Suomi – Moottorisahalla on asiaa

Rare Exports (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1401143/
Kasariparodia, lapanen ylös

Normaalisti kotimainen komedia herättää lähinnä pelkoa ja inhoa, etenkin jos keskushahmona on pikkulapsi. Onneksi Jalmari Helanderin täyspitkä prequel miehen aiemmille lyhytelokuville (linkit yllä) yllättää (tai pikemminkin ei yllätä vaan pitää minkä lyhärit lupaa) positiivisesti.

Elokuvan sekä vahvuus että heikkous on se pikkutarkkuus, jolla se parodioi 80-luvun “koko perheen kauhuelokuvia” (Gremlins, The Goonies, jne.) samassa hengessä kuin originaalit parodioivat luontodokumentteja (aina häkellyttävän aidonoloista sirdavidattenboroughmaista kertojanääntä myöten) ja opetusvideoita. Toisaalta 110% vakavalla naamalla näytelty mutta käsikirjoituksen puolella täysin överiksi vedetty pastissi on äärimmäisen herkullista katsottavaa, toisaalta se taas rajoittaa toimintavapautta, mutta tässä tapauksessa ei kuitenkaan liiaksi. Plussapalloja plopsahtelee siitä, että kerrankin on osattu tehdä ei-ärsyttävä lapsihahmo, tosin osasyynä lienee se, että napero osaa tarpeen tullen lohkoa kasariäksön-henkisiä onelinereitä.

Totaalisen vinksahtanut huumorintaju, absurdit tapahtumat ja leimallinen suomalainen raskassoutuinen melankolia nivoutuvat jotenkin luonnollisesti yhteen hollywoodmaisen melodramaattisuuden kanssa, muodostaen ainutlaatuisen kokonaisuuden. Paketin täydentää komea kuvaus sekä hieno musiikki. Jos tämä ei ole käyntikortti Hollywoodiin, niin ei sitten mikään.

Mutta jottei lipsahdeta ylisanojen puolelle, niin täytyy muistaa että Rare Exports on erittäin hyvä, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuva alkaa vähän hämmentävästi “keskeltä”, ilman että hahmoja tai tapahtumia sen kummemmin pohjustettaisiin. Joulupukin todellinen historia käydään myös läpi vähän turhan hätäisesti ja pintapuolisesti; hämmentävää kyllä, tässä vertailussa Santa’s Slay vetää pidemmän korren. Samaten, välillä olisi kaivannut vieläkin ilkeämpää otetta, edes siihen originaaleja versioivaan epilogiin. Makuasia tietysti on, olisiko Pukin näkeminen (sarviparia lukuun ottamatta) ollut parempi kuin nykyinen ratkaisu.

Elokuvallisilta ansioiltaan tämä on toki paras jouluelokuva koskaan, mutta en silti osaa sanoa, oliko tätä hauskempi katsoa kuin Santa’s Slayta, ovat kuitenkin niin erilaisia. Mutta siitä huolimatta tämä on kuitenkin pakkokatsottavaa kaikille, siinä missä viimeksi mainittu vaatii jo kovin sofistikoituneita tottumuksia.

PS. Nyt kun helvetti jäätyy, ja franchisen ympärille aletaan taas kerran toivottavasti puuhaamaan pitkään jäissä ollutta filmatisointia, niin mitenkäs olisi…?

Ukkonen (2001) / Maxmillian Tarzan (1999)

http://www.imdb.com/title/tt0307604/
http://www.imdb.com/title/tt0399336/
Toiminta, radioaktiivinen peukalo ylös

Rare Exports on vieläkin näkemättä. Sillä aikaa pukki kantoi ohjaaja Jalmari Helanderin varhaistuotoksia, miehen ensimmäisen ja kolmannen lyhytelokuvan DVD:lllä.

Ukkonen on ihastuttavan tyylitietoista supersankari- ja toimintaelokuvaparodiaa. On kuin palaisi kotiin, tuttujen tarinaelementtien ja kuvakulmien äärelle. Kaikkea selostaa hykerryttävän pateettis-melodramaattinen kertojanääni. “Radioaktiivinen ihminen on aina yksin.” Supervoimat saaneen yksinäisen kostajan väkivallan sävyttämässä odysseiassa on vastustamatonta vetoa, ja reilun parinkymmenen minuutin kesto tuntuu aivan liian lyhyeltä.

Maxmillian Tarzan puolestaan on vielä pienimuotoisempi kymmenen minuutin rypistys, jossa (ilmeisesti) vuoden 1999 Korsosta käsin toimiva aikamatkustaja kiertää aikakaudesta toiseen tappamassa lössiä. Vuonna 5053 hän ottaa yhteen poliisin ja armeijan kanssa kera toimintaelokuvien asevalikoiman uuden kuninkaan, gatling-haulikon. Miksei kukaan ole aiemmin keksinyt mitään näin ylivertaista? Lisäbonusta ropisee filosofisesta pohdinnasta kuin ihmeen kaupalla 3000 vuotta säilyneen Tarzan-sarjakuvan äärellä.

Toivottavasti Hollywoodin rahakirstuja vartioivat Zürichin maahiset antavat miehelle äkkiä tsiljardi dollaria ja vapaat kädet. Näillä premisseillä ei voi syntyä muuta kuin Parhautta.

Tali-Ihantala 1944 (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0378848/
Hautamuistomerkki, peukalo alas

Taas kerran itsenäisyyspäivänä – joka suurta idoliani Ämpäripäätä siteeratakseni on perverssi yhdistelmä pitkääperjantaita ja puolustusvoimain lippujuhlaa: “Jeesus haudataan sotilaallisin kunnianosoituksin” – ihmettelin, eikö YLEllä tosiaan ole näyttää muita suomalaisia sotaelokuvia kuin klassinen Tuntematon (uusioversiota ei tueta). Katsahdus edellisen päivän ohjelmatietoihin paljasti että on, matka huojuvalle, Burj Dubain kanssa korkeudesta kilpailevalle “katsomista odottavat DVD:t” -pinolle paljasti että on, mutta näköjään sellaisia joita ei pitäisi näyttää.

Kas kun jo Tali-Ihantalasta kirjoitetuista arvosteluista (joissa kuitenkin muistettiin pääsosin mumista epäselvästi “kansallinen merkkiteos”… “kunnianosoitus veteraaneille”… “ei saa unohtaa”) saattoi lukea rivien välistä, että kyseessä on suomalainen vastine perinteiselle parisuhdetesterille A Bridge Too Far. Jaa mikä testeri? No kun nainen pakottaa miehen katsomaan kanssaan Sinkkuelämää-leffan pidennetyn version, niin eikö ole vain kohteliasta että nainen puolestaan katsoo miehen kanssa yhtä pitkän, yhtä lailla häntä kiinnostavan ja yhtä jouhevasti etenevän leffan?

Ennakko-odotuksena oli siis paikalleen kuollutta pönötystä ja epäyhtenäinen tarina jossa ei ole päähenkilöitä lainkaan. Tosin Yhdellä sillalla liikaa on puolustuksenaan se, että se perustuu kirjaan, ja kirjalla puolestaan se, että niin britit kuin amerikkalaisetkin ovat yleisönä kuin pikkulapsia, heille asiapitoista historiankirjaakin pitää jatkuvasti elävöittää kertomalla pieniä hauskoja tarinoita sieltä täältä niin, että kokonaiskuva hukkuu niiden taakse eikä muuta sisältöä paljon olekaan (tällä vuodatuksella ei ole luonnollisesti mitään yhteyttä siihen, että olisin jotenkin pettynyt taannoin alennusmyynnistä hankkimaani Anthony Beevorin itseään toistavaan, epäselvään ja olennaisia asioita huomiotta jättävään Normandia-kirjaan, ehei).

Mutta voi yllätystä! Tähän verrattuna ABTF on suorastaan kepeä ja sukkelasti etenevä, ja siinä on jopa selvästi erottuvia päähenkilöitä sekä ymmärrettävissä oleva tarina! Jo edesmenneen Åke Lindmanin käsitys eeppisestä kerronnasta kun oli näköjään filmata minuuttitolkulla staattisella laajakulmalla metsää jossa räjähtelee (joko oikeasti tai CGI:nä) samalla kun jousisoittimet pauhaavat jotain “Tuonelan joutsenen” kuuloista teemaa. Tähän verrattuna haudasta kaivettu ja rollaattorilla pystyyn tuettu Adolf Ehrnrooth-vainaakin olisi eloisaa katseltavaa, ja valehtelematta noin puolet elokuvan sisällöstä koostuu tästä. Se toinen puoli koostuu irrallisista kohtauksista, joissa päähenkilöitä ei aina edes nimetä, puhumattakaan että hahmot palaisivat elokuvaan myöhemmässä vaiheessa. Dialogia ei liiemmälti ole, usein vuorosanat koostuvat neljättä seinää rikkoen kameralle lausutuista latteuksista jotka kuulostavat ehkä hyvältä veteraanien muistojuhlassa.

Välillä seuraa karttaruutu ja/tai morsetusefektin kera ruutuun tulostettavat pari tekstiriviä, jotka eivät kyllä auta ymmärtämään yhtään mitään kokonaiskuvasta tai seuraavan kohtauksen merkityksestä sille, ellei ennestään tiedä. Jos tarkoituksena oli tehdä draamadokumentti, niin sitten se selostajanääni taustalle, kiitos. Varmaan tulevaisuudessa tämmöinen versio tehdäänkin, sinällään komea materiaali kun käy moiseen vallan hyvin. Mutta jos tarkoituksena – niin kuin markkinoinnin perusteella käy ilmi – oli tehdä draamaelokuva, niin silloin kokonaiskuva pitää välittää narratiivin kautta. Tähän taas on perinteisesti käytetty – siksi, että se toimii – sitä, että upseerit hikoilevat tuskaisina kartan ääressä adjutanttien siirrellessä karttamerkkejä ja lukiessa ääneen tilanneraportteja ja tiedustelutietoja, ja dialogista käy ilmi sekä kokonaiskuva että seuraavan rintamalla tapahtuvan kohtauksen merkitys. No voihan sitä karttaakin vilauttaa, mutta osana lavasteita, eikä staattisena pahvikuvana.

Pilkkua fiilaava ja höyläävä militääriharrastaja on kerrankin kuitenkin näkemäänsä tyytyväinen (poislukien se, että Saksassa asti piti käydä kuvaamassa aitoja Focke-Wulfeja, mutta niitä nähdään vain vilaukselta rullailemassa kentällä, edes CGI:nä tehtyä lentokohtausta ei ole saatu mukaan vanhan uutisfilmimateriaalin kierrätystä lukuun ottamatta), kun on aitoa asiaa kankaalla aina Sturmeja ja T-34:sia myöten. Ja itse asiassa alun vaunuilla ajelut ovatkin kuin eri elokuvasta, sillä ne ovat intensiivisyydessään ja tiiviissä tunnelmassaan parhaimpia valkokankaalla näkemiäni panssaritaisteluita (poislukien se, että kaikkiin “tähtäimen läpi” kuvattuihin näkymiin on laitettu helposti tunnistettava saksalaisen tykin tähtäinristikko). Niiden ympärille olisi mielellään nähnyt rakennettuna vaikka kokonaisen elokuvan, ikävä juttu että parin alkukahakan jälkeen kyseinen aselaji unohdetaan kokonaan ja siirrytään edellä mainittuun karsikonharvennukseen.

Otan osaa kaikkien tulevien peruskoululaisten puolesta jotka joutuvat tämän yläasteen historiantunnilla katsomaan.

V2 – jäätynyt enkeli (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0489325/
Rikoskomedia, peukalo varovasti ylös

Njoo, ihan kiva. Tosin tarinan suhteen on otettu reippaasti omia vapauksia – huonompaan suuntaan. Jälkiviisaasti olisi voinut enemmänkin painottaa tätä Poria hallitsevan Kehittyvien Maakuntien Suomen, anteeksi FC Käppärän Poikien, pahuutta. Edelleenkin sekunnin sadasosassa tapahtuvat siirtymät silkan campin ja “vakavan” dekkarin välillä ovat se kantava voima. Mutta enää ei edes DVD-kotelo väitä kyseessä olevan haudanvakavan teoksen, mitä nyt ohimennen spoilaa koko juonen loppuratkaisua myöten.

On tietysti makuasia, luottaako ohjaaja komiikassa nasevaan dialogiin vai Pulttibois-tyyliin. Aleksi Mäkelä on aiheeseen sopivasti – onhan kirja kirjoitettu jo 1990, vaikkakin leffa on siirretty nykyaikaan – valinnut turhan monessa kohtaa jälkimmäisen. Elämää suurempi transvestiitti tai liioitellen artikuloidut heimolaiset kun tuovat dejavu-fiilikset niin vahvoina esiin, että melkein pelottaa. Tosin tahattomasti tai tahallisesti tulee mieleen myös Yön Saalistajat (näin oli jo kirjassa, ja ei pelkästään siksi että tapahtumapaikkana on Pori), ja se taas ei ole lainkaan huono juttu. Mutta niinhän tuli jo kirjassakin – arvaamaton ja väkivaltainen psykokonna Hopea kun on ilmetty Reuna, vain heittotähdet ja sifonkihuivi puuttuvat.

Ei niin hyvä kuin ykkönen, mutta viihtyi tuon parissa silti. Bonusta suomimetallia hyvin esittelevästä soundtrackista sekä siitä, että Jasper Pääkköstä ei ollut tunnistaa.

Apropoo, kolmas osa tulossa, koska Kata Kärkkäinen oli soittanut Selinille ja kysynyt olisiko jotain leffaa jonka hän voisi elantonsa pitimiksi käsikirjoittaa, ja V3 oli seuraavaksi vuorossa Solar Filmsin listoilla. Saas nähdä mihin se sitten perustuu, suomalaiset wannabe-teknotrilleristit eli Remeksen seuraajineen naurunalaisiksi tekevä Black Jack voisi olla kova juttu mikäli se ei kaadu poliittisen korrektiuden puutteeseen. Varsinaiseksi ongelmaksi noussee, että Mäen laajaan henkilögalleriaan nojaamisen takia joutuu kohta Suomen ammatti-elokuvanäyttelijöiden kapea kärki vetämään tuplaroolit.

Vares – yksityisetsivä (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0372594/
Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri, kasvot kämmeniin
Musta rikoskomedia, peukalo ylös

Elokuvan lähtökohdat eivät ole todellakaan sieltä parhaimmasta päästä: Solar Films -elokuva, ohjaus Aleksi Mäkelä, tuotanto Markus Selin, “executive tuottaja” (sic) Jussi Salonoja, “co-executive tuottaja” (sic sic) Sedu Koskinen. Post-traumaattinen stressioireyhtymä oli jo melkein auttanut unohtamaan Levottomat 3:n, joten uskalsin tekijöistä huolimatta tarttua tähän tekeleeseen, tosin ainoastaan siksi, että Reijo Mäen Vares-dekkarit ovat viime aikoina kolahtaneet kovaa ja toisaalta siksi että luotettava taho kehui leffaversioita hauskoiksi.

Mäen dekkarithan ovat kaukana haudanvakavasta jännityksestä, pikemminkin ne ovat mustaa komediaa ressukoista, joille elämän valttikortteja ei ole edes jaettu, ja joiden keskellä puolialkoholisoitunut yksityisetsivä Vares puolivahingossa aina törmää rikoksiin ja puolivahingossa onnistuu ratkaisemaan ne. En ole koskaan diggaillut hirveästi Aki Kaurismäen elokuvia, mutta jotenkin niiden ankean lakoninen tyyli sopisi Mäen melodramaattisen apeaan tunnelmaan ja terävään dialogiin kuin repaleisina raahautuvat pilvet mustaa hyhmää vellovan Aurajoen ylle. Niinpä Selinin, Suomen wannabe-Bruckheimerin sliipatun tuotantotyylin yhdistäminen niihin tuntui aluksi perin oudolta.

Elokuvan tekovaiheista tietämättömänä tuntuu pahasti siltä, että tässä on aluksi tosiaan yritetty tehdä isolla rahalla “Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri” kuten DVD-kotelon kansi mielenkiintoisesti kertoo. Alkupuolella on esmes ihan tyylikäs (mutta liian lyhyt) auto-takaa-ajo jossa poliisiauto pyöräytetään näppärästi katolleen, tämmöisestä Suomi-filmissä harvinaisesta äksönistä bonusta. (Näyttelijöille tätä ei tosin ole muistettu kertoa, alkaen Jari Halosen maanisesti ylinäyttelemästä hervottomasta pääpahiksesta.) Mutta sitten kun kuvausmateriaalia alettiin leikata yhteen joku sentään huomasi, että vakavaa tästä ei enää saa, kiitos yliampuvan komiikan, joten lisäämällä muutama voiceover sekä useampikin ruutuun pläjähtävä “henkilöesittely” leffa sysättiin lopullisesti komedian puolelle. Ikävää vain, että mainosmateriaali oli jo lähtenyt ja traileritkin ulkona…

Mutta hämmentävää kyllä, lopputulos toimii! kybällä kun tätä katsoo nimenomaan mustana dekkariparodiana. Vares-kirjojen surkuhupaisa maailma tavoitetaan täydellisesti juurikin ylinäyttelyn takia. Tai typecastingin. Tai Suomi-elokuvalle tyypillisen nolon komiikan. Tai tyylilajin äkillisten vaihdosten tai täysin tunnelmaan sopimattomien tehokeinojen myötä (terveisiä sille jonka mielestä Matrix-tyylinen pyörivä kamera lopun ammuskelussa oli viilein idea ikinä). Eihän tämä mikään klassikko ole, mutta naurunhörähdysten seassa kuluu puolitoista tuntia rattoisasti ja jättää jälkeensä halun katsoa jatko-osa.

Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983)

http://www.imdb.com/title/tt0140793/
Bondsploitaatio, hienonhieno mikropiiripeukalo hautautuu kivilouhoksen pohjalle

Halloweenina katsotaan perinteisesti kauhuelokuvia. Mutta jos sattuu olemaan pitkälle sofistikoitunut konnossööri, jolle japanilainen splatter on arkipäivää ja joka naureskelee gornoa katsellessaan, niin silloin ei mikään kevyt kama riitäkään. Tarvitaan todella vahvoja aineita suoraan suoneen – Visa Mäkistä! Kuoleman kurvit on nimittäin todellinen kauhuelokuva, jota ei uskalla katsoa kuin sormien läpi ja joka saa aikaan spontaaneja kauhunkiljahduksia. Siinä missä Yön Saalistajat koetti epätoivoisesti olla vakava elokuva ja on sen takia tahattoman hauska, 000 koettaa epätoivoisesti olla hauska. Mitä se ei suinkaan ole, vaan pohjattoman tylsä. Pari irtovitsiä naurattaa (kuten alkukohtauksen “Sheikki Ali Haa”), ja auto-takaa-ajossa on jo ihan yritystä ja oikeaa vauhdin tunnelmaa, mutta ei se oikein riitä.

Kun Bondsploitaatiosta on kyse, niin totta kai kaikki vakiokliseet ovat käytössä: Suomen salaista palvelua johtava X ja hänen hemaiseva sihteerinsä, salaisia aseita aggenttien harjoituskeskuksessa esittelevä “Proffa”, sekä maanalaiseen, tietokonekonsoleilla täytettyyn päämajaansa piiloutunut maan valloitusta havitteleva, naisvartiokaartin ympäröimä ja mielipuolisesti hohottava pääpahis, jonka suunnitelmana on istuttaa maan jokaisen silmäätekevän niskaan mikrosiru, jonka avulla heitä voidaan ohjailla. Kaikkien muiden 00-agenttien kadottua on valtakunnan ainoa toivo agentti 000, Jonas Breitenfeld, sanan kaikissa merkityksissä kyvytön tohelo.

Kengännauhabudjetista huolimatta aineksista voisi saada jotain irtikin, mutta kun ei niin ei. Saman vitsin jatkuttua jankuttamalla ties kuinka kauan tekee jo mieli pikakelata. 22 vuotta tuoreempi Nato Commando sentään tajusi, että tuleen ei saa jäädä makaamaan, eikä ronskista väkivallasta ja tisseistä ole ainakaan haittaa, ja olikin mitä mainiointa viihdettä. 000 puolestaan on lähes täysin väkivallaton ja totaalisen tissitön – vika jonka Mäkinen osasi sentään korjata Yön Saalistajissa. Säveltäjäkin on ilmeisesti ollut tuntipalkalla, sillä Bondia rippaavan pääteeman lisäksi sangen usein soi sama geneerinen funk-musiikin pätkä, joka myöhemmässä Yön Saalistajissa soi lähes koko elokuvan ajan.

Summa summarum: Yön Saalistajien parissa viihtyy, tämän ei.

Yön Saalistajat (1984)

http://www.imdb.com/title/tt0088437/
Finnsploitaatio, peukalo ylös

Niin kuin on monessa lähteessä todettu, elokuvan noustua hetkeksi pinnalle Night Visions -festivaaleilla tapahtuneen 25-vuotisjuhlanäytöksensä ansiosta, leffan pohjaidea – kovaksikeitetty gangsterielokuva – on jotain, mitä suomalaisessa elokuvassa ei oltu nähty ennen tätä eikä ole nähty tämän jälkeenkään. Tosin sitten törmätään siihen tosiseikkaan, että legendaarisen trash-ohjaaja Visa Mäkisen budjetti saatikka sitten kyvyt eivät olisi millään ilveellä riittäneet uskottavaan lopputulokseen, joten lopputulos on väkisinkin silkkaa campia. Toki avuton käsikirjoitus tai harrastelijatasoinen näytteleminen ei mitenkään auta asiaa. Saatikka sitten se tosiseikka, että Suomen Porissa toimiva suojelurahoja keräävä ja kultaryöstöihin erikoistunut gangsteriliiga, johon Porin poliisilaitos yrittää soluttautua useamman poliisin voimin, on jo lähtökohtaisesti epäuskottavan tuolla puolen. Puhumattakaan Porin “rantahotellin” “kasinolla” miljoonia uhkapeliin hassaavasta yritysjohtajasta. Ja niin edes päin.

Koska ollaan 1980-luvulla, niin totta kai kalapuikkoviikset, kiharat ja takatukka ovat muotia, ja ilmiselvästi ihmiset ovat tuolloin huvitelleet tukehduttamalla turkiseläimiä jalkoväliinsä ja jättämällä trofeen niille sijoilleen. Liigan maanisesti käkättävällä, pellavapukuun ja avonaisena roikkuvaan pastellipaitaan pukeutuvalla Pomolla on luonnollisesti espanjalaistyylinen hacienda jossa ihmiset käyskentelevät alastomina, ja hänen oikeana kätenään toimii Reuna, suomalaisen elokuvan hahmogallerian kulminaatiopiste. Ei voi tarpeeksi korostaa, että enkelikutrinen, Dingo-tyylisiä sifonkihuiveja suosiva, mölisevä, väkivaltainen, arvaamaton ja huumeongelmainen psykopaattikorsto, jolla on nahkatakki (jossa on tekstejä kuten “FUCK”, “PUNK” ja “TAIDE KUULUU KAIKILLE”), katkaistu haulikko, oidipaalinen suhde kuolleeseen äitiinsä, ja ennen kaikkea heittotähdet on jotain, jota on nähty liian vähän Suomi-filmissä (tai oikeastaan yhtään missään). Etenkin Reunan “teemamusiikki”, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin Psykon suihkumurhakohtauksen viuluja soitettaisiin epävireisen thereminin ja halvan sähköurun duettona, on mieleenpainuva kokemus. Itse elokuvan pääteema puolestaan (joka kuullaan noin sata kertaa elokuvan aikana) sopisi paremmin johonkin puskafarssiin. (Eiku hetkinen…)

Pomon ja Reunan lisäksi henkilöhahmoista jää mieleen Kauko Helovirran esittämä komisario, jota mies esittää tutuin Radioteatterin komediakuunnelmamaneerein. Niin, ja ohjaajaneron itsensä esittämä comic relief, juoppo, koko ajan pullosta naukkaileva ja röyhtäilevä kalastaja, joka jatkuvasta “wardrobe malfunctionista” kärsivän naisensa kanssa törmää elokuvan sankareihin ja konniin useampaankin otteeseen. Testiryhmämme oli myös pakko poistua elokuvan jälkeen juomaan kossuvissymaljoja selvästi itävientihenkisen teolisuusjohtaja Angströmin kunniaksi. Seurueemme naispuolinen jäsen vaati, että häntä on tästedes kutsuttava Velmaksi elokuvan “kohtalokkaan kaunottaren” mukaan.

Joku saattaisi huomauttaa, että elokuvan tapahtumissa ei ole logiikan häivää, että huono vitsi ei parane toistamalla sitä tuhat kertaa, että takaa-ajot ja etenkin tulitaistelut ovat jotain itkettävän surkean ja myötähäpeää herättävän välimaastossa, ja niin edespäin, mutta hän ei ole selkeästi ymmärtänyt elokuvan ydintä. Eikä sitä, että en muista mitä leffaa vielä toista kertaa katsoessakin olisi viimeksi ollut näin hauskaa.

Erikoismaininta täytyy antaa 25-vuotisjuhlanäytöksen “live-kommenttiraidalle”, jossa Reunan ja Pomon näyttelijät alustivat leffan ja kommentoivat sitä jälkeenpäin. Selkeästi Night Visionsin pojat olivat pehmentäneet miekkosia taikajuomalla, jotta nämä eivät täysin nolostuneet yleisön hörähdyksistä. En tosin ymmärrä anteeksipyytelevää asennetta: “tätä pitää katsoa aikansa tuotteena”. Miksi pitäisi hävetä sitä, että tekee trashia ja että se on kivaa? Mutjoo, haastattelut, etenkin leffan jälkeen tulleet, olivat lähes yhtä kipeitä kuin itse leffakin. (“Saatiinks me edes palkkaa tästä?” -“No saatiin ainakin.”) Mutta olisipa Visa Mäkinen itse ollut paikalla: jos loppuunmyydyssä näytöksessä yleisö antaa pitkät aplodit, on se jotain mitä hän tuskin on koskaan kokenut uransa aikana.

Insiders (1989)

http://www.imdb.com/title/tt0097582/
Draama, peukalo alas
Camp-klassikko, peukalo ylös

Hoh hoh. Lastensadun mustavalkoisuudella kerrottu moraliteetti, jossa kaikki rikkaat ovat ZOMFG TEH EEVUL ja/tai ainakin onnettomia ihmisraunioita ja ainoastaan kommunistitoimittaja ja yksinhuoltajan tytär hyviksiä. Juoni ei pysy hanskassa, eikä saa selvää pitikö tämän olla draama, trilleri vaiko murhamysteeri (sori vaan, nyt meni pilalle se twisti parikytä minsaa ennen loppua). Aidoksi Suomi-leffaksi tämän tunnistaa puisesta näyttelijätyöstä ja pakollisesta puolituntisesta kännissä avautumisesta.

Elokuvan pelastaa kuitenkin camp-klassikon asemaan runsas ja itsetarkoituksellinen tissien määrä (no ohjaajana Lauri Törhönen, mitä muuta odotitte), sekä ihanan karmiva kasarimiljöö kera stereotyypisen juppielämäntyylin kuvauksen, joka tosin jää epäuskottavaksi, budjetin pienuus paistaa räikeästi läpi. Plus elokuva jonka päähenkilö on moraalisesti täysin läpimätä riistokapitalisti nimeltä Lasse ei voi olla läpeensä huono. Nostalgiapisteitä kerätään hupaisalla hax0r0intikohtauksella, jossa arvaillaan minuuttitolkulla “käyttäjätunnusta” (ehkä pikemminkin salasanaa?).

Toisaalta, Russ Meyerinkin leffat olivat yhtä lailla lapsellisia moraliteetteja, mutta niissä on enemmän “katsottavaa”, sekä parempi käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, näyttelijätyö, tai oikeastaan ihan mikä vaan, mukaanlukien takaa-ajot, jollaiseen tämä kalkkuna huipentuu. Mut ne ei olekaan kasaria.

Tiivistettynä, elokuva tuo oudosti mieleen toisen kulttikalkkunan, nimittäin legendaarisen Visa Mäkisen Yön saalistajat.

Leijat Helsingin yllä / Drakarna över Helsingfors (2001)

http://www.imdb.com/title/tt0248770/
Sukupolvikertomus/draama, peukalo alaspäin

Oi voi. Loistava potentiaali on hukattu täysin.

Se nyt on tietenkin vakio-olettama, että 90% tapahtumista ja hahmoista on karsittu ja jäljellä olevastakin suurin osa kerrotaan toisin kuin kirjassa. Suomeksi: 90 minuuttia miinus alku- ja lopputekstit on AIVAN liian lyhyt mitta tarinalle, henkilöt jäävät ontoiksi ja tapahtumat selittämättömiksi. (Aikakaudella, jolla jokainen Van Damme -potkintakin on 150 minuuttia, ei voi käsittää…)

Toinen ongelma on taas se, mikä tekee kirjasta viehättävän: se on kuin muistelua, kuin henkilöt itse kertoisivat tarinaa lukijoille. Se rönsyilee, polveilee, ja sahailee ajassa sikin sokin edestakaisin. Siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta kirjan lopussa hahmot tuntuvat tutuilta kuin todelliset ihmiset. (Lisää tarttumapintaa löytyy, jos Helsinki on tuttu paikka, ja vielä enemmän jos tuttavapiiristä löytyy yksilöitä joista löytyy joidenkin hahmojen piirteitä, ja kaikkein eniten jos suhtautuu palvovalla asenteella 1980-lukuun, mukaanlukien permanentit, olkatoppaukset ja italobarbaarileffat.) Yhden yhtenäisen tarinan sijasta kirja on pikemminkin yhteisön kuvausta, eräänlainen mielentila, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa mielessään tarina vastaantulevista sirpaleista.

Lopputuloksena leffa on sarja irrallisia kohtauksia, joka ei aukene ilman kirjaa, ja kirjan lukenut puolestaan kiroilee, miksi tämäkin on toteutettu eri lailla (ja yleensä huonommin) kuin kirjassa. Kirjassa aikatasojen välillä pomppiminen onnistuu paljon helpommin, mutta leffassa keitos on sellainen että Tarantinoltakin se palaisi pohjaan. Varsinkin ohjaajan/käsikirjoittajan tapa niputtaa yhden päivän aikana tapahtuviksi tapahtumia joilla kirjassa on vuosienkin väli alkaa tuntua kömpelöltä aasinsillalta, johon on jouduttu turvautumaan kun ilmeisesti Spede poltti kaiken raakaselluloidinkin.

Hieno kirja olisi ansainnut paremman sovituksen, esmes tv-sarjana, jossa hahmoilla ja tapahtumilla olisi tilaa kasvaa ja hengittää – vai kuvitteliko tuotantoportaassa joku tosiaan, että suomenruotsalainen (fiktiivinen) sukutarina valloittaisi maailman leffamarkkinat?

Kolmistaan (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0972385/
Draama, peukalo alas

Vähemmän yllättäen suomalainen ihmissuhde-elokuva tarjoaa minulle taas kerran WTFIGO-elämyksen. Aluksikin leffassa ei vaikuttanut olevan yhtään ns. normaalisti käyttäytyvää ihmistä, eli oliko tämä (musta) komedia? Ainakin hassu naamanvääntely viittaisi siihen, vai onko sillä vain koetettu keventää pateettista draamaa? Toiseksi, leffassa on koko ajan tunnelmaan piilotettuna omituinen väkivallan uhka, joka ei koskaan purkaudu. Kolmanneksi, leffa rikkoo “Tsehovin asetta” törkeällä tavalla: päähenkilön hengityskatkoksista tehdään iso pointti eikä se johda yhtään mihinkään. Neljänneksi, elokuva myös loppuu täysin äkkiarvaamatta ja töksähtäen.