Tag: scifi

In Time (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1637688/
Scifi, ja tätä kuvatusta en olekaan käyttänyt sitten The Matrix Revolutionsin:

Kuullessani tästä leffasta ihmettelin, miksi edelleen horistaan Logan’s Runin remakesta, kun luulin että näiden tematiikka olisi jota kuinkin identtinen. Nähtyäni leffan en ihmettele, ohimenevästä samankaltaisuudestaan huolimatta näillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ja leffan tason huomioiden uusiotulkinta jopa täysin samasta aiheesta olisi vallan perusteltu.

Perusasetelmaltaan ja juonenkäänteiltään In Time on läpeensä epäuskottava, mutta koko leffa onkin vain tekosyy hieroa itkettävän yksioikoista Occupy Wall Street -manifestia katsojan naamaan naurettavan karkealla metaforalla. Eihän yhteiskunnallisessa scifissä ole mitään vikaa, mutta kun se on tehty miljoona kertaa aiemmin miljoona kertaa paremmin. Hienovaraisuus on sitä paitsi aina toimivampi ratkaisu kuin käännynnäisille saarnaaminen. Lisäksi kortit löydään pöytään aivan liian aikaisin, jo noin viiden minuutin kohdalla (tai no, jo julisteessa jos on koskaan kuullut sanonnan “aika on rahaa”), joten koko loppuleffa on silkkaa saman sanoman jankuttamista.

Jaa miksikö metafora epäonnistuu? No esimerkiki siksi, että yhteiskunnalle, jonka tieteellinen kehitystaso riittää tekemään ihmisestä kuolemattoman ja geenimanipuloimaan ranteeseen digitaalikellon joka mystisesti pysäyttää sydämen nollaan mennessään ja jota voi käyttää maksuvälineenä, aineellisen hyvinvoinnin tuottaminen kaikille kansalaisille olisi täysin triviaali seikka ja äärettömän paljon pienempi rasite kuin meidän maailmassamme. Myöskin elokuvan maailmassa aikaa voidaan “tehdä” loputtomasti; rahaa ei oikein voi, vaikka konstia onkin kokeiltu esmes 1920-luvun Saksassa ja 2000-luvun Zimbabwessa. Niin, ja talousjärjestelmän romahtamista haaveilevilla ei ole ihan realiteetit kohdallaan: maailma, jossa yhteiskuntajärjestys on pettänyt ja universaalin vaihdantavälineen (=raha) puuttuminen on ajanut ihmiset takaisin omavaraistalouteen, ei tosiaankaan muistuta Hobittilaan muuttanutta hippikommuunia, vaan pikemminkin Mad Maxia ja sen piljoonaa halpiskopiota. Tai siis, nykypäivän Somaliaa. Ja myöskin, ihanko oikeasti muka kukaan ei olisi pystynyt hakkeroimaan tuota maksumenetelmää ja siten romahduttamaan koko systeemiä jo paljon aikaisemmin? Uskottavuus venyy allegoriassasakin vain tiettyyn pisteeseen asti.

No mutta. Voisihan elokuvalla olla muitakin avuja. Siis voisi. Ellei koehenkilö katso ihka ensimmäistä elokuvaansa, niin umpikliseiset ja sangen epätodenäköiset aasins… anteeksi, juonenkäänteet näkee jo kilometrin päästä. Toki niitä alleviivataan siirappisen ylidramaattisella musiikilla, ja toki melutraama on laskutikulla maksimoitua jotta tunnereaktiot varmasti menisivät oikeaan suuntaan. Dialogikin tökkii siinä määrin, että Lucasin tunarointi warssiprequeleissa vaikuttaa jo silkalta Tarantinolta. Näyttelijätyökin on sinne päin, palkka lienee maksettu kaikille etukäteen. Ja taas on muistettu ylisaturoida kuvaa, slummissa keltaoranssiksi ja kultahammasrannikolla siniseksi.

Ehkä vähemmällä tekopyhällä hurskastelulla ja nuo yllä mainitut virheet korjaamalla tämä olisi ihan kiva Twilight Zone/Outer Limits -episodi, vähän samaan tapaan kuin keväinen Limitless, mutta kokoillan elokuvaan eivät eväät riitä. Ja vaikka punaista lihaa syövä heteromies kärsii melkein mitä vain Amanda Seyfriedin takia, niin tätä ei enää kannata: Amandalle on lätkäisty (epäilyttävästi peruukin oloinen) polkkatukka päähän joka ei sovi daamille, ei sitten alkuunkaan (tosin polkkatukka muutenkaan ei sovi minusta kenellekään, mutta erityisen huonosti Amandalle).

Tosin yhden hämmentävän ihmeen elokuva tarjoilee: Justin Timberlake uskottavana toimintasankarina. Tämän kun olisi heittänyt muutama vuosi sitten niin oolisi ollut niin huono vitsi ettei kukaan olisi edes nauranut. Tosin sitten katsoin taas muistin virkistämiseksi The Expendables 2:n trailerin ja muistin, että ilmiö on mahdollista vain munattomalla 2010-luvulla. Kasarilla ei olisi ollut saumoja edes sidekickiksi tai comic reliefiksi.

Cowboys & Aliens (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0409847/
Scifi-western, peukalo varovasti ylös

Ihan kiva kesäleffa, mutta. Ottaa hönön lähtökohtansa – nimi kertoo kaiken tarpeellisen itse elokuvasta – ja paljon potentiaalia tarjonneen castinginsa huomioiden itsensä aivan liian vakavasti ja toinen näytös polkee paikallaan – puhutaan liikaa ja sahataan eestaas. Alienitkin ovat hieman liian ylivoimaisia jotta syntyisi westernille tarpeellisia pitkitettyjä tulitaisteluita – niin ja kyllä tuohon aikaan inkkaritkin olivat jo opetelleet käyttämään tulikeppiä jouskarin ja keihään sijaan.

Mitä olisi kaivattu paljon paljon enemmän, niin itsetietoisia postmoderneja viittauksia. Etenkin kun etsintäpartio jäljittää öhkömönkijää ja sen jalanjälljistä löytyy verta, niin jonkun oilsi pitänyt todeta “If it bleeds, we can kill it”, karjaparoni Dollarhydellä olisi pitänyt olla ruoska ja viitata tämän käärmekammoon, Jaken olisi pitänyt todeta häntä Jakeksi puhuteltaessa “The name’s James… uh, I’ve forgotten the rest”, kun eräs päähenkilöistä lopussa uhraa itsensä ja tuhoaa emäaluksen räjäyttämällä punaisia riimukirjaimia itsetuhomoodissaan kovin tutunoloisesti vilkuttavan muukalaisrannekkeen niin olisi sopinut heittää viereen ehtineelle möllille jotta “You’re one ugly mother…”, niin ja pääparin erotessa naisen olisi pitänyt toki sanoa “You always were an asshole!” jne. Mieluummin olisin nähnyt Quentin Tarantinon version tästä, koska peruspremissit olivat kuitenkin kohdallaan. Syyttävä sormi kääntyy taas kerran tuottajaportaassa häärivään Spielbergiin, jota syytän Bayformereidenkin pilaamisesta.

Kiitokset kuitenkin siitä, että kaikki vetävät roolinsa läpi 110% vakavalla naamalla, mikä toimii rutkasti paremmin kuin alleviivaava virnuilu, ja erityiskiitos siitä, ettei tätä ole väkivalloin ruhjottu 3D:ksi.

Sikäli, olisi tämän kuitenkin suonut paremmin menestyvän kuin mitä lippuluukuilla lopulta kävi.

Transformers: Dark of the Moon 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1399103/
Mecha, robottipeukalo niin alas kuin ikinä menee

Hetkinen vain, tiivistän tässä patoutuneet fffffffruuuuuu-straationi osa osalta huonontuneen trilogian niistä osuuksista, joissa ei ole robottitaistelua:

VITTU MITÄ PASKAA

Jopa Bay-fanin mielestä tämä on Bayn huonoin elokuva ikinä, ja noin miljoona kertaa paskempi kuin Pearl Harbor. Ihan toimivaa introa lukuunottamatta elokuva alkaa noin kahden (2) tunnin kohdalla, ja 45 minuutin mittainen lopputaistelu on täysin juonettomaksi pitkitetty, täynnä epäloogisuuksia, klaffivirheitä ja ruudun ulkopuolella tapahtuvia ihmekäänteitä (kuten koko muukin elokuva: missä välissä oli muka vain yhdeksän (9) Autobottia hengissä Maapallukalla, kun niitä edellisosasakin jäi henkiin paljon enemmän ja Decepticonit ovat olleet piilossa?). Ja sekin on tungettu täyteen naamanvääntelyhuumoria. Väliin jäävässä osuudessa tätä on vielä enemmän, plus tarpeettomia sivujuonia jotka eivät johda mihinkään. Kerran, ainokaisen kerran, elokuvan huumori irrotti yhden naurahduksen: kun Sentinel Prime (äänenä Leonard Nimoy) lohkaisee “The needs of the many outweigh the needs of the few” (tosin repliikin sisältö lähinnä nolostuttaa: Sentinel käyttää tätä perustelemaan miksi ~7 miljardia homo sapiensia kannattaa hävittää muutaman cybertronilaisen tieltä).

3D:täkään ei käytetä yhtään mihinkään (vaikka nimenomaan lopun korkeuskammoa laukovissa kohtauksissa siihen olisi ollut tilaisuus) paitsi lens flarejen, CGI-soran ja etualalla olevien yksittäisten esineiden tunkemiseen naamalle, sekä ihmiskunnalle tärkeiden esineiden kuten USA:n lipun ja Rosie Huntington-Whiteleyn gluteus maximuksen esittelyyn. Ja näköjään Bay on yrittänyt kopioida Zack Snyderin hidastukset, sillä erolla että Bay ylikäyttää niitä jopa Snyder-mimttapuulla. Ei sikäli, koko elokuva nimittäin tuntuu etenevän hidastettuna. 2h 35min on muutenkin toimintaleffalle yläkanttiin, mutta tässä pitkästyisi vaikka katsoisi pelkän lopputaistelun.

Shia LaBoeufin hätääntynyttä naamanvääntelyä ei kestä kukaan, sentään RHW lievittää tuskaa kosska älyää toimia (MB SLS AMG:n ohella) silmäkarkkina sen sijaan että yrittäisi näytellä. Niin katoaa mainen kunnia: taannoin ennustin, että Megan Foxin tähti oli saavuttanut lakipisteensä, kun hän oli mennyt haukkumaan juutalaista Hollywood-ohjaajaa (Bay) Hitleriksi, minkä jokainen normaaliälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtäisi olevan viihdealalla ammatillinen itsemurha, ja niinpä hänen hahmonsa kirjoitettiin kylmästi ulos kolmosesta.

Kovasti se Bay selittää, kuinka aiemmista osista saatu palaute oli otettu huomioon tätä tehtäessä. Ilmeisesti niin, että kaikkea, mitä oli haukuttu, piti lisätä moninkertaisesti? Vai onko sittenkin syypää tuottajan pallilla istuva kavala Peilivuori? Pakko olla, koska mies joka on tehnyt jotain näin jumalaista ei voi omin nokkineen osua näin pahasti harhaan.

Onneksi trilogiaan ei sittenkään laitettu viittauksia G.I. Joeen, voi sentään edes siitä nauttia ilman, että joutuisi muistelemaan tätä.

Limitless (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1219289/
Scifi/draama, peukalo alas

Minulla on ikävä Twilight Zonea ja The Outer Limitsiä. Kas kun 45 minuutin kesto sopi parahultaisesti yhden idean ympärille perustuvaan moraliteettiin tai ajatusleikkiin, joka saattoi hieroa katsojan aivonystyröitäkin, mutta jolla ei kuitenkaan ollut aineksia täyspitkäksi leffaksi. Ja tämä nimenomainen tuotoskin toimisi paremmin juurikin edellä mainittujen sarjojen yksittäisenä jaksona.

Limitless on mainiosta perusideastaan huolimatta yksinkertaisesti ylipitkä, itseään toistava ja venytetyn oloinen, ja koko leffan loppupuolen juonen muodostava tapahtumaketjukin on mahdollista vain hillittömän keinotekoisen aasinsillan avulla. Lisäksi loppuratkaisu lässähtää temaattisesti: leffan alkupuoli on kuin perskoulun valistusvideoista ja sinällään menisi Turmiolan Tommi -tyylisenä allegoriana HUUMEHISTA, mutta sitten siihen liimataankin kaavastandardi deusexmachinaa seuraava öglön onnellinen Hollywood-siirappilopetus. Menisihän tuo feelgood-egotrippinäkin, mutta jälleen kerran – lyhyempänä.

Pääosassa heiluva Bradley Cooper – joka oli livahtanut allekirjoittaneen tutkan alta ennen kuin päätyi Facemaniksi A-Teamin reboottiin – suoriutuu varsin mallikkaasti kahdesta täysin erilaisesta roolistaan kirjailijanrenttuna ilman ihmepillereitä ja niiden kanssa. Johtaako tämä siihen, että häntä aletaan typecastaamaan vain muuttumiskykyä edellyttäviin rooleihin? No, ainakin on virkistävää nähdä edes yksi näyttelijä jolla on muitakin kykyjä kuin vain aina saman roolin esittämiseen nippa nappa riittävät maneerit.

Battle: Los Angeles (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1217613/
Katastrofi, peukalo alas

Toistuvista uhkauksistaan huolimatta Roland Emmerich ei koskaan toteuttanut aina silloin tällöin puheenaiheeksi noussutta “ID4EVERiä”, eli jatko-osaa Independence Daylle ennen vetäytymistään katastrofielokuvagenrestä. Niinpä H.G. Wellsin muinaisesta Maailmojen sodasta inspiroituneeseen katastrofifiktioon jäi muiden toimijoiden täytettävissä oleva aukko, ja poislukien operoivan thetanin ihmeelliset seikkailut, ID4:n henkinen jatko-osa (tai muotitermeillä operoidaksemme, re-imagining) on täällä, vain 15 vuotta originaalin jälkeen.

Toisin kuin ID4, joka nolostutti vain hetkittäin ollen noin muutoin (etenkin pienessä hönössä nautittuna) sopivan pöhkö Boeingin Hornet-mainos ja Applen Mac-mainos (tai pikemminkin Windows-mainos: elokuvahan kuvasi täysin realistisesti, että kytkemällä Macin samaan verkkoon saa minkä tahansa tietojärjestelmän kaatumaan), tämä on silkka USA:n merijalkaväen rekrytointivideo. Koko pätkä on alusta loppuun samanlaista hellyttävää campia kuin kotoisen SA-INTinkin opetus- ja mainosvideot, aina käsikirjoitusta ja näyttelijätyötä myöten. Vain kertojanääni puuttuu.

Jossain olisi hälytyskellojen pitänyt soida, kun Michelle Rodriguezin jälleen kerran ruumiillistamansa ainoa roolihahmo on moniulotteisin ja ilmeikkäin kaikista. Aaron Eckhartilla onnistuu kuin ihmeen kaupalla pitämään ilmeensä tarvittavalla ummetusirvistyksellä ja miehen jämerät leukaperät riittäisivät yksinään päärooliin, mutta ymmärrän hyvin mitä hän tarkoitti sanoessaan haastatteluissa, että tämä oli “hauskin” elokuva jota hän oli ollut tekemässä: minullakin olisi ollut naurussa pidättelemistä kuvauspaikalla. Muu osa kööristä on unohdettavia kliseepahvikuvia, joiden kaatumisetkin noteeraa lähinnä vain siksi, että ne mainitaan; nimiä ei jaksa muistaa, koska ei välitä.

Juonesta on turha edes alkaa, koska sen loogisia aukkoja ei pysty järjellä käsittämään. Mihin alienit ahtavat miljardeja kuutiokilometreja polttoaineekseen tarvitsemaansa vettä niin että valtamerien pinta ehtii laskea havaittavissa määrin? Miksi ne edes valtaavat maa-alueita jos ne tarvitsevat vain vettä? Miten paljon kreationistit ovat maksaneet käsikirjoittajille jotta ovat saaneet filmiin “asiantuntijan” horisemaan itsetarkoituksellisesti jotta nestemäistä vettä on maailmankaikkeudessa vain Maapallukalla (nykytieteen valossa sitä löytyy Aurinkokunnassakin useammalla Jupiterin ja Saturnuksen kuulla)? Miten allut ovat tänne sitten edes tulleet jos niillä ei kerran ollut nestemäistä vettä? Miksi eteen työnnetyn tukikohdan tuhoutuminen vaikuttaisi ilmaiskuun, jonka kohdealue ja aikataulu on jo sovittu etukäteen? Millä ilveellä alienit hautaavat Kheopsin pyramidin kokoisen komentokeskuksen LA:n viemäreihin muutamassa tunnissa niin että siitä ei näy jälkeäkään? Miten muka vaurioitunut helikopteri ei jaksaisi nousta ylös jos kyydistä poistetaan seitsemän nurmiporaa varusteineen, kun se kuitenkin jaksaa pysyä vaakalennossa nykykuormallaan? Miksi täysin laatikon muotoisesta lasermaalinosoituslaitteesta, joka ampuu kirkkaassa päivänvalossa näkyviä tähtiensotamaisia punaisia lasersäteitä, lähtee johonkin johtava käsivarren paksuinen virtajohto, ja mihin aparaattia edes tarvitsee GPS-ohjattujen tykistöohjusten (joista tosin elokuvassa käytetään “Copperhead”-nimeä, mikä viittaisi laserohjattuun tykinammukseen) kohdistamisessa? Miksi pyramidin kokoinen komentokeskus pystyy kyllä kohoamaan maan sisästä omin voimin mutta tarvitsee tuhat kertaa pienempiä lennokkeja hinaamaan itseään?

Loogisesti tietysti vihollisella pitää olla jokin heikkous, no sehän on se että sydän on vähän enemmän oikealla kuin ihmisellä! Onneksi tämä ei haitannut vihollisia siinä vaiheessa kun niihin pumpattiin lipastolkulla kuteja tai tiputeltiin käsikranaatteja syliin, mutta ihmisten saatua selville tämän salaisuuden voidaankin lähteä rynnäkkööön reteästi pistoolilla yhden käden otteella ammuskellen.

Niin, ja se shakycam. Joka ikisessä otoksessa – niissäkin joissa ei tarvitsisi – kamera tärisee yhden otoksen aikana enemmän kuin tästä haukutussa Bourne-trilogiassa yhteensä. Lopputuloksena edes normaalista dialogista – toiminnasta puhumattakaan – on vaikea mahdoton saada mitään selvää, ja itse aloin teatterissa potea liikepahoinvoinnin oireita jo parinkymmenen minuutin kohdalla. Koska kaupungin raunioita peittää valtava pölypilvi, päästään efekteissä halvemmalla ja saadaan tapahtumat tuntumaan entistä sekavammilta. Haukutaan nyt vielä pällin näköiset biomekaanisiksi kai tarkoitetut alienit, joiden huipputekniikkaan kuuluu mm. panssarivaunu jonka ainoa miehistönjäsen istuu ulkopuolella ja rattaat ja releet pyörivät iloisesti näkyvillä (ollen silti lähes voittamaton kunnes käsikirjoitus toisin sanoo).

Lopetus lupaa jatko-osaa ja tekijät ovatkin puhuneet piljoonasta Battle: markkina-alue spin-offista. Kokooja meitä niiltä varjelkoon. Itse asiasssa tulee mieleen, että edes The Asylumin aiheesta tekemä mockbuster Battle of Los Angeles ei voisi olla enää huonompi.

—

Erikoiskiitos teatteriversion suomikääntäjälle, joka ei totuttuun tyyliin ole jaksanut edes wikistä sotilasarvojen käännöksiä (tai katsonut edes kauluslaattoja). Lance corporal (korpraali) ja corporal (alikersantti – tämä on tosin yleinen moka) kääntyvät tekstissä molemmat sujuvasti korpraaliksi, staff sergeant (ylikersantti) ja first sergeant (ylivääpeli) molemmat ylikersantiksi, second lieutenant (vänrikki) ja lieutenant (luutnantt) molemmat vänrikiksi, jne.

Masters of the Universe (1987)

http://www.imdb.com/title/tt0093507/
Lelumainos, peukalo osui silmään kasvoja kämmeniin lyötäessä

Lienee olemassa jonkinlainen Murphyn laki, jonka mukaan salama iskee aina kun sanoo, ettei se voi iskeä kahta kertaa samaan paikkaan. Ja aina kun luulee, ettei enää joudu uudestaan katsomaan Masters of the Universeä, seurueesta löytyy väistämättä joku, joka ei ole sitä nähnyt, mutta haluaa välttämättä näin tehdä. Kuudes kerta yhden ihmisiän aikana – näistä viisi vieläpä aikuisiällä noin viiden vuoden sisällä – alkaa olla jo lähellä mielenterveyden riskirajoja.

Kuten niin monet 80-luvun piirrossarjat, alkuperäinen Masters of the Universekin oli silkka ohjelma-ajan sekaan ujutettu lapsille suunnattu lelumainos. Joten loogisesti sen live-adaptaatioltakaan ei olisi voinut odottaa muuta. Sen sijaan olisi voinut odottaa, että elokuva olisi edes hieman paremmin suuniteltu ja toteutettu. Tietysti tässä vaiheessa homma alkoi toimia yhtä hyvin kuin Skeletorin suunnitelmat keskimäärin, sillä oikeudet nappasi legendaaristen halpistoimintatuottajien Menahem Golanin ja Yoram Globusin Cannon Films, tunnettu paremmin Chuck Norrisin luottotyönantajana ja länsimaisen ninjasploitaation uranuurtajana.

Halpastudion budjetti (vaikkakin oli suurin mitä Cannon Group oli ikinä käyttänyt) ei luonnollisesti riittänyt täysimittaiseen efektielokuvaan. Niinpä noin varttitunnin jälkeen loppuu sekä efektipajalle että käsikirjoittajille maksaminen, sankarien ja pahiksien tupsahtaessa nykyajan Maapallolle. (Jokainen voinee arvata onko tämä hyvä vai paha asia, tosin Galactica: 1980:n nähneet saattavat saada arvauskisassa epäreilun etumatkan.) Samalla tapahtumista katoaa se vähäinenkin logiikka ja järjellisyys, mikä niillä tässä asti on ollut. Säveltäjäkin lienee ollut töissä urakkapalkalla, sillä soundtrackilla kopioidaan surutta Teräsmies-elokuvan ja Imperiumin vastaiskun teemoja. Tämä kaikki korreloi mainiosti siihen, että budjetin kasvattaminen (ja leffassa paluu Eterniaan) onnistui vasta pitkän väännön jälkeen, ja senkin jälkeen kesken kaiken yllättänyt Cannon Filmsin selvitystila meinasi lopulta estää koko leffan valmistumisen, kunnes yhden päivän pikakuvauksissa saatiin lopetus viimein purkkiin. Maailma tosin ei välttämättä olisi menettänyt mitään, vaikkei näin olisi käynytkään.

Koska lelumainoksesta on kyse, niin ruutuun marssitetaan uutta kööriä (leluja), mutta samalla monet keskeiset hahmot leluista/piirrossarjasta sivuutetaan tylysti (se budjetti). Skeletorin mustaan nahkaan pukeutuneita stormtroopereita, joiden kypärästä ei edelleenkään näe ulos, ei valitettavasti koskaan nähty leluina, nimetyt isommat pahikset sentään kyllä. Joukot tuovat kyllä puvustukseltaan ja kypärämuotoilultaan ihastuttavan erehdyttävästi mieleen SS:n miehet mustissa, lieneekö olemassa jokin luonnonlaki joka redusoi kaiken fiktion viittaamaan Kolmanteen valtakuntaan (tästä lisää myöhemmin)? Mitä ilmeisimmin ikärajan kohoamisen pelossa sekä Teelan että Evil-Lynin kostyymiä on sensuroitu noin sata kertaa peittävämmäksi kuin leluissa, mikä detalji häiritsi jo pikkupoikana. Ja on tainnut mennä myös universumit sekaisin tekijöiltä, kun Skeletor manaa avukseen leluina tai piirrossarjassa koskaan näkemättömät “Air Centurion” -joukot, vai oliko Mattelilla aikomus dumpata varastoon jääneet Galactica-figutkin tämän varjolla? Sentään harvoja järkeviä muutoksia sarjaan on jättää pois He-Manin arkiego, prinssi Adam, koska toisin kuin normisupersankareilla, He-Manilla ei ole trikoomaskia tai edes Clark Kentin silmälaseja identiteettiään suojaamassa, vaan “muodonmuutos” (jonka jälkeen kukaan ei tunnista) käsittää ainoastaan vaatteiden vähentämisen.

Mutta sitten törmätään elokuvan kummallisimpaan keksintöön. Toki oli selvää, että lentävä Orko-velho oli budjetin ulkopuolella, eli hahmo oli pakko pudottaa pois tai korvata. Mutta tuottajat huomioiden on vähän yllättävää, että tilalle keksitty Gwildor-kääpiö on kuin Julius Streicherin Der Giftpilzistä karannut: kyömynenäinen, ahne, kaksinaamainen, ja syyllinen Valtakunnan luhistumiseen. Jokikinen kohtaus missä kääppä esiintyy, vain vahvistaa illuusiota: jalokivikoristeltu avain, mustapukuiset miehet potkimassa tämän ovea sisään… lieneekö tämä sitä kuuluisaa juutalaista itseironiaa?

Ottaen huomioon, että elokuvan pääosassa heiluu Dolph Lundgren, ei liene yllätys, ettei ohjaaja ole edes yrittänyt kannustaa muita näyttelemään. Onnekseen tunnistamattomana Skeletorin pääkallomaskin (johon on maalattu nenänreiät) takana Frank Langella tosin innostuu oma-aloitteisesti (käsikirjoitti omat, ihastuttavan kornit repliikkinsä) riehumaan oopperapahiksen elkein harvinaisen hykerryttävästi. James Tolkan esittää taas kerran ainoaa rooliaan (vrt. WarGames, Top Gun, Paluu tulevaisuuteen -trilogia) mutta tekee sen sentään hyvin. Mutta kenekään tunnistettavissa olevan näyttelijän ura ei tainnut selvitä tästä katastrofista, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tosin epäilen, että Courteney Cox ei ole sittemmin viitsinyt mainita tätä CV:ssään…

Hämmentävänä yksityiskohtana Skeletorin kätyrien rynnätessä lukion voimistelusaliin tulee äkkiä mieleen, että mistäs leffasta ne Lordin möröt onkaan oikein kopioitukaan? Nelikon yhdennäköisyys kun on ilmeinen, plus miljöökin tuo erehdyttävästi mieleen Hard Rock Hallelujan videon…

Jos selvisit hengissä 80-luvulta, ja onnistuit välttämään tämän kuin ihmeen kaupalla, niin velvollisuutesi on jakaa tuskamme katsomalla tämä. Jos puolestaan näit tämän mutta mielikuvasi ovat kaihoisan nostalgisia, niin siinäkin tapauksessa velvollisuutesi on tuhota lapsuusmuistosi.

—

Jo aiemminhan on ollut tiedossa, että jatko-osan peruuduttua siihen, ettei Cannonin konkurssipesällä ollut enää varaa maksaa lisenssistä, se muuttui kökköohjaaja Albert Pyunin osaavissa käsissä Van Damme -potkinnaksi Cyborg. Sen sijaan, harvempi on kuullut, että jatko-osan alkuperäisenä ideana olisi ollut, että lopputekstien jälkeen (kera replan “I’ll be back!”) henkiin pompannut Skeletor palaakin Maapallukalle naamioituneena pahaksi teollisuuspampuksi Aaron Darkiksi tavoitteenaan pistää mokoma primitiivinen maailma ojennukseen, ja He-Man joutuu soluttautumaan jenkkifutisjoukkueen pelinrakentajaksi estääkseen tämän suunnitelmat, mutta ei ehdi ennen kuin Maa on jo sangen heikossa hapessa ja—

Anteeksi, sosiaalinen käyttöliittymäni kaatui kirjoittaessani tuota.

Mitä aina niin muodikkaisiin rebootteihin tulee, niin jonkun aikaa oli tekeillä tästäkin sellainen, nimellä Grayskull: Masters of the Universe. Lukemani, nettiin vuotanut versio kässäristä oli itkettävän sekava kokoelma kuluneimpia scifi- ja fantasiakliseitä, joissa (suurin) osa kohtauksista on varastettu sellaisenaan mm. Tähtien Sodasta, Predatorista, Terminatorista, Fifth Elementistä, Sormustarusta, jne. Ja ottaen huomioon, että kyseessä olisi ollut “origins movie”, porukkaa (jota tosin on piljoona kertaa enemmän kuin kasarileffasssa) laitetaan kylmäksi siihen tahtiin että heikompia hirvittää – tosin dramaturgian kannalta tämä ei olisi välttämättä ollut huono juttu, ja oli ongelmista pienin takkuilevan juonenkuljetuksen, hönön dialogin, ja puoli leffaa vievän lopputaistelun rinnalla. Ilmeisesti projektin päädyttä Warnerilta Sonylle joku sentään ymmärsi lukemansa ja veti maton projektin alta, mutta kun projekti taas kiskottiin vuosi sitten henkiin, vaihdettiin sentään käsikirjoittajia – Predatorsista vastuussa olleisiin Finch/Litvak-duoon. Suo siellä, vetelä täällä.

The Adjustment Bureau (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1385826/
Scifi, peukalo kohosi sattumalta nipin napin ylös

Hollywoodin suhde kohta 30 vuotta sitten edesmenneen tieteiskirjailija Philip K. Dickin tuotantoon on vähän kuin pikkulintuja jahtaavalla kissalla: kun se saa saaliinsa kiinni, se ei oikein tiedä, mitä sillä tekisi. Sen jälkeen kun Blade Runner (joka, ironista kyllä, on edelleen melkeinpä uskollisin Dick-tulkinta A Scanner Darklya lukuunottamatta) muodostui moderniksi klassikoksi, studiot ovat hamstranneet oikeuksia miehen tarinoihin. Mutta koska kirjallisesti lahjakkaan Dickin teksti, jossa tämä usein projisoi omia vainoharhojaan ja lääkeriippuvuttaan dystooppiseen tulevaisuuteen, on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja helppotajuista, joutuu onneton käsikirjoittaja sitten vaikean valinnan eteen: noudattaako alkutekstiä toki sopivasti soveltaen, vaiko napata pelkkä perusidea ja sitten säveltää jotain perinteistä Hollywood-systeemiä siihen päälle? Vähemmän yllättäen vaaka (tai olan yli yskähtelevä tuottaja) kallistuu usein jälkimäisen puolelle – niin kuin tässäkin.

Tällä kertaa tähtimankelin lävitse vaan ei ole oltu vetämässä edes kokonaista romaania vaan pelkkä novelli, josta ei ole kyllä pahemmin jäljellä muuta kuin idea “valvontavirastosta” noudattamassa “pomon” ohjeita manipuloidessaan maailman ja ihmisten kohtaloita. Sikäli on hauska visuaalinen gägi että 50-luvulla kirjoitetun novellin hengessä viraston valkokangasversio pukeutuu 50-lukulaisittain, mutta sitä onkin jo hankalampi selittää miksi useampikin vain elokuvassa esiintyvä juonenkäänne on sellainen, että se toimisi kyllä 50-luvulla mutta ei enää 2010-luvulla. Samaten, vaikka novelli on pohjimmiltaan abrahamilaisten uskontojen kritiikkiä (tai ainakin tarkoitettu herättämään ajatuksia), niin elokuva jättää tämän kortin kyllä pelaamatta loppuun asti. Mikä ei toki ison studion tähtikastatussa teoksesssa yllätä pätkääkään, oikeastaan on ihme että edes tämän verran uskalletaan tökkiä raamattuvyöhykettä simmuun.

Kaiken nitkutuksen jälkeenkin on todettava, että ei elokuvassa mitään varsinaista vikaa ole, kyllä sitä katsoessa viihtyi. Juoni on kuitenkin keskivertoa nokkelampi, ja absurdit tapahtumat aiheuttavat sopivasti nauruntyrskähdyksiä. Elokuvaa on koetettu myös pohjustaa enemmän pariskuntaystävälliseksi lisäämällä siihen (originaaliin yllättäen kuulumaton) romanssi, jopa ihan keskeiseksi juoneksi muttei kuitenkaan niin keskeiseksi että tämä olisi mitään romkom-siirappia. Lisäyksellä on sekin hyvä puoli että valkokankaalla viipyy huomattavan pitkään Emily Blunt, joka oli myös Pradan parasta antia (ja lisäksi hänen esittämänsä vakihahmo oli jo siinä piljoona kertaa luontevampi ja pliihottavampi kuin Anne Hathawayn ärsyttävä vakihahmo).

Keskivertoa parempi Dick-filmatisointi siis. Blade Runnerista (jolle puuhataan tarpeetonta jatkoa) ja iki-ihanasta Total Recallista (josta on ensi vuonna tulossa tarpeeton uusioversio) jäädään kuitenkin aika reippaasti.

Battlestar Galactica: The Plan (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1286130/
Clip show, robopeukalo alas

Mitä ihmettä? Galactica-fanille tarjoillaan lisää huumetta vieroitusoireisiin, mutta DVD jää silti lojumaan vuodeksi katsottavien pinoon? Mistä on oikein kyse?

No siitä, että elin miltei kaksi vuotta itsepetoksessa. Hiljalleen valjennut totuus kun on, että neloskauden loppupuoli oli aivan käsittämätöntä paskaa ja finaali sen huipentuma. Miten on mahdollista tuhota siihen asti kaikkien aikojen parhaan scifi-sarjan laatu tällä tavoin? No siten, että oikeastihan tekijätiimillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa, muuta kuin että sarja piti lopettaa sankareiden tupsahtamiseen muinaiselle Maapallolle. Siinä vaiheessa kun oli maalattu itsensä nurkkaan kesken sarjan keksityn Viiden kanssa, päätettiin ilmeisesti lyödä läskiksi ja alkaa kieriskelemään sillä maalatulla lattialla. No, on se silti historian toiseksi paras scifi-sarja – heti Babylon 5:n jälkeen. Mikä Suurten Muinaisten kirous oikein estää sen ylittämisen? (Vastaan itse kysymykseen: tv-kanavien haluttomuus sitoutua scifiin pidemmäksi kuin yhden kauden ajaksi.)

Mitä itse The Planiin tulee, niin kyseessähän on “clip show”, jota ei olisi nykymuodossaan edes olemassa, ellei vielä neloskauden loppupuolen lukemattomien retconnausten ja ylläpripyllärienkin jälkeen olisi ollut tarvetta retconnata koko sarjan alkupuoli sopimaan jälkikäteen keksittyyn loppuun. Senpä takia The Plan sisältääkin melkein puolet uutta materiaalia. Tosin mitään yhtenäistä tarinan kaarta ei päässe syntymään, vaan käsissä on sarja huterasti yhteenliimattuja kohtauksia joista sarjaa näkemätön (tai nähnytkään) ei tajua yhtään mitään, koska kaiken tämän olisi pitänyt sisältyä jo itse sarjaan, mikäli vain se olisi alusta alkaen viitsitty suunnitella kunnolla. Ja kaikesta huolimatta tämäkin tekele vain jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa, sivuuttaen lisäksi kokonaan monta monituista sarjassa avoimeksi jäänyttä juttua joita olisi voinut valaista lisää. Sikäli sääli, että kautta linjan vahva näyttelijätyö on haaskattu tällaiseen räpellykseen.

Lisätäkseen loukkausta satuttamiseen (näin anglismeilla operoidaksemme) The Plan ei sisältynyt edes The Complete Series -bokseihin (ei sikäli että moista enää ostaisin, koska sarja on jo sekä importteina että Nordic bokseina), koska niihin piti saada kiireellä Caprican pilotti. Pikkulinnut tosin lauloivat, että Caprican ykköskauden jaksot olivat siihen(kin) verrattuna silkkaa kuraa, ja vain finaali tavoitti pilotin tason, mutta liian myöhään koska sarja ehti jo saada kirveestä ennen sitä. Enpä taida vaivutua siis katsomaan (lue: lataamaan).

Seuraavaksi rahoja näköjään kalastellaan backdoor-pilotilla ensimmäiseen cylon-sotaan sijoittuvalle sarjalle Blood & Chrome. Olisin innoissani, ellei neloskauden nolo lopetus vieläkin kirvelisi. Mutta turhaan minä tutkainta vastaan potkin, kuitenkin olen piraattisatamassa kärkkymässä torrenttia heti lähetyspäivänä. Liha on heikko.

Ukkonen (2001) / Maxmillian Tarzan (1999)

http://www.imdb.com/title/tt0307604/
http://www.imdb.com/title/tt0399336/
Toiminta, radioaktiivinen peukalo ylös

Rare Exports on vieläkin näkemättä. Sillä aikaa pukki kantoi ohjaaja Jalmari Helanderin varhaistuotoksia, miehen ensimmäisen ja kolmannen lyhytelokuvan DVD:lllä.

Ukkonen on ihastuttavan tyylitietoista supersankari- ja toimintaelokuvaparodiaa. On kuin palaisi kotiin, tuttujen tarinaelementtien ja kuvakulmien äärelle. Kaikkea selostaa hykerryttävän pateettis-melodramaattinen kertojanääni. “Radioaktiivinen ihminen on aina yksin.” Supervoimat saaneen yksinäisen kostajan väkivallan sävyttämässä odysseiassa on vastustamatonta vetoa, ja reilun parinkymmenen minuutin kesto tuntuu aivan liian lyhyeltä.

Maxmillian Tarzan puolestaan on vielä pienimuotoisempi kymmenen minuutin rypistys, jossa (ilmeisesti) vuoden 1999 Korsosta käsin toimiva aikamatkustaja kiertää aikakaudesta toiseen tappamassa lössiä. Vuonna 5053 hän ottaa yhteen poliisin ja armeijan kanssa kera toimintaelokuvien asevalikoiman uuden kuninkaan, gatling-haulikon. Miksei kukaan ole aiemmin keksinyt mitään näin ylivertaista? Lisäbonusta ropisee filosofisesta pohdinnasta kuin ihmeen kaupalla 3000 vuotta säilyneen Tarzan-sarjakuvan äärellä.

Toivottavasti Hollywoodin rahakirstuja vartioivat Zürichin maahiset antavat miehelle äkkiä tsiljardi dollaria ja vapaat kädet. Näillä premisseillä ei voi syntyä muuta kuin Parhautta.

Predators (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1424381/
Scifi/toiminta, peukalo alas

Päivänä muutamana nettiä selaillessani törmäsin jollain saitilla – en luonnollisestikaan enää muista millä – listaukseen kaikkien aikojen machoimmista elokuvista. Listan ykkösenä oli itseoikeutetusti Predator, josta todettiin, että naiset tulevat raskaiksi vain katsomalla sitä. (Jos olisin itse nainen, niin todennäköisesti jo pelkkä traileri käynnistäisi ovulaation.)

No mutta. Mitä tekemistä moisella horinalla on tämän uutuuden kanssa? Sitä, että jos lähdetään tekemään henkistä ja perusasetelmaltaan samankaltaista jatko-osaa – joka aktiivisesti jättää huomiotta AvP:t eikä juurikaan ota kantaa kakkoseen – voisi vähän kokeilla katsoa sitä näyttelijäkööriä tarkemmin. Adrien Brody päähenkilönä on kyllä hyvä näyttelijä, mutta treenauksen jälkeenkin habitukseltaan karskina palkkasoturina yhtä uskottava kuin Leonardo DiCaprio oli Blood Diamondissa. (Suomeksi: yhtä uskottava kuin allekirjoittanut olisi Conan Barbaarina.) Ja se muu kaarti pärjää vielä huonommin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: Danny Trejon pelkkä läsnäolo on jämäkämpi kuin kaikkien muiden yhteensä. Ilmankos miehen roolihahmo onkin pakko tappaa ensimmäisenä, jottei tämä varastaisi show’ta muilta. Niin kuin siltä rasittavalta pakolliselta comic reliefiltä, joka yllättäen ei ole tällä kertaa musta eikä myöskään jää eloon. Noin muuten, hahmot ovat rasittavia stereotyyppipahvikuvia joilla ei ole minkäänlaista persoonaa, siksi on pitänyt keksiä jokaiselle tunnistettava pukeutuminen.

Tribuutissakin ryvetään niin itsetarkoituksellisesti että menee jo melkein parodian puolelle. Ne Predator-myyttiä referoivat menevät vielä nippa nappa – ykkösen juonen referointi yhden hahmon kertomana tositarinana on juonellisesti oikeastaan ihan paikallaan, ja Vanhan Kivuttoman näkeminen lämmittää aina mieltä vaikka kyseinen astalo onkin täysin hyödytön (sekä fyysisesti mahdoton) jalkamiehen kannettavaksi – mutta ne muut… Onko nyt ihan perusteltua laittaa samuraimiekkailua (ja Japanin ainoa sukunimi on luonnolisesti Hanzo) riisipellossa mukaan? Tai siinä vaiheessa, kun Laurence Fishburnen Brando-imitaatio alkoi jo nolottaa, mies nokittaa all-in hyräilemällä Valkyrioiden ratsastusta kun on ilmakuljetusjoukoista, nääs. Itse asiassa, jos tälle linjalle lähdettiin, olisi parempi ollut sitten vetää homma täysin överiksi, ja jättää itse leffaan originaalikäsiksen johdantojakso (pitkähkö takaa-ajojakso Maapallukalla, jossa takaa-ajajan annetaan ymmärtää olevan Predator mutta ei olekaan), Danny Gloverin cameo, ja yhdistää käsiksen molemmat vaihtoehtoiset loput (toisessa naispäähenkilön muodonmuutos paljastaa leffan itse asiassa olevan Species vs. Predator, toisessa ykkösestä tuttu Dutch on ruvennut ”hyvispredatorien” johtajaksi ja sikariaan purren palkitsee metsästyksen eloonjääneet, mutta kuvernaattorilla oli ilmeisesti muita kiireitä). Jotenkin tuntuu, että silloin olisi päästy edes sopivalle hönöyden tasolle että tämä olisi mennyt läpi kasarinostalgiahuuruilla.

Ohjaaja Nimród Antalilla on lisäksi häiritsevä tapa korvata intensiiviset lähikuvat kaukaa otetuilla ryhmäpotreteilla tai rasittamiseen asti toistuvalla otoksella antisankaripoppoosta marssimassa peräkanaa viidakkoaukean poikki. Sormustaruun moinen voi sopiakin, intensiiviseen toimintajännäriin ei. Juonessakin on muutama melkoinen McGuffin, alkaen siitä että Predat onnistuvat ilmeisesti huomaamatta murtautumaan kuolemanselliin ”riistaa” hankkiakseen, tai Batmanin tavoin harrastavat yön pimeydessä rikostutkintaa ja onnistuvat jäljittämään sarjamurhaajalääkärin joka on vuosia huijannut virkavaltaa (sori, spoilasin loppuyllärin). Muitakin uskottavuuden rajoja hipovia sekoiluja löytyy, Predatorit eivät muka osaa vaihtaa infrapunanäkömoodista normaalitähystykseen jos kohde piiloutuu palavien nuotioiden keskelle, ja taas kerran (toimintaelokuville tosin tyypillisesti) viuhkamiina räjähtää valtavana joka suuntaan leviävänä tulipallona noin niin kuin räikeimpiä esimerkkejä mainitakseni. Ja kun kerran Antal ja tuotannon takapiruna häärinyt Robert Rodriguez niin vuolaasti julistivat inhoavansa AvP-leffoja, niin mistäs sitten tuli taas tämä sangen ei-Predatormainen idea että ihminen ja predator liittoutuvat yhteistä vihollista vastaan?

Noin niin kuin fanipoikana niuhottaakseni, Predatoreilta jäänyt näköjään keihäät ja smartdiscit kotiin, ja klassinen ”You’re one ugly motherfucker” sanotaan vain venäjäksi – tai siis, ainakin melkein, koska netin perusteella repla kääntyisi kirjaimellisesti pikemminkin muotoon ”Onpa sinulla kuono” (sanontatapojen erilaisuudetkaan eivät moista kyllä enää selitä).

Voisin vuodattaa lisääkin, mutta ei pidä ehkä olla liian negatiivinen. Nimittäin hetkittäin aito Predator-tunnelma kuitenkin tavoitetaan, loimuavien silmien ilmestyminen tyhjyydestä sekä näkökentän väreily toimivat aina, ja Vanhalla Kivuttomalla ei voi kokonaan hävitä. Ja mieluummin tätäkin katsoo kuin ekaa AvP:tä. AvPR:n kanssa onkin jo sitten tiukempi kisa, ja ne kaksi originaalia ovat kaukana, kaukana tämän tavoittamattomissa.