Tag: seikkailu

The Three Musketeers 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1509767/
Seikkailu, floretti ylös

On olemassa koulukunta, jonka mukaan elokuvan on oltava katarttinen kokemus, täynnä raskassoutuista symboliikkaa, elämää suurempia filosofisia kysymyksiä, ja moniselitteisiä kohtauksia. Toinen koulukunta taas edellyttää dystooppista nihilismiä ja ultraväkivaltaa. Molemman koulukunnan edustajat saavat katatonisen shokin, jos heidät raahaa katsomaan Musketöörien varmaan noin sadannetta inkarnaatiota, joka on, ei enempää eikä vähempää kuin viihdyttävin elokuva pitkään aikaan.

Ei, elokuvalla ei ole mitään piilotettua sanomaa tai tarkoitusta, se on höyhenenkevyttä hattaraa, ja juuri siksi se iskee kaamosmasentuneeseen mieleen kuin miljoona ilmalaivaa. Koska perinteisiä versioita on jo enemmän kuin tarpeeksi, niin formulan tuulettaminen poskettomilla toimintakohtauksilla (mitä totaalisen aliarvostettu The Musketeer jo vähän yritti, mutta niin vain sekin sai aikaan itkupotkuraivareita) tai steampunk-henkisillä keksinnöillä on enemmän kuin tervetullutta. Myös loputtomat postmodernit popkulttuuriviittaukset nykivät suupieliä ylöspäin. Huumorikin on enimmäkseen onnistunutta, tasapainoillen hiuksenhienosti sillä rajalla ettei leffa kuitenkaan lipsu pelkäksi komediaksi.

Vaahto suussa kurlaavilta, 130% kirjalle uskollista versiota odottaneilta puristeilta jää kuitenkin täysin huomaamatta se, että siinä ohella puvustus ja lavastus on autenttisempaa kuin monessa muussa versiossa, ja juonikin pyörii niiden kuningattaren korujen ympärillä, toisin kuin monessa muussa versiossa. Toki hahmojen motivaatiot on käännetty päälaelleen, kuten melkein kaikissa muissakin versioissa (tästä jäljempänä), mutta se menee melkein musketöörielokuvaperinteen kunnioittamisen piikkiin. Hupaisasti elokuva on myös näytelty wanhan ajan seikkailuelokuvien tyyliin, mikä sopii kuvaan kuin sulka hattuun.

Castingkin on osunut nappiin, vähemmän tunnetut musketöörit ovat oivallisia venkuloita, Christoph Waltz kierrättää Hans Landan onnistuneesti Richelieun hahmoon vaikkei saakaan täysin vapaasti irroitella, Mads Mikkelsen julmistelee Rochefortina todella väkevästi, ja vaikka olisi kuinka katu-uskottavaa elitismiä tahansa dissata Milla Jovovichin näyttelijäkykyjä, niin tämän Milady on todellinen täysosuma – muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Orlando Bloom muuntautuu onnistuneesti tyypilliselle roolilleen lähes vastakkaiseksi niljakkaaksi Buckinghamin herttuaksi, mikä tuo mieleen Richard III:n ja sen, että ilmeisesti Buckinghamin herttuoilla on aina ollut ns. hyvä pössis. Toisaalta Richard III tuo taas kerran mieleen tämän kuuluisan reduktioteorian, koska Euroopan kartalla tinasotilaita siirtelevän kardinaalin vartiokaarti on taas kumman tutun oloisesti puettu mustaan ja punaiseen, rivit ovat suorassa ja paraatit suosiossa, soihtujen valossa käydään potkimassa ovia sisään…

Koska elokuva on muuten silkkaa silmäkarkkia, annan tällä kerralla jopa anteeksi 3D:n, vaikkei se tuokaan mitään varsinaista lisäarvoa. Enimmäkseen se on huomaamatonta – aitona 3D:nä filmaamisen ansiosta konversion sijaan – mutta varsinkin staattisissa lähikuvissa vaikutelmaa on korostettu jo häiritsevässä määrin.

Harmillisesti vain purejenkit eivät ymmärtäneet tämän päälle laisinkaan (ilmeisesti siksi kun se tapahtuu Europpassa eikä siinä ei ole tarpeeksi Hollywood-tähtiä), eli jatko-osia varten jätetyt runsaslukuiset koukut saatettiin heittää turhaan (mm. Richelieun miekkailutaito). Onneksi mitään päätöstä suuntaan tai toiseen ei kai ole vielä tehty. Ilmeisesti studio on kuitenkin ihan tyytyväinen tuottoihin, selvisihän projekti Euroopan-suosionsa turvin melkein omilleen jo teatterikierroksella (lipputulot 1,5 x budjetti), mihin useimmat elokuvat eivät edes pääse. Osassa maista tämä ei ole vieläkään sitä paitsi edes avannut, ja DVD/televisio/VOD-levitys joka tapauksessa vääntää luvut kyllä vielä reilusti plussan puolelle, mutta riittääkö se vihreän valon näyttämiseen jatko-osalle? Toivottavasti kyllä.

—

Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi, ketkä (kirjan) alkuperäisessä tarinassa todella ovat pahiksia?

Mikäli muistini ei täysin petä (kuitenkin pettää), niin Miladyhan on saanut murhaajan poltinmerkin täysin syyttömänä. Hänet on lapsena pakotettu luostariin, josta hän 14-vuotiaana ”karkaa” papin ”avustuksella” (taatusti hurskaan kirkonmiehen tarkoitusperiä ei tarvinne arvailla). Papin veli, pyöveli, on kuitenkin varma siitä, että Milady on vietellyt hänen veljensä, ja vaikka tuomioistuinkin on (1600-luvulle poikkeuksellisen edistyksellisesti) ymmärtänyt, mistä on ollut kyse, ja todennut Miladyn syyttömäksi, pyöveli käyttää oman käden oikeutta merkitäkseen hänet. Luonnollisesti Athosta (ja myöhemmin d’Artagnania) ei kiinnosta kuunnella tällaista tarinaa, vaan kysymättäkin hänelle on ”selvää”, mistä merkki on peräisin.

Pikakelataanpa tarinan nykyhetkeen. Kirjassahan kuningatarhan on oikeasti petturi ja paitsi pitää salasuhdetta yllä, hyväksyy sen, että Buckingham lietsoo protestanttien kapinaa. Richelieu ja hänen asioillaan toimiva Miladyhan pikemminkin yrittävät suojella Ranskaa! Käsittämättömän loogisen aivopierun säestämänä nohevat musketöörit päättävät sitten suojella kuningatarta (ja Buckinghamia). OK, ovathan he vannoneet uskollisuutta nimenomaan kruunulle, eivät Ranskalle (musketöörithän olivat kuninkaan oma henkivartiokaarti), mutta olikos tuo nyt ihan kuninkaan edunkaan mukaista?

Kaikki luonnollisesti huipentuu, kun (anti)sankarimme itse “tuomitsevat” Miladyn kuolemaan farssimaisessa näytösoikeudenkäynnissä – ellei Milady olisi tappanut Constancea (joka naiiviudestaan huolimatta oli myös syyllistynyt maanpetokseen auttamalla musketöörejä), Milady olisi joka tapauksessa pitänyt vaientaa kiusallisena todistajana, mutta onneksi nyt löytyi kätevä tekosyy. Sopivasti pyöveliksikin järjestyy sama kaveri joka jo aiemmin oli käytellyt poltinrautaa turhan innokkaasti.

Eipä ihme, että elokuvaversioilla on tarve ainakin jättää Mildayn tausta huomiotta tai sitten keksiä kokonaan omia juttujaan. Myös Richelieun hahmo on usein käännetty päälaelleen ja laitettu juonittelemaan Ranskaa vastaan, jottei katsoja turhaan joutuisi suorittamaan moraalista pohdintaa.

Sekin, miksi musketöörien sukset menevät alun perinkin ristiin Richelieun kanssa, onnistutaan lähes poikkeuksetta kääntämään heidän edukseen – pahan kardinaalisedän vartijat yrittävät silkkaa ilkeyttään estää heitä hauskasta poikamaisesta kisailusta, vaikka (usein kuolemaan johtaneet) kaksintaistelut olikin jo tuolloin (hyvästä syystä) lailla kielletty…

—

Kokonaan oma lukunsa on sitten se, että kaikki neljä musketööriä olivat kyllä olleet todellisia henkilöitä, mutta Dumas keksi heille täysin omat seikkailunsa d’Artagnanin muistelmien perusteella. “Based on a true story”, on sitä osattu jo silloinkin.

Conan the Barbarian 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0816462/
Barbaari, peukalo ylös

Kreikaksi kommunikoimaton kimmerialainen kolmedee (kaksituhattayksitoista) kolisi kertakatsomalla kohtalaisen kivasti. Katsojakato kinemateekeissä kummastuttaa, käsiteltävässä kuvassa kuitenkaan kummempaa kitisemistä; kökömpiäkin kuvia kinoon köyrätään kauheasti, kummasti keräävät kansansuosiotakin. Kuittailee kivasti kinemaattiselle kantaisälleen, kuten kolmikymmenluvun kirjoillekin, kuvasarjojenkin keksintöjä käytetään. Korrektiuskin kurissa. Kalmaa ja karskia kurmotusta kiitettävästi, kuumista kissoista kikki kostuu. Kekseliäitä kaulankatkaisukonstejakin kasarin kunniaksi, kuten korneja kommenttejakin. Kärsäeläinten kannattelemasta kaljuunasta komeat kiitokset.

Kamera kylläkin koikkelehtii kaatumatautisesti kurmotuskohtauksia kolhien, kuuloaistimuksetkaan kovin konsertilta kuulosta. Kompuutterikrafiigoidenkin konteksti kyseenalainen. Kaikkea kakkaahan kuvasta kaivelee, kuitenkin kokonaisuus käsittämättömästi komeampi kuin kappaleet keskenään. Kaipaisinkin kernaammin kehitettyä, kohennettua kakkososaa, kuin kolmikymmenvuotista kadotusta. Kulahtanut kolmedee-konversio kylläkin kammottavinta katsomaani.

Kyllästyittekö k:n käyttämiseen? Kas kummaa. Kaikenkarvaista kööriä kirjoituksiani kyttäileekin kyberavaruudessa.

—

Selkokielellä, vaikka kaikki sitä haukkuvatkin ihan vain siksi kun muutkin, niin uusi Conan on oikeasti ihan kiva fantasiamättö ja huomattavasti parempi kuin osiensa summa. (Leffa, jossa 2011 uskalletaan karjaista ”Woman! Mead!” ei voi olla läpeensä huono.) Jason Momoan esittämä barbaari on kertaluokkaa uskottavamman ja kirjalliselle esikuvalleen uskollisemman oloinen kuin Iso-Arska, tosin juoneen on ollut taas kerran pakko tunkea se kotikylän tuho.

Tosin huonomminkin voisi olla: leffaoikeuksia ilmeisesti tekijänoikeuslakiin perustumattomasti (USA:ssa oikeudet raukesivat rekisteröinnin puutteeseen jo 60-luvulla, ja muualla maailmassa viimeistään 2006 kun Howardin päätöksestä tuulettaa ajatuksiaan .380 Colt Automaticilla tuli kuluneeksi 70 vuotta, periaatteessa siis kuka tahansa saisi tehdä ”Robert E. Howard’s Conan” leffan koska vain Conan-logo ja tuotemerkki ovat enää tekijänoikeuden alaisia) hallinnoiva Paradox Entertainment halusi tehdä tarinan, jossa aina niin muodikkaat ihmissudet ovat syöneet lähes kaikki cimmerialaiset ja uhkaavat jo koko Hyborean mannerta, ellei The Chosen One (arvatkaa kuka) toteuta muinaista profetiaa (syvä, masentunut huokaus). Rahat eivät (onneksi) riittäneet vision toteuttamiseen, ja tuotantoyhtiö Millennium Filmsin tultua kuvioihin lähtökohdaksi muuttui 1:1 remake Ahnuldin versiosta. Levittäjä Lionsgatella joku arveli (oikein), että yleisö on kyllästynyt remakeihin ja esituotannon loppuvaiheessa vaihtoi käsikirjoittajan vääntämään tarinaa uuteen uskoon budjetin sallimissa rajoissa, sekä lisäämään mahdollisimman paljon viittauksia kirjoihin ja sarjakuviin sen 1982-leffan lisäksi. Tosin käsittämättömänä mokana markkinointibudjetti oli tuotantokuluihin nähden olematon (olisi voinut käyttää siihen edes sen 3D-konversioon hukatun rahan), ja edes elokuvakriitikoita ei saatu uskomaan että kyseessä ei ollut suora remake, joten pätkä floppasi suhteellisen rankasti kaikkialla muualla paitsi Venäjällä (?!). Sääli, koska puheissa olisi ollut jatko-osissa käyttää Howardin alkuperäistarinoita materiaalina lakisääteisen kostojuonen sijaan.

STOP PRESS: Itkuparkugeneraattorien käymiseen ylikierroksilla lienee se, että ihmiset vertaavat tätä Ahnuld-Conaniin, joka on fantasiaelokuvan klassikko, vaikka onkin (muutamaa tutunoloista nimeä lukuun ottamatta) Robert E. Howardin tarinoiden adaptaation sijaan peittelemätön tutkielma nietzscheläisestä filosofiasta (tosin pätkän henki on autenttinen ja etenkin sen herättämät fiilikset ovat samoja, joita kirjoja lukiessaankin tuntee, eli sikäli ollaan asian ytimessä). Ja juuri tässä vertailussa uusio-Conan ei kestä, mutta jos siihen suhtautuu neutraalisti fantasialeffana joka sattuu kertomaan kirjojen Conanista, eikä Milius-version remakena, saattaakin yllättyä iloisesti. Mikäli ei siis kuulu koulukuntaan joka nillittää barbaarimme silmien väristä.

Captain America: The First Avenger 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0458339/
Sarjisleffa, HEIL HYDRA!

Supersankarielokuva, jonka pihvi on natsiokkultismi ja Kolmannen valtakunnan superaseet? Tätä konseptia ei voi mokata, eihän?

Kerrankin on käsissä pätkä, joka pitää kaikki siihen kohdistuvat odotukset. Ilahduttavasti Kapun oma elokuva tosiaan sijoittuu (introa ja outroa lukuun ottamatta) kokonaan alkuperäiseen ajankohtaansa 40-luvulle. Siitä huolimatta tarina ei mene liian campiksi, nimenomaan Kapun originaaliversiosta lasketaan pilaa sangen onnistuneesti. Ja kuitenkin Marvel-tietämykseltään tason 20 ekspertti myhäilee detaljien määrälle sekä sille, miten paljon alkuperäisistä ideoista on säilytetty.

Mukana on hurttia huumoria ja rento meininki, mieleen tulee aivan sotaseikkailugenren klassikko Kotkat kuuntelevat. Luonnollisesti pahat natsit hohottavat, rajatietohörhöily on asiaankuuluvan posketonta, ja salaiset aseet käsittämättömän taktisia. Etenkin se HYDRAn urheiluauto. Tosin, taas on totuus tarua ihmeellisempää: vehkeistä scifistisimmän näköinen kun on oikeasti suunniteltu, mutta rakentamatta jäänyt Focke-Wulf Triebflügel.

Suuresti inhoamani 3D:nkin annan anteeksi, vaikka se onkin paikoitellen tuttua “paperinukkeja eri tasoilla” -konversiota. Nimittäin efektiotokset on tehty aidosti 3D:nä, ja kerrankin syvyysefektiä käytetään niin kuin pitääkin, eli ronskisti: kilometrien korkeudessa Alpeilla alkaa oikeasti huimaamaan. Näin huimaa vaikutelmaa ei ole tähän mennessä tullut vastaan missään muussa 3D-kuvassa. Eri asia sitten onko se sen arvoista, että pitää epämukavia laseja naamallaan ja katsoo vihreään sävyttynyttä, liian tummaa, detaljeiltaan puuroutunutta kuvaa. (Vastaus: ei.)

Ainoa miinus tulee siitä, että lelumyynnin maksimoimiseksi HYDRA ei pidä lainkaan totuttuja väkäkukkasilla koristeltuja hihanauhoja, vaikka Allgemeine-SS:n mustaan mantteliin (joka ei tosin sota-aikana ollut enää virallisesti käytössä, mutta kun Hollywood on lietsonut harhakäsitystä jo 40-luvulta asti) sellainen sopisikin kuin pääkallo koppalakkiin. Tosin yrittäähän HYDRA muutenkin siirtää valtaa itselleen, mistä tulee taas mieleen, että totuus on tarua ihmeellisempää: SS:hän nimenomaan oli samanlainen valtio valtiossa, ja Himmlerhän tunnetusti oli pahimpia rajatietohörhöjä mitä maa päällään kantoi, ja olihan SS:llä omat salaisten aseiden tutkimusprojektinsa aina ydinohjelmaa myöten (jollainen tosin oli Saksan postilaitoksellakin: tämä kannattaa aina muistaa kun näkee DHL:n rahtikoneen kaartavan yläpuolella).

Mutta tässä se siis on, nimittäin yksi parhaista supersankarileffoista kuunaan ellei peräti paras. Täytyypä katsoa ohjaaja Joe Johnstonin varhaistöistä konseptiltaan samantapainen The Rocketeer uudestaan, josko sitä osaisi jo arvostaa näin myöhemmällä iällä.

Masters of the Universe (1987)

http://www.imdb.com/title/tt0093507/
Lelumainos, peukalo osui silmään kasvoja kämmeniin lyötäessä

Lienee olemassa jonkinlainen Murphyn laki, jonka mukaan salama iskee aina kun sanoo, ettei se voi iskeä kahta kertaa samaan paikkaan. Ja aina kun luulee, ettei enää joudu uudestaan katsomaan Masters of the Universeä, seurueesta löytyy väistämättä joku, joka ei ole sitä nähnyt, mutta haluaa välttämättä näin tehdä. Kuudes kerta yhden ihmisiän aikana – näistä viisi vieläpä aikuisiällä noin viiden vuoden sisällä – alkaa olla jo lähellä mielenterveyden riskirajoja.

Kuten niin monet 80-luvun piirrossarjat, alkuperäinen Masters of the Universekin oli silkka ohjelma-ajan sekaan ujutettu lapsille suunnattu lelumainos. Joten loogisesti sen live-adaptaatioltakaan ei olisi voinut odottaa muuta. Sen sijaan olisi voinut odottaa, että elokuva olisi edes hieman paremmin suuniteltu ja toteutettu. Tietysti tässä vaiheessa homma alkoi toimia yhtä hyvin kuin Skeletorin suunnitelmat keskimäärin, sillä oikeudet nappasi legendaaristen halpistoimintatuottajien Menahem Golanin ja Yoram Globusin Cannon Films, tunnettu paremmin Chuck Norrisin luottotyönantajana ja länsimaisen ninjasploitaation uranuurtajana.

Halpastudion budjetti (vaikkakin oli suurin mitä Cannon Group oli ikinä käyttänyt) ei luonnollisesti riittänyt täysimittaiseen efektielokuvaan. Niinpä noin varttitunnin jälkeen loppuu sekä efektipajalle että käsikirjoittajille maksaminen, sankarien ja pahiksien tupsahtaessa nykyajan Maapallolle. (Jokainen voinee arvata onko tämä hyvä vai paha asia, tosin Galactica: 1980:n nähneet saattavat saada arvauskisassa epäreilun etumatkan.) Samalla tapahtumista katoaa se vähäinenkin logiikka ja järjellisyys, mikä niillä tässä asti on ollut. Säveltäjäkin lienee ollut töissä urakkapalkalla, sillä soundtrackilla kopioidaan surutta Teräsmies-elokuvan ja Imperiumin vastaiskun teemoja. Tämä kaikki korreloi mainiosti siihen, että budjetin kasvattaminen (ja leffassa paluu Eterniaan) onnistui vasta pitkän väännön jälkeen, ja senkin jälkeen kesken kaiken yllättänyt Cannon Filmsin selvitystila meinasi lopulta estää koko leffan valmistumisen, kunnes yhden päivän pikakuvauksissa saatiin lopetus viimein purkkiin. Maailma tosin ei välttämättä olisi menettänyt mitään, vaikkei näin olisi käynytkään.

Koska lelumainoksesta on kyse, niin ruutuun marssitetaan uutta kööriä (leluja), mutta samalla monet keskeiset hahmot leluista/piirrossarjasta sivuutetaan tylysti (se budjetti). Skeletorin mustaan nahkaan pukeutuneita stormtroopereita, joiden kypärästä ei edelleenkään näe ulos, ei valitettavasti koskaan nähty leluina, nimetyt isommat pahikset sentään kyllä. Joukot tuovat kyllä puvustukseltaan ja kypärämuotoilultaan ihastuttavan erehdyttävästi mieleen SS:n miehet mustissa, lieneekö olemassa jokin luonnonlaki joka redusoi kaiken fiktion viittaamaan Kolmanteen valtakuntaan (tästä lisää myöhemmin)? Mitä ilmeisimmin ikärajan kohoamisen pelossa sekä Teelan että Evil-Lynin kostyymiä on sensuroitu noin sata kertaa peittävämmäksi kuin leluissa, mikä detalji häiritsi jo pikkupoikana. Ja on tainnut mennä myös universumit sekaisin tekijöiltä, kun Skeletor manaa avukseen leluina tai piirrossarjassa koskaan näkemättömät “Air Centurion” -joukot, vai oliko Mattelilla aikomus dumpata varastoon jääneet Galactica-figutkin tämän varjolla? Sentään harvoja järkeviä muutoksia sarjaan on jättää pois He-Manin arkiego, prinssi Adam, koska toisin kuin normisupersankareilla, He-Manilla ei ole trikoomaskia tai edes Clark Kentin silmälaseja identiteettiään suojaamassa, vaan “muodonmuutos” (jonka jälkeen kukaan ei tunnista) käsittää ainoastaan vaatteiden vähentämisen.

Mutta sitten törmätään elokuvan kummallisimpaan keksintöön. Toki oli selvää, että lentävä Orko-velho oli budjetin ulkopuolella, eli hahmo oli pakko pudottaa pois tai korvata. Mutta tuottajat huomioiden on vähän yllättävää, että tilalle keksitty Gwildor-kääpiö on kuin Julius Streicherin Der Giftpilzistä karannut: kyömynenäinen, ahne, kaksinaamainen, ja syyllinen Valtakunnan luhistumiseen. Jokikinen kohtaus missä kääppä esiintyy, vain vahvistaa illuusiota: jalokivikoristeltu avain, mustapukuiset miehet potkimassa tämän ovea sisään… lieneekö tämä sitä kuuluisaa juutalaista itseironiaa?

Ottaen huomioon, että elokuvan pääosassa heiluu Dolph Lundgren, ei liene yllätys, ettei ohjaaja ole edes yrittänyt kannustaa muita näyttelemään. Onnekseen tunnistamattomana Skeletorin pääkallomaskin (johon on maalattu nenänreiät) takana Frank Langella tosin innostuu oma-aloitteisesti (käsikirjoitti omat, ihastuttavan kornit repliikkinsä) riehumaan oopperapahiksen elkein harvinaisen hykerryttävästi. James Tolkan esittää taas kerran ainoaa rooliaan (vrt. WarGames, Top Gun, Paluu tulevaisuuteen -trilogia) mutta tekee sen sentään hyvin. Mutta kenekään tunnistettavissa olevan näyttelijän ura ei tainnut selvitä tästä katastrofista, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tosin epäilen, että Courteney Cox ei ole sittemmin viitsinyt mainita tätä CV:ssään…

Hämmentävänä yksityiskohtana Skeletorin kätyrien rynnätessä lukion voimistelusaliin tulee äkkiä mieleen, että mistäs leffasta ne Lordin möröt onkaan oikein kopioitukaan? Nelikon yhdennäköisyys kun on ilmeinen, plus miljöökin tuo erehdyttävästi mieleen Hard Rock Hallelujan videon…

Jos selvisit hengissä 80-luvulta, ja onnistuit välttämään tämän kuin ihmeen kaupalla, niin velvollisuutesi on jakaa tuskamme katsomalla tämä. Jos puolestaan näit tämän mutta mielikuvasi ovat kaihoisan nostalgisia, niin siinäkin tapauksessa velvollisuutesi on tuhota lapsuusmuistosi.

—

Jo aiemminhan on ollut tiedossa, että jatko-osan peruuduttua siihen, ettei Cannonin konkurssipesällä ollut enää varaa maksaa lisenssistä, se muuttui kökköohjaaja Albert Pyunin osaavissa käsissä Van Damme -potkinnaksi Cyborg. Sen sijaan, harvempi on kuullut, että jatko-osan alkuperäisenä ideana olisi ollut, että lopputekstien jälkeen (kera replan “I’ll be back!”) henkiin pompannut Skeletor palaakin Maapallukalle naamioituneena pahaksi teollisuuspampuksi Aaron Darkiksi tavoitteenaan pistää mokoma primitiivinen maailma ojennukseen, ja He-Man joutuu soluttautumaan jenkkifutisjoukkueen pelinrakentajaksi estääkseen tämän suunnitelmat, mutta ei ehdi ennen kuin Maa on jo sangen heikossa hapessa ja—

Anteeksi, sosiaalinen käyttöliittymäni kaatui kirjoittaessani tuota.

Mitä aina niin muodikkaisiin rebootteihin tulee, niin jonkun aikaa oli tekeillä tästäkin sellainen, nimellä Grayskull: Masters of the Universe. Lukemani, nettiin vuotanut versio kässäristä oli itkettävän sekava kokoelma kuluneimpia scifi- ja fantasiakliseitä, joissa (suurin) osa kohtauksista on varastettu sellaisenaan mm. Tähtien Sodasta, Predatorista, Terminatorista, Fifth Elementistä, Sormustarusta, jne. Ja ottaen huomioon, että kyseessä olisi ollut “origins movie”, porukkaa (jota tosin on piljoona kertaa enemmän kuin kasarileffasssa) laitetaan kylmäksi siihen tahtiin että heikompia hirvittää – tosin dramaturgian kannalta tämä ei olisi välttämättä ollut huono juttu, ja oli ongelmista pienin takkuilevan juonenkuljetuksen, hönön dialogin, ja puoli leffaa vievän lopputaistelun rinnalla. Ilmeisesti projektin päädyttä Warnerilta Sonylle joku sentään ymmärsi lukemansa ja veti maton projektin alta, mutta kun projekti taas kiskottiin vuosi sitten henkiin, vaihdettiin sentään käsikirjoittajia – Predatorsista vastuussa olleisiin Finch/Litvak-duoon. Suo siellä, vetelä täällä.

The Eagle (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1034389/
Historiahässäkkä, peukalo alas

Epäloogisista ja kliseisistä juonenkäänteistä huomaa viimeistään että tämä on alunperin ollut nuortenkirja. Eikö Hollywoodin tuotanto ole jo muutenkin tarpeeksi lapsellista, pitääkö vielä siis mennä aikuisten elokuvia adaptoimaan lapsille tarkoitetusta materiaalista? No, on teosta sentään (inttter wepin ihmemaan perusteella) mukailtu aika vapaasti ja lisäilty omia, ja alun piiritystaistelu varsinkaan ei ole enää pilteille suunnattua ihastuttavan graafisessa kuvastossaan jossa päät pomppivat ja irtoraajat lentelevät.

Katsojien huomion tultua kiinnitetyksi human interestillä voidaankin sitten siirtyä draamaan, ja tässä vaiheessa elokuva kompastuu omiin jalkoihinsa. Pölhön käsikirjoituksen (perusideasta olisi voinut kyllä saada jotain kiinnostavaakin irti) joka pelaa koko ajan äkkiväärillä ylläripylläreillä (unohtamatta perinteistä deusexmachinaa) lisäksi ongelmana on näyttelijätyö: Channing Tatum möllöttää läpi elokuvan yksi ilme naamallaan. Sopiihan se ilme tosin kohtauksiin joissa kärsitään verenhukasta, aivotärähdyksestä tai verenmyrkytyksesetä, mutta olisi sitä nyt voinut sentään harjoitella kuvausten ulkopuolella. Aikuiseksi kasvaneen Jamie Bellin nappisuoritus vain korostaa Tatumin pökkelöisyyttä. G.I. Joessa tämä ei vielä haitannut, mutta vakavammassa tuotannossa kylläkin.

Historianitkuttajaa ilahduttavasti leffassa sentään legioonan komentajaa tituleerataan legaatiksi, eikä kenraaliksi kuten Gladiatorissa, ja muutenkin on kivasti detaljia, mitä nyt roomalaisten jousimiehet on unohdettu eikä kelttien tiedetä enää 2. vuosisadalla käyttäneen sotavaunuja (varsinkaan pyöräterillä varustettuja). Samaten, roomalaisten kreikkalaisilta oppima “vapaiden miesten” tapa kätellä kyynärvarresta tuskin oli levinnyt brittien keskuuteen. Hauskasti leffan loppuratkaisu myös onnistuu yhdistämään (nykytiedon valosssa ilmeisesti pelkät) tarut IX legioonan katoamisesta Kaledoniassa ja historialliset dokumentit siitä, että legioona siirtyi Germaniaan niin että molemmat versiot tarinasta olisivatkin totta. Gaeli korvaa elokuvassa piktinkielen (josta ei ilmeisesti vieläkään tiedetä paljon mitään), mutta luo silti kivasti paikallisväriä.

Hauska tosin nähdä että piktit alkavat jo olla kliseisyydessään 2000-luvun vastine intiaaneille, ehkä siksi että tarvitaan joku pahis jonka kohdalla ei voida pelata rassismi-korttiakaan koska ovat länsieurooppalaisia. Tai siis, piktit kuvataan täysin samoin kuin inkkarit länkkäreissä: Skotlannin vuorillakin heilutaan ylävartalo paljaana ja sotamaalit on päällä koko ajan, kaikki ovat verenhimoisia barbaareita joista väkivalta on oikeastaan aika kivaa varsinkin (lue: etenkin) jos siihen liittyy kidutusta, lisäksi annetaan näitä myyttisiä ominaisuuksia kuten kirjaimellisesti tyhjästä ilmaantuminen (jepjep).

tl;dr: jos kyllästyyy pyörittämään Roomaa DVD-soittimessa, niin tähän ei kuitenkaan kannata turvautua.

Knight and Day (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1013743/
Toimintakomedia, peukalo ylös

Juuri kun Tom Cruisen julkinen imago oli toipunut sohvalla hyppimisestä ja istukan syömisestä, ilmaantui nettiin video, jossa tämä silmät lautasen kokoisina pyörien selittää skientologian kaikkivoipaisuudesta. Sen jälkeen onkin elokuvaroolien osalta ollut vähän hiljaisempaa. No, mitäpä ei yritteliäs ihminen kääntäisi edukseen: tässä kuvassa Tomppa nimittäin esittää hullua (tai hullua esittävää, mutta enpä kerrankin spoilaa) äärimmäisen vakuuttavasti.

Elokuvakriitikoilla on selkeästi huono omatunto katsomossa viihtyessään, niinpä heidän on pakko ollut lytätä kuva vertaamalla sitä Hitchcock-vainaan tuotantoon. Väärä vertailukohta, itse vertaisin tätä pikemminkin enemmän samaa genreä – rennon letkeä romanttinen toimintakomedia – edustavaan kasariklassikkokaksikkoon Vihreän timantin metsästys ja Niilin jalokivi, paitsi että tässä on paljon enemmän toimintaa. Muuten mennään aika samoilla linjoilla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Toimintakohtauksissa on jopa oivallusta, ylenmääräisen CGI:n sijaan. Nykyisten kolmetuntisten eeposten rinnalla elokuva osaa myös hämmentävästi päättyä ajoissa reilun sadan minuutin kohdalla. Ihq Cameron nyt on aina Cameron, niin hyvässä kuin pahassakin – roolihahmo kun on se ihan sama kuin kaikissa muissakin Diaz-vehicleissä.

Kertakatsomalla tämä ainakin viihdytti, mutta tosi koitos ratkeaa vasta DVD:llä: jos päätyy katsomaan tätä, kun myöhään sunnuntaina kylmän hien peitossa koettaa Buranan myötävaikutuksella saada Dillinger-pizzaa syödyksi, niin vasta silloin voidaan puhua edeltäjiinsä verrattavasta klassikosta.

Apropoo, sanaleikki sivuuttaen, miksi tämä on Knight and Day? Olisihan nyt Knightin lisäksi samalla vaivalla toisen päähahmon nimeksi voitu laittaa Day, jotta kaksoismerkitys olisi ollut täydellinen.

Prince of Persia: The Sands of Time (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0473075/
Seikkailu, peukalo ylös

Tästä tuli positiivisella tavalla mieleen Stardust. Toisaalta, elokuva on tyylipuhdas seikkailuelokuva, genre jonka huippukausi ajoittuu kauas elokuvien liitukaudelle ja jonka luulin kuolleen viimeistään kultaiselle kasarille. Eikä tuotos lainkaan häpeä vertailussa edes genren klassikoihin, vaikka niitä ei ihan täysin pystykään haastamaan. Tässä on oikeastaan kuitenkin se kaikki: toimintaa, romantiikkaa ja huumoria. Potentiaalia treffikinoksi iänikuisten romkomien sijaan? Lavastuskin on komiaa, vaikkakin on peräisin noin tuhat vuotta myöhäisemmältä ajalta kuin itse tarina, mutta vanhan sadun tapaan kerrotun tarinan kohdalla historiallinen paikkansapitävyys ei muutenkaan liene kovin tarpeellista. Dialogi on erittäin nasevaa, eräskin Marin Countyn flanellipaitainen asukki taisi noin 30 vuotta sitten unohtaa miten tämmöistä sanailua kirjoitetaan.

Jos jostain pitää rutkuttaa oikeasti, niin vaikka pelielokuva onkin, niin olisi sitä tasohyppelyä voinut vähän karsia, ja hassasiinit alkavat olla jo ninjojakin enemmän överiksi vedettyjä (tosin näihinkin pätee “Inverse Ninja Law”: yksinäinen hassasiini on lähes voittamaton, joukkoina esiintyessään ne ovat kasoihin lahdattavia peruspahiksia). Eivät ne kuitenkaan estä nauttimasta elokuvasta. Ja tämä siis ilman mitään fanilaseja – en ole pelannut kuin ensimmäistä Persian Prinssiä lyhyesti, ja siitäkin on kohta 20 vuotta aikaa.

Mutta voi! Kriitkoilla näyttää olevan hälytin joka termin “pelielokuva” kohdalla käynnistää automaattisen teilausgeneraattorin, ja juuri kun tarjolla olisi ollut ensimmäinen oikeasti hyvä pelielokuva (nimim. maailman ainoa Resident Evileistä pitävä). Ei kannata uskoa. Jerry Bruckheimer ei petä, tälläkään kertaa.

Red Sonja (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089893/
Barbaari, karvainen peukalo ylös

Harjoituksen vuoksi (viime aikoina tullut keräiltyä 80-luvun barbaarileffoja) pitää aluksi ottaa pehmeä lasku barbarismiin. Näkeehän tästä että tämä on niin kasaria (ärsyttävä pikkuskidi), mutta joku outo viehkous tässä silti on, että tästä pitää.

Ei sikäli, mitä olen “oikeaa” barbaarisploitaatiota äkkiseltään sormien raosta kurkkien kelaillut (edellä mainitusta syystä), niin tämä on vielä ihan oikea elokuva. Jossa sama sävelmänpätkä ei soi minuutin välein, jossa aiemmin käytettyä filminpätkää ei ole sellaisenaan leikattu keskelle toista saman genren elokuvaa, ja jossa päähenkilöt edes etäisesti vaikuttavat olevan henkisesti läsnä kuvauspaikalla.

Mut nyt kun olin lukenut välillä Robert E. Howardin aidot ja alkuperäiset Conan-tarinat, niin ennen niin mitätön yksityiskohta alkoi häiritä: miten kaikista hyperborealaisen ajan kansakunnista Conan (no lisenssisyistä “Kalidor”, ei minua niin vain hämätä) on päätynyt Hyrkanian johtoon? Kyllä prkl oikea Konan ei olisi moisia sekarotuisia koiria alamaisikseen kelpuuttanut, vain puhdasveristen hyperborealaisten kansojen valtaistuimet kelpasivat.

The Forbidden Kingdom (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0865556/
Fantasia/komedia/martial arts, peukalo ylös

WTF? Onko minut abduktoitu takaisn 80-luvulle, kun minulle näytettiin uutuuselokuvana tekele, joka oli väännetty “koko perheen seikkailukomediaksi” jossa nöösipojan pitää kasvaa mieheksi ja hakata kulmakunnan muut uroot veripaltuksi jotta aromipesää heruisi? Loogisesti mieheksi kasvu tapahtuu teleporttaamalla muinaiseen Kiinaan ja oppimalla kungfuta drunkenmasterilta ja ynseältä Shaolin-munkilta samalla kun vongataan södeltä soturitypyltä ja yritetään palauttaa maaginen seiväs myyttiselle “apinakuninkaalle” pahan sotaherran sekä tätä palvelevan dominanoidan jahdatessa.

Myötähäpeää synnyttävän kehyskertomuksen ja päähenkilön lisäksi filmissä on toki huimaa mättöä – luonnollisesti PG-13:een sanitoituna – mutta silti tuntuu siltä että wanhat pärrät Chan ja Li ovat olleet sekuntilaskutuksella töissä. Silti, kungfu-fanille tämä on kuitenkin pakkokatsottavaa, kun kerrankin on legendat saatu samaan filmiin (eikä kungfua liiemmälti nykyään edes tehdä), ja mättö todella toimii. Papat kun liikkuvat ilman trikkejäkin nopeammin ja sulavammin kuin 99% action-tähdistä nykykunnossaan (Jason Statham ehkä poikkeuksena).

Tosin täytyy todeta, että aineksista olisi saanut paljon huimemman pätkän jättämällä se typerä siirtymä nykyajasta ja takaisin pois (etenkään kun sitä ei ole pohjana olevassa tarinassa, joka on ilmeisesti kiinalaisessa kirjallisuudessa jonkin sortin klassikko), sekä vaikka tarkistamalla ikärajaa ylöspäin. Niin, ja olisivat puhuneet enemmän kiinaa kun nyt kuitenkin muutamassa otoksessa puhuivat.

Tiedän ainakin yhden tavan jolla The Forbidden Kingdom olisi ollut instant epic win: alunperin sotaherran oikeana kätenä piti hevosmiesten tietotoimiston mukaan hääriä “white-haired Taoist monk” (jolla olisi mitä ilmeisimmin ollut myös valkeat kulmakarvat), mutta sitten päätettiin käyttää Valkohiuksista morsianta koska “kohdeyleisö tuntisi tämän paremmin”. Totta kai. Eihän nyt kohdeyleisö mitenkään voi tunnistaa hahmoa jota iso Q:kin on hiljattain käyttänyt elokuvassaan, kyllä muutaman, lännessä vain harrastajien tietämän honkkarifilmin päähenkilö on paljon tutumpi.

Emmäätiä. Plussan puolelle kokemus kuitenkin jäi, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän leffa tuntuu miellyttävän…

Apropoo 1: ja taas noin miljoonannen kerran LotR:FotRin jälkeen meillä on “balrog kiskoo kuiluun” varkaus.
Apropoo 2: miten halvatun tyhmä voi ihminen olla, ettei ymmärrä ennen kuin rautalangasta väännetään, että DOA-pelien Christiehän on selkeästi ripattu The Bride with the White Hairista (mikä hahmo siis on tässäkin mukana, ref. yllä mainittu dominanoita).

Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0367882/
Seikkailu/toiminta, peukalo ylös

Ehdottomasti onnistunut viihdeleffa, mutta kuitenkin: mihin oli saatu 19 vuotta ja 10+ kässäriä kulumaan, kun lopputulos ei kuitenkaan ole mikään Teh Ultimaat Muuvii Äksperiens? Mieluummin olisin nähnyt useammankin Indy-leffan kuin vaikka sitä kuonaa, mitä Fordkin on tullut tehneeksi tässä välissä – ja olisi se nyt Spielberg/Lucas-kaksikoltakin vähän enemmän aikaa voinut löytyä.

Tietysti, Roswellin alienithan edellyttivät aikahyppyä pidemmälle, lieneekö tämä ollut seurausta sitten projektin venymisestä vaiko ei. Makuasia tietysti, vaikka pidänkin Von Däniken-hörhöilystä, niin siltikin tuntuu että Indyyn sopii jotenkin paremmin joko geneerinen aarteenetsintä tai sitten juutalais-kristillisen mystiikan penkominen. Mistä tuleekin mieleeni, kun Oxley horisee Miltonin Kadonnutta paratiisia, niin spoilauksesta huolimatta odotin että ET:n ilkeän pikkuserkun sijaan olisi El Doradossa odottanutkin pikemminkin Valontuoja itse. (Akatorilaisilla nimenomaan tietoa, hyvän ja pahan tiedon puu ja silleen.) OK, toimi tuo alien-menokin mutta rimaa hipoen.

LaBoeuf taas sopi minusta rasvatukkafiftariksi kuin nenä päähän eikä ollut lainkaan ärsyttävä. Teoriassa myös Henry Jones III tuhoamassa muinaisjäänteitä voisi siis toimiakin – tosin mitä etsiä nyt kun El Doradokin pistettiin jo palasiksi, siinä pulma. Neuschwabenland ja sinne paenneet natsit (ja nyt kun on pää avattu, niin Vril-hörhöilyt sun muut aiheeseen liittyvät urbaanilegendat) kenties toimisi, mut kun siitä on jo tulossa eräs toinen leffa. Atlantis? Hyperborea? Lemuria? Mu? Kuningas Arthurin hauta? Temppeliritarien kulta? Kohtalon Keihäs?

Mistä pitää avautua, niin se CGI-Tarzan-kohtaus vitutti kyllä kuin sitä pientä apinaa. Tosin, jos Weismüller-Tarzanit olivat jo jonkun mielestä tarinan raiskausta (kuuluisien luonnenäyttelijöiden kuten Christopher Lambertin ja Casper Van Dienin esimerkkejä ei pidä edes mainit… hupsis), niin voin vain kauhulla kuvitellla, mitä Spielberg saisi aikaan (lue: Tarzanin poika ja Cheeta nostetaan pääosaan, eikä Tarzan enää tapa ketään tai mitään).

Nojoo, mut viihdyin kuitenkin kybällä, ja kyllähän neukuissakin tietty viehätys pahiksina on. (Cate Blanchett ennakkoluulottomasti taas typecastauttanut itsensä “omituiseen” rooliin ) Meininki toimii ja etenkin se ydinkoezydeemi on lollerz. Itse asiassa, koska tässä ei ole ärsyttävää lapsihahmoa eikä toisaalta latistu Sheän Chönnery Shöyksi, niin väläyttelisin jopa toiseksi parhaan Indyn leimaa. Ei todellakaan mikään The Phantom Menace siis.