Ninja Cheerleaders (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0972857/
Mikä tahansa oikean elokuvan genre, peukalo alas
Komediakalkkuna, peukalo ylös

Joskus pitää ihmetellä elokuvakäsikirjoittajien ajatuksenjuoksua. Kun meillä on jo high concept-idea, jossa jo sinällään olisi riittävästi sisältöä ja silmänruokaa – Ninja. Cheerleaders. – niin miksi ruveta sotkemaan pakkaa tarpeettomalla sivujuonella, etenkin kun sen takia törmätään amerikkalaisen elokuvabisneksen realiteetteihin?

Eli siis suomeksi, leffan nimihenkilöt heittävät koulu- ja ninjaopintojen ohella keikkaa strippareina, ja koko leffan pääjuoni joudutaan vääntämään käyntiin tämän alajuonen kautta. (Se, että ninjasensei vetää päivällä koko perheen itsepuolustuskursseja ja isännöi illalla strippibaaria, on puolestaan täysin loogista eksploitaatioelokuvan mittapuulla.) Mutta siis ihan oikeasti, strippareita jotka eivät riisu edes yläosaa? Ja minä kun luulin että vain Lindsay tai Natsku on tämmöinen hienohelma, ei vosukööri jonka tunnetuin nimi kiertää ammatikseen jenkkirealityjä. Eh. Omassa versiossani olisi ollut paljasta pintaa muuallakin kuin sekunnin väläyksinä väli-inserteissä jonkun muun kuin pääosan esittäjien toimesta, ja väkivaltaa enemmän, tai pikemminkin, uskottavana ja sotkuisempana. Tosin sitten ehkä ei olisi saatu George “Mr. Sulu” Takeita mukaan. Muutenkin tämä itsesensuuri on saattanut johtua siitä, että leffalle toivottiin (turhaan) teatterilevitystä, joten eksploitaation sijaan tyylilajiksi valittiin erittäin vähän pikkutuhma komedia.

No olisi edes Bitch Slap -tason sleazyilyä voinut vaatteet päällä olla, nyt oltiin Charlien enkelit/DOA -linjalla, paitsi että silmänruokaa on käsittämättömästi vähemmän ja edes sitä siistittyä väkivaltaa on niin vähän, että lopputulos muistuttaa oikeastaan enemmän DEBSiä (jossa sentään oli tyttöjen välistä kivaa jonnin verran, nyt vain pirnataan häppeliä ja implikoidaan). DEBSistä muistuttaa myös hukattu potentiaali, ja se, ettei leffassa oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Huumorikin on vähän sinne päin, ja dialogikaan nyt ei kovin nasevaa ole.

Toisaalta, elokuva riitti jollain käsittämättömällä tavalla kuitenkin viihdyttämään – siis jos odotukset kalibroi VHS-ajan B-komediaan, nimenomaan komediaan eikä eksploitaatioon. Vaikka elokuvassa on jopa roskaelokuvien harrastajan silmissä jokseenkin kaikki pielessä, nousee kokonaisuus silti osa-alueita vahvemmaksi. Kaikesta välittyy kuitenkin vilpitön innostus ja se, että elokuvaa tehtäessä on ollut hauskaa, ja tällä mitäänsanomattomien hajuttomien ja mauttomien tuotteiden aikakaudella se lienee paras kehu jota elokuvalle voi antaa.

Perinteille uskollisesti jatko-osaa pedataan lopputekstien välissä, mutta jo tämän osan julkaisu oli niin pitkäksi venynyt prosessi (teatterikierros peruttiin, mutta videollekaan ei päästetty kuin pitkän odottelun jälkeen, ja ulkomaanlevitykseen vielä pidemmän ajan kuluttua) että eipä taida moista tulla. Valitettavasti. Tarjoudun tosin ilomielin käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi kun tästä tehdään aina niin muodikas “gritty, contemporary re-imagining”.

Sherlock Holmes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0988045/
Rikoskomedia, suurennuslasi ylös

Uuden Sherlock Holmesin juliste, jossa oli ukko-Mauser ja savuava Eiffel-torni – jolle taitaa taas tapahtua pahoja asioita – myi elokuvan minulle. Mutta samalla tajusin, että minunhan on nähtävä avausosa ennen kuin menen katsomaan jatko-osaa. Odotukset eivät sanottavammin olleet korkealla, koska joskus muinoin lukemani pari Sherlock-tarinaa eivät olleet kovin tenhoavia, ja telkkarissa paraikaa pyörivä kasariversio on brittiläistä epookkidraamaa puuduttavimmillaan. Toisaalta, modernisointikin on taitolaji, onhan yksi historian epäonnistuneimmista sarjakuvafilmatisoinneista The League of Extraordinary Gentlemen josta (toisin kuin fantastisesta alkuteoksesta) ei missään vaiheessa synny minkäänlaista illuusiota siitä, että se tapahtuisi edes kuvitteellisella 1800-luvulla.

Jos olisin oikein ilkeä, sanoisin, että ohjaaja Guy Ritchie on tehnyt vain yhden elokuvan, vähän samaan tapaan kuin Tim Burtonkin. Vaikka pääosissa olisi Jason Stathamin tai Brad Pittin tapaisia persoonia, menevät pätkät brittiläisistä pikkunilkeistä murjomassa toisiaan murrerikkaan sanailun ohessa minun muistikuvissani auttamatta sekaisin. Mutta kaava kuitenkin toimii kerrasta toiseen, miksi sörkkiä jotain joka ei oo särki, joten ei pitäisi olla yllätys, että Sherlock Holmesin tunnistaa välittömästi Ritchie-elokuvaksi. Ja leimallisesti englantilainen rikoselokuva sopii englantilaisen rikoskirjallisuuden arkkihahmon eloon herättämiseen kuin knalli päähän.

Mikä kuitenkin nostaa homman täysin uusiin sfääreihin, on Robert Downey Jr.:n maaninen sekoilu (etsivänä) itsenään. Oletettavasti Ritchie on (aivan oikein) päätellyt, että typecasting kannattaa hyödyntää, ja hillitsemisen sijasta pikemminkin vain yllyttää. Downeyn Holmes on samaan aikaan sekä ratkiriemukas että säälittävä. Luonnehdinta tarjoaa myös tehokkaan argumentin lopettaa tämänkin voimakaksikon ympärillä iät ja ajat vellonut gay vai ei -keskustelu: läheisriippuvainen ja sosiaalisesti vammainen Holmes onnistuu karkottamaan kaikki naiset läheltään vain avaamalla suunsa, mutta kaikkien pakkomielteidensä keskellä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta suoraan pullosta latkiessaan mies ei edes huomaa, että häneltä puuttuisi jotain.

Lisäkehuja pitää vielä antaa siitä, että Jude Law on myös jokseenkin täydellinen tohtori Watson. Jotenkin Law sopii minusta paljon paremmin tämmöiseen jäyhään stiff upper lip -rooliin kuin hurmuriksi. Myös Downeyn ja Law’n keskinäinen kemia toimii, sanailua on ilo katsella. Ja siinä missä suunnilleen jokainen uusi filmatisointi jo aiemmin tunnetusta hahmosta yrittää epätoivoisesti olla “origin movie”, niin tämä kino ui ronskisti vastavirtaan: Holmes ja Watson ovat ratkoneet yhdessä rikoksia jo hyvän aikaa, ja Watson yrittää jo asettua aloilleen morsiamensa kanssa (mitä Sherlock luonnollisesti yrittää sabotoida parhaansa mukaan).

Hämmentävintä kyllä, kerronta ja kuvasto on selkeästi modernia, mutta siitä huolimatta hahmot, dialogi ja tapahtumat tuntuvat sopivan täydellisesti viktoriaanisen ajan Englantiin. On jokseenkin huvittavaa kuunnella Holmes-puristien kurlaaminen liiallisesta modernisoinnista: jo alkuperäisissä tarinoissa mestarietsivämme kuvataan miekkailun ja itämaisten taistelulajien taitajaksi, ja vaikka tarinat ovat Watsonin ”suurelle yleisölle” kirjoittamia, arvatenkin sanitoituja kertomuksia, niin silti niistä käy ilmi, että Holmesin päihteiden käyttö karkaa lapasesta, elämänhallinta on sangen puutteellista, sekä miehellä on monia omituisuuksia ja päähänpinttymiä. Periaatteessa mille tahansa yksityiskohdalle löytyy alkuperäinen lähde, vaikkakin kaikki on vedetty kieli poskella överiksi kolmanteen potenssiin. Ehkä esillepano on siis koomisempi kuin mitä sir Arthur oli tarkoittanut, mutta koska vakavia tulkintoja on tehty jo enemmän kuin laki sallii, niin missä on ongelma, etenkin kun lopputulos on enemmän kuin onnistunut?

Holmesia voikin siis suositella varauksetta kaikille genremieltymyksistä piittaamatta, mikäli humoristinen seikkailuelokuva on edes joskus uponnut.

Niin, ja taas kerran kuuluisa holokaustiteoriani todetaan oikeaksi: pääpahis yrittää teljetä vastustajansa huoneeseen ja kaasuttaa heidät vetysyanidilla

Rubber (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1612774/
Komedia, peukalo ylös

Miten saada kaveri katsomaan elokuvaa? No totta kai referoimalla sen juoni. ”Tässä autonrengas tulee tietoiseksi ja päättää tappaa kaikki”.

Rubber on viiltävää satiiria elokuvista, niiden tekemisestä, niiden katsomisesta ja niiden kritiikistä. Mukana on jopa tapahtumia kommentoiva yleisö, sekä henkilöt itse ovat tietoisia siitä, että ovat elokuvassa. Ja kehyskertomuksena todellakin on kunnianosoitus asioille jotka tapahtuvat leffoissa ”for no fucking reason at all”, eli henkiinheräävä rengas aloittaa paranormaalien päänräjäytyskykyjensä ohella yhden kumin odysseian halki Amerikan takamaiden, josta totta kai löytyvät ne kaikki kliseisimmät arkkityypit ja miljööt, kulahtaneesta motellista alkaen.

Täysin kajahtanut huumori, josta osa syntyy siitä, että rengas käyttäytyy kuten normislasherin sarjamurhaaja käyttäytyisi, ja osa taas jatkuvasta neljännen seinän rikkomisesta, pitää suupielet virneessä kaiken aikaa. Idea riittää juuri napakkaan vajaan puolentoista tunnin kestoon, pidempi alkaisi jo ehkä puuduttaa.

Tosin Rubber on viimeistään todiste kerran jos toisenkin esittelemäni teorian puolesta, että loppujen lopuksi kaikki 2. maailmancupin jälkeinen fiktio kertoo itse asiassa holokaustista. Traagisessa kohtauksessa kun (anti)sankarirenkaamme osuu sattumalta renkaiden polttolaitoksen liepeille, ja todistaessaan voimattomana lajitoveriensa joukkotuhoa tajuaa, että hänellä on suurempikin tehtävä, nostattaa maailman kaikki vielä ehjät renkaat isäntiään vastaan.

Hey wait, it’s not the end, he’s been reincarnated as a tricycle!

Lesbian Vampire Killers (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1020885/
Kauhuparodia, pe… ukalo alas

Koska eksploitaatio ei ota edes itseään vakavasti, niin onko ylipäätään järkevää parodioida sitä? Maailman parhaan nimen omaava LVK sortuu liian usein, etenkin loppupuolella, turhankin vaivaannuttavan vakavaksi, leffan rytmitys kärsii, eikä huumorikaan ole hauskaa. Antisankarikaksikko on pelkästään rasittava, eivätkä vitsitkään osu kovin usein maaliinsa, ja venyttäminen ja toistaminen harvoin parantaa huonoa (tai edes hyvää) vitsiä. Jossain vaiheessa hermostuu siihenkin, että ruotsalainen/saksalainen tyttöporukka hokee koko ajan “jaaaaaa!” – kunnes kääntää äänen pois ja nauttii pelkästään näkymistä. Joita on otsikko huomioiden aika vähän, vaikka kauhugenreen nähtävästi lopullisesti profiloitunut MyAnna Buring kuuluukin joukkoon jota katselisi mieluummin vaikka sitä Nnirvin puhelinluetteloa lukemassa kuin tässä. Ikärajan laskemiseksi vampyyritkin mössähtävät valkoiseksi limaksi (öhö öhö öhö, öhö öhö öhö) sen sijaan että veri roiskuisi pitkin tannerta tai kalmo hiiltyisi elävältä (kuolleelta).

Joo, onhan tämän tarkoitus olla parodia eikä oikea vampyyrisploitaatioleffa, mutta kokonaisuus ei silti vain toimi. Jos haluttiin tehdä pilaa, niin asenteen olisi pitänyt olla koko lailla ilkeämpi ja räävittömämpi ja olisi pitänyt irroitella enemmän. Tai edes olisi voinut sekaan sotkea neljättä seinää rikkovaa itsereflektiota Last Action Heron ja Scream-sarjan tyyliin. Mutta paljon mieluummin olisin itse nähnyt ihan rehellisen, nakuilua täynnä olevan ja verellä läträävän eksploitaatioversion samasta aiheesta. Tai no, koska aihe (kuulemma) käsiteltiin tyhjentävästi 70-luvulla…. ei, ei sekään riitä selitykseksi, Bitch Slap oli silti nautittava kokemus vaikka olikin 130% puhdas pastissi.

Fanboys (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0489049/
Komedia, valosapeli varovasti ylös

Elokuvan kohderyhmän määrittäminen on aina vaikea taiteenlaji. Jos kohderyhmä määritellään liian tarkasti, jää leffa videovuokraamon pohjahyllyjen kulttikamaksi. Jos se määritellään liian laveasti, se johtaa sellaiseen itkuun ja parkuun ettei moista ole kuultu sitten kuningas Herodeksen päivien­. Fanboysillakin oli tämä ongelma, kunnes studio päätti, jotta kyllä elokuva pitää myydä bulkkirahvaalle, tuli mikä tuli.

Studiossa ei vain taidettu huomata, että leffa edellyttää katsojalta keskivertoparodiaakin enemmän perehtyneisyyttä, että siitä saa mitään irti. Lopputuloksena Tähtien sodasta ja Trekistä (saatikka niiden fanituksesta) mitään ymmärtämättömät satunnaiskatsojat olivat aivan hukassa ja täyttivät HoloNetin kitinällään, ja kriitikot itkivät, että elokuvan olisi pitänyt nimenomaan pilkata fanitusta siinä rypemisen sijaan, vaikka oikeasti olivat kuitenkin vain katkeria, kun eivät ymmärtäneet vitsejä (poislukien kaverusten Linus ja Windows nimet).

Onhan leffa ihan hauska (siis sillä edellytyksellä että omistaa sen kuuluisan Darth Vader -kakkulapion), mutta kerrankin olen samaa mieltä pahan tuottajan kanssa: ilman sitä syöpäjuonta tämä olisi toiminut paljon paremmin, koska nyt pätkä kuitenkin vajoaa siihen ylisentimentaalisuuteen mitä pidän Hollywood-komediaa vaivaavana vitsauksena. Ennen kuin karmaiseva totuus Pimeästä uhasta valkeni pahaa-aavistamattomille katsojille ja Suuri Flanellipaitainen raiskasi lapsuutemme, ei näet keskivertowarssi olisi tarvinnut mitään muuta motivaatiota murtautua Skywalker Ranchille kuin nähdä Episodi I ensimmäisenä maailmassa.

Paljon olisi toki ollut parannettavaa, leffa jää useaan otteeseen jumiin, parikin juonenkäännettä on todella keinotekoisia, osa kohtauksista lähinnä vaivaannuttaa, ja vitsien tulemisen arvaa noin kilometrin päästä, mutta niille nauraa silti ja kokonaisuutena kokemus pähkähulluine cameoineen yltää kuitenkin plussan puolelle. The Shatin läsnäolo on selkeästi laadun tae.

Khhhhhhaaaaaaaaannnnnnn!

Scott Pilgrim vs. the World (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0446029/
Komedia, nintendiitistä kärsivä peukalo ylös

Ei pitäisi näköjään lyödä kantojaan lukkoon liian aikaisin. Menin jo julistamaan The Other Guysin vuoden hauskimmaksi komediaksi, ennen kuin olin nähnyt tämän. Virheliike, mutta onneksi oli vielä elämiä jäljellä.

Jo elokuvan alussa, kun pikselöity Universalin logo pyörähtää ruudulle kuusnelospulputuksen säestämänä, tietää, että edessä ei voi olla muuta kuin silkkaa Voittoa, Oikeutta ja Parhautta. Elokuva on kuin tehty meille kasibittiaikakauden lapsille, varsinainen nörttikulttuurin korkea veisu. Leffa vilisee niin paljon viittauksia sinne tänne, että katsoja suorastaan tikahtuu. Tietysti retrosetä suhtautuu moniin juttuihin vielä isommalla nostalgialla kuin nuoriso, jolta saattaa sitä paitsi mennä osa jutuista kokonaan ohi; itse repesin totaalisesti modeemin kättelyäänen käyttöön kirosanoja piippaamassa. Niin, ja se musiikki. Kun kasibittipörinä tavoittaa korvat, siirtyy tietoisuus jonnekin toiselle tasolle. Ihan sama mitä rokkia ne on siinä välillä soittavinaan (tai siis soittavat oikeasti, kerrankin näyttelijät tekevät töitä palkkansa eteen).

Vaikkei hengittäisikään chiptuneja ja harrastaisi emulaattoreita, on leffa siitä huolimatta järjettömän hauska, kiitos hypernopean dialogin ja äkkiväärän asenteen. Vatsalihakset kasvavat tehokkaammin kuin Ostoskanavan ihmelaitteilla konsanaan, koska vitsejä tulee siihen tahtiin ettei edelliselle ehdi lakkaa nauramasta ennen seuraavaa. Itseironisessti leffa tekee pilaa romanttisista komedioista ollen itse tyylipuhdas sellainen, mutta myös muualle suuntautuvia piikkejä on runsaanlaisesti, etenkin musiikkibisnekseen. Häkellyttävästi päähenkilön taistelukohtauksissa seitsemää pahaa exää vastaan näkee hetkittäin jopa parempaa mättöä kuin monissa nykyisissä muka-taistelulajipätkissä, mutta mikään muu ei luonnollisesti kelpaisikaan meille jotka kasvoimme ninjaleffojen keskellä.

Sääli vain että elokuva oli ilmeisesti liian vaikea bulkkirahvaan ymmärrettäväksi ja floppasi teatterikierroksella. Mutta tällä jos millä on vielä potentiaalia nousta kulttileffaksi kotikatsomoissa.

Prepare to die, obviously!

Rare Exports (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1401143/
Kasariparodia, lapanen ylös

 

Normaalisti kotimainen komedia herättää lähinnä pelkoa ja inhoa, etenkin jos keskushahmona on pikkulapsi. Onneksi Jalmari Helanderin täyspitkä prequel miehen aiemmille lyhytelokuville (linkit yllä) yllättää (tai pikemminkin ei yllätä vaan pitää minkä lyhärit lupaa) positiivisesti.

Elokuvan sekä vahvuus että heikkous on se pikkutarkkuus, jolla se parodioi 80-luvun “koko perheen kauhuelokuvia” (Gremlins, The Goonies, jne.) samassa hengessä kuin originaalit parodioivat luontodokumentteja (aina häkellyttävän aidonoloista sirdavidattenboroughmaista kertojanääntä myöten) ja opetusvideoita. Toisaalta 110% vakavalla naamalla näytelty mutta käsikirjoituksen puolella täysin överiksi vedetty pastissi on äärimmäisen herkullista katsottavaa, toisaalta se taas rajoittaa toimintavapautta, mutta tässä tapauksessa ei kuitenkaan liiaksi. Plussapalloja plopsahtelee siitä, että kerrankin on osattu tehdä ei-ärsyttävä lapsihahmo, tosin osasyynä lienee se, että napero osaa tarpeen tullen lohkoa kasariäksön-henkisiä onelinereitä.

Totaalisen vinksahtanut huumorintaju, absurdit tapahtumat ja leimallinen suomalainen raskassoutuinen melankolia nivoutuvat jotenkin luonnollisesti yhteen hollywoodmaisen melodramaattisuuden kanssa, muodostaen ainutlaatuisen kokonaisuuden. Paketin täydentää komea kuvaus sekä hieno musiikki. Jos tämä ei ole käyntikortti Hollywoodiin, niin ei sitten mikään.

Mutta jottei lipsahdeta ylisanojen puolelle, niin täytyy muistaa että Rare Exports on erittäin hyvä, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuva alkaa vähän hämmentävästi “keskeltä”, ilman että hahmoja tai tapahtumia sen kummemmin pohjustettaisiin. Joulupukin todellinen historia käydään myös läpi vähän turhan hätäisesti ja pintapuolisesti; hämmentävää kyllä, tässä vertailussa Santa’s Slay vetää pidemmän korren. Samaten, välillä olisi kaivannut vieläkin ilkeämpää otetta, edes siihen originaaleja versioivaan epilogiin. Makuasia tietysti on, olisiko Pukin näkeminen (sarviparia lukuun ottamatta) ollut parempi kuin nykyinen ratkaisu.

Elokuvallisilta ansioiltaan tämä on toki paras jouluelokuva koskaan, mutta en silti osaa sanoa, oliko tätä hauskempi katsoa kuin Santa’s Slayta, ovat kuitenkin niin erilaisia. Mutta siitä huolimatta tämä on kuitenkin pakkokatsottavaa kaikille, siinä missä viimeksi mainittu vaatii jo kovin sofistikoituneita tottumuksia.

PS. Nyt kun helvetti jäätyy, ja franchisen ympärille aletaan taas kerran toivottavasti puuhaamaan pitkään jäissä ollutta filmatisointia, niin mitenkäs olisi…?

Ukkonen (2001) / Maxmillian Tarzan (1999)

http://www.imdb.com/title/tt0307604/
http://www.imdb.com/title/tt0399336/
Toiminta, radioaktiivinen peukalo ylös

Rare Exports on vieläkin näkemättä. Sillä aikaa pukki kantoi ohjaaja Jalmari Helanderin varhaistuotoksia, miehen ensimmäisen ja kolmannen lyhytelokuvan DVD:lllä.

Ukkonen on ihastuttavan tyylitietoista supersankari- ja toimintaelokuvaparodiaa. On kuin palaisi kotiin, tuttujen tarinaelementtien ja kuvakulmien äärelle. Kaikkea selostaa hykerryttävän pateettis-melodramaattinen kertojanääni. “Radioaktiivinen ihminen on aina yksin.” Supervoimat saaneen yksinäisen kostajan väkivallan sävyttämässä odysseiassa on vastustamatonta vetoa, ja reilun parinkymmenen minuutin kesto tuntuu aivan liian lyhyeltä.

Maxmillian Tarzan puolestaan on vielä pienimuotoisempi kymmenen minuutin rypistys, jossa (ilmeisesti) vuoden 1999 Korsosta käsin toimiva aikamatkustaja kiertää aikakaudesta toiseen tappamassa lössiä. Vuonna 5053 hän ottaa yhteen poliisin ja armeijan kanssa kera toimintaelokuvien asevalikoiman uuden kuninkaan, gatling-haulikon. Miksei kukaan ole aiemmin keksinyt mitään näin ylivertaista? Lisäbonusta ropisee filosofisesta pohdinnasta kuin ihmeen kaupalla 3000 vuotta säilyneen Tarzan-sarjakuvan äärellä.

Toivottavasti Hollywoodin rahakirstuja vartioivat Zürichin maahiset antavat miehelle äkkiä tsiljardi dollaria ja vapaat kädet. Näillä premisseillä ei voi syntyä muuta kuin Parhautta.

Cats & Dogs: The Revenge of Kitty Galore (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1287468/
Komedia, tassu ylös

Ensinnäkin muistutus katsojille: tämä on lastenleffa, jossa on kuitenkin niin paljon suoraan aikuisille suunnattua sisäpiiriläppää, että vanhempikin viihtyy. Missään mielessä tämä ei ole kuitenkaan mikään loistosuoritus (jäljempänä mainituista syistä), mutta silti, mitähän IMDB:n kööri on oikein ajatellut, kun ilmestyttyään tämä kiikkui jonkin aikaa jopa Bottom-100:ssa? Siellähän on Baby Geniuses, Manos: Hands of Fate, Battlefield Earth, useampikin Seltzer/Friedberg-duon (insert genre here) Movie, useimmat Paris Hiltonin tähdittämät tekeleet (pois lukien 1 Night in Paris joka on tragikoomisuudessaan jo modernia taidetta), Uwe Bölliä ja itseoikeutetusti Levottomat 3 – Kun Mikään Ei Riitä, mutta tämän vertaaminen mihin tahanssa yllämainituista on kyllä jo liioittelua. No, onneksi fanikunta antoi tahallaan kymppejä että sai arvosanaa piirun verran realistisemmaksi.

Leffan koko olemassaolo on sikäli yllätys, että olihan melkein kymmenen vuoden takainen originaali ihan kiva, mutta että oikein jatkoa, varsinkin kun potentiaalinen katsojakunta ei välttämättä ollut edes syntynyt edellisen osan aikoihin? No, 3D-jälkiliite teatterilevityksessä kertookin kaiken tarpeellisen. 2D:nä katsottaessa arvaa taaskin, mihin kohtauksiin efektiä on eniten lisätty, ja sen huomaa aina otoksen itsetarkoituksellisesta hölmöydestä ja teennäisyydestä. Tosin parissa kohtauksessa syvyysvaikutelmalle voisi oikeasti olla käyttöäkin, mutta tuskinpa sitä juuri niissä on käytetty.

Nimipahis, Kitty Galore on oikeastaan elokuvan ainoa ja sitäkin suurempi vika, ollen noin muuten rasittavin hahmo pitkään aikaan: hyvä luonnehdinta on amfetamiinia syönyt Jar Jar Binksin ja Klonkun risteytys, pääpaino valitettavasti edellisellä. Katinretaleen falsetissa kimittävä yliärsyttävä omistaja ei myöskään ainakaan paranna asiaa. Originaali oli tässä suhteessa ylittämätön, nimittäin Mr. Tinkles varastaa show’n niissä parissa kohtauksessa joissa on taas mukana. Tosin onhan Kittyllä sentään lemmikkinä valkoinen hiiri (heh) ja apurinaan peltihampainen Paws. Mistä selviääkin, että ehkä tämä on sittenkin, toisin kuin avauskappaleessa esitin, itse asiassa ensisijaisesti aikuisille tarkoitettu, mutta tehty sellaiseksi että perheen pienimmätkin viihtyvät. Lastentarhaikäinen kun tuskin vielä ymmärtää, mitä hauskaa on kissojen tiedustelupalvelun johtajasssa nimeltä Lazenby, jonka äänenä on sir Roger Moore.

Noin muutenkin koko leffa on hykerryttävän tyylipuhdas Bond-parodia (höysteenä ripauksella buddy cop -parodiaa), ja kaikilla tutuilla kliseillä leikitellään siinä määrin, että senkin antaa anteeksi että pääjuoni on käytännössä ykkösen kierrätystä. Ihmisten osuus on minimoitu entisestään, kuvaavaa on että sankarikoira Diggsin omistajaa esittää Chris O’Donnell josta ei myöskään ole kuultu mitään noin kymmeneen vuoteen. Ääninäyttely on myös kohdallaan, mitä nyt James Marsden on vähän ihmevalinta. Suomi-dubbauksen osajakoa tai toteutusta en halua edes kuvitella, mieluummin pirautan vaikka Suurelle Cthulhulle että heräisi ja söisi pois moisen kärsimyksen välttämiseksi.

Vaikka diskonttaisi pois arvostelutilanteen – päiväkännit Mongolian yläpuolella – on leffa vioistaan huolimatta kokonaisuutena kuitenkin tarpeeksi hauska ja spontaaneja nauruntyrskähdyksiä aiheuttava, että se kannattaa katsoa. Ei täydellinen, mutta toivottavasti loppukohtauksen lupaama kolmososa (kera Mr. Tinklesin) parantaa.

Taas sieltä kuuluu jotain ininää, että tämänkin leffan arvosanan määräsi vain ja ainoastaan se, että Catherine-kissan äänenä kuullaan Christina Applegatea. Ilmeisesti blogini lukijat ovat jostain kummasta saaneet sen ihmeellisen käsityksen, että jos se puhuu Christinan äänelllä, niin minun puolestani a cat is fine too.

Missä he ovatkin tietysti aivan oikeassa.

The Other Guys (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1386588/
Komedia, virkamerkki ylös

Pettyneenä siihen, että FHM:n tammikuun irtonumeron mukana ei enää tulekaan perinteistä seinäkalenteria, asettauduin huonosti nukkuneena ja taatusti väärällä jalalla heränneenä lentokoneen karjavaunun puupenkille vain tarkoituksenani haukkua kaikki pilalle editoidut elokuvat joita viihdejärjestelmän valikoimissa sattuukaan olemaan (Luftwaffella näköjään on bisneksessä ja ykkösluokassa – kyllä, nämä ovat erillisiä – paremmat viihdevalikoimat kuin rahvaalla päätellen johtoryhmäläisen kollegan kommenteista, sentään ilmainen alkoholi sekä oikeat aterimet myös turistissa kompensoivat tätä epäkohtaa).

Kuinka väärässä olinkaan. Suuri on hämmästys, kun samana vuonna tulee ulos kaksi buddy cop -parodiaa joista se Kevin Smithin ohjaama on se tylsä ja sovinnainen, ja tämä toinen taas on vallan mainiö töräys ja samalla vuoden hauskin komedia (koska Vuohia tuijottavat miehet valmistui jo 2009).

Jo leffan aloitus on päräyttävä, kun New Yorkin rikospoliisin tähtietsivät, joita esittävät kieli täysin poskella ja itseään parodioiden The Rock ja Samuel Motherfucking Jackson, jyräävät puoli kaupunkia sileäksi pikkurikollisia(kin) jahdatessaan. Parivaljakko kuitenkin poistuu sangen epätodennäköisellä tavalla kuvioista jo melko pian (sinällään sääli, sillä tämmöistä täysin hervotonta sekoilua olisi katsonut pidempäänkin), ja kirjoituspöytien ääresssä aiemmin istuneet kynäniskat alkavat (kirjaimellisesti) tapella siitä, kenestä tulee uusi tähtipari. Vielä epätodennäköisemmällä tavalla päämäärää kohti alkaa vähitellen luisua epätodennäköinen kaksikko, joista toinen (Will Ferrell) on vastikään saanut siirron poliisilaitoksen kirjanpito-osaston controllerista rikospoliisiin, ja toisen (Mark Wahlberg) nousukiito katkesi aikanaan liian innokkaaseen aseenkäyttöön, ja joiden menetelmiin kuuluu mm. aina tehokas paha poliisi-paha poliisi -taktiikka tai käänteispsykologian soveltaminen itsemurhakandidaattiin. Luonnollisesti kaksikosta se kestovitutusta poteva löytää itsestään pehmeämmän puolen kun taas leppeä kravattikaula löytää uudestaan sisäisen paskiaisensa.

Tässä yhteydessä pitää aivan erityisesti kehaista Marky Markia, joka häkellyttävästi on vähemmän vakavasti otettavista lähtökohdista ponnistaneen näyttelijäuransa aikana selkeästi kehittynyt ja kypsynyt sekä kyennyt laajentamaan skaalaansa erilaisiin rooleihin. Muutamaa metodinäyttelijää lukuun ottamatta kun tyypillinen Hollywood-tähti esittää koko ikänsä samaa roolia samalla ilmeellä, joten siihen verrattuna on ilo katsoa että joku edes tekee töitä palkkansa eteen. Nytkin mies selvästi osoittaa omaavansa ihan oikeita koomikonlahjoja, plus osaa myöskin tehdä pilaa itsestään (eräskin kohtaus naureskelee selkeästi Max Paynen elokuvasovitukselle jossa mies käväisi nimiroolissa).

Koska leffalla on ihan oikea juonikin eikä pelkkiä aasinsiltoja, huumori on oikeasti penkiltä tiputtavan hauskaa eikä väkinäistä, ja näyttelijätyö kohdallaan, niin eihän tätä voi kuin kehua. Bonuksena vielä leffa onnistuu lopputekstiensä aikana opettamaan enemmän pankkikriisin ja pyramidihuijausten taustoista kuin Wall Street kakkonen ikinä.

Tietysti ilkeämieliset yksilöt väittäisivät, että mielipiteeni taustalla on oikeasti vain muistikuva Eva Mendesin kaula-aukosta (avara), mutta kiistän moiset ennakkoluulot. Sen sijaan laskenta-alan ammattilaisena totean, että liian harvassa elokuvassa nostetaan ammattikuntamme keskuudesta ketään ansaittuun sankarin rooliin, ja liian harvassa elokuvassa arvostetaan ammattiin olennaisesti kuuluvaa vainoharhaisuutta, tosin olen kateellinen siitä ettei ammatillinen charmi täällä pohjan perällä pure daameihin samalla lailla, ja etten itse päässyt opiskeluaikoina toteuttamaan yhtä hyvää bisnesideaa kuin tässä leffassa.