Tag: splatter

Rubber (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1612774/
Komedia, peukalo ylös

Miten saada kaveri katsomaan elokuvaa? No totta kai referoimalla sen juoni. ”Tässä autonrengas tulee tietoiseksi ja päättää tappaa kaikki”.

Rubber on viiltävää satiiria elokuvista, niiden tekemisestä, niiden katsomisesta ja niiden kritiikistä. Mukana on jopa tapahtumia kommentoiva yleisö, sekä henkilöt itse ovat tietoisia siitä, että ovat elokuvassa. Ja kehyskertomuksena todellakin on kunnianosoitus asioille jotka tapahtuvat leffoissa ”for no fucking reason at all”, eli henkiinheräävä rengas aloittaa paranormaalien päänräjäytyskykyjensä ohella yhden kumin odysseian halki Amerikan takamaiden, josta totta kai löytyvät ne kaikki kliseisimmät arkkityypit ja miljööt, kulahtaneesta motellista alkaen.

Täysin kajahtanut huumori, josta osa syntyy siitä, että rengas käyttäytyy kuten normislasherin sarjamurhaaja käyttäytyisi, ja osa taas jatkuvasta neljännen seinän rikkomisesta, pitää suupielet virneessä kaiken aikaa. Idea riittää juuri napakkaan vajaan puolentoista tunnin kestoon, pidempi alkaisi jo ehkä puuduttaa.

Tosin Rubber on viimeistään todiste kerran jos toisenkin esittelemäni teorian puolesta, että loppujen lopuksi kaikki 2. maailmancupin jälkeinen fiktio kertoo itse asiassa holokaustista. Traagisessa kohtauksessa kun (anti)sankarirenkaamme osuu sattumalta renkaiden polttolaitoksen liepeille, ja todistaessaan voimattomana lajitoveriensa joukkotuhoa tajuaa, että hänellä on suurempikin tehtävä, nostattaa maailman kaikki vielä ehjät renkaat isäntiään vastaan.

Hey wait, it’s not the end, he’s been reincarnated as a tricycle!

OneChanbara: The Movie (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1192613/
Splatter, peukalo alas

Jos pelin alaotsikko on ulkomaanlevityksessä “Bikini Samurai Squad”, sen ainoana sisältönä on zombinmuussauksen lisäksi sankarittarien varustelu aina vain niukemmilla fetissivaatteilla, ja siihen perustuvan leffan pääosaan on castattu kolme AV-tähtöstä, niin lopputulos ei voi olla muuta kuin sitä parhautta? Eihän?

Väärin arvattu, maailman parhailla premisseillä liikkeelle lähtevä leffa, jolla oli saumat päräyttävimmäksi pelifilmatisoinniksi ikuna, hukkaa potentiaalinsa täysin. Pelkät kameran linssin tahriviksi CGI-veripilviksi salamannopeilla leikkauksilla mössähtävät zombit eivät riitä zombimätössä: pienestä budjetista huolimatta parempaan olisi pitänyt päästä, vrt. klassinen Braindead tai tuoreempi Død snø. Ja kun kerran ruudulla kerran on AV-tähtösiä, niin vartalon kurveja saisi kyllä sitten esitellä koko rahalla. On se, on se semmoinen pieni budjetti, mutta eikö raha riittänyt jumankekka edes valaistukseen tai herkemmällä kennolla varustettuun digikameraan? Päivälläkin on hämärää kuin Karigasniemellä kaamosaikaan ja yöotoksista ei saa enää mitään selvää, no varmaan kökköisä efektityö peittyy näin paremmin, mutta ei silti ole kivaa tihrustaa.

Ja mitvit, videopelien suoraviivaisen tekosyyjuonen tilalle on taas värkätty jotain ihme traumaattisia takaumia ja katkeraa sisarusten välistä kaunaa? Onko tämä joku lakisääteinen juttu Jaappanissa? Ei juoni toimi kuitenkaan, ja nyt se vain vie tarpeettomasti tilaa toiminnalta, etenkin kun kestoa ei ole kuin vähän päälle tunti. Ja sitä läskiä ja äärimmäisen ärsyttävää comic reliefiä (ei mukana pelissä) olisi kyllä saanut miettiä kahteenkin kertaan, ja miten helvetissä em. pelleä lukuun ottamatta tunnelmasta on viritetty melankolisen alakuloinen, kun kerrankin olisi ollut tilaisuus räävittömään revitykseen? Noin muutenkin leffan rytmitys on totaalisen pielessä ja minkäänlaista jännitettä tai tarinan kaarta ei pääse vahingossakaan syntymään. Mikä ei toiaalta haittaisi, jos edes visuaalinen puoli ja toiminta olisivat kunnossa.

No, onneksi japani-splatter-pyhimys Nishimura-sanilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, ja miehen Helldriver tulee satavarmasti pyyhkimään tämän pettymyksen mielestäni jahka saan lad… hankittua ja katsottua sen.

Hard Revenge, Milly (2008) & Hard Revenge, Milly: Bloody Battle (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1483385/
http://www.imdb.com/title/tt1468324/
Eksploitaatio, peukalo alas

Oi voi. Tähän kaksikkoon kohdistui Elitistin arvostelun perusteella todella kovat odotukset. Niinpä pudotus todellisuuteen onkin todella kova.

Ykkönen on lyhäriksikin pelkistetty. Juonta ei ole käytännössä lainkaan, tai no onhan siinä alkuasetelma: perinteisessä post-apomaisemassa riehuva lakisääteinen psykojengi tappoi Millyn perheen (epäkorrektismi-bonusta moukarinheitosta palavalla vauvalla) ja silpoi tämän melkein hengiltä, mutta tuntematon hyväntekijä teki Millystä kyborgin jolla on haulikko reidessä ja lihanleikkaajarobotti rintakehässä. Ja nyt Milly tappaa jengin. Välissä sitten hukataan arvokkaita minuutteja siihen, että luodaan melankolista tunnelmaa istuskelemalla paikallaan, mikä luo turhan ison kontrastin siihen että jengi on splatter-komedialle tyypillisesti totaalisen ylinäytelty. Millyä esittävä Miki Mizuno taas selkeästi näyttelee kuin olisi vakavassa elokuvassa. WAT. Lisätään päälle kotijumalani Yoshihiro Nishimuran loihtimat verisuihkut, totaalisen absurdit tapot ja pimahtanutta huumoria, ja, niin, mitä? Ei vain silti toimi. Lisäksi leffa on selkeästi tehty kengännauhabudjetilla, koska tapahtumapaikkojakin on tasan yksi. Nallekarhuun piilotettu veitsi oli tosin kiva tatsi.

Hieman pidempi kakkonen sentään käyttää jo useampaa tapahtumapaikkaa, ja ihan lavasteitakin on tehty, tosin ei siinäkään ole juonta kuin nimeksi. Ykkösessä fileroidun jengin pääpahiksen miesrakastaja omine jengeineen jahtaa Millyä, ja samaisen pääpahisvainajan jengissä heiluneen velipuolivainajan tyttöystävä pyytää Millyltä apua kostaakseen hänelle tuntemattomaksi jääneelle rakkaansa tappajalle (eli siis Millylle). Mutta voi! Melankolista tunnelmointia on nyt entistä enemmän, ja siihen istuu kovin huonosti splatter-väkivalta tai kreisit sivuhahmot, kuten pääpahiksena häärivä elämää suurempi nahkahomo tai Millyä kokoon parsiva hihittävä hullu tohtori. Budjetin kasvun näkee myös siitä, että splättäystä ja Nishimuran tavaramerkkiverisuihkuja on mukana entistä enemmän ja entistä mielikuvituksellisemmin. Mistä pitää kyllä kakkosta kehua varauksetta on taistelukoreografia, ja etenkin taistelukohtausten leikkaus ja kuvaus: salamannopea ja sulava toiminta säilyy koko ajan ruudulla ja katsoja pysyy tapahtumien kärryillä, mitä ei idän eikä lännen mätöissäkään näin post-Matrix-aikoina kovin usein tahdota osata. Siitä huolimatta, tämäkään ei tunnu oikealta elokuvalta: dialogia on vähänlaisesti, niiden taistelujen lisäksi ei tapahdu paljon mitään, ja jälleen vakavan draaman sotkeminen splatterkomediaan tökkii todella pahasti niin että kokonaisuus on paljon paljon vähemmän kuin osiensa summa. Loppukin on vähän WTF? Toisaalta avoin, toisaalta lopullinen. En saa selvää. Tosin tälläkin kertaa bonusta kekseliäästä aseesta, nunchakuihin piilotetuista konepistooleista (ja olihan se kahdesta pampusta koottava haulikkokin vänkä).

Wanhaan Bad Tasteen vertailu olisi niin kulunutta, että suositaan suomalaista: Nato Commandokin vie tätä kaksikkoa kuin litran mittaa.

RoboGeisha (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1381512/
Eksploitaatio, peukalo varovasti ylös

Japani-splatter on kovasti nousussa, kiitos genren kummisedän, efektimies Yoshihiro Nishimuran, joka on noin vuosikymmenen ajan huseerannut useimpien nousevan auringon maan veripalttukuvien kulisseissa. Länsimarkkinoille pää aukesi viimein vuonna 2008 päräyttävän The Machine Girlin myötä, jossa Nishimura yhdisti voimansa tuotteliaan eksploitaatio- ja aikuisviihdeohjaaja Noburu Iguchin kanssa. Älyvapaa turboahdettu kostotarina löysi faninsa, ja sen jälkeisiä teoksia on alkanut jo pitkänenäinen gaijinkin löytämään ilman voodoo-rituaaleja. Ja onpa länsimaista elokuvakulttuuria tuulettamaan saatu jo J-splatteriin erikoistunut levitysyhtiökin, Sushi Typhoon.

Nyt ovat Nishimura ja Iguchi jälleen yhteisellä asialla, mutta siinä missä edellinen yhteistyöprojekti oli selkeästi toimintaelokuva, on tämän elokuvan genren määrittely totaalinen mahdottomuus saarivaltakunnan ulkopuolella. Osapuilleen kyseessä olisi kai “draaman ja slapstick-komedian välillä pomppiva tarina sisarkateudesta ryyditettynä splatter-henkisillä taistelukohtauksilla”. Tosin tällä on hintansa: tarina ja tunnelma ei pysy lainkaan samalla lailla kasassa kuin jo mainitussa The Machine Girlissa tai Vampire Girl vs. Frankenstein Girlissa (joka puolestaan oli tarkkarajainen lukiolaiselokuvan parodia), vaan nyt ollaan enemmänkin Tokyo Gore Policen tapaan ampumassa hehtaaripyssyllä ja toteuttamassa kaikki mahdolliset älyvapaat ideat, koska ne voidaan toteuttaa. Juonentapaisena (?) erottuu tällä kertaa kahden geishaksi pyrkivän sisaruksen pakkovärvääminen biomekaanisiksi salamurhaajiksi kilahtaneen megakorporaation palvelukseen, joka pyrkii puhdistamaan Japanin politiikan ja talouselämän saastasta.

Tarkkasilmäisimmät konnossöörit huomaavat välittömästi, että vaikka kurkkuja leikataan, veri suihkuaa painepesurista ja hapolla poltetaan naama irkipoies, on väkivalta kovin kesyä tämän genren muihin tarjoikkaisiin nähden, onhan kyseessä ensisijaisesti (ilmeisesti?) komedia, mutta siinä määrin reipasta, että missä muussa maassa tahansa tämä olisi ollut satavarmasti K-18, eikä suinkaan K-12 kuten Japanissa. Tai no, ehkä Amerikassa, koska siellä väkivaltahan on (etenkin koomisena) koko perheen viihdettä, tärkeintähän sikäläiselle sensorille on että tässä ei näy tissejä, vain parit pikkupöksyt.

Mistä tuleekin mieleeni, koska asiayhteydestään irroitettuna mikä tahansa juttu kuulostaa raflaavammalta, niin voin jo kuvitella sieluni silmin, mitä otsikoita keltaväriä käyttävät laatujournalistit Suomessakin eräästäkin kohtauksesta saisivat: koulupukuihin naamioituneet salamurhaajageishat kohtaavat samuraitamineissa kulkevan yakuzapomon ja hänen robottivartijansa. No, keikka ei mene kovin hyvin, vaan sai-sai-sai-samurai pääsee tuikkaamaan katanalla yhtä tytöistä hameen alle. Valkoisista pöksyistä poksahtaa verisuihku kera valituksen “Ei sinne! Olen vielä…”

Ihan kaikki japanilainen huumori ei tosin aukea länkkärikatsojalle, eikä yleinen hajanaisuus auta asiaa, varsinkin kun itse pääasia eli rujo ja raajoja ruhjova väkivalta on blandattu, ei onneksi kuitenkaan länsitasolle. Kuitenkin, leffa ei sentään petä odotuksia vaan tarjoaa reilun puolentoista tunnin kestonsa aikana sen verran monta nauruntyrskähdystä ja totaalista WTFIGO? hetkeä, että genren ystävä kuitenkin viihtyy ja kohottaa peukalonsa varovasti ylöspäin, kunhan muistaa että parempaakin on nähty (ks. edellä mainittu kolmikko). Sikälikin, leffa alkaa olla jo enemmänkin (katsojan vaiko tekijöiden, mene ja tiedä) sairaskertomus kuin oikea elokuva, mutta lopulta se on ihan sama niin kauan kuin tämmöistä turboahdettua tykitystä piisaa. Wig napalm!

Ninja Assassin (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1186367/
Ninjailu, nunchakut ylös! HIJAA!

Kukaan 80-luvulta selvinnyt ja yhteyden sisäiseen pikkupoikaansa säilyttänyt ei voi unohtaa ninjaelokuvia, noita videovuokraamojen kulta-ajan helmiä. Mutta sitten tulivat pahat mutanttikilpikonnat ja syöksivät ninjailun mukanaan campin suohon, eikä varjosotureita nähty läntisellä valkokankaalla pariinkymmeneen vuoteen, lukuunottamatta Elektraa sekä satunnaisia sivuosavierailuja pelielokuvissa (kuten Mortal Kombat tai iki-ihana DOA). Mutta nyt on aika kaivaa kuusnelistäjän Last Ninja 2:n Limited Edition -boksissa tulleet maski ja heittotähti esiin, sillä mustapukuiset vipeltäjät ovat palanneet voimalla!

Vaikka ninjamaski ei enää mahdu päähän ja aika on hapertanut halvimmasta mahdollisesta muovista valmistetun heittotähden tärviölle, se ei menoa haittaa. Jo alkukohtaus on nimittäin käsittämättömän väkevä, luoden oikeaa ninjatunnelmaa ja etenkin avaten verihanat (valitettavasti CGI:tä eikä sianverta, mutta tää on nykyaikaa) täysille: mukana on niin Shogun Assassinista tuttu torson halkaisu kuin myös oikeaoppinen pään (siis pään, ei kaulan) katkaisu kera kiitettävien verisuihkujen. Meno jatkuu yhtä hurmeisena, eikä juontakaan ole tungettu sekaan liiaksi, vaan juuri sopivasti. Runsas takaumien käyttökään ei tunnu häiritsevän lainkaan. Ninjailu on myös muutakin kuin sitä iänikuista katanan (tai ninjaton) heiluttamista ja shurikenien viskomista, varsinkin runsas kusarigaman kanssa isännöinti (no, teknisesti ottaen tuo taitaa olla kyoketsu shoge, mutta kuitenkin) ilahduttaa. Tosin legendaarisen Revenge of the Ninjan varustepaljoutta ei saavuteta, eli parantamisen varaa on vielä. Ninjataikuuttakin harrastetaan – ninjat kun hyökkäävät äkkiarvaamatta täysin toiselta taholta kuin lähestyivät, ja vammat paranevat kuji-in -meditaatiolla. Mihinkään Ninja Warsin tasoiseen WTFIGO-efektisekoiluun ei taikuudessa onneksi mennä. Lisäbonusta ropisee sangen Kas-Pin -henkisestä vatsanpohjan puhkaisusta sormilla. Vaikkei Rainilla olekaan martial arts -taustaa, selviytyy mies pääosasta kuitenkin mallikkaasti, mutta pisteet kerää luonnollisesti kotiin ninjalegenda Sho Kosugi ninjaklaanin häijynä senseinä.

Parista kohtaa pitää kyllä rutkuttaa: ensinnäkin, elokuva tapahtuu ninjahenkisesti suurimmaksi osaksi yön pimeydessä, mistä johtuu se, että tapahtumista on välillä kovin vaikea saada selvää, ja myös veripaltun veivaaminen peittyy osin pimeyden suojaan. Toinen ongelma on parissa kohtaa pikkaisen liian nopeat leikkaukset, jättäen katsojan kaipaamaan itämaisen seesteistä kameratyöskentelyä. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin toimii ja täyttää tarkoituksensa.

Vähemmän yllättäen elokuvakriitikoilla on taas ollut heittotähden sijaan taide-elokuvavaihde silmässä mennessään katsomaan tätä, ja lopputuloksena on piljoona arvostelua tyyliin “elokuva on vain sarja perusteettoman verisiä väkivaltakohtauksia”. Kriitikot eivät selvästikään ole sisäistäneet ninjaelokuvan syvintä olemusta! Myös wanhat pärrät ovat olleet nihkeinä, unohtaen, että eivät ne 80-luvun ninjaleffatkaan olleet mitään “oikeita” elokuvia (itse asiassa voisi keskustella siitä, olivatko Godfrey Hon leikkaa-ja-liimaa -tuotokset elokuvia lainkaan). Kyllä tämä niiden seurassa pärjää vallan mainiosti.

2000-luvun alussa 28 Days Later ja Resident Evil käynnistivät varsinaisen zombie-renessanssin, täytyy vain toivoa että tämä tekee saman ninjaelokuville. Ja kyllä siitä joukosta löytyy jo sitten omansa niin elokuvakriitikolle kuin elitistillekin. Sitä odotellessa täytynee allekirjoittaneen katsastaa pahimpiin vieroitusoireisiin kasariklassikoiden ohella viimevuotinen independent-tarjokas, yksinkertaisesti nimetty Ninja.

Hujuu!

Bitch Slap (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1212974/
Eksploitaatio, peukalo ylös

Kun näin ensi kertaa elokuvan julisteen, niinsanotusti Haistoin Laadun. Ja arvasin, että kyseessä tulee olemaan äärimmäisen viihdyttävä pätkä, jolla ei ole tasan mitään elokuvallisia arvoja. Niinpä ei ole mikään yllätys, että Hesarin kriitikko itkee, kuinka tämä on roskaa. Ihan kuin rehellistä roskaa ei enää saisi tehdä ilman, että se on taiteellisesti kunnianhimoinen postmoderniin kommentaariin pyrkivä tribuutti (joskin leffan alkutekstijakso suorastaan anteeksipyytelevästi leikkaa eksploitaatioklippejä perätysten aina Bettie Pagesta asti Russ Meyerin kautta Thriller: en grym filmiin). Ei eksploitaatiolta koskaan ole vaadittu kriitikon peräänkuuluttamia arvoja, riittää että se viihdyttää kohderyhmäänsä. Jota kriitikko ei selvästi ole, ja edelleen ihmettelen, miksi HS ei vieläkään arvosteluta toimintaelokuvia niitä arvostavalla henkilöllä.

Voin jo kuvitella lyhyemmän version tuosta kritiikistä Hesarin tv-sivuilla parin vuoden kuluttua: siinä esiintyvät ainakin kuluneet ilmaisut “sisällöltään ja asenteiltaan vastenmielinen”, “huumorintajultaan mauton”, “tarpeetonta ja sadistista väkivaltaa”, “pornahtava ja naista esineellistävä” ja paradoksaalisena kliimaksina “elokuvan tv-esitystä on vaikea perustella millään syyllä”. Paradoksaalisena siksi, että tuossa oli jo monta kovaa syytä katsoa.

Väännetään nyt vielä kerran rautalangasta, että edes Grindhouse-tasoista “oikeaa” elokuvaa on turha odottaa, mutta jos kokee kuuluvansa kohderyhmään niin viihtyy kybällä. Lucy Lawlessilla on muuten hauska cameo.

Vampire Girl vs. Frankenstein Girl / Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1425928/
Splatter, peukalo ruuvattu ylös

Japanin-splatteria on vaivannut tähän asti juonen puute, sekä tyylilajin vaihtelu. Nyt tyylilajina on selkeästi kreisikomedia ja juonikin on edes jotenkin järkevä, plus siinä on ihan näppärä twisti. Ei sillä juonella tosin Oscaria voiteta, mutta sentään siinä on jo perinteistä viiden pennin freudilaista kauhuelokuvasymboliikkaa: goottilolitajengin johtaja menettää luokan tavoitelluimman pojan hiljaiselle vaihto-oppilaalle, joka onkin oikeasti satoja vuosia vanha vamppuuri, arvattavan fataalein seurauksin. Onneksi vararehtori-isäpappa harrastaa voodootamineissaan koulun kellarissa himokkaan kouluterveydenhoitajan muiluttamien kuolleiden oppilaiden palasiksi leikkelyä ja henkiinherättämistä, ja truuttaamalla vähän puolivahingossa saatua vampyyriverta palasista harsitun kalmon suoniin maistuu taas meno.

Luonnollisesti jokainen hahmo on toinen toistaan pähkähullumpi. Niin, ja väkivalta on aina vain rujompaa ja surrealistisempaa. Jo avauskohtauksessa vampyyritar puree kokoonharsitulta kalmolta naaman irkipoies. Kehon modaaminen entistä rujommaksi on myös entistä mielikuvituksellisempaa. Lisäksi naureskellaan japanilaiselle nuorisokulttuurille (goottilolitat, wannabe-afroamerikkalaiset ja sillai) sekä fetisseille (koulupuvut, sairaanhoitajat, jne.)

Nishimura-san se vain parantaa tahtiaan. Jo The Machine Girl oli huima, Tokyo Gore Police juoneltaan kökköinen mutta sitäkin houreisempi, ja tämä yhdistää niiden parhaat puolet, niin miten pahasti mielenterveyttä vaurioittava kokemus jo trailerinsa perusteella täysin hervoton RoboGeisha tuleekaan olemaan?

En yksinkertaisesti muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa leffassa. Ai niin, ja koska tämä perustuu mangaan niin tämähän on vuoden paras sarjisleffa, koska Watchmenhan on tekijöidensä mukaan “kuvitettu romaani”

Zombies! Zombies! Zombies! – Strippers vs. Zombies (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0906788/
Kauhu, peukalo alas
Eksploitaatio, peukalo ylös

Aluksi varoituksen sana. Elokuva on millä tahansa mittarilla mitattuna niin käsittämättömän kammottava, että Uwe Bollin itsensä vertaaminen Sergio Leoneen ja Andrei Tarkovskiin kuulostaa jo vähättelyltä. Toisaalta, elokuva suorastaan rypee huonoudessaan, joten paatunut roskaelokuvan harrastaja alkaa jollain käsittämättömällä tavalla viihtyä. Kököt splättäysefektit, itsetarkoituksellinen toppien luiskahtelu paikaltaan, ja korni dialogi joka huipentuu onelineriin “Enough is enough! I’ve had it with these motherfucking zombies in this motherfucking strip club!”. Eihän tästä voi kuin pitää.

Mistä tuleekin mieleen, hämäävästi lähes samanniminen Zombie Strippers! yritti epätoivoisesti olla oikea elokuva, mutta epäonnistui surkeasti. Samasta aiheesta tämä on paljon hauskempi (ja enemmän nähtävää tarjoava) tulkinta.

Dead Snow / Død snø (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1278340/
Zombie/komedia, peukalo ylös ettei sitä ylletä puremaan

Leffa tempaa mukaansa tehokkaalla johdantojaksolla, jossa uhrin pako natsizombeilta on rytmitetty Griegin Vuorenkuninkaan salissa tahtiin. Seuraa varsinainen pohjustus, joka ei yritäkään olla mitään omaperäistä: joukko nuoria matkaa syrjäiselle mökille ördäämään, paikallinen vanhus varoittaa Pahasta, varoituksia ei kuunnella, vaan juodaan ja sekstataan vaikka löydetäänkin Kirottu Esine ™, ja sitten alkaakin tapahtua. Vaan nytpä ei olekaan mikään joukko random-kellarimörköja asialla, vaan kokonainen tuntureille ammoin jäätynyt SS-Einsatzkommando!

Leffan tekijät ovat selkeästi kauhuleffojen faneja, sillä pieteettisyydellä genren muotoa kunnioitetaan. Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään, alkaen yhden hahmon Braindead-t-paidasta ja päätyen itsetarkoitukselliseen Evil Deadille kuittailuun. Luonnollisesti alan perustyökaluun eli moottorisahaankin päästään turvautumaan, ja kun Jonsered pärähtää käyntiin ja syöksytään epäkuolleiden laumaan, alkaa soimaan iloinen kitarapoppi.

Elokuva ei siis yritäkään olla haudanvakava, vaan splatter-henkinen kauhukomedia. Ilahduttavasti kuvaa ei nyt myöskään saturoida vaan Norjan tunturien valo pääsee oikeuksiinsa. Kliseisyydestään huolimatta (johtuen?) Død snø onkin lajinsa parhaimpia edustajia, ja varsinkin lopun veripalttukekkereissä on sellaista menoa ja meininkiä ettei moista ole nähty sitten alan klassikkojen. Superbonukset moottorikelkan luovasta käytöstä sekä asianmukaisesta lopetuksesta.

Tokyo Gore Police / Tôkyô zankoku keisatsu (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1183732/
Eksploitaatio, peukalo ylös

Jos joku päättäisi joskus tehdä elokuvan /b/:stä, se olisi jotakuinkin tällainen:

  • Ylenmäärin rujoa väkivaltaa ja verellä läträystä
  • Itsetarkoituksellista alastomuutta
  • Totaalisen pimahtanutta huumoria
  • Saab 900 Turbo
  • Kökköä kuvankäsittelyä
  • Täysin käsittämätön
  • Jättää elinikäiset henkiset arvet
  • Ja kuitenkaan et voi olla katsomatta