Martyrs (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1029234/
Gorno, nyljetty peukalo alas

Englanninkielessä on mainio ilmaisu “jumping the shark”. Tällä viitataan Onnen päivät -sarjan kohtaukseen, jossa Fonzie hyppää vesisuksilla hain ylitse. Yleisessä naurettavuudessaan ja epäuskottavuudessaan kohtausta pidetään todisteena siitä, että sarja oli jo peruuttamattomasti ohittanut lakipisteensä ja että syöksykierrettä yritettiin oikaista toinen toistaan hölmömmillä ideoilla. Sama vertauskuva on luonnollisesti sovitettavissa mihin tahansa TV-sarjaan, elokuvasarjaan, pelisarjaan, tai vastaavaan tuoteperheeseen, jossa havaitaan laadun heikkenemistä ja sen epätoivoista peittelyä kikkakolmosilla.

Jos annamme gorno-genrelle antropomorfisia ominaisuuksia – ja miksi emme antaisi – niin tämän elokuvan julkaisuhetkellä eräskin rustoeväkala jäi nälkäisenä haikailemaan horisonttiin etääntyvän, maanisesti hohottavan vesihiihtäjän perään, jolla oli vyö täynnä leikkuuvälineitä.

Gornolle tyypillisesti elokuvan pääpaino on itsetarkoituksellisella silpomisella, joka saavuttaakin jo lähes ennätykselliset sfäärit, mutta suoraviivaisesti etenevän tarinan sijaan on pitänyt mennä taide-elokuvalinjalle ja tällä kertaa veripalttukekkereitä höystetään täysin käsittämättömällä juonella, jonka lopputwisti on pöhköydessään sitä luokkaa että se on pakko toistaa tässä: kun sinut nyljetään elävältä, saat yhteyden tuonpuoleiseen. Sairaan mielen viihdyttämisen tai kauhuntunteiden herättämisen sijasta elokuva vain vieraannuttaa, eikä siitä saa mitään irti (heh) edes asianharrastajakaan.

No, gornon tilalle näyttääkin parin viime vuoden aikana vakiintuneen loputtomiin jatkuva uusioversioiden tehtailu 70-80 lukujen kauhuelokuvista. Sanonnoilla leikkiäksemme, taas mentiin sutta pakoon ja tuli karhu vastaan.

Coco Chanel & Igor Stravinsky (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1023441/
Pukudraama, peukalo ylös

Oli vaikeaa pitää naamaa peruslukemilla, kun tajusin että tämän on ohjannut sama kaveri kuin iki-ihanan Dobermannin. Pikkaisen pettymys toki oli, että elokuva etenee arvokkaan konservatiivisesti eikä muutukaan räävittömäksi postmoderniksi mustaksi komediaksi. Mutta meni se näinkin, hämmästyin itsekin kun pidin lopputuloksesta. Tosin pokka oli pitää vielä vähemmän, kun on katsovinaan “vakavaa” leffaa mutta sen pääparin toisen osapuolen muistaa koko ajan vain verta itkevänä Bond-pahiksena ja toisen ulkonäkö on 1:1 erään aiemman nettideitin kanssa. Propsit siitä että leffassa puhutaan ranskaa ja venäjää, eikä englantia hassulla aksentilla (mille leffan alkukohtaus kuittaileneekin).

Mitenkään erityisen iloinen mieli leffasta ei jää, koska tuhoon tuomitusta rakkaustarinastahan tässä on kyse. Sen sijaan mieleen jää todentuntuisten ja elämänmakuisten näyttelijäsuoritusten ansiosta vahvat muistikuvat Coco Chanelista narsistina, jolle on täysin sama montako tuhottua ihmisrauniota jää jälkeen kunhan hän saa tahtonsa läpi, ja jonka käytöstä lähipiiri koettaa eri tekosyillä selitellä paremmin päin, ja Igor Stravinskysta ressukkana tohvelisankarina jota viedään kuin litran mittaa. Varsinkin loppu on pessimistinen: Igor menettää sekä vaimonsa että rakastajattarensa ja jää yksin murheensa keskelle, mutta Coco on loppuun asti liian ylpeä myöntääkseen koskaan että hänkin oli oikeasti rakastunut, ja kärsii tämän vuoksi itsekin.

Vahvojen näyttelijäsuoritusten lisäksi kuvaus on todella tyylikästä ja onnistunutta (etenkin baletin tapahtumien synkronointi reaalimaailman tapahtumiin hyvä tatsi) ja teemaan sopien musiikkina enimmäkseen käytetty Stravinsky tyylikäs ratkaisu. Pukudraaman asteikolla todella hyvä suoritus.

Frontier(s) / Frontière(s) (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0814685/
Gorno, peukalo tervehtii voittoa

Tämähän voisi olla melkein jatko-osa À l’intérieurille, nyt on sitten “nuorison” mellakointi joka edellisessä alkoi valunut täysin yli äyräitten. Kerrankin leffa alkaa lupaavasti ja melkein antaisi luvata, että gornolla olisi kerrankin onnellinen loppu – päähenkilökaarti kun on kaduilla rettelöitsevää “nuorisoa” ja heidän punavihreitä ystäviään, joka on tehnyt kaikenlaista kansalaisoikeuksiin kuuluvaa kuten pankkiryöstöjä ja poliisimurhia. Tässä vaiheessa Smash Asemin jälkipuintia nyreänä seurannut katsoja odottaakin siis veripaltun valmistusta jo innolla.

Hetken epäilyttää jo, tehdäänkö tässä itse asiassa parodiaa, kun maaseudulla on taas kerran syrjäinen motelli jolla synkät kellarit, ja siellä asuu sisäsiittoinen kyömyniskaisten kannibaalipunaniskojen klaani (siinä vaiheessa oli jo repskops kun auto ajaa portista ja Hammer Horror -tyyliset kirkkourut pauhaavat taustalla). Ja taas kerran seksin harrastamisesta rankaistaan, ja niin edes päin, kunnes jokikinen klisee alkaa olla käytetty. Mutta sitten potti räjäytetään NATSEILLA! Klaaniaan johtava entinen SS-mies von Geisler joka meuhkaa edelleen saksaksi rotupuhtaudesta on jotain käsittämättömän vastustamatonta. (Tosin olisi nyt laitettu hyräilemään jotain vähän räyhäkämpää kuin Lili Marlenea.)

Raina eteneekin ihan lupaavasti, kunnes natseja aletaan ikävästi kirjoittamaan alakynteen. Mitämitä? No kuitenkin, annan armon käydä oikeudesta, on tässä sen verran reipasta meininkiä ja herkullisia ideoita (kuten kurkussa kurlaava sirkkelinterä, tai elävältä savustaminen). Propsit Aliensin hissikohtauksen kuppaamisesta, sekä MP40:n satojen panoksien suuruisesta tankolippaasta.

Inside / À l’intérieur (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0856288/
Gorno, abortoitu peukalo alas

Olikos tällä tarkoitus symboloida raskautta, kun ensimmäisellä kolmanneksella ei tapahdu juuri mitään? Elokuvan lyhyt kesto (PALina 80 min miinus lopputekstit) huomioiden se ei ole vähän se johdannoksi tuhlattavaksi. Monesti lisäksi jäädään turhaan vellomaan paikalleen, ihan kuin yritettäisiin tehdä psykologista kauhua vaikka gornomielellä tässä kuitenkin ollaan liikkeellä. Ja gornokriteereilläkin ihmiset kestävät ihan epäuskottavan paljon rankaisua ennen hiippakunnan vaihtoa. Pöllhö(i)stä lopputwist(e)istä en edes ala.

Koko se alun onnettomuus on muuten LOLWUT. Miten auton tuulilasi on hajonnut sisäänpäin nokkakolarin seurauksena, kun missään ei näy rekasta pudonnutta konttia tms. joka sen olisi tehnyt (pään iskeytyminen siihen olisi hajottanut sen ulospäin)? Mistä tulevat karmeat ylävartalon vammat muualle kuin turvavyön alueelle, koska kojelauta ei ole painunut sisään? Joojoo, ymmärrän minä, pienellä budjetilla ja tiukalla aikataululla oli lähiromuttamolla saatavilla vaan tuollaiset kolariautot, mutta silti…

Sky Fighters / Les chevaliers du ciel (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0421974/
Lentoelokuva, peukalo ylös

Nyt minua on huijattu. IMDB:n keskustelu antoi olettaa, että tämä on yhden tähden Rautakotka IV-tasoista pelleilyä, mutta tämähän oli hyvä! Eihän sen näin pitänyt mennä, eiväthän irstaat sammakonsyöjät nyt jumprahuitti saa sentään ilmataisteluelokuvia osata tehdä? No, kerrankin positiivinen yllätys. Olisi pitänyt tsekata krediitit tarkemmin, ohjaajahan on sama kuin alkuperäisessä Taxissa, eli sattumasta ei ole kyse vaan taidosta.

Elokuva ilmeisesti pohjautuu erittäin löyhästi Jean-Michel Charlierin ja Albert Uderzon jo 60-luvulla alkunsa saaneeseen sarjakuvaan Tanguy & Laverdure. Löyhästi siksi, että tämän nimisiä heppuja ei elokuvasta edes löydy. Sarjakuvaa lukemattomana on muuta yhtäläisyyttä hankala arvostella.

Niin, itse elokuva. “Ranskan Top Gun” on itse asiassa varsin hyvä luonnehdinta, tosin epäilen että jopa Top Gunia vihaavakin (itsehän edustan täysin päinvastaista kantaa) saattaisi tästä pitää. Eurooppalaisuus näkyy elokuvassa siinä, että siitä jää puutumaan Eräälle Elokuvalle olennainen propagandistinen asenne ja yltiömachoilu. Lentokohtauksia on kuitenkin yllättävänkin paljon ja näyttäviä, sekä ilahduttavasti ei olla käytetty CGI:tä juuri lainkaan. Mikä tietysti tarkoittaa, että ranskalaisten koneiden lisäksi ei muita sitten nähdäkään. Mutta kiitos Ranskan ilmavoimien, Mirage 2000:tta nähdään sitten sitäkin enemmän.

Juoni on kirjoitettu rajoitteet huomioiden, eli pahat terroristit yrittävät nyysiä Miragen, ja salainen palvelukaan ei oikein aina tiedä missä mennään. Kaksi velmuilevaa lentäjää, “Walk’n” Marchelli ja “Fahrenheit” Valois sekaantuvat tietysti tapahtumiin. Kuvioita sotkemaan saapuu vielä kaksi naislentäjää, sekä salaliittoa sen verran että aivot menevät umpisolmuun. Yllättävän hyvin homma kuitenkin pysyy kasassa.

Rutkutetaan nyt kuitenkin siitä, että Rafale olisi ollut uudempi ja hianompi kuin Mirage 2000, sitä jäi kaipaamaan. Ja jotenkin minulle ranskan kieli (negatiivisen Brysselin-vuoden seurauksena) aiheutti pahan egokriisin ja kulttuurishokin.

Yhdenkään ilmataisteluelokuvien ystävän ei kuitenkaan kannata tätä jättää väliin, sillä jos merkit pitävät paikkansa, seuraava vastaavanlainen teos tulee sitten joskus 2020-luvulla.

Il était une fois… l’espace / Olipa kerran avaruus (1982)

http://www.imdb.com/title/tt0282303/
(Lasten) scifi-animaatio, peukalo ylös

Olipa kerran avaruus on käsittämättömän vahvaa kamaa, ottaen huomioon että se on lasten piirretty. Ensinnäkin avaruusalusdesign on huippuhienoa, samaten arkkitehtoninen design. Univormuissakaan ei ole valittamista. Etenkään muka-pahojen kassiopeialaisten, joiden kovin tutunmalliseen univormuun kuuluu punainen käsivarsinauha, jossa on valkoisen ympyrän sisällä musta väkänen… (Indoktrinaatio jatkuu sillä, että hyviksillä on huonosti naamioitu EU:n, tai silloisen EEC:n, lippu.) Loogisesti lastenpiirretyssä Planeettaliiton käsiaseet vain tainnuttavat, mutta loppupuolen avaruustaisteluissa on jo sellaista skaalaa, että jää warssitkin toiseksi eeppisyydessä. Tarinatkin toimivat, ns. opetuksellinen materiaali on naamioitu hyvin muun annin sekaan, ja yllättävän vakaviinkin eettisiin kysymyksiin pureudutaan.

Avausjaksossa on muuten huvittava kämmi: nähtävästi Liiton poliisivoimat ovat melkoisella Ned & Jimbo -linjalla, sillä hyperavaruudessa (ylivalonnopeudessa) pakenevalle alukselle lähetetään radiolla pysähtymiskäsky. Kun jostain syystä (mistäköhän?) käskyä ei totella, on pakko alkaa ampumaan varoituslaukauksia. “IT’S COMING RIGHT AT US!”