Tag: jännitys

Salt (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0944835/
Trilleri, peukalo ylös

Hemmetti, tämähän oli hyvä! Mutta tämän olikin kynäillyt kotijumalani Kurt Wimmer, mies Equilibriumin ja Ultravioletin takana, ja Angelinaa nyt vaikka katsoisi lukemassa sitä Nnirvin kuuluisaa, nyttemmin varmaan jo hiirenkorville kulunutta puhelinluetteloakin. Toiminta ja vainoharhatrilleröinti ovat sopivassa määrin tasapainossa, ainoastaan loppukliimaksin venytys vähän tökkii: joskus varmaan joku tekee trillerin jossa ei ole nollaan hitaasti tikittävää laskuria jonka tahtiin pääkonna alkaa jaarittelemaan suunnitelmaansa… Juonikin oli ihan näppärä, ja olisi saattanut yllättää oikeasti ellei olisi luntannut sitä etukäteen Wikipediasta. Memo to self: luettuna tuntui liialta kikkailulta, valkokankaalla eteni yllättävänkin sutjakasti. Lopetuskin jättää lupauksen jatko-osasta (osista), ja mikäs moisia olisi katsellessa.

The International (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0963178/
Trilleri, peukalo ylös

Näin se vainoharhatrilleri pitää oikeasti tehdä, tämä kestää vertailussa 70-luvun klassikoidenkin kanssa. Toimiva paketti, joka on loppumetreille asti piljoona kertaa jännittävämpi kuin Stieg Larssonin jäämistö ikuna, koska päähenkilöt ovat todella yksin systeemiä vastassa, ja loppukin on aidosti yllättävä ilman että se tuntuu itsetarkoitukselliselta lopputwistiltä. Leffa onnistuu myös olemaan Larssonia yhteiskuntakriittisempi olematta samalla lailla lapsellisen sormella osoitteleva tai artikkelityyliin paasaava, ja viihdyttää silti jopa patakokoomuslaista. Vanha analogia kahdesta Mooresta, Michael ja Alan, tulee taas mieleen. Sitä paitsi, leffa joka tarjoilee oikeasti nihilistisen maailmankuvan siivittämän näkymän nykymaailmaan jonka epäkohtiin ei ole saatavissa yksioikoista pakettiratkaisua ja joka mustavalkoisen sijaan koostuu vain mustan ja tummanharmaan eri sävyistä, on piristävä poikkeus. (Leffahan muuten on itse asiassa löyhästi fiktionalisoitu ja nykypäivään siirretty versio BCCI-pankin kähminnästä parikymmentä vuotta takaperin.)

Kuvauspaikkojen valinnasta plussaa, jenkkitrillerissä on kerrankin uskaltauduttu pistäytymään myös “vanhan Euroopan” puolella, vaikka toki Nykkiinhän ne kaikki tiet taas vievät. Vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintaelokuva, niin puolen välin ammuskelukohtaus Guggenheim-museossa on sen verran intensiivinen että useampikin filmintekijä saisi ottaa siitä oppia. Clive Owen totta kai esittää taas Clive Owenia, mutta se on vain plussaa. Muut näyttelijät sen sijaan onnistuvat nappiin, erityisesti Armin Müller-Stahlin ja Brian F. O’Byrnen roolityöt ovat suorastaan hyytäviä. Ohjaus, leikkaus ja käsikirjoitus toimivat, homma pysyy kasassa ja tiiviinä pakettina. Eikä mitään shakycamia, nyt pelataan perinteisillä, taidokkailla kuvakompositioilla. Ja liikoja spoilaamatta, mutta pitää mainita: se tylyn pessimistinen lopetus kruunaa koko komeuden.

Älkää uskoko nyrpeitä kriitikoita, katsokaa tämä.

Luftslottet som sprängdes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1343097/
Trilleri, peukalo alas

Oi voi. Kolmas Stieg Larsson -filmatisointi on juuri sitä mitä kirjan perusteella pelkäsikin. Samat ongelmat vaivaavat kuin kirjaa: ainesten hajanaisuus (salaliittojännärialku ja -keskiosa, silkkaa Matlock-pastissia oleva oikeudenkäynti, ja päälleliimatun oloinen “viimeinen välienselvittely”, joista jokainen tuntuu olevan oma kokonaisuutensa), piiiiiitkät artikkelityyliset jorinat jotka leffassa toteutetaan tekstin lukemisella ruudulta tai “puhuvilla päillä” narratiivin tai dialogin sijaan, sekä tietty epäuskottavuus: kun ruutiukkojen nitrodisko ryntää tippapullot kolisten viimeiseen taistoon kunnian ja isänmaan puolesta on jotenkin “möh” olo. Jos tarkoitus oli olla parodinen, niin lopputulos on edelleen lähinnä kömpelö. Niin, ja edelleenkin salaliittotrillerin mittapuulla päähenkilöt saavat aivan liian varhain aivan liian voimakkaita liittolaisia, jotta jännitys säilyisi.

Lisäksi elokuvan ikioma ongelma on, että se ei ole enää itsenäinen teos vaan TV-sarjan jakso: se on nimittäin täysin käsittämätön kahta ensimmäistä osaa näkemättömille, tai oikeastaan kirjaa lukemattomille. Jopa kirja sentään selitti aiempia tapahtumia, tosin elokuvassa ei olisi materiaalin runsauden takia oikein tilaakaan tälle. Tarinan rönsyjä on saksittu rankalla kädellä, joten monet kohtaukset ja henkilöhahmot tulevat täysin puun takaa äkkiyllättäen ja selittämättä. Tosin leikata olisi saanut lisääkin, tai sitten pidentää: nyt Erika Bergerille lähetetyt uhkauskirjeet eivät johda mihinkään eikä niiden arvoitus edes selviä (toisin kuin kirjassa). Niin, ja ilmiselvän Anonymousin avun sijaan Plague joutuu yksin huhkimaan IT-tuen roolissa. Blomkvistin ihmeflaksi on taas kerran poistettu, minkä tähden hänestä onkin tullut lähes sivuhenkilö. Michael Nyqvist esittää muuten Mikaelia entistä enemmän parodisesti, joko tahattomasti tai tahallaan, mikä on omiaan viemään elokuvaa entistä enemmän satiirin suuntaan.

Motiiviksi katsoa elokuvaa riittää edelleen Noomi Rapacen unohtumattomasti ruumiillistama Lisbeth, tosin olisi kivempaa jos se elokuva siinä ympärillä olisi myös hyvä. Ehkä oli vain parempi, että Stieg Larsson ei saanut niitä kaikkia kymmentä Millennium-sarjan osaa valmiiksi, jos Jokisen eväät olivat levinneet käsiin jo kolmososassa. Toivottavasti sentään perikunta ymmärtää rahan voiman ja lisensoi hahmot eteenpäin – suoraan elokuviksi (tai jatkuvajuoniseksi TV-sarjaksi!) väännettynä, laadukkaiden käsikirjoitusten voimalla Lisbethin (ja muiden) seikkailuja seuraisi mielellään vaikka kuinka monta osaa, sillä hyviä tyyppejä vilisevässä henkilökaartissa on kuitenkin potentiaalia.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa osaa, niin pakkohan tämäkin on nähdä, mutta jos kiinnostus ei enää riittänyt kakkoseen, niin eipä juuri kannata vaivautua.

V2 – jäätynyt enkeli (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0489325/
Rikoskomedia, peukalo varovasti ylös

Njoo, ihan kiva. Tosin tarinan suhteen on otettu reippaasti omia vapauksia – huonompaan suuntaan. Jälkiviisaasti olisi voinut enemmänkin painottaa tätä Poria hallitsevan Kehittyvien Maakuntien Suomen, anteeksi FC Käppärän Poikien, pahuutta. Edelleenkin sekunnin sadasosassa tapahtuvat siirtymät silkan campin ja “vakavan” dekkarin välillä ovat se kantava voima. Mutta enää ei edes DVD-kotelo väitä kyseessä olevan haudanvakavan teoksen, mitä nyt ohimennen spoilaa koko juonen loppuratkaisua myöten.

On tietysti makuasia, luottaako ohjaaja komiikassa nasevaan dialogiin vai Pulttibois-tyyliin. Aleksi Mäkelä on aiheeseen sopivasti – onhan kirja kirjoitettu jo 1990, vaikkakin leffa on siirretty nykyaikaan – valinnut turhan monessa kohtaa jälkimmäisen. Elämää suurempi transvestiitti tai liioitellen artikuloidut heimolaiset kun tuovat dejavu-fiilikset niin vahvoina esiin, että melkein pelottaa. Tosin tahattomasti tai tahallisesti tulee mieleen myös Yön Saalistajat (näin oli jo kirjassa, ja ei pelkästään siksi että tapahtumapaikkana on Pori), ja se taas ei ole lainkaan huono juttu. Mutta niinhän tuli jo kirjassakin – arvaamaton ja väkivaltainen psykokonna Hopea kun on ilmetty Reuna, vain heittotähdet ja sifonkihuivi puuttuvat.

Ei niin hyvä kuin ykkönen, mutta viihtyi tuon parissa silti. Bonusta suomimetallia hyvin esittelevästä soundtrackista sekä siitä, että Jasper Pääkköstä ei ollut tunnistaa.

Apropoo, kolmas osa tulossa, koska Kata Kärkkäinen oli soittanut Selinille ja kysynyt olisiko jotain leffaa jonka hän voisi elantonsa pitimiksi käsikirjoittaa, ja V3 oli seuraavaksi vuorossa Solar Filmsin listoilla. Saas nähdä mihin se sitten perustuu, suomalaiset wannabe-teknotrilleristit eli Remeksen seuraajineen naurunalaisiksi tekevä Black Jack voisi olla kova juttu mikäli se ei kaadu poliittisen korrektiuden puutteeseen. Varsinaiseksi ongelmaksi noussee, että Mäen laajaan henkilögalleriaan nojaamisen takia joutuu kohta Suomen ammatti-elokuvanäyttelijöiden kapea kärki vetämään tuplaroolit.

Vares – yksityisetsivä (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0372594/
Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri, kasvot kämmeniin
Musta rikoskomedia, peukalo ylös

Elokuvan lähtökohdat eivät ole todellakaan sieltä parhaimmasta päästä: Solar Films -elokuva, ohjaus Aleksi Mäkelä, tuotanto Markus Selin, “executive tuottaja” (sic) Jussi Salonoja, “co-executive tuottaja” (sic sic) Sedu Koskinen. Post-traumaattinen stressioireyhtymä oli jo melkein auttanut unohtamaan Levottomat 3:n, joten uskalsin tekijöistä huolimatta tarttua tähän tekeleeseen, tosin ainoastaan siksi, että Reijo Mäen Vares-dekkarit ovat viime aikoina kolahtaneet kovaa ja toisaalta siksi että luotettava taho kehui leffaversioita hauskoiksi.

Mäen dekkarithan ovat kaukana haudanvakavasta jännityksestä, pikemminkin ne ovat mustaa komediaa ressukoista, joille elämän valttikortteja ei ole edes jaettu, ja joiden keskellä puolialkoholisoitunut yksityisetsivä Vares puolivahingossa aina törmää rikoksiin ja puolivahingossa onnistuu ratkaisemaan ne. En ole koskaan diggaillut hirveästi Aki Kaurismäen elokuvia, mutta jotenkin niiden ankean lakoninen tyyli sopisi Mäen melodramaattisen apeaan tunnelmaan ja terävään dialogiin kuin repaleisina raahautuvat pilvet mustaa hyhmää vellovan Aurajoen ylle. Niinpä Selinin, Suomen wannabe-Bruckheimerin sliipatun tuotantotyylin yhdistäminen niihin tuntui aluksi perin oudolta.

Elokuvan tekovaiheista tietämättömänä tuntuu pahasti siltä, että tässä on aluksi tosiaan yritetty tehdä isolla rahalla “Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri” kuten DVD-kotelon kansi mielenkiintoisesti kertoo. Alkupuolella on esmes ihan tyylikäs (mutta liian lyhyt) auto-takaa-ajo jossa poliisiauto pyöräytetään näppärästi katolleen, tämmöisestä Suomi-filmissä harvinaisesta äksönistä bonusta. (Näyttelijöille tätä ei tosin ole muistettu kertoa, alkaen Jari Halosen maanisesti ylinäyttelemästä hervottomasta pääpahiksesta.) Mutta sitten kun kuvausmateriaalia alettiin leikata yhteen joku sentään huomasi, että vakavaa tästä ei enää saa, kiitos yliampuvan komiikan, joten lisäämällä muutama voiceover sekä useampikin ruutuun pläjähtävä “henkilöesittely” leffa sysättiin lopullisesti komedian puolelle. Ikävää vain, että mainosmateriaali oli jo lähtenyt ja traileritkin ulkona…

Mutta hämmentävää kyllä, lopputulos toimii! kybällä kun tätä katsoo nimenomaan mustana dekkariparodiana. Vares-kirjojen surkuhupaisa maailma tavoitetaan täydellisesti juurikin ylinäyttelyn takia. Tai typecastingin. Tai Suomi-elokuvalle tyypillisen nolon komiikan. Tai tyylilajin äkillisten vaihdosten tai täysin tunnelmaan sopimattomien tehokeinojen myötä (terveisiä sille jonka mielestä Matrix-tyylinen pyörivä kamera lopun ammuskelussa oli viilein idea ikinä). Eihän tämä mikään klassikko ole, mutta naurunhörähdysten seassa kuluu puolitoista tuntia rattoisasti ja jättää jälkeensä halun katsoa jatko-osa.

Yön Saalistajat (1984)

http://www.imdb.com/title/tt0088437/
Finnsploitaatio, peukalo ylös

Niin kuin on monessa lähteessä todettu, elokuvan noustua hetkeksi pinnalle Night Visions -festivaaleilla tapahtuneen 25-vuotisjuhlanäytöksensä ansiosta, leffan pohjaidea – kovaksikeitetty gangsterielokuva – on jotain, mitä suomalaisessa elokuvassa ei oltu nähty ennen tätä eikä ole nähty tämän jälkeenkään. Tosin sitten törmätään siihen tosiseikkaan, että legendaarisen trash-ohjaaja Visa Mäkisen budjetti saatikka sitten kyvyt eivät olisi millään ilveellä riittäneet uskottavaan lopputulokseen, joten lopputulos on väkisinkin silkkaa campia. Toki avuton käsikirjoitus tai harrastelijatasoinen näytteleminen ei mitenkään auta asiaa. Saatikka sitten se tosiseikka, että Suomen Porissa toimiva suojelurahoja keräävä ja kultaryöstöihin erikoistunut gangsteriliiga, johon Porin poliisilaitos yrittää soluttautua useamman poliisin voimin, on jo lähtökohtaisesti epäuskottavan tuolla puolen. Puhumattakaan Porin “rantahotellin” “kasinolla” miljoonia uhkapeliin hassaavasta yritysjohtajasta. Ja niin edes päin.

Koska ollaan 1980-luvulla, niin totta kai kalapuikkoviikset, kiharat ja takatukka ovat muotia, ja ilmiselvästi ihmiset ovat tuolloin huvitelleet tukehduttamalla turkiseläimiä jalkoväliinsä ja jättämällä trofeen niille sijoilleen. Liigan maanisesti käkättävällä, pellavapukuun ja avonaisena roikkuvaan pastellipaitaan pukeutuvalla Pomolla on luonnollisesti espanjalaistyylinen hacienda jossa ihmiset käyskentelevät alastomina, ja hänen oikeana kätenään toimii Reuna, suomalaisen elokuvan hahmogallerian kulminaatiopiste. Ei voi tarpeeksi korostaa, että enkelikutrinen, Dingo-tyylisiä sifonkihuiveja suosiva, mölisevä, väkivaltainen, arvaamaton ja huumeongelmainen psykopaattikorsto, jolla on nahkatakki (jossa on tekstejä kuten “FUCK”, “PUNK” ja “TAIDE KUULUU KAIKILLE”), katkaistu haulikko, oidipaalinen suhde kuolleeseen äitiinsä, ja ennen kaikkea heittotähdet on jotain, jota on nähty liian vähän Suomi-filmissä (tai oikeastaan yhtään missään). Etenkin Reunan “teemamusiikki”, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin Psykon suihkumurhakohtauksen viuluja soitettaisiin epävireisen thereminin ja halvan sähköurun duettona, on mieleenpainuva kokemus. Itse elokuvan pääteema puolestaan (joka kuullaan noin sata kertaa elokuvan aikana) sopisi paremmin johonkin puskafarssiin. (Eiku hetkinen…)

Pomon ja Reunan lisäksi henkilöhahmoista jää mieleen Kauko Helovirran esittämä komisario, jota mies esittää tutuin Radioteatterin komediakuunnelmamaneerein. Niin, ja ohjaajaneron itsensä esittämä comic relief, juoppo, koko ajan pullosta naukkaileva ja röyhtäilevä kalastaja, joka jatkuvasta “wardrobe malfunctionista” kärsivän naisensa kanssa törmää elokuvan sankareihin ja konniin useampaankin otteeseen. Testiryhmämme oli myös pakko poistua elokuvan jälkeen juomaan kossuvissymaljoja selvästi itävientihenkisen teolisuusjohtaja Angströmin kunniaksi. Seurueemme naispuolinen jäsen vaati, että häntä on tästedes kutsuttava Velmaksi elokuvan “kohtalokkaan kaunottaren” mukaan.

Joku saattaisi huomauttaa, että elokuvan tapahtumissa ei ole logiikan häivää, että huono vitsi ei parane toistamalla sitä tuhat kertaa, että takaa-ajot ja etenkin tulitaistelut ovat jotain itkettävän surkean ja myötähäpeää herättävän välimaastossa, ja niin edespäin, mutta hän ei ole selkeästi ymmärtänyt elokuvan ydintä. Eikä sitä, että en muista mitä leffaa vielä toista kertaa katsoessakin olisi viimeksi ollut näin hauskaa.

Erikoismaininta täytyy antaa 25-vuotisjuhlanäytöksen “live-kommenttiraidalle”, jossa Reunan ja Pomon näyttelijät alustivat leffan ja kommentoivat sitä jälkeenpäin. Selkeästi Night Visionsin pojat olivat pehmentäneet miekkosia taikajuomalla, jotta nämä eivät täysin nolostuneet yleisön hörähdyksistä. En tosin ymmärrä anteeksipyytelevää asennetta: “tätä pitää katsoa aikansa tuotteena”. Miksi pitäisi hävetä sitä, että tekee trashia ja että se on kivaa? Mutjoo, haastattelut, etenkin leffan jälkeen tulleet, olivat lähes yhtä kipeitä kuin itse leffakin. (“Saatiinks me edes palkkaa tästä?” -“No saatiin ainakin.”) Mutta olisipa Visa Mäkinen itse ollut paikalla: jos loppuunmyydyssä näytöksessä yleisö antaa pitkät aplodit, on se jotain mitä hän tuskin on koskaan kokenut uransa aikana.

Flickan som lekte med elden (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1216487/
Jännäri, peukalo varovasti ylös

Vastasi odotuksia. Ihan kiva jännäri, mutta ei ykkösosan veroinen. Aivan kuin kirjana. Samoin, siinä missä ykkösosa oli selkeästi oma, itsenäinen teoksensa, tämä on selkeästi suunnattu jo ykkösen nähneille; muille ei takuulla aukea (kirja sentään vaivautui edes vähän taustoittamaan). Leffa etenee kirjalle melko uskollisesti (lopetusta pikkaisen muutettu, mutta ei häiritsevästi ja uskottavampaan suuntaan), mitä nyt 99% sivujuonista on pitänyt poistaa ja jäljelle jääneidenkin sivuhenkilöiden ruutuaika minimoida ajan säästämiseksi, mutta silti tuntuu, että liikaa asioita on tungettu liian pieneen tilaan. Alun perinhän tämän osan ei pitänyt ilmestyä leffana lainkaan vaan olla pelkästään useampi minisarjan jakso, mene ja tiedä onko mahdollinen DVD/TV-versio sitten “laajennettu” ja vähemmän kiireisen olonen. Nyt ainakin jäi sellainen olo, että kirjaa lukematon on aika hukassa.

Propsit siitä, että kirjan pahimmasta mokasta – Lisbethin hukkaaminen satojen sivujen ajaksi jotta lukija saataisiin epäilemään häntä tapahtumaketjun varsinaisesti käynnistävistä murhista, tai luulemaan että hänetkin on murhattu – on luovuttu, ja tarinalinjoja kuljetetaan rinnakkain kronologisessa järjestyksessä. Leffassa on tosin sama ongelma kuin kirjassa: artikkelityyli ja “puhuvat päät”. Etenkin kohtaus, jossa Björck vääntää rautalangasta salaliiton perimmäisen olemuksen, on jotain, jonka olisi toivonut selviävän tarinan kautta vähitellen. Tämän välttämiseksi olisi voinut kyllä kirjalle uskollisuudesta tinkiä vieläkin enemmän.

Sivujuonten karsimisesta seuraa toki se, että kirjan puolelta lähes suosikkihahmokseni kohoava, Sledge Hammeria muistuttava ja umpipunaniskaisuudessaan suorastaan rakastettava poliisietsivä Hans Faste ehtii saada jopa kaksi repliikkiä koko leffassa. Karsinta tarkoittaa myös, että kirjan monet pienet ironiset hetket, jotka tekivät siitä ei-niin-haudanvakavan on hukattu, ja lopputulos yrittää ottaa itsensä täysin vakavissaan. Enää ei Lisbeth ratkaise päässälaskuna Fermatin teoreemaa, eikä Mikael kellistä kaikkia vastaansa tulevia naisia vain näyttämällä ressukalta. Tosin edelleen tämä nauraa käkättävä, fyysisesti rujo pääpahis joka jaksaa pitää vielä pitkän The Evil Overlord -puheen, kera asioitaan hoitavan kaksimetrisen kipua tuntemattoman korston, tuntuu enemmänkin koomiselta kuin vakavalta. Ja on leffaan kuitenkin osattu tunkea kaikkea pientä: Lisbethin uuden asunnon postiluukussa lukee V. Kulla, lyhyen takaa-ajokohtauksen kuvakulmat ja ajoreitti on selkeästi napattu Getaway in Stockholm -kaahausvideosarjan osasta jonka järjestysnumeroa en juuri nyt muista, ja muuta semmoista.

Elokuvan vahvuus on kuitenkin juuri Lisbethin hahmossa, jonka Noomi Rapace ruumiillistaa juuri siten kuin kirjaa lukiessaan kuvitteli. Lisbethin tarina on toki traaginen, mutta silti hänen ei-niin-normaalissa tavassaan reagoida moniin asioihin on kirpeän hersyvää humoristisuutta, ja Rapace tavoittaa tämän alleviivaamatta kuitenkaan liikaa tai sortumatta ylinäyttelyyn.

Hankala suositella muille kuin ykkösosasta pitäneille. Toimiva paketti, mutta potentiaalia olisi ollut parempaankin.

Män som hatar kvinnor (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1132620/
Dekkari, peukalo ylös

Lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset: kolme tiiliskiviromaania, joista päätettiin tehdä aluksi tv-sarja, ja vasta jälkituotantovaiheessa päätettiin sittenkin julkaista elokuvatrilogia. Onneksi viime vuonna maailman toiseksi myydyimmän kirjailijan tuotantoon saatiin rahoituskumppaneita Saksaa myöten, joten jälki onkin normaalin tv-dekkarin sijaan ihan Hollywood-leffatasoista. Kirjoissa on myös sen verran lagaamista ja tarpeettomia sivujuonia, että tiivistäminenkin tekee ihan poikaa.

Lopputulos on kelpo jännäri joka ei häpeä vertailussa kansainvälisten esikuvienkaan edessä. Paljon porua on herättänyt se, että sankaritoimittaja “Kalle” Blomkvistia esittävä Michael Nyqvist on jonkinlainen Ruotsin Martti Suosalo joka näyttelee sikäläisten tuotantojen jokaisen merkittävän pääroolin, mutta suomalaiskatsojaa tämä ei häiritse vaan hän on mies paikallaan toimittajanreppanan esittäjänä. Blomkvistin hahmoa on tavallaan retusoitu realistisemmaksi eliminoimalla hänen naissuhteensa – sikäli vain, että hahmo on nyt entistä enemmän pliisu “Mary Sue” ja poisto muuttaa myös loppuratkaisun täysin päälaelleen (siis se, miksi Lisbeth jätti Mikaelin). Lisbeth Salander itse sen sijaan on juuri sellainen kuin kirjan perusteella kuvittelee, tai itse asiassa jopa todentuntuisempi, ja Noomi Rapace lähes hukkuu roolin taakse. Sivuosat tosin lipsuvat jo koomisen puolelle, niljakkaan sosiaaliviranomaisen Nils Bjurmanin Keke Rosberg-viiksien ja kirjassa ei ihan yhtä stereotyyppiseksi läskinörtiksi kuvatun Plaguen ollessa jo puoliksi parodiaa.

Pääsääntöisesti kirjaan tehdyt muutokset eivät häiritse, koska pääjuoni on ennallaan, lähinnä kysesssä ovat pienet muutokset kronologiassa tai hahmojen poisto. Etenkin epärealististen selitysten poistaminen hakkerointikohtauksista vain parantaa uskottavuutta. (Tosin näyttäkää minulle hakkeri joka oikeasti käyttää Mac OS:ää Linuxin sijaan vaikka omenafetisismiä muuten sairastaisikin…) Sen sijaan käsittämättömät muutokset kirjaan verrattuna – jotka eivät varsinaisesti edes lyhennä elokuvan kestoa – ovat, että Henrik Vanger, joka epäilee koko sukuaan veljentyttärensä Harrietin murhasta, ei enää edes yritä hämätä palkkaamalla Blomkvistia virallisesti sukukronikan kirjoittajaksi vaan kaikki tietävät jo alussa hänen tutkivan Harrietin katoamista, plus Blomkvist ottaa ihmeellisen keikan käsittämättömän helposti vastaan ilman että hänelle tarvitsee luvata todisteita rötösherra Wennerströmiä vastaan, jonka takia hän on joutumassa vankilaan.

Elokuvalla on myös jotakuinkin sama ongelma kuin kirjalla – ensimmäinen tunti kuluu hahmojen esittelyyn, ja viimeinen puoli tuntia käytännössä petaa jatko-osia. Sikäli kahden ja puolen tunnin kesto on kuitenkin kerrankin perusteltu, koska tarina ei olisi oikein mahtunut lyhyempäänkään aikaan ilman että jotain todella olennaista olisi karsittu tai juonta renklattu radikaalisti uusiksi, ja missään vaiheessa ei pääse kuitenkaan kyllästymään.

Ilkeä asenne on kuitenkin virkistävää verrattuna keskivertoon Hollywood-tuotantoon (pl. Se7en ja gornot), ja murhavyyhdin aukeneminen tarjoaa vanhaa gorehoundiakin sykähdyttävää kuvastoa. Myös tilastotietojen droppailun katoaminen tekee teoksestä vähemmän naiivisti saarnaavan kuin kirjasta. Säveltäjä tosin olisi voinut vähemmän alleviivata tapahtumia, mutta kaikkea ei voi saada.

tl;dr: Jos jännärigenre kiinnostaa edes vähän, ja vaikkei kirjaakaan olisi lukenut, niin kannattaa katsoa.

Nimenomaan siis tämä versio, eikä turhaan odottaa tulossa olevaa Hollywood-tulkintaa. Se kun on kuitenkin hajuttomaksi ja mauttomaksi blandattu ylituotettu teos kaikilla kliseillä kuorrutettuna. Voin tuskin odottaa, kun lopun takaa-ajossa törmätään säiliöautoon joka räjähtää mutta Lisbeth hyppää moottoripyörällä tulipallosta.  Tai että Lisbethiä ylipäätään esittää joko silmiään räpsyttelevä Natsku (ref. V for Vendetta) tai teini-ikäistä itseään (kuten 95%:ssa leffoistaan) “esittävä” rooliin jo 10 vuotta liian vanha Angelina Jolie. Mitä miespääosaan tulee, niin Kokooja, tiedän että olen palvonut vääriä mechejä, mutta silti pyydän sinulta yhtä asiaa: kuka tahansa muu, mutta ei Kukkakaalipää. Mieluummin vaikka Clive Owen esittämässä taas kerran Clive Owenia.

Insiders (1989)

http://www.imdb.com/title/tt0097582/
Draama, peukalo alas
Camp-klassikko, peukalo ylös

Hoh hoh. Lastensadun mustavalkoisuudella kerrottu moraliteetti, jossa kaikki rikkaat ovat ZOMFG TEH EEVUL ja/tai ainakin onnettomia ihmisraunioita ja ainoastaan kommunistitoimittaja ja yksinhuoltajan tytär hyviksiä. Juoni ei pysy hanskassa, eikä saa selvää pitikö tämän olla draama, trilleri vaiko murhamysteeri (sori vaan, nyt meni pilalle se twisti parikytä minsaa ennen loppua). Aidoksi Suomi-leffaksi tämän tunnistaa puisesta näyttelijätyöstä ja pakollisesta puolituntisesta kännissä avautumisesta.

Elokuvan pelastaa kuitenkin camp-klassikon asemaan runsas ja itsetarkoituksellinen tissien määrä (no ohjaajana Lauri Törhönen, mitä muuta odotitte), sekä ihanan karmiva kasarimiljöö kera stereotyypisen juppielämäntyylin kuvauksen, joka tosin jää epäuskottavaksi, budjetin pienuus paistaa räikeästi läpi. Plus elokuva jonka päähenkilö on moraalisesti täysin läpimätä riistokapitalisti nimeltä Lasse ei voi olla läpeensä huono. Nostalgiapisteitä kerätään hupaisalla hax0r0intikohtauksella, jossa arvaillaan minuuttitolkulla “käyttäjätunnusta” (ehkä pikemminkin salasanaa?).

Toisaalta, Russ Meyerinkin leffat olivat yhtä lailla lapsellisia moraliteetteja, mutta niissä on enemmän “katsottavaa”, sekä parempi käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, näyttelijätyö, tai oikeastaan ihan mikä vaan, mukaanlukien takaa-ajot, jollaiseen tämä kalkkuna huipentuu. Mut ne ei olekaan kasaria.

Tiivistettynä, elokuva tuo oudosti mieleen toisen kulttikalkkunan, nimittäin legendaarisen Visa Mäkisen Yön saalistajat.

007: Quantum of Solace (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0830515/
Bond, peukalo ylös

Mmmjooo. Hyvä oli, mutta—

Toimintakohtaukset ihan vitun sekavia, sekä aiheutti jo epilepsiaa sekunnin sadasosan välein vaihtuvilla kuvakulmilla. Tosca-ammuskelukin oli lähinnä sekava WTF, ei sellainen kuin oopperassa präiskinnän pitää olla. Toiminta lipsuu muutenkin jo epäuskottavan puolelle Casino Royalen virkistävän maanläheisyyden sijaan (etenkin se The Incredible Machinen kenttä siinä alussa, ja joojoo, lasimurskasta ei jää jälkiä, liekit ja paineaallot ei satuta ketään, yksi laskuvarjo metriä ennen maata avattuna auttaa muka kahta). Samaten Amalric totaalisesti ylinäyttelee Mr. Green(e)n, josta tulee lähinnä vanhat Bond-pahikset mieleen eikä millään positiivisella tavalla.

Mut sentään Craig on äijjjjjjä Bondina, M:ksi M:n paikalle ei voisi kuvitellakaan enää muita kuin dame Denchin, ja sitten on tietysti Olga. Samaten Jesper Christensen Mr. Whitena sen sijaan on mitat täyttävä Blofeld (lisenssisyistä eri nimellä, samoin kuin S.P.E.C.T.R.E. kirjoitetaan nykyään Q.U.A.N.T.U.M.), vain valkoinen persialaiskissa puuttuu. Superbonus myös ihastuttavasta kenraali Medranosta. Leffan kyyninen asenne oli myöskin virkistävä

Tosin kuka iski kenet? Näkihän sen selvästi, ettei Strawberry Fieldsillä ollut mitään sen itsensäpaljastajamallisen poplarin alla…

Tavallaan noloa. Puutteineenkin tämä on parhaita Bondeja, mikä vain paljastaa, miten nostalgisten lasien läpi niitä vanhoja vieläkin katsoo.