Tag: silmänruokaa

Ninja Cheerleaders (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0972857/
Mikä tahansa oikean elokuvan genre, peukalo alas
Komediakalkkuna, peukalo ylös

Joskus pitää ihmetellä elokuvakäsikirjoittajien ajatuksenjuoksua. Kun meillä on jo high concept-idea, jossa jo sinällään olisi riittävästi sisältöä ja silmänruokaa – Ninja. Cheerleaders. – niin miksi ruveta sotkemaan pakkaa tarpeettomalla sivujuonella, etenkin kun sen takia törmätään amerikkalaisen elokuvabisneksen realiteetteihin?

Eli siis suomeksi, leffan nimihenkilöt heittävät koulu- ja ninjaopintojen ohella keikkaa strippareina, ja koko leffan pääjuoni joudutaan vääntämään käyntiin tämän alajuonen kautta. (Se, että ninjasensei vetää päivällä koko perheen itsepuolustuskursseja ja isännöi illalla strippibaaria, on puolestaan täysin loogista eksploitaatioelokuvan mittapuulla.) Mutta siis ihan oikeasti, strippareita jotka eivät riisu edes yläosaa? Ja minä kun luulin että vain Lindsay tai Natsku on tämmöinen hienohelma, ei vosukööri jonka tunnetuin nimi kiertää ammatikseen jenkkirealityjä. Eh. Omassa versiossani olisi ollut paljasta pintaa muuallakin kuin sekunnin väläyksinä väli-inserteissä jonkun muun kuin pääosan esittäjien toimesta, ja väkivaltaa enemmän, tai pikemminkin, uskottavana ja sotkuisempana. Tosin sitten ehkä ei olisi saatu George “Mr. Sulu” Takeita mukaan. Muutenkin tämä itsesensuuri on saattanut johtua siitä, että leffalle toivottiin (turhaan) teatterilevitystä, joten eksploitaation sijaan tyylilajiksi valittiin erittäin vähän pikkutuhma komedia.

No olisi edes Bitch Slap -tason sleazyilyä voinut vaatteet päällä olla, nyt oltiin Charlien enkelit/DOA -linjalla, paitsi että silmänruokaa on käsittämättömästi vähemmän ja edes sitä siistittyä väkivaltaa on niin vähän, että lopputulos muistuttaa oikeastaan enemmän DEBSiä (jossa sentään oli tyttöjen välistä kivaa jonnin verran, nyt vain pirnataan häppeliä ja implikoidaan). DEBSistä muistuttaa myös hukattu potentiaali, ja se, ettei leffassa oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Huumorikin on vähän sinne päin, ja dialogikaan nyt ei kovin nasevaa ole.

Toisaalta, elokuva riitti jollain käsittämättömällä tavalla kuitenkin viihdyttämään – siis jos odotukset kalibroi VHS-ajan B-komediaan, nimenomaan komediaan eikä eksploitaatioon. Vaikka elokuvassa on jopa roskaelokuvien harrastajan silmissä jokseenkin kaikki pielessä, nousee kokonaisuus silti osa-alueita vahvemmaksi. Kaikesta välittyy kuitenkin vilpitön innostus ja se, että elokuvaa tehtäessä on ollut hauskaa, ja tällä mitäänsanomattomien hajuttomien ja mauttomien tuotteiden aikakaudella se lienee paras kehu jota elokuvalle voi antaa.

Perinteille uskollisesti jatko-osaa pedataan lopputekstien välissä, mutta jo tämän osan julkaisu oli niin pitkäksi venynyt prosessi (teatterikierros peruttiin, mutta videollekaan ei päästetty kuin pitkän odottelun jälkeen, ja ulkomaanlevitykseen vielä pidemmän ajan kuluttua) että eipä taida moista tulla. Valitettavasti. Tarjoudun tosin ilomielin käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi kun tästä tehdään aina niin muodikas “gritty, contemporary re-imagining”.

The Three Musketeers 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1509767/
Seikkailu, floretti ylös

On olemassa koulukunta, jonka mukaan elokuvan on oltava katarttinen kokemus, täynnä raskassoutuista symboliikkaa, elämää suurempia filosofisia kysymyksiä, ja moniselitteisiä kohtauksia. Toinen koulukunta taas edellyttää dystooppista nihilismiä ja ultraväkivaltaa. Molemman koulukunnan edustajat saavat katatonisen shokin, jos heidät raahaa katsomaan Musketöörien varmaan noin sadannetta inkarnaatiota, joka on, ei enempää eikä vähempää kuin viihdyttävin elokuva pitkään aikaan.

Ei, elokuvalla ei ole mitään piilotettua sanomaa tai tarkoitusta, se on höyhenenkevyttä hattaraa, ja juuri siksi se iskee kaamosmasentuneeseen mieleen kuin miljoona ilmalaivaa. Koska perinteisiä versioita on jo enemmän kuin tarpeeksi, niin formulan tuulettaminen poskettomilla toimintakohtauksilla (mitä totaalisen aliarvostettu The Musketeer jo vähän yritti, mutta niin vain sekin sai aikaan itkupotkuraivareita) tai steampunk-henkisillä keksinnöillä on enemmän kuin tervetullutta. Myös loputtomat postmodernit popkulttuuriviittaukset nykivät suupieliä ylöspäin. Huumorikin on enimmäkseen onnistunutta, tasapainoillen hiuksenhienosti sillä rajalla ettei leffa kuitenkaan lipsu pelkäksi komediaksi.

Vaahto suussa kurlaavilta, 130% kirjalle uskollista versiota odottaneilta puristeilta jää kuitenkin täysin huomaamatta se, että siinä ohella puvustus ja lavastus on autenttisempaa kuin monessa muussa versiossa, ja juonikin pyörii niiden kuningattaren korujen ympärillä, toisin kuin monessa muussa versiossa. Toki hahmojen motivaatiot on käännetty päälaelleen, kuten melkein kaikissa muissakin versioissa (tästä jäljempänä), mutta se menee melkein musketöörielokuvaperinteen kunnioittamisen piikkiin. Hupaisasti elokuva on myös näytelty wanhan ajan seikkailuelokuvien tyyliin, mikä sopii kuvaan kuin sulka hattuun.

Castingkin on osunut nappiin, vähemmän tunnetut musketöörit ovat oivallisia venkuloita, Christoph Waltz kierrättää Hans Landan onnistuneesti Richelieun hahmoon vaikkei saakaan täysin vapaasti irroitella, Mads Mikkelsen julmistelee Rochefortina todella väkevästi, ja vaikka olisi kuinka katu-uskottavaa elitismiä tahansa dissata Milla Jovovichin näyttelijäkykyjä, niin tämän Milady on todellinen täysosuma – muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Orlando Bloom muuntautuu onnistuneesti tyypilliselle roolilleen lähes vastakkaiseksi niljakkaaksi Buckinghamin herttuaksi, mikä tuo mieleen Richard III:n ja sen, että ilmeisesti Buckinghamin herttuoilla on aina ollut ns. hyvä pössis. Toisaalta Richard III tuo taas kerran mieleen tämän kuuluisan reduktioteorian, koska Euroopan kartalla tinasotilaita siirtelevän kardinaalin vartiokaarti on taas kumman tutun oloisesti puettu mustaan ja punaiseen, rivit ovat suorassa ja paraatit suosiossa, soihtujen valossa käydään potkimassa ovia sisään…

Koska elokuva on muuten silkkaa silmäkarkkia, annan tällä kerralla jopa anteeksi 3D:n, vaikkei se tuokaan mitään varsinaista lisäarvoa. Enimmäkseen se on huomaamatonta – aitona 3D:nä filmaamisen ansiosta konversion sijaan – mutta varsinkin staattisissa lähikuvissa vaikutelmaa on korostettu jo häiritsevässä määrin.

Harmillisesti vain purejenkit eivät ymmärtäneet tämän päälle laisinkaan (ilmeisesti siksi kun se tapahtuu Europpassa eikä siinä ei ole tarpeeksi Hollywood-tähtiä), eli jatko-osia varten jätetyt runsaslukuiset koukut saatettiin heittää turhaan (mm. Richelieun miekkailutaito). Onneksi mitään päätöstä suuntaan tai toiseen ei kai ole vielä tehty. Ilmeisesti studio on kuitenkin ihan tyytyväinen tuottoihin, selvisihän projekti Euroopan-suosionsa turvin melkein omilleen jo teatterikierroksella (lipputulot 1,5 x budjetti), mihin useimmat elokuvat eivät edes pääse. Osassa maista tämä ei ole vieläkään sitä paitsi edes avannut, ja DVD/televisio/VOD-levitys joka tapauksessa vääntää luvut kyllä vielä reilusti plussan puolelle, mutta riittääkö se vihreän valon näyttämiseen jatko-osalle? Toivottavasti kyllä.

—

Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi, ketkä (kirjan) alkuperäisessä tarinassa todella ovat pahiksia?

Mikäli muistini ei täysin petä (kuitenkin pettää), niin Miladyhan on saanut murhaajan poltinmerkin täysin syyttömänä. Hänet on lapsena pakotettu luostariin, josta hän 14-vuotiaana ”karkaa” papin ”avustuksella” (taatusti hurskaan kirkonmiehen tarkoitusperiä ei tarvinne arvailla). Papin veli, pyöveli, on kuitenkin varma siitä, että Milady on vietellyt hänen veljensä, ja vaikka tuomioistuinkin on (1600-luvulle poikkeuksellisen edistyksellisesti) ymmärtänyt, mistä on ollut kyse, ja todennut Miladyn syyttömäksi, pyöveli käyttää oman käden oikeutta merkitäkseen hänet. Luonnollisesti Athosta (ja myöhemmin d’Artagnania) ei kiinnosta kuunnella tällaista tarinaa, vaan kysymättäkin hänelle on ”selvää”, mistä merkki on peräisin.

Pikakelataanpa tarinan nykyhetkeen. Kirjassahan kuningatarhan on oikeasti petturi ja paitsi pitää salasuhdetta yllä, hyväksyy sen, että Buckingham lietsoo protestanttien kapinaa. Richelieu ja hänen asioillaan toimiva Miladyhan pikemminkin yrittävät suojella Ranskaa! Käsittämättömän loogisen aivopierun säestämänä nohevat musketöörit päättävät sitten suojella kuningatarta (ja Buckinghamia). OK, ovathan he vannoneet uskollisuutta nimenomaan kruunulle, eivät Ranskalle (musketöörithän olivat kuninkaan oma henkivartiokaarti), mutta olikos tuo nyt ihan kuninkaan edunkaan mukaista?

Kaikki luonnollisesti huipentuu, kun (anti)sankarimme itse “tuomitsevat” Miladyn kuolemaan farssimaisessa näytösoikeudenkäynnissä – ellei Milady olisi tappanut Constancea (joka naiiviudestaan huolimatta oli myös syyllistynyt maanpetokseen auttamalla musketöörejä), Milady olisi joka tapauksessa pitänyt vaientaa kiusallisena todistajana, mutta onneksi nyt löytyi kätevä tekosyy. Sopivasti pyöveliksikin järjestyy sama kaveri joka jo aiemmin oli käytellyt poltinrautaa turhan innokkaasti.

Eipä ihme, että elokuvaversioilla on tarve ainakin jättää Mildayn tausta huomiotta tai sitten keksiä kokonaan omia juttujaan. Myös Richelieun hahmo on usein käännetty päälaelleen ja laitettu juonittelemaan Ranskaa vastaan, jottei katsoja turhaan joutuisi suorittamaan moraalista pohdintaa.

Sekin, miksi musketöörien sukset menevät alun perinkin ristiin Richelieun kanssa, onnistutaan lähes poikkeuksetta kääntämään heidän edukseen – pahan kardinaalisedän vartijat yrittävät silkkaa ilkeyttään estää heitä hauskasta poikamaisesta kisailusta, vaikka (usein kuolemaan johtaneet) kaksintaistelut olikin jo tuolloin (hyvästä syystä) lailla kielletty…

—

Kokonaan oma lukunsa on sitten se, että kaikki neljä musketööriä olivat kyllä olleet todellisia henkilöitä, mutta Dumas keksi heille täysin omat seikkailunsa d’Artagnanin muistelmien perusteella. “Based on a true story”, on sitä osattu jo silloinkin.

Black Swan (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0947798/
Draama, siipi alas

Joskus – varsinkin postatessa Tähtien Sota -aiheiselle foorumille – joutuu perustelemaan sitä, miksi Natalie Portman on mielestäni yksi aikamme yliarvostetuimmista näyttelijättäristä. Ulkonäkökysymykset sikseen, makuja on monia (minen tyksi), ja harvapa tänä typecastingin aikana kovin laajalla skaalalla rooleja esittää, mutta siitä huolimatta Natalien esiintyminen on minusta häiritsevän teennäistä ja roolikin vielä enemmän sama kuin muilla typecastauksen uhreilla.

Niinpä on hupaisaa nähdä, kuinka Natalie on tässä elokuvassa laitettu esittämään roolihahmojensa arkkityyppiä, itkuista, rajoittunutta ja epäspontaania primaballerinaa. Siis alkuasetelmassa. Mutta aivan kuten elokuvan sisäisessä maailmassa hänen roolihahmonsa ei uskota selviävän Joutsenlammen mustan joutsenen esittämisestä, niin en olisi todellakaan laittanut häntä esittämään roolia, joka edellyttäisi että hänen persoonansa muuttuu sulkeutuneesta kiihkeäksi sitä mukaa kun paranoidi skitsofrenia etenee (joojoo, ei ole tässä vaiheessa enää spoileri, eikä ollut sitä oikein edes elokuvan pyöriessä teattereissa, ei tämä sentään mikään lopputwistiinsä nojaava Fight Club ole).

Sikäli sääli, koska muu roolityöskentely osuu nappiin. Natalieta miljoona kertaa hotimpi Mila Kunis kilpailevana ballerinana varastaa show’n totaalisesti ja näytteleekin äärettömän paljon paremmin. Ilahduttavasti vieläpä taiteellisesti (aina) erittäin perustellussa lesboilukohtauksessa Natalien (muttei Milan) kasvot on enimmäkseen rajattu kuvan ulkopuolelle, mikä toisaalta herättää kysymyksen sijaisnäyttelijän käyttämisestä, varsinkin kun samasta käytännöstä tanssikohtauksissa (ja etenkin Natalien kasvojen vaihtamisesta CGI:n avulla stuntin tilalle) nousi myrsky vesilasissa elokuvan julkaisun aikoihin. Ironisesti noin kymmenen vuotta maan alla (pl. A Scanner Darkly ja Star Trek -rebootti) lymyillyt, lähes tunnistamattomaksi muuttunut Winona Ryder esittää riipaisevasti syrjäytetyksi joutuvaa vanhempaa ballerinaa. Ja ihmettelin aluksi, miksi hypnoottisen niljakas balettiohjaaja vaikutti niin tutulta, kunnes keksin, että häntä esittää Vincent Cassel joka jäi allekirjoittaneelle mieleen Dobermannista, 90-luvun ehkä parhaasta toimintaleffasta (jatko-osa Dobermann 2: Arm Wrestle tulossa viimein!).

Ohjaaja Aronofskylla on selvästi visionäärisiä kykyjä, sen verran tarkkaan mietittyä puvustus, lavastus ja kuvaus on, mutta jostain syystä tunnelman luonti siltikin epäonnistuu. Siitäkin huolimatta, että draamaa ryyditetään kauhuelokuvan kuvastolla joka tarjoilee pari sangen häiritsevää visiota. Loppupeleissä vain juoni ei valitettavasti ole sinällään kovin kummoinen, käyden lähinnä läpi psykologisen draaman ja trillerin kliseitä, ja monesti elokuva jää polkemaan paikallaan tai tarjoilee peräkkäisiä irrallisia kohtauksia. Kai sen sitten on tarkoitus kuvata päähenkilön sekavaa mielentilaa, mutta kun ei silti vain toimi ruudun toisella puolella.

—

Apropoo, vaikken juuri tästä kuvasta välittänytkään, niin tämänkin perusteella ymmärrän kyllä hyvin, miksi Aronofsky haluttiin tekemään RoboCop-remakea/boottia. Mutta yhtä hyvin ymmärrän miksi mies melkein saman tien käveli ulos projektista, ei vähiten siksi, että studio vaati PG-13 -ikärajaa leffalle. Vaikka remake sinällään onkin tarpeeton alkuperäisen ollessa edelleen kuranttia kamaa, niin Aronofskyn visio aiheesta olisi silti ollut mielenkiintoista nähdä. Mutta ei todellakaan pilteille suunnattuna kuohittuna versiona, RoboCop 3 oli jo liikaa sitä sorttia, siitä camp-henkisestä tv-sarjasta puhumattakaan. Ja onneksi Aronofskyn lähdön jälkeen MGM:n selvitystila pelasti katsojat klassikon raiskaamiselta jonkun satunnaisen diletantin toimesta.

Transformers: Dark of the Moon 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1399103/
Mecha, robottipeukalo niin alas kuin ikinä menee

Hetkinen vain, tiivistän tässä patoutuneet fffffffruuuuuu-straationi osa osalta huonontuneen trilogian niistä osuuksista, joissa ei ole robottitaistelua:

VITTU MITÄ PASKAA

Jopa Bay-fanin mielestä tämä on Bayn huonoin elokuva ikinä, ja noin miljoona kertaa paskempi kuin Pearl Harbor. Ihan toimivaa introa lukuunottamatta elokuva alkaa noin kahden (2) tunnin kohdalla, ja 45 minuutin mittainen lopputaistelu on täysin juonettomaksi pitkitetty, täynnä epäloogisuuksia, klaffivirheitä ja ruudun ulkopuolella tapahtuvia ihmekäänteitä (kuten koko muukin elokuva: missä välissä oli muka vain yhdeksän (9) Autobottia hengissä Maapallukalla, kun niitä edellisosasakin jäi henkiin paljon enemmän ja Decepticonit ovat olleet piilossa?). Ja sekin on tungettu täyteen naamanvääntelyhuumoria. Väliin jäävässä osuudessa tätä on vielä enemmän, plus tarpeettomia sivujuonia jotka eivät johda mihinkään. Kerran, ainokaisen kerran, elokuvan huumori irrotti yhden naurahduksen: kun Sentinel Prime (äänenä Leonard Nimoy) lohkaisee “The needs of the many outweigh the needs of the few” (tosin repliikin sisältö lähinnä nolostuttaa: Sentinel käyttää tätä perustelemaan miksi ~7 miljardia homo sapiensia kannattaa hävittää muutaman cybertronilaisen tieltä).

3D:täkään ei käytetä yhtään mihinkään (vaikka nimenomaan lopun korkeuskammoa laukovissa kohtauksissa siihen olisi ollut tilaisuus) paitsi lens flarejen, CGI-soran ja etualalla olevien yksittäisten esineiden tunkemiseen naamalle, sekä ihmiskunnalle tärkeiden esineiden kuten USA:n lipun ja Rosie Huntington-Whiteleyn gluteus maximuksen esittelyyn. Ja näköjään Bay on yrittänyt kopioida Zack Snyderin hidastukset, sillä erolla että Bay ylikäyttää niitä jopa Snyder-mimttapuulla. Ei sikäli, koko elokuva nimittäin tuntuu etenevän hidastettuna. 2h 35min on muutenkin toimintaleffalle yläkanttiin, mutta tässä pitkästyisi vaikka katsoisi pelkän lopputaistelun.

Shia LaBoeufin hätääntynyttä naamanvääntelyä ei kestä kukaan, sentään RHW lievittää tuskaa kosska älyää toimia (MB SLS AMG:n ohella) silmäkarkkina sen sijaan että yrittäisi näytellä. Niin katoaa mainen kunnia: taannoin ennustin, että Megan Foxin tähti oli saavuttanut lakipisteensä, kun hän oli mennyt haukkumaan juutalaista Hollywood-ohjaajaa (Bay) Hitleriksi, minkä jokainen normaaliälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtäisi olevan viihdealalla ammatillinen itsemurha, ja niinpä hänen hahmonsa kirjoitettiin kylmästi ulos kolmosesta.

Kovasti se Bay selittää, kuinka aiemmista osista saatu palaute oli otettu huomioon tätä tehtäessä. Ilmeisesti niin, että kaikkea, mitä oli haukuttu, piti lisätä moninkertaisesti? Vai onko sittenkin syypää tuottajan pallilla istuva kavala Peilivuori? Pakko olla, koska mies joka on tehnyt jotain näin jumalaista ei voi omin nokkineen osua näin pahasti harhaan.

Onneksi trilogiaan ei sittenkään laitettu viittauksia G.I. Joeen, voi sentään edes siitä nauttia ilman, että joutuisi muistelemaan tätä.

Lesbian Vampire Killers (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1020885/
Kauhuparodia, pe… ukalo alas

Koska eksploitaatio ei ota edes itseään vakavasti, niin onko ylipäätään järkevää parodioida sitä? Maailman parhaan nimen omaava LVK sortuu liian usein, etenkin loppupuolella, turhankin vaivaannuttavan vakavaksi, leffan rytmitys kärsii, eikä huumorikaan ole hauskaa. Antisankarikaksikko on pelkästään rasittava, eivätkä vitsitkään osu kovin usein maaliinsa, ja venyttäminen ja toistaminen harvoin parantaa huonoa (tai edes hyvää) vitsiä. Jossain vaiheessa hermostuu siihenkin, että ruotsalainen/saksalainen tyttöporukka hokee koko ajan “jaaaaaa!” – kunnes kääntää äänen pois ja nauttii pelkästään näkymistä. Joita on otsikko huomioiden aika vähän, vaikka kauhugenreen nähtävästi lopullisesti profiloitunut MyAnna Buring kuuluukin joukkoon jota katselisi mieluummin vaikka sitä Nnirvin puhelinluetteloa lukemassa kuin tässä. Ikärajan laskemiseksi vampyyritkin mössähtävät valkoiseksi limaksi (öhö öhö öhö, öhö öhö öhö) sen sijaan että veri roiskuisi pitkin tannerta tai kalmo hiiltyisi elävältä (kuolleelta).

Joo, onhan tämän tarkoitus olla parodia eikä oikea vampyyrisploitaatioleffa, mutta kokonaisuus ei silti vain toimi. Jos haluttiin tehdä pilaa, niin asenteen olisi pitänyt olla koko lailla ilkeämpi ja räävittömämpi ja olisi pitänyt irroitella enemmän. Tai edes olisi voinut sekaan sotkea neljättä seinää rikkovaa itsereflektiota Last Action Heron ja Scream-sarjan tyyliin. Mutta paljon mieluummin olisin itse nähnyt ihan rehellisen, nakuilua täynnä olevan ja verellä läträävän eksploitaatioversion samasta aiheesta. Tai no, koska aihe (kuulemma) käsiteltiin tyhjentävästi 70-luvulla…. ei, ei sekään riitä selitykseksi, Bitch Slap oli silti nautittava kokemus vaikka olikin 130% puhdas pastissi.

OneChanbara: The Movie (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1192613/
Splatter, peukalo alas

Jos pelin alaotsikko on ulkomaanlevityksessä “Bikini Samurai Squad”, sen ainoana sisältönä on zombinmuussauksen lisäksi sankarittarien varustelu aina vain niukemmilla fetissivaatteilla, ja siihen perustuvan leffan pääosaan on castattu kolme AV-tähtöstä, niin lopputulos ei voi olla muuta kuin sitä parhautta? Eihän?

Väärin arvattu, maailman parhailla premisseillä liikkeelle lähtevä leffa, jolla oli saumat päräyttävimmäksi pelifilmatisoinniksi ikuna, hukkaa potentiaalinsa täysin. Pelkät kameran linssin tahriviksi CGI-veripilviksi salamannopeilla leikkauksilla mössähtävät zombit eivät riitä zombimätössä: pienestä budjetista huolimatta parempaan olisi pitänyt päästä, vrt. klassinen Braindead tai tuoreempi Død snø. Ja kun kerran ruudulla kerran on AV-tähtösiä, niin vartalon kurveja saisi kyllä sitten esitellä koko rahalla. On se, on se semmoinen pieni budjetti, mutta eikö raha riittänyt jumankekka edes valaistukseen tai herkemmällä kennolla varustettuun digikameraan? Päivälläkin on hämärää kuin Karigasniemellä kaamosaikaan ja yöotoksista ei saa enää mitään selvää, no varmaan kökköisä efektityö peittyy näin paremmin, mutta ei silti ole kivaa tihrustaa.

Ja mitvit, videopelien suoraviivaisen tekosyyjuonen tilalle on taas värkätty jotain ihme traumaattisia takaumia ja katkeraa sisarusten välistä kaunaa? Onko tämä joku lakisääteinen juttu Jaappanissa? Ei juoni toimi kuitenkaan, ja nyt se vain vie tarpeettomasti tilaa toiminnalta, etenkin kun kestoa ei ole kuin vähän päälle tunti. Ja sitä läskiä ja äärimmäisen ärsyttävää comic reliefiä (ei mukana pelissä) olisi kyllä saanut miettiä kahteenkin kertaan, ja miten helvetissä em. pelleä lukuun ottamatta tunnelmasta on viritetty melankolisen alakuloinen, kun kerrankin olisi ollut tilaisuus räävittömään revitykseen? Noin muutenkin leffan rytmitys on totaalisen pielessä ja minkäänlaista jännitettä tai tarinan kaarta ei pääse vahingossakaan syntymään. Mikä ei toiaalta haittaisi, jos edes visuaalinen puoli ja toiminta olisivat kunnossa.

No, onneksi japani-splatter-pyhimys Nishimura-sanilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, ja miehen Helldriver tulee satavarmasti pyyhkimään tämän pettymyksen mielestäni jahka saan lad… hankittua ja katsottua sen.

Sucker Punch (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0978764/
Audiovisuaalinen nirvana joka kutittelee myös aivosoluja, ja joskus peukalo on vain peukalo vaikka se nousisikin ylöspäin, arvon tohtori Freud!

Harvoin leffasta tulee välittömästi sellainen tunne, että kyseessä on uusi kulttiklassikko. Nähtyäni Sucker Punchin, ja etenkin seurattuani sen ympärillä vellonutta keskustelua, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että nyt on käsissä sellainen. Harvoin on myös toista leffaa, josta on käytännössä mahdotonta keskustella syvällisesti ilman että spoilaa lopputwistin, tai siis, että edes kertoo että siinä on sellainen. Hetkinen, minunhan piti inhota twistejä, miksi siis minä olen julistamassa tätä jo huhtikuussa vuoden parhaaksi elokuvaksi? Lue, niin ehkä se selviää – spoilereita kuitenkin vasta varoituksen jälkeen.

Jos pitäisi spoilaamatta kertoa aluksi jotain, niin leffa on alusta loppuun hengästyttävää visuaalista tykitystä. Ihan sama vaikka siinä ei olisi juonta ollenkaan, viimeksi tunsin samanlaista lapsen kaltaista iloa nähdessäni ensimmäistä kertaa Matrixin aulakohtauksen, paitsi että tässä on sitä samaa hyvää melkein koko elokuvan mitalta. Vaikka puitteet mahdollistaisivat eksploitatiivisemmankin lähestymistavan, niin elokuvan valitsema puolituhma viattomuuskin jollain kierolla tavalla toimii, ja on itse asiassa elokuvan tarkoituksen mukaista (tästä jäljempänä). Mutta silmäkarkin lisäksi elokuvalla on kuin onkin umpikiero juoni, se vetoaa tunteisiin, siinä on enemmän pohdittavaa kuin multipleksillisessä burgerileffoja, ja kerrankin onnistunut twistilopetus joka on aika munakas siihen mennessä kepeältä vaikuttaneeseen elokuvaan. Musiikkiraitakin on täynnä häröjä mutta toimivia covereita, joita toki puristit kuuntelevat kauhusta kurlaten. (Voisin alkaa taas jotain siitä, että niin kauan kuin populaarimusiikki on eurooppalais-afroamerikkalaisesta perinteestä kumpuavaa 4/4 tahtilajin tonaalista menoa, niin genrerajat ovat täysin teennäisiä ja kappaleen muunto näennäisesti täysin toisentyyliseksi on paitsi helppoa myös ehdottoman suositeltavaa, jos ei muuten niin puristien ärsyttämiseksi.)

Käsittämättömän tanakka paketti, joka tuntuu olevan ohitse aivan liian pian. Yksi viime vuosien parhaita (toiminta)elokuvia, joka kannattaa ehdottomasti katsoa kriitikoiden mielipiteistä huolimatta. Mutta varoituksen sana: tätä joko vihaa tai rakastaa, en ole nähnyt kenenkään antavan tälle kahta-kolmea tähteä, vaan vain ääripäät ovat olleet käytössä.

Ja saippualaatikolle on taas käyttöä.

—

Ensinnäkin on kommentoitava elokuvakriitikoita, noita lempitasonloppuhirviöitäni. Enemmistö tuntuu menneen katsomaan tätä jo etukäteen asenteella “näyttää videopeliltä, paskaa”. Siinä sivussa on juonikin jäänyt huomaamatta. Toki juoniosioita olisi voinut olla enemmän (paitsi että studio saneli taas kerran elokuvan sisällön, keston ja ikärajan, DVD:lle/BluRaylle kuitenkin tulossa kuulemma Director’s Cut), mutta ammattikriitikoilta kaipaisi enemmän analyyttistä otetta. Mikä on myöskin hämmentävää, on että Snyderiä syytetään siitä, että hänellä on leimallinen visuaalinen tyylinsä. No ilmankos Oscar-gaalassa menestyy aina ylituotettu, hajuton, mauton ja väritön sentimentalismi. Olen nähnyt tästä tasan yhden, aidosti analyyttisen negatiivisen arvostelun (jotain 2-2,5 tähteä, muistaakseni) jossa arvostelija oli peräti ymmärtänyt juonen, mutta juuri siksi ei pitänyt koska olisi halunnut sitä lisää, erityisesti jo ennen loppujaksoa. Lisäksi sama arvostelija kiitti sitä, että vaikkei pidäkään Snyderin tyylistä, niin on hyvä että ohjaaja uskaltaa tehdä oman näköisiään elokuvia, ja totesi mieluummin katsovansa ohjaajan näköistä elokuvaa josta ei pidä, kuin hyvää elokuvaa jonka tekijä voisi olla kuka tahansa.

Jotenkin elokuvan vihaajilla tuntuu olevan kipupisteenä myös, että populaarisesti kuorrutetulla silmäkarkilla täytetty leffa ei voi – eikä saa – käsitellä vakavia asioita. Eikä saa etenkään olla ajattelua vaativa, koska muutenhan sitä ei voisi haukkua. Niinpä on menty katsomoon asenteella “trailerit nähtynä ja nehän kertoo kaiken”, ja pettymys ennakko-odotusten murskaantumisesta puretaan merkkijonoon “sisällötön, vastenmielinen, yleisöä kosiskeleva” joka oli jo aivolohkoissa valmiina trailerin perusteella.

Suurin kauhistus kriitikoille tuntuu kuitenkin olevan, että nuoria naisia olisi puettu miestä miellyttävän näköisiksi (vaikkakin tähän liittyy tietty ironia, tästä myöhemmin). Samalla arvokonservatiivit, feministit ja elokuvaelitistit löytävät yhteisen sävelen. Arvokonservatiiveille seksuaalisuus on jotain hirveän pelottavaa, pahaa ja syntistä, ja merkki huonosta elokuvasta. Feministinen argumentti taas tuntuu olevan, että seksualisoitu nainen ei voi eikä saa olla vahva ja itsenäinen, vaan tällöin kyseessä on automaattisesti patriarkaalisen salaliiton uhri – vain androgyyni tai maskuliininen nainen kelpaa “vahvan naisen” esikuvaksi, kaikki muu on “naisvihamielistä”. Kyynikko harrastelija-kulttuuriantropologi mutisisi (ellei pelkäisi leimaantumista sovinistiseksi tasa-arvon vatustajaksi) tässä vaiheessa jotain siitä, että avoimesti seksuaalinen nainen koetaan feminismistä huolimatta kilpailijaksi, joka pitää torjua. Eli madonna-huora-akselilta ei olla edelleen liikuttu mihinkään.

Oma lukunsa ovat itsensä elokuvaharrastajiksi nimenneet, joiden mielestä vaikkapa itsetarkoituksellinen alastomuus 70-lukulaisessa eksploitaatioelokuvassa on virkistävää, kaksinaismoralismia ravisuttelevaa, tai ihanan törkyistä, mutta valtavirtaelokuvassa mikä tahansa yritys estetisoida vartalo on vastenmielistä kaupallisuutta (ikään kuin eksploitaatioelokuvaa olisi aikanaan tehty vain puhtaasti taiteellinen kunnianhimo huomioiden). Lisäksi keisarilla ei ole vaatteita: Tarantino saa tehdä mitä lystää, vaikka elokuvan jossa nälkävuoden mittaiset jaarittelut ovat ainoa sisältö, ja kriitikot ja fanipojat rientävät kilvan ylistämään, mutta “viihdeohjaajaksi” leimatun yritys leikkiä hiekkalaatikon ulkopuolella on automaattisesti roskaa, koska viihde.

Sitten itse elokuvan purkuun. Tästä eteenpäin sitten spoilereita, toista varoitusta ei tule.

—

Niin tajusitteko? Toista varoitusta ei tule!

—

Elokuvan kritisoijilta on näkjään useimmilta jäänyt huomaamatta se ironia, että aina kun Baby Doll kuvitelmassaan “tanssii” ja “lumoaa” (mies)katsojat ja kuvitelman sisällä olevassa kuvitelmassa on käynnissä on fantastinen taistelu, jossa siis naisia kriitikkojen mukaan esineellistetään, niin elokuvan tosimaailman (mielisairaalan) tasollahan kyse on siitä, että Baby Dollia samaan aikaan käytetään seksuaalisesti hyväksi, jolloin Sweet Pea pystyy huomaamatta varastamaan jonkin pakoa varten tarvittavista esineistä.

Ohjaajan tarkoituksena (yksi piljoonista selventävistä haastatteluista esmes täällä) oli lisäksi nimenomaan kritisoida yleisöä joka näkee elokuvissa naiset vain esineinä, ja toisaalta tökkiä juurikin leffoja, joissa tätä mielialaa vain lietsotaan sillä, ettei niiden taistelukohtausten (tai naisvartalon esittelyn) välissä oikeasti edes ole juonta. Tässä vaiheessa tunnen pienen piston, mutta armahdan itseni sillä, että vaikka itse syyllistynkin elokuvien arvostamiseen silmäkarkin perusteella, en sentään rakentele kotiini Lara Croft -alttareita tai juokse coneihin kuolaamaan leffan hottistähteä, ja saatan joskus jopa arvostella elokuvaa muillakin perusteilla kuin trikoiden kireydellä. Ja Kokooja paratkoon, tiedostan näyttelijän olevan ihminen elokuvan ulkopuolellakin, minkä tähden en näe mitään järkeä esmes useimpien planeetan uroiden Megan Fox -fanituksessa.

Niin, ne taistelukohtaukset ovat kuin keskenkasvuisen kuvitelmaa. Daa? Eihän elokuvassa mitään muuta väitetäkään, toisin kuin monissa vakavalla naamalla markkinoidussa…

Edellisestä päästäänkin sujuvasti siihen, että koko leffan ideanahan on perinteinen “epäluotettava kertoja”. Epilogissahan väännetään rautalangasta, että koko kertomus on Sweet Pean, ei lobotomisoidun Baby Dollin, kertomaa takautumaa. Samaten, taistelutkin ovat todennäköisesti Sweet Pean eikä Baby Dollin kuvitelmaa, koska muuten niissä ei esiintyisi vasta paon jälkeen Sweet Pean näkemä bussin kuljettaja ja bussissa matkustanut poika, ja samalla selittyy myös se miksi viisas vanhus kertoo paon tarvitsevan uhrausta (koska kaikki on jo tapahtunut). Tai sitten ei…

Huomionarvoista on, että lopussa tohtori Gorski tuntuu lobotomialääkärille avautuessaan sivuuttavan kokonaan sen, että kolme potilasta olisi kuollut, eli tässäkin kyseessä olisi kuvitelma joka peilaa tosimaailmaa tai sitten ei. Lobotomisoitu? Ehkä. Eristetty? Mahdollisesti. Tai entä – entä jos kysesessä onkin perinteinen, Fight Clubista tuttu jekku, eli Rocket, Amber ja Blondie eivät edes olleet olemassa siinä muodossa kuin Babydoll ja Sweet Pea kuvittelivat (vaikkakin sairaalassa saaattoi olla samannäköisiä potilaita mutta eivät siis välttämättä ottaneet osaa pakoon), vaan he kuvastivat ainoastaan heidän toiveitaan ja pelkojaan. Rocket oli heijastuma Baby Dollin pikkusiskosta, jota tämä ei pystynyt suojelemaan. Blondie oli epävarmuus paosta, jne.

Mikä tietysti heittää epäilyksen sillekin, miksi Baby Doll sairaalaan joutuu, jos tämäkin tarina on Sweet Pean kertomaa tai ymmärtämää. Mitä Sweet Pean pakoon tulee, onko sekään todellinen (alkuperäinen lopetus vihjaisi kyllä todellisuuteen, koska siinä Baby Doll on lobotomian jälkeen päänsä sisällä jumissa bordelli”todellisuudessa” eikä mielisairaalassa), tai onko edes Sweet Pea olemassa? Entä jos hänkin on olemassa vain Baby Dollin päässä, ja kaikki tapahtuukin Baby Dollin kuvitelmissa sillä hetkellä, kun lekurin piikki katkaisee hermoratoja? Vai pakeniko Sweet Pea, mutta Baby Doll kuvittelee paon detaljit, mikä tarkoittaisi että taistelutkin ovat Baby Dollin fantasiaa (mikä selittää pojan ja bussikuskin) eivätkä Sweet Pean, toisin kuin aiemmin väitin?

Epävarmuus ei ole vain epätoivoisen fanin tulkintaa vaan Snyderin haastatteluiden perusteella se on täysin tarkoituksellista. Jos tämä kaikki ei käy tarpeeksi selväksi, niin kiittäkää studiota joka halusi PG-13:n hinnalla millä hyvänsä. Tämän linkin takaa (ainakin tätä kirjoitettaessa) löytyy esimerkiksi Snyderin kertomana alkuperäinen lopetus. Paljon muutakin jäi kuulemma leikkaushuoneen lattialle, koska MPAA.

En edelleenkään ymmärrä niitä puheita leffan naisvihamielisyydestä. Kyllä, leffalla on traaginen loppu, eikä yltiösiirappinen Hollywood-loppu, ja siitä vain plussaa. Mutta paha saa silti palkkansa; ilman Baby Dollin lobotomiaa Bluen ja isäpuolen juonittelu ei olisi käynyt ilmi, ja Blue saisi edelleen jatkaa tahdottomien potilaiden hyväksikäyttöä. Ja mihin Baby Doll olisi paennut? Ilkeän isäpuolen luo? Herran jestas, pitäisikö ruutuun pamahtaa yliopiston naistutkija joka sitten selittäisi rautalangasta vääntäen, että seksuaalinen hyväksikäyttö voi jättää niin syvät ja ylitsepääsemättömät traumat, että vain täydellinen todellisuudesta irtaantuminen on ainoa pakokeino? (Melkoista naisvihamielisyyttä, vai mitä?) Siitähän koko hommassa on kyse, ja siksi Baby Doll henkisesti hyväksyy hänelle tehtävän lobotomian – koska hän ei kestä todellisuutta jossa hän olisi vahingossa ampunut sisarensa, antautunut kähmittäväksi pakoa yrittäessään ja (kaikella todennäköisyydellä) joutuisi isäpuolen sijasta Bluen hyväksikäyttämäksi ikuisiksi ajoiksi. Mutta samalla leffa muistuttaa, että pahimman jo tapahduttua ei pidä pelkästään alistua uhrin asemaan vaan tehdä jotain eteenpäin pääsemiseksi.

En ehkä onnistu täysin selkeästi sanomaan kaikkea mahdollista, mitä haluaisin sanoa, mutta haluan saada tämän blogikirjoituksen ulos ennen leffan ensi-iltaa jotta olisi edes yksi huutavan ääni korvessa oikaisemassa vääryyttä. Katsokaa tämä ajatuksella ennen kuin tuomitsette.

—

Loppuun taas perinteinen lässytys uskottavuudesta ja realismista. Kas kun lobotomiasta ei väistämättä seurannut elokuvan esittämällä tikulla silmään -metodilla vihanneksena olo vaan “onnistunut” tunne-elämän latistuminen ja välinpitämättömyys. Harhoja, pelkotiloja, masennusta, tai mitään muutakaan mielenterveydellistä ongelmaa tunnelohkojen osittainen eristäminen kognitiivisista toiminnoista ei tietenkään lakkauttanut, ainoastaan laimensi niiden vaikutusta (eli parantamatta mitään korvataan yksi, pahimmillaan väliaikainen oire toisella aiheuttamalla isolla riskillä peruuttamaton aivovaurio – nykyään ei yllättäen menisi enää läpi, mutta aikana jolloin jokaisella itseään kunnioittavalla valtiolla, Suomi mukaan lukien, oli vähintään pakkosterilointiohjelma, tämä oli “ihan jees”). Sen sijaan tämän puoskarointimetodin alkuvaiheen leikkauksissa, joissa porattiin kallo molemmilta sivuilta auki ja survottiin veistä sitä kautta sisään ilman sen kummempaa kokemusta tai tietämystä, kyllä useimmiten tulikin juureksia tulokseksi, mutta piikkimetodilla ehkä “enää” vain joka viidennellä, ja tästäkin suurin osa aiheutui aivoverenvuodosta tai aivokalvontulehduksesta, eli olisi ilmennyt viiveellä. Plus potilas pyrittiin tainnuttamaan sähköshokkilaitteella (joita tuohon aikaan löytyi joka pöpilästä) ennen toimenpidettä. Mutta Hollywood.

The Adjustment Bureau (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1385826/
Scifi, peukalo kohosi sattumalta nipin napin ylös

Hollywoodin suhde kohta 30 vuotta sitten edesmenneen tieteiskirjailija Philip K. Dickin tuotantoon on vähän kuin pikkulintuja jahtaavalla kissalla: kun se saa saaliinsa kiinni, se ei oikein tiedä, mitä sillä tekisi. Sen jälkeen kun Blade Runner (joka, ironista kyllä, on edelleen melkeinpä uskollisin Dick-tulkinta A Scanner Darklya lukuunottamatta) muodostui moderniksi klassikoksi, studiot ovat hamstranneet oikeuksia miehen tarinoihin. Mutta koska kirjallisesti lahjakkaan Dickin teksti, jossa tämä usein projisoi omia vainoharhojaan ja lääkeriippuvuttaan dystooppiseen tulevaisuuteen, on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja helppotajuista, joutuu onneton käsikirjoittaja sitten vaikean valinnan eteen: noudattaako alkutekstiä toki sopivasti soveltaen, vaiko napata pelkkä perusidea ja sitten säveltää jotain perinteistä Hollywood-systeemiä siihen päälle? Vähemmän yllättäen vaaka (tai olan yli yskähtelevä tuottaja) kallistuu usein jälkimäisen puolelle – niin kuin tässäkin.

Tällä kertaa tähtimankelin lävitse vaan ei ole oltu vetämässä edes kokonaista romaania vaan pelkkä novelli, josta ei ole kyllä pahemmin jäljellä muuta kuin idea “valvontavirastosta” noudattamassa “pomon” ohjeita manipuloidessaan maailman ja ihmisten kohtaloita. Sikäli on hauska visuaalinen gägi että 50-luvulla kirjoitetun novellin hengessä viraston valkokangasversio pukeutuu 50-lukulaisittain, mutta sitä onkin jo hankalampi selittää miksi useampikin vain elokuvassa esiintyvä juonenkäänne on sellainen, että se toimisi kyllä 50-luvulla mutta ei enää 2010-luvulla. Samaten, vaikka novelli on pohjimmiltaan abrahamilaisten uskontojen kritiikkiä (tai ainakin tarkoitettu herättämään ajatuksia), niin elokuva jättää tämän kortin kyllä pelaamatta loppuun asti. Mikä ei toki ison studion tähtikastatussa teoksesssa yllätä pätkääkään, oikeastaan on ihme että edes tämän verran uskalletaan tökkiä raamattuvyöhykettä simmuun.

Kaiken nitkutuksen jälkeenkin on todettava, että ei elokuvassa mitään varsinaista vikaa ole, kyllä sitä katsoessa viihtyi. Juoni on kuitenkin keskivertoa nokkelampi, ja absurdit tapahtumat aiheuttavat sopivasti nauruntyrskähdyksiä. Elokuvaa on koetettu myös pohjustaa enemmän pariskuntaystävälliseksi lisäämällä siihen (originaaliin yllättäen kuulumaton) romanssi, jopa ihan keskeiseksi juoneksi muttei kuitenkaan niin keskeiseksi että tämä olisi mitään romkom-siirappia. Lisäyksellä on sekin hyvä puoli että valkokankaalla viipyy huomattavan pitkään Emily Blunt, joka oli myös Pradan parasta antia (ja lisäksi hänen esittämänsä vakihahmo oli jo siinä piljoona kertaa luontevampi ja pliihottavampi kuin Anne Hathawayn ärsyttävä vakihahmo).

Keskivertoa parempi Dick-filmatisointi siis. Blade Runnerista (jolle puuhataan tarpeetonta jatkoa) ja iki-ihanasta Total Recallista (josta on ensi vuonna tulossa tarpeeton uusioversio) jäädään kuitenkin aika reippaasti.

Machete (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0985694/
Toiminta, veitsi ylös
Eksploitaatio, veitsi alas

Usein käy niin, että traileri on paljon parempi kuin itse elokuva. Tämän kohtalon uhriksi joutuu nyt myös parilla vuodella viivästynyt Machete, joka sai alkunsa kun Robert Rodriquez innostui venyttämään Grindhouseen tekemänsä feikkitrailerin elokuvan mittaiseksi.

Siinä missä Rodriguezin edellinen eksploitaatiopastissi Planet Terror oli harvinaisen estoton läträys, niin Machetella tuntuu olevan vaikeuksia valita leiriään. Uskomattoman härski aloitus kun nokittaa sen verran, että koko muun leffan olisi pakko mennä mukaan all-in, mutta tyytyykin sen sijaan vain katsomaan. Ei oikein uskalleta kiroilla, parit rinnat näytetään mutta muuten ei naisvartaloilla juuri mässäillä, väkivaltaakin annostellaan vain roiskauksina. Eihän siinä mitään, kyllä leffa etenee tavallisena toimintaleffana huimasti paremmin kuin poliittisesti korrektit täysin sanitoidut nykytekeleet, mutta siinä vaiheessa eksytään pahasti harhapoluille kun aletaan otsa rypyssä ja kyynel simmussa analysoida laittoman maahanmuuton kipupisteitä. Onhan eksploitaatio aina ollut sanomaltaan poliittista(kin), mutta en kyllä muista, että blaxploitaatio tai Russ Meyer-elokuvat noin niin kuin esimerkkinä olisivat oikeasti yrittäneet olla vakavia draamoja. Vielä enemmän hutilaukaus on ajoittainen pyrkimys vaihtaa mustan komedian (jollaiseksi elokuvan voinee myös luokitella) pikimusta huumori heh-heh tason huumoriin (varsinkin kohtaus jossa pahiksen turvamies kuittailee Machetelle unkariksi menee täysin ohi, ellei tiedä että kyseessä on Rodriguezin unkarilaista sukua oleva ohjaajakaveri Nimród Antal jonka näyttelijänlahjat eivät ole edes Tarantinon luokkaa). Modernin eksploitaatioelokuvan mittatikku Bitch Slap vie tätä kyllä genressään kuin litran mittaa.

Uskomattoman kova casting tosin pelastaa paljon. Danny Trejon järkälemäinen olemus alfauroksia aamiaismuroihinsa sotkevana äijjänä, jolle ei vittuilla, on elokuvan kantavia voimia, ja jatkuvaa repeilyä aiheuttaa muodottomaksi turvonneen Steven Seagalin itseparodinen pahisrooli (vain käsien vääntely sijoiltaan puuttuu) sekä Don Johnsonin maaninen virnuilu sadistisena rajavartijana. (Tätäkös Crockett tarkoitti Miami Vicen lopussa replalla “Have you ever considered a career in the Southern law enforcement?” Joojoo, tiedän että viittasi ykkösjaksoon, durp.) Lindsay Lohankin yllättää positiivisesti sangen itseironisessa roolissaan, eikä henkilökohtaisen pohjakosketuksensa jälkeen arkaile edes riisuutua, toisin kuin vielä pari vuotta sitten (vaikka toisessa kohtauksessa kyseessä onkin täysin eri näköinen sijaisnäyttelijä, koska feikkitrailerin uima-allaskohtaushan oli jo filmattu). Michelle Rodriguez ruumillistaa jälleen kerran ainoaa roolihahmoaan, mutta tilanteeseen harvinaisen sopivasti. Robert De Niro kierona senaattorina ja Jeff Fahey tämän likaiset työt hoitavana kampanjapäällikkönä irroittelevat minkä kerkiävät, mutta sitten pitää jakaa pyyhkeitä. Nimittäin kyvyiltään sangen rajoittunut Jessica Alba tuntuu kokonaan käsittäneen elokuvan tarkoituksen väärin ja yrittää esiintyä kuin olisi vakavassa elokuvassa, epäonnistuen eeppisesti koska on vieläpä kohtuuttoman keskeisessä osassa.

Jessicaan liittyy myös elokuvan noloin hetki, CGI-alastomuus. Kyllä, imagoaan millintarkasti vaaliva, mutta silti eksploitatiivisiin elokuvarooleihin änkeävä Jessicahan tunnetusti kieltäytyy esiintymästä alasti, vaikka (kuten tässä) kuvattaisiin sivusta ja strategisesti sijoitettu käsivarsi estäisikin näkemästä onko pitkät päällä vai ei, ja eteen työnnetty reisi blokkaisi arvostelemasta bikinirajan vahausta, joten netin kuvamanipulaatioiden hengessä kuvauksissa päällä pidetyt alusvaatteet on sitten poistettu jälkituotantovaiheessa. Eh.

Vaikka eksploitaatioelokuvan perinteessä trailerilla ei välttämättä ole ollut mitään tekemistä itse elokuvan kanssa, niin Machete taipuu turhan monelle mutkalle yrittäessään väkisin ahtaa kaikki sitä feikkitraileria varten filmatut kohtaukset itse elokuvaan. Lisäksi turhanpäiväiset ja liialliset sivujuonet vain hajottavat elokuvaa, ja lopputuloksena moni hyväkin (trailerin jälkeen saatu) idea, kuten nunnakaavussa ase kädessään heiluva Lohan, tai niukahkosti pukeutuva sairaanhoitajakaksikko, jää pahasti alikäytetyksi, samalla kun selluloidia tuhlataan aiemmin mainittuun vakavistelevaan tyhjäkäyntiin. Päräyttäviä ideoita sinällään kyllä riittää, mutta silti kaikesta jää jotenkin pidätelty ja hätäinen vaikutelma, mikä on ohjaaja huomioon ottaen kyllä aikamoinen ihme. Onneksi kieroutunut musiikkiraita täynnä rautalankaa, surffirokkia ja pahaa funkkia pelastaa paljon.

Kyllähän Machetea kuitenkin ihan mielellään katsoo, ja tarjoaahan se taas paljon hupaisaa yksityiskohtien spottailua (Robert De Niron hahmo varastaa taksin tutun näköiseen pusakkaan pukeutuneelta kuskilta, Michelle Rodriguezin hahmolla on lopun taistelussa silmälappu ja katkaistu haulikko Thriller – en grym filmin tyyliin, nämä lienevät lainoista näkyvimmät) mutta samalla tuskastelee koko ajan hukattua potentiaalia koska leffa olisi voinut olla niiiiiiiin paljon enemmän. Mutta koska Robert-poika on itse myös leikannutkin elokuvan, niin Director’s Cutia tuskin tulee edes levylle – tai no, ehkä kuitenkin Extended Edition, jonka on sitten parempi olla nimeltään “Machete Cut”, tai muuten pisteet tippuvat.

Niin, ja olisi nyt odottanut sentään että lopputeksteissä luvatuista jatko-osista (jotka toivottavasti oikeasti tehdään ja korjaavat edeltäjänsä puutteet) Machete Kills ja Machete Kills Again olisi ollut edes feikkitraileri.

Salt (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0944835/
Trilleri, peukalo ylös

Hemmetti, tämähän oli hyvä! Mutta tämän olikin kynäillyt kotijumalani Kurt Wimmer, mies Equilibriumin ja Ultravioletin takana, ja Angelinaa nyt vaikka katsoisi lukemassa sitä Nnirvin kuuluisaa, nyttemmin varmaan jo hiirenkorville kulunutta puhelinluetteloakin. Toiminta ja vainoharhatrilleröinti ovat sopivassa määrin tasapainossa, ainoastaan loppukliimaksin venytys vähän tökkii: joskus varmaan joku tekee trillerin jossa ei ole nollaan hitaasti tikittävää laskuria jonka tahtiin pääkonna alkaa jaarittelemaan suunnitelmaansa… Juonikin oli ihan näppärä, ja olisi saattanut yllättää oikeasti ellei olisi luntannut sitä etukäteen Wikipediasta. Memo to self: luettuna tuntui liialta kikkailulta, valkokankaalla eteni yllättävänkin sutjakasti. Lopetuskin jättää lupauksen jatko-osasta (osista), ja mikäs moisia olisi katsellessa.