A Scanner Darkly (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0405296/
Houretrippi, peukalo alas

Pilleripäisen narkkariporukan paranoidi fobioitten ja manioitten täyttämä sekoilu toimii aluksi absurdina komediana, joka kuitenkin alkaa pidemmän päälle puuduttaa, eikä enää jaksa naurattaakaan kun tajuaa, että teos lienee “kävelevänä kemikaalivarastona” toimineen Philip K. Dickin tuotannosta se kaikkein omaelämänkerrallisin. Cel-shadingia muistuttava animaatio filmimateriaalin päällä toimii yllättävän hyvin ja mahdollistaa hourevisioiden kuvaamisen “autenttisempana” kuin mitä fotorealistinen CGI:kään koskaan.

Paycheck (2003)

http://www.imdb.com/title/tt0338337/
Scifi/toiminta, peukalo alas

Joo-o, on Woo-elokuva koska mukana on hidastettu kyyhkysen lento. Ei varsinaisesti suurempaa valittamista, mutta tuntuu että substanssia ei ollut ihan näin pitkäksi elokuvaksi, kun puolessa välissä alkaa junnaamaan ja lopputaistelu on Woonkin standardeilla venytetty, varmaan puolen tunnin mittaiseksi. Tietysti idea tulevaisuuteen näkemisestä on jo sinällään hönö, mutta kyllä tämä silti päihittää satusetä-Spielbergin Minority Reportin 10-0.

Æon Flux (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0402022/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Aluksi selvennettäköön, että olen katsellut animaatiota, johon tämä perustuu, vain satunnaisesti MTV:ltä. Niinpä en voi haukkua elokuvaa sillä perusteella, että se ei seuraakaan piirretyn version juonta 1:1 (vaikka enin osa haukuista keskittyy tähän). Miten sitten esimerkiksi ykköskauden, jossa päähenkilö kuoli joka jaksossa, olisi siirtänyt sellaisenaan elokuvaksi, on jo toinen juttu…

Vuonna 2011 (vai olisiko sittenkin talvipäivänseisauksena 2012 ) 99,9% ihmisistä kuolee outoon virukseen. Lääke löytyy, mutta 400 vuotta myöhemminkin ihmiskunta asuu yhdessä ainoassa kaupungissa, Bregnassa. Vihamielinen luonto ympäröi sitä joka puolelta, kuten hallitus kertoo, ja ihmisiä ei suinkaan katoa, näinkin hallitus kertoo. Monicalaisiksi itseään kutsuva vastarintaliike ei usko. Yksi heistä on Æon Flux, joka suoriutuu tehtävästä kuin tehtävästä. Kun elokuvaa on kulunut varttitunti ja Æon saa tehtäväkseen hallitsijan nirhimisen, arvaa, ettei juoni ole niin yksinkertainen. Katsojan on myös parempi pysyä hereillä, muuten tippuu kärryiltä ja päätyy whinettämään nettiin.

Tähän liittyykin se suuri mutta, joka on herättänyt toiseksi eniten polemiikkia. JOS voi sulattaa sen, että juonen “se” koukku on yksi scifin (epärealistisista) vakiokliseistä, niin elokuvasta voi nauttia. Minusta sen käyttö elokuvassa oli sen verran hienovaraisesti tehty sekä sopi elokuvan maailmaan, että sen voi antaa anteeksikin.

Leffa on visuaalisesti yksinkertaisesti upea. Totaalista surrealismia ja kahjoutta piirrossarjan tyyliin viljellään siihen malliin, että katsoja on jatkuvassa WTF? tilassa. Useimpia asioita ei selitetä lainkaan, mistä plussaa. Kamerakulmat ovat yhtä kajahtaneita. Samoin kuin ideat, kuten kapseli, jonka nielemällä saa telepaattisen yhteyden päämajaan.

Normaalisti elokuvaan, jonka päähenkilö on akrobaattisesti kieppuva supersissi, olisi valittu randomilla joku toimintaspesialisti. Sen sijaan nimiroolissa onkin varsin notkeaksi itsensä treenannut Charlize Theron, joka osaakin oikeasti näytellä ja luoda tunteet hahmolleen. Mistä fanboi-kaarti itkee, piirrossarjassahan Æon oli lähinnä karikatyyri. Varsinaista äksöniä on aika vähän, ja sekin sarjakuvamaista. Paljon enemmän on Æonin kieppumista vaijerien tms. varassa. Suunnilleen enemmän sarjakuvamaisesti ei ihminen pysty liikkumaan, kuin mihin Theron venyy. Marton Csokas toisessa pääosassa tiedemies-diktaattori Trevor Goodchildina suoriutuu myös pätevästi, enkä sivuosiakaan moittisi, vaikken nimiä tuntenutkaan.

Musiikki on tunnelmaan sopivaa ja mieleenpainuvaa, joskin pääteemaa ehkä pikkaisen ylikäytetään.

On helppo ymmärtää, miksi tämä on selkeää kulttikamaa: se on niin outo, ja siinä ei ole valtavaa avaruustaistelua. Ja tällaisina aikoina elokuva, jossa ollaan terroristien puolella on vaarallinen. Ainoa “oikea” puute on, että sekaan ripoteltua huumoria olisi voinut tunata mustemmaksi, ja puolivälin paikkeilla elokuva vähän nykii. Jotain jää kaipaamaan, mutta silti laatukama on kyseessä. Jotenkin mieleen tulee ihan 70-luvun scifi, jolloin leffoja ei tehty siinä mielessä, että sille voitaisiin tehdä 158 jatko-osaa, vaan kun haluttiin kertoa tarina ja sanoa sillä jotain.

Mikä on nykyaikana melkoinen kehu.

Ultraviolet (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0370032/
Scifi/toiminta, kyberpeukalo ylös, katso kuitenkin loppuhuomautus versionhallinnasta

Ohjaaja Kurt Wimmer osoitti Equilibriumilla (tyhmä suominimi Cubic) olevansa selkeästi kyberpunkahtavan scifin uusi toivo. Ultraviolet on samaa kamaa, mutta entistä ylilyödympänä ja surrealistisempana. Miksi se onkin täysin väärinymmärretty.

Juonena on, että tulevaisuudessa jenkkien bioaselabrasta karkaa hemofagia-virus, joka saa uhrissaan aikaan nopeutuneet refleksit, hämmästyttävän rankaisunkeston ja supernopean parantumisen, kuulon ja (etenkin pimeä-) näön boostaantumisen, sekä ikävänä sivuvaikutuksena terävät kulmahampaat ja yliherkkyyden valolle (unohtamatta sitä, että nirri lähtee 12 vuoden sisällä tartunnasta). Lehdistö nimeää uhrit “vampyyreiksi”, ja hyvää tarkoittava hallitus tilaa IG Farbenilta hyönteismyrkkyä tukkuhintaan. Valtaa päätyy käyttämään sotilaallis-uskonnollinen Arkkihiippakunta, joka on onnistunut elokuvan alkuun mennessä kehittämään kaikki hemofagit tuhoavan aseen. Jota kaappaamaan lähtee Ultraviolet, hemofagien kovin mimmi jolla on traaginen menneisyys. Ja juoni heittää kärrynpyörää useammin kuin kerran.

Tyypillisin whinetys netissä alkaa, kun katsoja itkee, kuinka elokuva yrittää härskisti rahastaa sarjakuvafilmatisoinneilla, kun (erittäin tyylikkäät, erittäin humoristiset) alkutekstit on kuvattu sarjakuvalehtien kansina. Sitten alkaa valitus, kuinka CGI-tehosteet on ihan surkeita (vaikka niillä tavoitellaan tarkoituksella sarjakuvamaista tyyliä, joka on saavutettu loistavasti). Sitten haukutaan taistelukoreografiaa epärealistiseksi (niinkuin narukungfu nyt muutenkaan olisi realistista), ja selitetään kuinka taistelu on epäuskottavaa (toisin kuin se, kun Chuck Norris ampuu ja/tai kierrepotkii sata terroristia samaan läjään), ja itketään, kun antipainovoimaa ei oikeasti ole olemassa (paitsi Matrixissa). Sitten se juonikin on vaikeaselkoinen (kun se ei olekaan viivoittimella vedetty) ja sanomaakaan ei ole (kun sitä ei väännetä rautalangasta, paitsi loppumonologissa).

Ultraviolet on ensinnäkin visuaalisesti aivan uskomatonta. Kuvitelkaa, että happopäisellä 60-luvulla olisi tehty postmodernia kyberpunkia nykyaikaisin tehostein. Arkkitehtuuri: sarjakuvatyylistä CGI:tä on yhdistetty nerokkaasti valittuihin on-location kuvauspaikkoihin (mm. BMW:n pääkonttori). Sisätiloissa odotettavissa pelkistystä, paljon lasia ja kirkkaita värejä. Muu lavastus: surrealistista, kirkkaita värejä. Puvustus: surrealistinen yhdistelmä äärimodernia, ja toisaalta fetissikuvastoa ja pulp-scifiä sotkevaa. Kirkkaita värejä. Huimia kamera-ajoja, kuten peililasin heijastuksesta toiseen ja takaisin ja ees taas, outoja kuvakulmia, saturoitunutta kuvaa, ylivalotusta. Taistelukoreografiassa jatketaan “gun-kata” hengessä, tosin monet kohtaukset on (tarkoituksella) saatu muistuttamaan modernia tanssia. Usein mättöä kuvataan hetki ylhäältä päin, jolloin kirkkaat värit ja liikehdintä saavat näkymän muistuttamaan kaleidoskooppia. Toimintajaksot ovat muutenkin käsittämättömän upeita ja tylyn tyylikkäitä. Palavilla miekoilla taistelu pimeässä on henkeäsalpaavaa. Toki mukana on hidastusta, nopeutusta, bullet-timeä, pyörivää kameraa, jne. mutta sopivasti annosteltuna.

Musiikkikin on säksättävää ja jumputtavaa, futuristista ja sopii elokuvaan kuin nenä päähän. Äänet ovat tanakoita, ja ne sopivissa kohdissa häivytetään tai miksataan juuri sopivasti.

Ideoita piisaa. Napinpainalluksesta väriä muuttavia hiuksia, aurinkolaseja ja vaatteita. Paperista taiteltavia kännyköitä. “Ulottuvuudentiivistimiä”, joiden avulla voi hihasta kirjaimellisesti repiä konepistooleita ja samuraimiekkoja. Antipainovoimaa, joiden avulla mahdollistuu moni juttu. Niinkuin kohtaus, jossa Ultraviolet pakenee moottoripyörällä taisteluhelikoptereita, ja jonka jälkeen Matrix Reloadedin paljon kohuttu takaa-ajo tuntuu lähinnä invataksien ja pappa-Tunturien kisailulta. Mitään ihmevempainta ei kuitenkaan selitetä huuhaajargonilla, vaan ne otetaan itsestäänselvyyksinä.

Pelkkää visuaalista karkkiako? On elokuvalla sanomaakin. Jos osaa lukea rivien välistä, ja itse tehdä päätelmiä. Juonenkin seuraaminen helpottuu. Sen, mikä on yllätys päähenkilölle, ei pitäisi olla sitä katsojalle. Jos ihmetyttää, miksi päähenkilö nitistää miekallaan helpon näköisesti satoja rivipahiksia, ja lähtee viimeiselle kostoreissulle vailla muuta motiivia kuin kosto ja kunnia, niin kannattaa miettiä olisiko samuraielokuvissa jotain samaa. Postmoderneja viittauksia viljellään muutenkin, mutta ei liian alleviivaten. Uskonnollisista viittauksista on joku vetänyt herneen nenään, minä en.

Ultraviolet toimii myös hyvänä näytteenä siitä, kuinka tarinan kertomiseen ei välttämättä tarvita trilogiaa tai kolmea tuntia (terkkuja Wachowskeille ja King Kong -miehelle) – reilun puolentoista tunnin mittaisena se on napakka paketti.

Näyttelijätyötä on paljon haukuttu, mutta minusta se välittää vallan mainiosti melodramaattisen, samuraivaikutteiseen sarjakuvaan kuin katana päähän sopivan tunnelman. Etenkin se, että Milla Jovovich (kuolausta) pystyy laukomaan repliikin kuin repliikin naama peruslukemilla siinä missä “oikea” näyttelijä joutuisi vääntämään ja vääntämään, on vain eduksi elokuvalle ja sen tunnelmalle.

Elokuva ei ole todellakaan helposti uppoava suuren yleisön kuva, mutta se on ansainnut paikkansa kulttiklassikkona. Se on jotain niin käsittämätöntä ja upeaa, että se pitää kokea.

Jälkiviisas huomio versionhallinnasta: elokuvasta on kolme versiota, 88 minuutin (84 min PAL-standardissa) teatteri- ja kotivideoversio, 94 minuuttia pitkä “Unrated Extended Cut” ja 122 minuuttia pitkä “Director’s Cut”. Tämä arvio perustuu 94 minuuttia pitkään “Unrated Extended Cut” -versioon, joka tekee juonesta ymmärrettävämmän ja pidentää paria taistelukohtausta, vaikkei (teatteriversion nähneiden mukaan) elokuvaa kovin olennaisesti muutakaan.

Ohjaajan versiota ei ole saatavilla yhtään mistään, koska testinäytösten jälkeen studio riisti elokuvan ohjaajalta ja leikkautti sen uudestaan oman päänsä mukaan. Euroopassa yleisesti saatavilla on vain teatteriversio, niin DVD:llä kuin Blu-Rayllakin. Pidennetty versio on tiettävästi saatavilla DVD:llä vain R1-julkaisuna, jota saa sentään jenkeistäkin ja aluekoodittomia soittimia löytyy helposti, mutta Blu-Raylla tämä versio löytyy vain Japanissa (!) julkaistulla R1-levyllä, joka on yksi harvoja aluekoodattuja Blu-Ray -levyjä. Suoraa seurausta Sonyn alkuperäisestä, sittemmin kumotusta politiikasta, jonka mukaan uudella kaukovarjostinstandardilla ei katsottaisi mitään selkäydinnestettä mädättävää “Unrated” tai “NC-17”-reittauksen saanutta kamaa muualla kuin Japanissa (missä moinen pakkomoralismi ei luonnollisestikaan olisi mennyt läpi). Se, että levyä kyllä voi pyörittää nimenomaan lapsukaisten moraalia hysteerisesti vartioivien amöriikkalaisten soittimissa, mutta ei irstaan vapaamielisten eurooppalaisten soittimissa, ei tainnut tulla Sonyn pomojen mieleen lainkaan. No, julkaisumaa ja painoksen koko rajoittaa saatavuutta aluekoodiakin tehokkaammin, niin kuin aluekoodivapaiden Blu-Ray -soitinten harvinaisuus ja korkea hinta ei riittäisi.