr. Tinklesin) parantaa.

Taas sieltä kuuluu jotain ininää, että tämänkin leffan arvosanan määräsi vain ja ainoastaan se, että Catherine-kissan äänenä kuullaan Christina Applegatea. Ilmeisesti blogini lukijat ovat jostain kummasta saaneet sen ihmeellisen käsityksen, että jos se puhuu Christinan äänelllä, niin minun puolestani a cat is fine too.

Missä he ovatkin tietysti aivan oikeassa.

Resident Evil: Afterlife 3D (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1220634/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Vaikkei minun lisäkseni kukaan muu kehtaakaan myöntää niistä pitävänsä, Resident Evil -leffoilla on selkeästi oma kannattajakuntansa. Osa osalta ne kun keräävät aina vain enemmän katsojia ja tuottoprosenttikin kasvaa joka kerta, ja lopputuloksena aiemmin kolmiosaiseksi aiotusta sarjasta saivat tämän nelosen katsojalukujen myötä vihreää valoa jo viides ja kuudeskin osa. Ja mikäs on katsoessa, kun kyseessä ovat kuitenkin jotakuinkin laadukkaimmat pelielokuvat paria poikkeusta lukuunottamatta. Eihän niillä ole paljoa tekemistä pelien kanssa, lähinnä hahmojen, tapahtumapaikkojen, mörköjen ja ideoiden vapaamuotoista noukkimista, mutta ehkä se on vain hyvä asia. Tähän mennessä sarja on minun mielestäni parantanut osa osalta kuin sika juoksuaan, miten käy nyt?

Ensimmäiseksi hämää alun iso taistelu. Se kun ei ole mikään pikku introkahakka vaan kattaa melkein neljänneksen itse kuvasta. Aivan kuin leffa olisi ollut tarkoitus lopettaa tällä, mutta sitten tähän kului koko budjetti ja loppu piti säveltää lennossa. (Tosin sama ilmiöhän, kuitenkin paljon vähemmän häiritsevänä, vaivasi Erään Trilogian toista osaakin ensi katsomalta, mutta niin vain sitä lopulta pidetään kuitenkin saagan parhaana. Siinä tosin loppuosa elokuvaa pysyy paremmin kasassa ja on suunnitellumman oloinen.) Puoleentoista tuntiin on kuitenkin ängetty juontakin enemmän kuin monet nykyelokuvat saavat tiristettyä kahteen ja puoleen tuntiin. Eikä siinä juonessa hirveämmin aukkojakaan ole, mikäli ei liian tarkkaan kiinnitä huomiota siihen että Losin pilvenpiirtäjät palavat jo viidettä vuotta…

Yllättäen 3D:kään ei sanottavammin häiritse tai tunge silmille. Tosin enimmän aikaa se myös on täysin tarpeeton itsetarkoituksellinen leikittelyväline eikä tuo mitään lisäarvoa, koska kohtauksia joissa Milla syöksyy avonainen kaula-aukko edellä kameraa kohti on vain yksi, ja se naisparin (ei tarvitse kuulua vähemmistöön lukeakseen tämän piiloviestin leffasta, pikemminkin vain olla normaali heteromies ja antaa ajatusten juosta vapaasti) taistelu tasonloppumörköä vastaan märissä t-paidoissa kestää aivan liian lyhyen aikaa. Osasyynä 3D:n ei-ylikorostuneisuuteen paria tehostetta lukuunottamatta lienee se, että tämä on oikeasti filmattu kolmiulotteisena eikä vain jälkituotantovaiheessa laitettu paperinukkeja eri tasoille liioiteltujen CGI-efektien kera (toisin kuin 99% valkokankailla tähän mennessä nähdystä 3D-kuonasta).

Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään. Uusitut zombit muistuttavat kovasti Alieneita, minkä takia niitä varmaankin pitää sitten ryömiä pakoon ahtaissa tunneleissa, Wentworth Miller on taas kerran suljettu syyttömänä vankilaan josta pitää paeta (valitettavasti pakoreitti ei ole tällä kertaa tatuoitu selkään), Matrix Reloadedista on varastettu tulitaistelu kuiluun pudottaessa, pääpahis on ilmetty agentti Smith, ja zombileffassa puolipakollisen Dawn of the Dead –viittauksen lisäksi on mukana referointeja todelliseen vanhan liiton menoonkin: Umbrellan koelaboratorio sekä ei-vapaaehtoisten koehenkilöiden asut ovat silkkaa THX-1138:aa, On the Beachista on napattu Alaskasta kantautuva (tosin täysin eri syistä) valheellinen radiosignaali, ja ei liene tarpeen mainita, mistä trilogiasta on peräisin lattiakuiluun laskeutuva yhden hengen kerrallaan vetävä syväjäädyttämö. Ja kuten miljoonassa kaiju-leffassa, Tokio luonnollisesti tuhoutuu jälleen kerran. Enimmäkseen lainat kuitenkin toimivat, ja houkuttelevat bongailemaan niitä lisää.

Eniten jäi tosin häiritsemään tämä reset-napin painelu: pääpahis Wesker selviää Kelju K. Kojootin tavoin vaikka ydinräjähdyksestäkin (jota sankareiden on luonnollisesti juostava kipin kapin katsomaan paljain silmin), Alicen pitäisi menettää ylivertaiset kykynsä alkulopputaistelun päätteeksi, mutta se ei hämäävästi vaikuta taistelutaitoihin tai vahingonkestoon pätkääkään vaan näkyy lähinnä paranormaalien kykyjen katoamisena – kunnes lopussa niidenkin taas vihjataan palaavan.

No, ei pitäisi valittaa, sillä leffa on genressään hyvä, viihdyttää koko kestonsa ajan, splättäystä on tarjolla riittävästi, toiminnasta saa pääosin jopa selvää, ja soundtrack on harvinaisen munakas. Parempi kuin kolmonen? Ehkä.

Jatkoa odotellessa.

PS. Lopputekstien keskellä tuleva piilocameo hämännee, jos ei lue niitä edeltäviä lopputekstejä todella tarkkaan. Sienna Miller esittää edelleen nyttemmin Umbrellan abduktoimaa ja aivopesulaittella varustamaa Jill Valentinea, mutta täysin eri kostyymillä (loogista, aikaa kulunut leffan sisäisessä maailmassa viisi vuotta) ja hiustyylillä (lyhyt tumma tukka vaihtunut pitkään vaaleaan), koska nyt halutaan että nimenomaan uusinta Ressua pelaavat tunnistaisivat daamin (pelisarjan kolmosta tai leffasarjan kakkosta muistelevien sijaan).

3D – rahastuksen uusi ulottuvuus

Pitkään tartuntaa välteltyäni (kiitos Avatarin, jota en vieläkään ole suostunut katsomaan, se on ollut erityisen helppoa) olen viimein joutunut 3D:n uhriksi. Kokemus oli vieläkin hirveämpi kuin olin osannut kuvitellakaan.

Kun sain lasit päähäni ja teatterissa pyörähti lasien toimivuutta testaava teknologiademo käyntiin, ihmettelin. Nämähän eivät toimi! Tosin minulla on karsastusta ja puutteellinen stereonäkökyky, mutta hahmotan silti normaalielämässä syvyysvaikutelman. Ehkä se johtui siitä? Ei. Eipä se kolmilulotteinen näkeminen laseilla käykään noin vain. “Nillä pitää opetella katsomaan!” kirkuu hysteerinen 3D-uskovainen tässä vaiheessa. Niinpä tosiaan pitää. Pää ei saa hievahtaakaan ja silmien pitää tapittaa tasan tarkkaan yhteen pisteeseen, muuten kuva sumentuu ja/tai syvyysvaikutelma katoaa. Jännitä niskaasi, se tekee vain hyvää kaltaisellesi konttorirotalle näin vapaa-aikanakin. Ällös silmä pieni etsi “pääsiäismunia” kuvan reuna-alueilta, jos katsot tai tarkennat muualle kuin mihin kuvaaja on tarkoittanut, näet vain suttua. Tietenkin se hämää että silmä koettaa tarkentaa suunnilleen valkokankaan etäisyydelle mutta sitten esineet ovatkin “lähempänä” tai “kauempana”. Juu, vauvoiltakin kestää kuukausia oppia hahmottamaan muotoja ja etäisyyttä, mutta normiaikuisen (tai ainakaan allekirjoittaneen) kärsivällisyys ei moiseen riitä. Sikäli tosin osuvaa, että suurin osa 3D-kuonasta näyttäisikin tehdyn lähinnä pikkuvauvoille (vrt. Avatar ja täällä repostelemani Clash of the Titans).

Hämmentävintä kyllä, hetkittäin vaikutelma oli yllättävänkin luonnollinen, mutta testikappaleena toimikin Resident Evil: Afterlife joka on ilmeisesti Avatarin ohella ainoita aidosti kolmiulotteisia eli sellaisksi kuvattuja elokuvia, muiden ollessa tasoa “paperinukkeja eri tasoilla jälkituotantovaiheessa 2D:stä konvertoituna MUT KATSOKAA HEI TÄTÄ CGI-TEHOSTETTA”. Tietysti tekemällä tehdyt efektit erottuivat tässäkin eniten, eli lens flaret, kohti lentävät esineet, jne. joilla sitten herkutellaankin koko rahalla. Eli tässä vaiheessa tämä maita mullistava taidemuoto näyttäisi olevan vielä vaiheessa “Juna saapuu asemalle 3D”. Haluaisin todella tietää, mitä pillereitä pitää syödä että pitää tätä väreihin tai ääneen verrattavana edistysaskeleena ja ilmaisukeinona. Värit ovat värejä, äänet ovat ääniä, mutta tämä “3D” on edelleen vain illuusio. Josta huomattavan osan aivot huijaavat näkemään jo 2D-kuvassa, etenkin leffateatteriympäristössä jossa kuva täyttää koko näkökentän.

Kun silmät pingottuneina viimein on oppinut seuraamaan kolmatta ulottuvuutta, alkaa huomio kiinnittyä siihen, että kuva on tolkuttoman tumma. No niin on, koska puolet ajasta kumpikin silmä katsoo mustaa ruutua ja puolet ajasta tummennettua ruutua. Siitä huolimatta kuvan kirkkautta on jouduttu pumppaamaan kankaalla niin, että kuva on palaa puhki ja yksityiskohdat pehmentyvät VHS-videon tasolle. Minä katson elokuvani kyllä mieluummin koko väriavaruuden laajuisina, oikein valotettuina ja yksityiskohdat terävinä, kiitos. Ruudun välkytys saa aikaan myös sen, että silmät väsyvät todella nopeasti. Ilmiötä voi hyvin simuloida laittamalla kuvaputkinäytön käyttämään 24 Hz virkistystaajuutta (työpöytäkäytössä yleensä pidetty miniminä 75 Hz:tä ja suositus 85 Hz) ja kokeilemaan, kauanko kestää ennen kuin simmut poksahtavat puhki. Tai no, kiitos kuvaputken fosforipinnoitteen kuva ei sentään ihan kokonaan sammu. LCD-näyttöjä ja digiprojektoreita ei voi verrata lainkaan, koska kuva ei niissä koskaan sammu välillä, ja perinteisen filmiprojektorin sulkimenkin kiinnioloaika on pyritty minimoimaan. Niin, ja sitä välkkyvää kuvaa sitten katsotaan aurinkolasit päässä.

Aurinkolasit, jotka menevät tavallisten lasien päälle, ovat painavat, ja kiitos “one size fits all” -politiikan istuvat huonosti. Paino nenällä vie koko ajan huomiota itse elokuvalta. Lopulta onnistuin kuitenkin runttaamaan lasit tarpeeksi syvälle päähäni ja pystyin pidättelemään itseäni niin kauan että nenä tottui niihin, jolloin ne olivat enää vain äärimmäisen epämukavat, eivät päästätempaamista aiheuttavat.

Lasit ovat selkeästi siis huono keksintö, mutta enpä olisi niin vakuuttunut “lasittomasta” 3D-teknologiastakaan. Se kun ei ole helposti sovitettavissa teatteriin, ja kiitos kapean katselukulman, kotikatsomon “lasiton” 3D-televisio tarkoittaa käytännössä investointia Ludovico-terapiassa käytettyihin välineisiin jotta ei vahingossakaan katse herpaantuisi. Toki laitevalmistajat runkkaavat jo ringissä, aluksi myydään suljinlaseja käyttävät 3D-televisiot ja suljinlaseja niin paljon että kylään tuleville kavereille/sukulaisille/jne. riittää, sitten myydään lasiton 3D-televisio, sitten myydään parannettu lasiton 3D-televisio, sitten myydään Ultra HD -resoluution 3D-televisio, jne. parin vuoden tuotesykleillä. Joukkoon liittyvät myös elokuvayhtiöt, jotka laskevat myyvänsä samat elokuvat, jotka ovat moneen kertaan jo myyneet VHS:nä, DVD:nä, DVD Special Editionina ja Blu-Rayna, nyt myös punavihermössöttynä pahvilaseilla katsottavana 3D-Blu-Rayna, sitten suljinlaseilla katsottavana 3D-Blu-Ray Special Editionina, sitten 3D-Ultra HD:nä, jne. rahastaen joka kerta täyden hinnan tai enemmänkin, samalla selittäen kuinka tallentavat digiboksit ovat pankkiröystöön verrattava rikos.

Summa summarum. Kaikki haitat huomioiden ajoittain luonnollinen tilaefekti ei riitä minun kohdallani perusteluksi 3D:lle, ja liioiteltu tilaefekti taas on pelkästään nolon näköinen. Katson kyllä elokuvani tästä lähin mieluiten 2D:nä… siis jos Finnkino niitä näytöksiä tarjoaisi. Mutta monopolihan on kuluttajan etu, kysy vaikka Alkolta, Veikkaukselta ja apteekkareilta. Jaa niin. Piraattivalkamaanhan nuo 3D-kuvatkin purjehtivat kaksiulotteisina hieman maailmanensi-iltansa jälkeen, kauan ennen ostokiekon tuloa markkinoille täällä Peräpohjolassa. Hiio-hoi!

Clash of the Titans (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0800320/
Fantasia, peukalo alas aina manalaan asti

Jos ei Kreikan mytologiasta saada irti kuin tämmöinen haiseva läjä niin ei pitäisi edes yrittää. Olympos-kohtaukset ovat silkkaa campia, ja huonoa sellaista. Originaalia en muista (varmaan on tullut katsottua pikkupoikana), mutta ei niiden möllienkään olisi noin suoraa tribuuttia tarvinnut olla että animaatio nykii eikä näytä aidolta – ai eikö se ollutkaan tahallista?

Lisäksi tulee mieleen se, että Peter Jacksonhan aikanaan vitsaili, että Kuninkaan paluusta ei voida käyttää kahta tuntia siihen kun Frodo ja Sam kävelevät Mordorin halki, no tämän leffan tekijöiden mielestä olisi selkeästi voitu, koska suurimman osan ajasta (siltä se ainakin tuntui) sekalainen sankarijoukko kera maailman ärsyttävimpien comic reliefien taapertaa valkokankaan halki. Hillittömän tylsyyden keskellä – niitä monsteritaisteluita lukuunottamatta – ei joko tapahdu mitään tai sitten horistaan reploja paperista.

Noin muutoin käsikirjoitus on käsittämätöntä namedroppailua, joka avautuu vain Kreikan mytologiaa enemmän tunteville, jotka sitten itkevät verta kun materiaali on raiskattu ja jätetty potentiaali hyödyntämättä. Sam Worthington näköjään möllöttää roolin läpi samalla yhdellä ilmeellä kuin T4:n ja trailerien perusteella Avatarin, jotenkin tulee elävästi mieleen John Cenan “suoritus” The Marinessa. Ainoa syy katsoa loppuun asti oli Gemma Artetonin (kovassa nosteessa kun kahden kesäleffan naispääosassa) Io.

Jaa niin, 3D:tä ei ollut lentokoneessa katsottuna tarjolla, mutta selkeästi erottui nolosti ne itsetarkoituksellisesti korostetut kohtaukset, joihin sitä oli valmiissa tuotoksessa todennäköisimmin ripoteltu. Soundtrack oli kyllä ihan kiva Hans Zimmer -pastissi. Ja mitämitä, ei saatu edes Kraken/Andromeda tentacle rapea? (hoh hoijaa viikinkkistä menoa, Cetus olisi kylläkin kreikkalaistarujen merihirviö, mutta eipä sillä enää ole mitään väliä, niin ja djinnejäkin persialaistaruista, joo tiedän että kasariversiokin sotki mytologioita mutta silti…)

Ja tätä pitäisi sitten kärsiä ihan trilogian mitalla? Haistakaa nyt jo…