http://www.imdb.com/title/tt0988045/
Rikoskomedia, suurennuslasi ylös
Uuden Sherlock Holmesin juliste, jossa oli ukko-Mauser ja savuava Eiffel-torni – jolle taitaa taas tapahtua pahoja asioita – myi elokuvan minulle. Mutta samalla tajusin, että minunhan on nähtävä avausosa ennen kuin menen katsomaan jatko-osaa. Odotukset eivät sanottavammin olleet korkealla, koska joskus muinoin lukemani pari Sherlock-tarinaa eivät olleet kovin tenhoavia, ja telkkarissa paraikaa pyörivä kasariversio on brittiläistä epookkidraamaa puuduttavimmillaan. Toisaalta, modernisointikin on taitolaji, onhan yksi historian epäonnistuneimmista sarjakuvafilmatisoinneista The League of Extraordinary Gentlemen josta (toisin kuin fantastisesta alkuteoksesta) ei missään vaiheessa synny minkäänlaista illuusiota siitä, että se tapahtuisi edes kuvitteellisella 1800-luvulla.
Jos olisin oikein ilkeä, sanoisin, että ohjaaja Guy Ritchie on tehnyt vain yhden elokuvan, vähän samaan tapaan kuin Tim Burtonkin. Vaikka pääosissa olisi Jason Stathamin tai Brad Pittin tapaisia persoonia, menevät pätkät brittiläisistä pikkunilkeistä murjomassa toisiaan murrerikkaan sanailun ohessa minun muistikuvissani auttamatta sekaisin. Mutta kaava kuitenkin toimii kerrasta toiseen, miksi sörkkiä jotain joka ei oo särki, joten ei pitäisi olla yllätys, että Sherlock Holmesin tunnistaa välittömästi Ritchie-elokuvaksi. Ja leimallisesti englantilainen rikoselokuva sopii englantilaisen rikoskirjallisuuden arkkihahmon eloon herättämiseen kuin knalli päähän.
Mikä kuitenkin nostaa homman täysin uusiin sfääreihin, on Robert Downey Jr.:n maaninen sekoilu (etsivänä) itsenään. Oletettavasti Ritchie on (aivan oikein) päätellyt, että typecasting kannattaa hyödyntää, ja hillitsemisen sijasta pikemminkin vain yllyttää. Downeyn Holmes on samaan aikaan sekä ratkiriemukas että säälittävä. Luonnehdinta tarjoaa myös tehokkaan argumentin lopettaa tämänkin voimakaksikon ympärillä iät ja ajat vellonut gay vai ei -keskustelu: läheisriippuvainen ja sosiaalisesti vammainen Holmes onnistuu karkottamaan kaikki naiset läheltään vain avaamalla suunsa, mutta kaikkien pakkomielteidensä keskellä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta suoraan pullosta latkiessaan mies ei edes huomaa, että häneltä puuttuisi jotain.
Lisäkehuja pitää vielä antaa siitä, että Jude Law on myös jokseenkin täydellinen tohtori Watson. Jotenkin Law sopii minusta paljon paremmin tämmöiseen jäyhään stiff upper lip -rooliin kuin hurmuriksi. Myös Downeyn ja Law’n keskinäinen kemia toimii, sanailua on ilo katsella. Ja siinä missä suunnilleen jokainen uusi filmatisointi jo aiemmin tunnetusta hahmosta yrittää epätoivoisesti olla “origin movie”, niin tämä kino ui ronskisti vastavirtaan: Holmes ja Watson ovat ratkoneet yhdessä rikoksia jo hyvän aikaa, ja Watson yrittää jo asettua aloilleen morsiamensa kanssa (mitä Sherlock luonnollisesti yrittää sabotoida parhaansa mukaan).
Hämmentävintä kyllä, kerronta ja kuvasto on selkeästi modernia, mutta siitä huolimatta hahmot, dialogi ja tapahtumat tuntuvat sopivan täydellisesti viktoriaanisen ajan Englantiin. On jokseenkin huvittavaa kuunnella Holmes-puristien kurlaaminen liiallisesta modernisoinnista: jo alkuperäisissä tarinoissa mestarietsivämme kuvataan miekkailun ja itämaisten taistelulajien taitajaksi, ja vaikka tarinat ovat Watsonin ”suurelle yleisölle” kirjoittamia, arvatenkin sanitoituja kertomuksia, niin silti niistä käy ilmi, että Holmesin päihteiden käyttö karkaa lapasesta, elämänhallinta on sangen puutteellista, sekä miehellä on monia omituisuuksia ja päähänpinttymiä. Periaatteessa mille tahansa yksityiskohdalle löytyy alkuperäinen lähde, vaikkakin kaikki on vedetty kieli poskella överiksi kolmanteen potenssiin. Ehkä esillepano on siis koomisempi kuin mitä sir Arthur oli tarkoittanut, mutta koska vakavia tulkintoja on tehty jo enemmän kuin laki sallii, niin missä on ongelma, etenkin kun lopputulos on enemmän kuin onnistunut?
Holmesia voikin siis suositella varauksetta kaikille genremieltymyksistä piittaamatta, mikäli humoristinen seikkailuelokuva on edes joskus uponnut.
—
Niin, ja taas kerran kuuluisa holokaustiteoriani todetaan oikeaksi: pääpahis yrittää teljetä vastustajansa huoneeseen ja kaasuttaa heidät vetysyanidilla…