Sherlock Holmes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0988045/
Rikoskomedia, suurennuslasi ylös

Uuden Sherlock Holmesin juliste, jossa oli ukko-Mauser ja savuava Eiffel-torni – jolle taitaa taas tapahtua pahoja asioita – myi elokuvan minulle. Mutta samalla tajusin, että minunhan on nähtävä avausosa ennen kuin menen katsomaan jatko-osaa. Odotukset eivät sanottavammin olleet korkealla, koska joskus muinoin lukemani pari Sherlock-tarinaa eivät olleet kovin tenhoavia, ja telkkarissa paraikaa pyörivä kasariversio on brittiläistä epookkidraamaa puuduttavimmillaan. Toisaalta, modernisointikin on taitolaji, onhan yksi historian epäonnistuneimmista sarjakuvafilmatisoinneista The League of Extraordinary Gentlemen josta (toisin kuin fantastisesta alkuteoksesta) ei missään vaiheessa synny minkäänlaista illuusiota siitä, että se tapahtuisi edes kuvitteellisella 1800-luvulla.

Jos olisin oikein ilkeä, sanoisin, että ohjaaja Guy Ritchie on tehnyt vain yhden elokuvan, vähän samaan tapaan kuin Tim Burtonkin. Vaikka pääosissa olisi Jason Stathamin tai Brad Pittin tapaisia persoonia, menevät pätkät brittiläisistä pikkunilkeistä murjomassa toisiaan murrerikkaan sanailun ohessa minun muistikuvissani auttamatta sekaisin. Mutta kaava kuitenkin toimii kerrasta toiseen, miksi sörkkiä jotain joka ei oo särki, joten ei pitäisi olla yllätys, että Sherlock Holmesin tunnistaa välittömästi Ritchie-elokuvaksi. Ja leimallisesti englantilainen rikoselokuva sopii englantilaisen rikoskirjallisuuden arkkihahmon eloon herättämiseen kuin knalli päähän.

Mikä kuitenkin nostaa homman täysin uusiin sfääreihin, on Robert Downey Jr.:n maaninen sekoilu (etsivänä) itsenään. Oletettavasti Ritchie on (aivan oikein) päätellyt, että typecasting kannattaa hyödyntää, ja hillitsemisen sijasta pikemminkin vain yllyttää. Downeyn Holmes on samaan aikaan sekä ratkiriemukas että säälittävä. Luonnehdinta tarjoaa myös tehokkaan argumentin lopettaa tämänkin voimakaksikon ympärillä iät ja ajat vellonut gay vai ei -keskustelu: läheisriippuvainen ja sosiaalisesti vammainen Holmes onnistuu karkottamaan kaikki naiset läheltään vain avaamalla suunsa, mutta kaikkien pakkomielteidensä keskellä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta suoraan pullosta latkiessaan mies ei edes huomaa, että häneltä puuttuisi jotain.

Lisäkehuja pitää vielä antaa siitä, että Jude Law on myös jokseenkin täydellinen tohtori Watson. Jotenkin Law sopii minusta paljon paremmin tämmöiseen jäyhään stiff upper lip -rooliin kuin hurmuriksi. Myös Downeyn ja Law’n keskinäinen kemia toimii, sanailua on ilo katsella. Ja siinä missä suunnilleen jokainen uusi filmatisointi jo aiemmin tunnetusta hahmosta yrittää epätoivoisesti olla “origin movie”, niin tämä kino ui ronskisti vastavirtaan: Holmes ja Watson ovat ratkoneet yhdessä rikoksia jo hyvän aikaa, ja Watson yrittää jo asettua aloilleen morsiamensa kanssa (mitä Sherlock luonnollisesti yrittää sabotoida parhaansa mukaan).

Hämmentävintä kyllä, kerronta ja kuvasto on selkeästi modernia, mutta siitä huolimatta hahmot, dialogi ja tapahtumat tuntuvat sopivan täydellisesti viktoriaanisen ajan Englantiin. On jokseenkin huvittavaa kuunnella Holmes-puristien kurlaaminen liiallisesta modernisoinnista: jo alkuperäisissä tarinoissa mestarietsivämme kuvataan miekkailun ja itämaisten taistelulajien taitajaksi, ja vaikka tarinat ovat Watsonin ”suurelle yleisölle” kirjoittamia, arvatenkin sanitoituja kertomuksia, niin silti niistä käy ilmi, että Holmesin päihteiden käyttö karkaa lapasesta, elämänhallinta on sangen puutteellista, sekä miehellä on monia omituisuuksia ja päähänpinttymiä. Periaatteessa mille tahansa yksityiskohdalle löytyy alkuperäinen lähde, vaikkakin kaikki on vedetty kieli poskella överiksi kolmanteen potenssiin. Ehkä esillepano on siis koomisempi kuin mitä sir Arthur oli tarkoittanut, mutta koska vakavia tulkintoja on tehty jo enemmän kuin laki sallii, niin missä on ongelma, etenkin kun lopputulos on enemmän kuin onnistunut?

Holmesia voikin siis suositella varauksetta kaikille genremieltymyksistä piittaamatta, mikäli humoristinen seikkailuelokuva on edes joskus uponnut.

Niin, ja taas kerran kuuluisa holokaustiteoriani todetaan oikeaksi: pääpahis yrittää teljetä vastustajansa huoneeseen ja kaasuttaa heidät vetysyanidilla

The Three Musketeers 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1509767/
Seikkailu, floretti ylös

On olemassa koulukunta, jonka mukaan elokuvan on oltava katarttinen kokemus, täynnä raskassoutuista symboliikkaa, elämää suurempia filosofisia kysymyksiä, ja moniselitteisiä kohtauksia. Toinen koulukunta taas edellyttää dystooppista nihilismiä ja ultraväkivaltaa. Molemman koulukunnan edustajat saavat katatonisen shokin, jos heidät raahaa katsomaan Musketöörien varmaan noin sadannetta inkarnaatiota, joka on, ei enempää eikä vähempää kuin viihdyttävin elokuva pitkään aikaan.

Ei, elokuvalla ei ole mitään piilotettua sanomaa tai tarkoitusta, se on höyhenenkevyttä hattaraa, ja juuri siksi se iskee kaamosmasentuneeseen mieleen kuin miljoona ilmalaivaa. Koska perinteisiä versioita on jo enemmän kuin tarpeeksi, niin formulan tuulettaminen poskettomilla toimintakohtauksilla (mitä totaalisen aliarvostettu The Musketeer jo vähän yritti, mutta niin vain sekin sai aikaan itkupotkuraivareita) tai steampunk-henkisillä keksinnöillä on enemmän kuin tervetullutta. Myös loputtomat postmodernit popkulttuuriviittaukset nykivät suupieliä ylöspäin. Huumorikin on enimmäkseen onnistunutta, tasapainoillen hiuksenhienosti sillä rajalla ettei leffa kuitenkaan lipsu pelkäksi komediaksi.

Vaahto suussa kurlaavilta, 130% kirjalle uskollista versiota odottaneilta puristeilta jää kuitenkin täysin huomaamatta se, että siinä ohella puvustus ja lavastus on autenttisempaa kuin monessa muussa versiossa, ja juonikin pyörii niiden kuningattaren korujen ympärillä, toisin kuin monessa muussa versiossa. Toki hahmojen motivaatiot on käännetty päälaelleen, kuten melkein kaikissa muissakin versioissa (tästä jäljempänä), mutta se menee melkein musketöörielokuvaperinteen kunnioittamisen piikkiin. Hupaisasti elokuva on myös näytelty wanhan ajan seikkailuelokuvien tyyliin, mikä sopii kuvaan kuin sulka hattuun.

Castingkin on osunut nappiin, vähemmän tunnetut musketöörit ovat oivallisia venkuloita, Christoph Waltz kierrättää Hans Landan onnistuneesti Richelieun hahmoon vaikkei saakaan täysin vapaasti irroitella, Mads Mikkelsen julmistelee Rochefortina todella väkevästi, ja vaikka olisi kuinka katu-uskottavaa elitismiä tahansa dissata Milla Jovovichin näyttelijäkykyjä, niin tämän Milady on todellinen täysosuma – muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Orlando Bloom muuntautuu onnistuneesti tyypilliselle roolilleen lähes vastakkaiseksi niljakkaaksi Buckinghamin herttuaksi, mikä tuo mieleen Richard III:n ja sen, että ilmeisesti Buckinghamin herttuoilla on aina ollut ns. hyvä pössis. Toisaalta Richard III tuo taas kerran mieleen tämän kuuluisan reduktioteorian, koska Euroopan kartalla tinasotilaita siirtelevän kardinaalin vartiokaarti on taas kumman tutun oloisesti puettu mustaan ja punaiseen, rivit ovat suorassa ja paraatit suosiossa, soihtujen valossa käydään potkimassa ovia sisään…

Koska elokuva on muuten silkkaa silmäkarkkia, annan tällä kerralla jopa anteeksi 3D:n, vaikkei se tuokaan mitään varsinaista lisäarvoa. Enimmäkseen se on huomaamatonta – aitona 3D:nä filmaamisen ansiosta konversion sijaan – mutta varsinkin staattisissa lähikuvissa vaikutelmaa on korostettu jo häiritsevässä määrin.

Harmillisesti vain purejenkit eivät ymmärtäneet tämän päälle laisinkaan (ilmeisesti siksi kun se tapahtuu Europpassa eikä siinä ei ole tarpeeksi Hollywood-tähtiä), eli jatko-osia varten jätetyt runsaslukuiset koukut saatettiin heittää turhaan (mm. Richelieun miekkailutaito). Onneksi mitään päätöstä suuntaan tai toiseen ei kai ole vielä tehty. Ilmeisesti studio on kuitenkin ihan tyytyväinen tuottoihin, selvisihän projekti Euroopan-suosionsa turvin melkein omilleen jo teatterikierroksella (lipputulot 1,5 x budjetti), mihin useimmat elokuvat eivät edes pääse. Osassa maista tämä ei ole vieläkään sitä paitsi edes avannut, ja DVD/televisio/VOD-levitys joka tapauksessa vääntää luvut kyllä vielä reilusti plussan puolelle, mutta riittääkö se vihreän valon näyttämiseen jatko-osalle? Toivottavasti kyllä.

Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi, ketkä (kirjan) alkuperäisessä tarinassa todella ovat pahiksia?

Mikäli muistini ei täysin petä (kuitenkin pettää), niin Miladyhan on saanut murhaajan poltinmerkin täysin syyttömänä. Hänet on lapsena pakotettu luostariin, josta hän 14-vuotiaana ”karkaa” papin ”avustuksella” (taatusti hurskaan kirkonmiehen tarkoitusperiä ei tarvinne arvailla). Papin veli, pyöveli, on kuitenkin varma siitä, että Milady on vietellyt hänen veljensä, ja vaikka tuomioistuinkin on (1600-luvulle poikkeuksellisen edistyksellisesti) ymmärtänyt, mistä on ollut kyse, ja todennut Miladyn syyttömäksi, pyöveli käyttää oman käden oikeutta merkitäkseen hänet. Luonnollisesti Athosta (ja myöhemmin d’Artagnania) ei kiinnosta kuunnella tällaista tarinaa, vaan kysymättäkin hänelle on ”selvää”, mistä merkki on peräisin.

Pikakelataanpa tarinan nykyhetkeen. Kirjassahan kuningatarhan on oikeasti petturi ja paitsi pitää salasuhdetta yllä, hyväksyy sen, että Buckingham lietsoo protestanttien kapinaa. Richelieu ja hänen asioillaan toimiva Miladyhan pikemminkin yrittävät suojella Ranskaa! Käsittämättömän loogisen aivopierun säestämänä nohevat musketöörit päättävät sitten suojella kuningatarta (ja Buckinghamia). OK, ovathan he vannoneet uskollisuutta nimenomaan kruunulle, eivät Ranskalle (musketöörithän olivat kuninkaan oma henkivartiokaarti), mutta olikos tuo nyt ihan kuninkaan edunkaan mukaista?

Kaikki luonnollisesti huipentuu, kun (anti)sankarimme itse “tuomitsevat” Miladyn kuolemaan farssimaisessa näytösoikeudenkäynnissä – ellei Milady olisi tappanut Constancea (joka naiiviudestaan huolimatta oli myös syyllistynyt maanpetokseen auttamalla musketöörejä), Milady olisi joka tapauksessa pitänyt vaientaa kiusallisena todistajana, mutta onneksi nyt löytyi kätevä tekosyy. Sopivasti pyöveliksikin järjestyy sama kaveri joka jo aiemmin oli käytellyt poltinrautaa turhan innokkaasti.

Eipä ihme, että elokuvaversioilla on tarve ainakin jättää Mildayn tausta huomiotta tai sitten keksiä kokonaan omia juttujaan. Myös Richelieun hahmo on usein käännetty päälaelleen ja laitettu juonittelemaan Ranskaa vastaan, jottei katsoja turhaan joutuisi suorittamaan moraalista pohdintaa.

Sekin, miksi musketöörien sukset menevät alun perinkin ristiin Richelieun kanssa, onnistutaan lähes poikkeuksetta kääntämään heidän edukseen – pahan kardinaalisedän vartijat yrittävät silkkaa ilkeyttään estää heitä hauskasta poikamaisesta kisailusta, vaikka (usein kuolemaan johtaneet) kaksintaistelut olikin jo tuolloin (hyvästä syystä) lailla kielletty…

Kokonaan oma lukunsa on sitten se, että kaikki neljä musketööriä olivat kyllä olleet todellisia henkilöitä, mutta Dumas keksi heille täysin omat seikkailunsa d’Artagnanin muistelmien perusteella. “Based on a true story”, on sitä osattu jo silloinkin.

The Eagle (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1034389/
Historiahässäkkä, peukalo alas

Epäloogisista ja kliseisistä juonenkäänteistä huomaa viimeistään että tämä on alunperin ollut nuortenkirja. Eikö Hollywoodin tuotanto ole jo muutenkin tarpeeksi lapsellista, pitääkö vielä siis mennä aikuisten elokuvia adaptoimaan lapsille tarkoitetusta materiaalista? No, on teosta sentään (inttter wepin ihmemaan perusteella) mukailtu aika vapaasti ja lisäilty omia, ja alun piiritystaistelu varsinkaan ei ole enää pilteille suunnattua ihastuttavan graafisessa kuvastossaan jossa päät pomppivat ja irtoraajat lentelevät.

Katsojien huomion tultua kiinnitetyksi human interestillä voidaankin sitten siirtyä draamaan, ja tässä vaiheessa elokuva kompastuu omiin jalkoihinsa. Pölhön käsikirjoituksen (perusideasta olisi voinut kyllä saada jotain kiinnostavaakin irti) joka pelaa koko ajan äkkiväärillä ylläripylläreillä (unohtamatta perinteistä deusexmachinaa) lisäksi ongelmana on näyttelijätyö: Channing Tatum möllöttää läpi elokuvan yksi ilme naamallaan. Sopiihan se ilme tosin kohtauksiin joissa kärsitään verenhukasta, aivotärähdyksestä tai verenmyrkytyksesetä, mutta olisi sitä nyt voinut sentään harjoitella kuvausten ulkopuolella. Aikuiseksi kasvaneen Jamie Bellin nappisuoritus vain korostaa Tatumin pökkelöisyyttä. G.I. Joessa tämä ei vielä haitannut, mutta vakavammassa tuotannossa kylläkin.

Historianitkuttajaa ilahduttavasti leffassa sentään legioonan komentajaa tituleerataan legaatiksi, eikä kenraaliksi kuten Gladiatorissa, ja muutenkin on kivasti detaljia, mitä nyt roomalaisten jousimiehet on unohdettu eikä kelttien tiedetä enää 2. vuosisadalla käyttäneen sotavaunuja (varsinkaan pyöräterillä varustettuja). Samaten, roomalaisten kreikkalaisilta oppima “vapaiden miesten” tapa kätellä kyynärvarresta tuskin oli levinnyt brittien keskuuteen. Hauskasti leffan loppuratkaisu myös onnistuu yhdistämään (nykytiedon valosssa ilmeisesti pelkät) tarut IX legioonan katoamisesta Kaledoniassa ja historialliset dokumentit siitä, että legioona siirtyi Germaniaan niin että molemmat versiot tarinasta olisivatkin totta. Gaeli korvaa elokuvassa piktinkielen (josta ei ilmeisesti vieläkään tiedetä paljon mitään), mutta luo silti kivasti paikallisväriä.

Hauska tosin nähdä että piktit alkavat jo olla kliseisyydessään 2000-luvun vastine intiaaneille, ehkä siksi että tarvitaan joku pahis jonka kohdalla ei voida pelata rassismi-korttiakaan koska ovat länsieurooppalaisia. Tai siis, piktit kuvataan täysin samoin kuin inkkarit länkkäreissä: Skotlannin vuorillakin heilutaan ylävartalo paljaana ja sotamaalit on päällä koko ajan, kaikki ovat verenhimoisia barbaareita joista väkivalta on oikeastaan aika kivaa varsinkin (lue: etenkin) jos siihen liittyy kidutusta, lisäksi annetaan näitä myyttisiä ominaisuuksia kuten kirjaimellisesti tyhjästä ilmaantuminen (jepjep).

tl;dr: jos kyllästyyy pyörittämään Roomaa DVD-soittimessa, niin tähän ei kuitenkaan kannata turvautua.

Tali-Ihantala 1944 (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0378848/
Hautamuistomerkki, peukalo alas

Taas kerran itsenäisyyspäivänä – joka suurta idoliani Ämpäripäätä siteeratakseni on perverssi yhdistelmä pitkääperjantaita ja puolustusvoimain lippujuhlaa: “Jeesus haudataan sotilaallisin kunnianosoituksin” – ihmettelin, eikö YLEllä tosiaan ole näyttää muita suomalaisia sotaelokuvia kuin klassinen Tuntematon (uusioversiota ei tueta). Katsahdus edellisen päivän ohjelmatietoihin paljasti että on, matka huojuvalle, Burj Dubain kanssa korkeudesta kilpailevalle “katsomista odottavat DVD:t” -pinolle paljasti että on, mutta näköjään sellaisia joita ei pitäisi näyttää.

Kas kun jo Tali-Ihantalasta kirjoitetuista arvosteluista (joissa kuitenkin muistettiin pääsosin mumista epäselvästi “kansallinen merkkiteos”… “kunnianosoitus veteraaneille”… “ei saa unohtaa”) saattoi lukea rivien välistä, että kyseessä on suomalainen vastine perinteiselle parisuhdetesterille A Bridge Too Far. Jaa mikä testeri? No kun nainen pakottaa miehen katsomaan kanssaan Sinkkuelämää-leffan pidennetyn version, niin eikö ole vain kohteliasta että nainen puolestaan katsoo miehen kanssa yhtä pitkän, yhtä lailla häntä kiinnostavan ja yhtä jouhevasti etenevän leffan?

Ennakko-odotuksena oli siis paikalleen kuollutta pönötystä ja epäyhtenäinen tarina jossa ei ole päähenkilöitä lainkaan. Tosin Yhdellä sillalla liikaa on puolustuksenaan se, että se perustuu kirjaan, ja kirjalla puolestaan se, että niin britit kuin amerikkalaisetkin ovat yleisönä kuin pikkulapsia, heille asiapitoista historiankirjaakin pitää jatkuvasti elävöittää kertomalla pieniä hauskoja tarinoita sieltä täältä niin, että kokonaiskuva hukkuu niiden taakse eikä muuta sisältöä paljon olekaan (tällä vuodatuksella ei ole luonnollisesti mitään yhteyttä siihen, että olisin jotenkin pettynyt taannoin alennusmyynnistä hankkimaani Anthony Beevorin itseään toistavaan, epäselvään ja olennaisia asioita huomiotta jättävään Normandia-kirjaan, ehei).

Mutta voi yllätystä! Tähän verrattuna ABTF on suorastaan kepeä ja sukkelasti etenevä, ja siinä on jopa selvästi erottuvia päähenkilöitä sekä ymmärrettävissä oleva tarina! Jo edesmenneen Åke Lindmanin käsitys eeppisestä kerronnasta kun oli näköjään filmata minuuttitolkulla staattisella laajakulmalla metsää jossa räjähtelee (joko oikeasti tai CGI:nä) samalla kun jousisoittimet pauhaavat jotain “Tuonelan joutsenen” kuuloista teemaa. Tähän verrattuna haudasta kaivettu ja rollaattorilla pystyyn tuettu Adolf Ehrnrooth-vainaakin olisi eloisaa katseltavaa, ja valehtelematta noin puolet elokuvan sisällöstä koostuu tästä. Se toinen puoli koostuu irrallisista kohtauksista, joissa päähenkilöitä ei aina edes nimetä, puhumattakaan että hahmot palaisivat elokuvaan myöhemmässä vaiheessa. Dialogia ei liiemmälti ole, usein vuorosanat koostuvat neljättä seinää rikkoen kameralle lausutuista latteuksista jotka kuulostavat ehkä hyvältä veteraanien muistojuhlassa.

Välillä seuraa karttaruutu ja/tai morsetusefektin kera ruutuun tulostettavat pari tekstiriviä, jotka eivät kyllä auta ymmärtämään yhtään mitään kokonaiskuvasta tai seuraavan kohtauksen merkityksestä sille, ellei ennestään tiedä. Jos tarkoituksena oli tehdä draamadokumentti, niin sitten se selostajanääni taustalle, kiitos. Varmaan tulevaisuudessa tämmöinen versio tehdäänkin, sinällään komea materiaali kun käy moiseen vallan hyvin. Mutta jos tarkoituksena – niin kuin markkinoinnin perusteella käy ilmi – oli tehdä draamaelokuva, niin silloin kokonaiskuva pitää välittää narratiivin kautta. Tähän taas on perinteisesti käytetty – siksi, että se toimii – sitä, että upseerit hikoilevat tuskaisina kartan ääressä adjutanttien siirrellessä karttamerkkejä ja lukiessa ääneen tilanneraportteja ja tiedustelutietoja, ja dialogista käy ilmi sekä kokonaiskuva että seuraavan rintamalla tapahtuvan kohtauksen merkitys. No voihan sitä karttaakin vilauttaa, mutta osana lavasteita, eikä staattisena pahvikuvana.

Pilkkua fiilaava ja höyläävä militääriharrastaja on kerrankin kuitenkin näkemäänsä tyytyväinen (poislukien se, että Saksassa asti piti käydä kuvaamassa aitoja Focke-Wulfeja, mutta niitä nähdään vain vilaukselta rullailemassa kentällä, edes CGI:nä tehtyä lentokohtausta ei ole saatu mukaan vanhan uutisfilmimateriaalin kierrätystä lukuun ottamatta), kun on aitoa asiaa kankaalla aina Sturmeja ja T-34:sia myöten. Ja itse asiassa alun vaunuilla ajelut ovatkin kuin eri elokuvasta, sillä ne ovat intensiivisyydessään ja tiiviissä tunnelmassaan parhaimpia valkokankaalla näkemiäni panssaritaisteluita (poislukien se, että kaikkiin “tähtäimen läpi” kuvattuihin näkymiin on laitettu helposti tunnistettava saksalaisen tykin tähtäinristikko). Niiden ympärille olisi mielellään nähnyt rakennettuna vaikka kokonaisen elokuvan, ikävä juttu että parin alkukahakan jälkeen kyseinen aselaji unohdetaan kokonaan ja siirrytään edellä mainittuun karsikonharvennukseen.

Otan osaa kaikkien tulevien peruskoululaisten puolesta jotka joutuvat tämän yläasteen historiantunnilla katsomaan.

Prince of Persia: The Sands of Time (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0473075/
Seikkailu, peukalo ylös

Tästä tuli positiivisella tavalla mieleen Stardust. Toisaalta, elokuva on tyylipuhdas seikkailuelokuva, genre jonka huippukausi ajoittuu kauas elokuvien liitukaudelle ja jonka luulin kuolleen viimeistään kultaiselle kasarille. Eikä tuotos lainkaan häpeä vertailussa edes genren klassikoihin, vaikka niitä ei ihan täysin pystykään haastamaan. Tässä on oikeastaan kuitenkin se kaikki: toimintaa, romantiikkaa ja huumoria. Potentiaalia treffikinoksi iänikuisten romkomien sijaan? Lavastuskin on komiaa, vaikkakin on peräisin noin tuhat vuotta myöhäisemmältä ajalta kuin itse tarina, mutta vanhan sadun tapaan kerrotun tarinan kohdalla historiallinen paikkansapitävyys ei muutenkaan liene kovin tarpeellista. Dialogi on erittäin nasevaa, eräskin Marin Countyn flanellipaitainen asukki taisi noin 30 vuotta sitten unohtaa miten tämmöistä sanailua kirjoitetaan.

Jos jostain pitää rutkuttaa oikeasti, niin vaikka pelielokuva onkin, niin olisi sitä tasohyppelyä voinut vähän karsia, ja hassasiinit alkavat olla jo ninjojakin enemmän överiksi vedettyjä (tosin näihinkin pätee “Inverse Ninja Law”: yksinäinen hassasiini on lähes voittamaton, joukkoina esiintyessään ne ovat kasoihin lahdattavia peruspahiksia). Eivät ne kuitenkaan estä nauttimasta elokuvasta. Ja tämä siis ilman mitään fanilaseja – en ole pelannut kuin ensimmäistä Persian Prinssiä lyhyesti, ja siitäkin on kohta 20 vuotta aikaa.

Mutta voi! Kriitkoilla näyttää olevan hälytin joka termin “pelielokuva” kohdalla käynnistää automaattisen teilausgeneraattorin, ja juuri kun tarjolla olisi ollut ensimmäinen oikeasti hyvä pelielokuva (nimim. maailman ainoa Resident Evileistä pitävä). Ei kannata uskoa. Jerry Bruckheimer ei petä, tälläkään kertaa.

Robin Hood (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0955308/
Spektaakkeli, peukalo alas

Kun elokuvan ensimmäisessä trailerissa promottiin taglinea “The story behind the legend”, toiveeni heräsivät. Robin Hoodin hahmohan kun on moneen kertaan historiassa retusoitu. Aina siitä asti kun nimi alkaa 1220-luvun lopulta asti esiintyä oikeuden pöytäkirjoissa jonkinlaisena yleisnimenä lainsuojattomalle – sikäli kun se ei ole pelkkää väännös sanoista “robbing hood” – hahmoa on muuteltu aina ajan tarpeita vastaavaksi.

Vanhimmissa balladeissa Robin oli ollut ennen maantierosvon uraansa vapaa tilallinen, ja saattoi näin tarkastella feodaalista yhteiskuntaa “ulkopuolisena tarkkailijana” koska ei ollut (nyt eikä aiemmin) kenenkään herra tai palvelija. No, balladien tullessa rahvaan lisäksi aateliston suosimaksi, Robin retusoitiin Huntingtonin kreiviksi, koska muutenhan hän ei olisi voinut tavoitella aatelisneito Mariania ilman että yhteiskuntajärjestys olisi ollut vaarassa. (Tosin logiikan rajoja uhmaten ruvettiin sitten keksimään, miten käytännössä lain yläpuolella olleesta aatelisesta olisi tullut lainsuojaton.) Robin ajoi alunperin lähinnä omaa ja miestensä etua, mutta niin vain romantiikan ja nationalismin noustessa tarinaa siirretäänkin aikaisemmaksi (1300-luvun balladeissa hän kuvattiin aikalaiseksi, mutta nimen esiintyminen aikaisemmin virallisissa yhteyksissä viittaisi Juhana Maattoman valtakauteen) ja Robinista tehdäänkin yhtäkkiä laillisen järjestyksen esitaistelija joka puolustaa kansaa prinssi Juhanan mielivallalta kuningas Rikhardin ollessa poissa (tosin näinollen legendaarisen lainsuojattoman koko ura olisi pitänyt mahtua noin kolmeen vuoteen jotka Rikhard oli ristiretkellä ja sen jälkeisessä vankeudessa, ja useimmissa tämän jälkeen sepustetuissa versioissa Robin on ristiretkeläinen itsekin…)

Työväenliike taas keksi korostaa Robinin tapaa ryöstää rikkailta ja antaa köyhille, vaikka alkuperäisissä tarinoissa Robin on lähinnä taparikollinen venkula joka ainoastaan kerran lainaa rahaa varansa menettäneelle ritarille (joku voisi miettiä, oliko keskiajan köyhillä edes mitään ryöstettävää). Oman lisänsä soppaan lisäsi sir Walter Scott, joka tarvitsi (jopa 1800-luvun historiantutkimuksen mittapuulla) lähinnä fantasiaksi luokiteltavaan eepokseensa Ivanhoe sopivan apurin nimihahmolle, ja lopputuloksena saamme nykyajan Robin Hoodeissa nauttia normannien ja saksien sangen epähistoriallisista etnisistä ristiriidoista (aatelissuvut olivat yhdistyneet 100 vuoden seka-avioliittojen seurauksena ja rahvasta ei liiemmälti kiinnostanut, kenen piiska viuhui selässä). Kaikki tämä historian painolasti hakattiin lopullisesti kiveen viimeistään angloamerikkalaisille tutuimmassa Howard Pylen versiossa: suomalaisille tutumpi lienee samaa kaanonia veisannut John Finnemoren nuortenkirjasarjassa-jonka-nimeä-en-nyt-muista julkaistu versio.

tl;dr: Robin oli alunperin lähempänä Jokeria kuin Zorroa, millaista näkemystä siis odotin.

No, elokuva alkaa lupaavasti Rikhard Leijonamielen kuolemalla, tarinalle uskollisesti kokki fileroi hänet puolivahingossa varsijousella. Tosin LOLWUT, Rikhard on ilmeisesti jatkanut panttivankeudesta suoraan Ranskan sotaretkelle käymättä välillä Englannissa ja kokoamassa ristiretken jälkeen hajonnutta armeijaansa uudelleen. Tämä jo nosti niskakarvat pörhölleen, mutta se on pientä siihen historianraiskaukseen joka tätä seuraa. No, hetken oli mieli hyvä siitä, että Robin ei olekaan aatelinen vaan vain esittää kuollutta sir Loxleyta, ja on lähinnä itsensä ja ex-armeijakavereidensa asialla. Nottinghamin sheriffikin on lähinnä epäpätevä naistenmies, joka ei saisi edes Sherwoodin metsässä majailevia orpolapsia (jotka tosin vaikuttavat tökeröltä Peter Pan -varkaudelta) kuriin, jos siis edes yrittäisi.

Mutta sitten alkaakin sora pöllytä Karl Marxin haudalta, sillä elokuvan Robin on jo toisessa polvessa sen luokan agitaattori ettei missään aiemmassa tulkinnassa päästä edes lähelle. Kaiken huipentumana hänen muurari-isänsä on kirjoittanut julistuksen, joka elokuvan perusteella voisi olettaa olevan Magna Carta (tuotantomateriaali tosin höpisee paljon vähemmän tunnetusta Carta de Forestasta joka kyllä käsitteli ihan eri asioita). Mikäs siinä, mutta aateli on muka allekirjoittanut rahvaan tekemän pamfletin, ja koska jo Robinin isä nousi kapinaan, tämän on täytynyt tapahtua jo nimenomaan lainsäädännöllisistä uudistuksistaan tunnetun Henrik II:n valtakaudella. Ja luonnollisesti siis Robin sanelee tämän tekstin kapinoiville paroneille, jotka pakottavat Juhanan allekirjoittamaan julistuksen (hällä väliä että “paronien kapina” syttyi vasta sen jälkeen kun Juhana oli kieltäytynyt toimeenpanemasta ko. puumaakaa, ja että kapinan nimenomaisena tarkoituksena oli istuttaa Ranskan kuningas Englannin valtaistuimelle, päinvastoin kuin elokuvassa). Luonnollisesti pahat sammakonsyöjät yrittävät maihinnousua Englantiin, tosin historiallisesti Juhana oli yrittänyt omaa maihinnousuaan Ranskaan ennen kuin tämä tapahtui 1216. Mutta elokuva siis tapahtuu vuodessa 1199… auh, päähän sattuu. Mainitsinko jo, että tässäkin versiossa pakkosyötetään saksien ja normannien ristiriitaa, jopa siinä määrin että saksit pitävät pakanalliset kelttihautajaiset?

No, mikäs siinä. Näkemys Robin Hoodista agitaattorina joka ajaa läpi kansalaisten perusoikeudet, mutta myös yhdistää kansan kuninkaansa taakse vierasta valloittajaa vastaan, olisikin virkistävä. Ja tätä näkemystä vastaan jutut lainsuojattomuudesta yms. olisivat joko ylitulkintaa tai sitten Robinin rötöksiksi olisi myöhemmin liitetty Sherwoodin metsän orpolapsien kolttosia. Mutta ei, viimeisenä lopputwistinään elokuva saa päähänsä ollakin “origins movie”, kun Juhana hetken mielijohteesta, Magna Cartan poltettuaan, julistaa kasvonsa (ja kenties koko Englannin) pelastaneen Robinin lainsuojattomaksi, perusteena aatelisen teeskentely. Ikävä vain että teatteriversiosta leikattiin pois kohtaukset joissa tämä selviää Juhanalle, tosin mitään logiikkaa tuskin nekään kohtaukset lisäävät, paitsi jos Robin välttämättä haluaa marttyyriksi (jos kerran Loxleyn isä, vaimo ja valtakunnanmarsalkka olisivat kaikki valmiit väittämään, että Robin on sir Loxley, niin DNA-testien puuttuessa kenelläkään ei olisi mitään sanomista siihen). Mikä viittaisi siihen, että toisin kuin Raptori, joka tekee paluun kymmenen vuoden välein, Scott tekee saman elokuvan viiden vuoden välein.

Lisä-ärsytystä tarjoilee apologetiikka: kun nyt enää ei saa ristiretkiäkään nimittää puolustussodaksi tai edes vastaoffensiiviksi, niin lisäksi pitää vielä värittää ristiretkeläisten sotarikoksia todellista pahemmiksi. Akkossa kyllä surmattiin 2000 sotavankia, näistäkin vain osa englantilaisten toimesta, ja joukossa ei todellakaan ollut naisia eikä lapsia (puheet sensuurista voi unohtaa, kirkko itse kyllä ylpeili mm. Jerusalemin verilöylyllä), ja miksi jousimies, jonka varustukseen ei rahvaan edustajana todellakaan kuulunut miekkaa, joutuisi miekalla mestaamaan ketään?

Lopullisesti elokuvan kurkkuun ampuu kuitenkin nuolen silkkaa lollercoasteria oleva lopputaistelu, joka on lyhyesti “Pelastakaa sotamies Loxley meest LOTR”. Epäilyttävän modernin näköiset ranskalaisten maihinnousualukset iskeytyvät rantahietikolle jyrkänteen alle (jollaista ei toki Omaha Beachilla ollut, mutta syyttäkää Spielbergiä), ja jopa kuvakulmia varastetaan 1:1. Mutta sitten Rohanin ratsuväki syöksyykin jyrkänteeltä päin örkkilaumaa, ja mukana on jopa Eowynin ja Nazgulin taistelu. Hobititkin ovat mukana (tai siis, ne Sherwoodin orvot)!

Tähän mennessä en ole vielä puuttunutkaan elokuvan elokuvallisiin seikkoihin. Russel Crowe näyttäisi esiintyvän Gladiator-parodiassa (tismalleen samaa hius- ja partalookkia unohtamatta), sentään Max von Sydow kärisee asianmukaisesti wanhana pappa-Loxleyna, Léa Seydoux on söpis prinsessa Isabellana, ja muusta kastista ei jää ketään mieleen, poislukien Oscar Isaacsin operettikeisarin elkein esittämä Juhana, jonka kasvutarinalta käsikirjoitus leikkaa tylysti siivet. Kuvaus on kovin perinteistä, tosin plussaa lavastuksesta: kerrankin keskiajan Nottingham muistuttaa enemmän keskiaikaista kylää kuin Hobittilaa, tosin vieläkin vähän siistittynä. Marc Streitenfeldin musiikki yrittää kovasti kuulostaa Hans Zimmeriltä siinä onnistumatta.

Mutta taas siis yksi elokuva josta tuli täysin käsittämätön studion tekemien leikkausten takia ja taas pitää odottaa Director’s Cutia. Joka tekee leffasta edelleen vain melkein käsittämättömän (vrt. Cartojen kanssa sekoilu), eikä kuitenkaan korjaa perusvirheitä.

Ja ketäänhän ei yllätä se, että koska äkkiväärä lopetus selkeästi petaa jatko-osaa, niin Scott onkin jo haastatteluissa moisella uhkaillut. Neljäs kerta toden sanoo? Itse olisin mieluummin nähnyt sen alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisen version, jossa Robin Hood oli itse asiassa Nottinghamin sheriffin alias jonka tämä keksii kun ei pysty keräämään tarpeeksi veroja. Mutta kun ei niin ei.

Jos MINÄ taas, Kokooja varjelkoon, olisin päässyt toteuttamaan, niin Itse olisin lähtenyt ehkä toiselle linjalle – uusien Batmanien innoittamana supersankaruuden dekonstruktioon. Robin olkoon siis ei-aatelinen maanomistaja (tähän voisi ympätä vielä sen, että Rikhard oli lupaillut tälle Huntingtonin kreivin arvoa, mutta meni kuolemaan ennen aikojaan ja nyt kreivinä onkin Guy Gisbourne), joka joutuu tiukoille kuninkaan veronkorotusten takia. Tilansa pitääkseen hän alkaa salaa ryöväämään varakkaita matkalaisia. Mikä johtaa nollasummapeliin – jos Robin ryöstää sheriffiltä, tämä puolestaan määrää lisää hevosen väliaikaisia käyttömaksuja ja laittaa kirjakääröille mediamaksun. OK, ryöstetään sitten muita aatelisia. No, lopputulos on silti se, että sheriffi palkkaa lisää vartijoita jotka kansan karttuisa käsi maksaa – myymälävaras syö pyödässäsi. Voisi spekuloida että sheriffi haluaa ajaa vuokraviljelijät ja itsenäiset kyläläiset taloudelliseen pakkorakoon niin että näiden olisi pakko ruveta maaorjiksi – ja samalla itse jakaa voitot paikallisen linnanherran Guyn kanssa (sheriffi itsehän oli pelkkä valtion virka – toki miehellä saattoi olla omakin läänityksensä).

“Rikkailta köyhille” ei taas minun versiossani johtuisi altruismista vaan siitä, että Robin yksinkertaisesti maksaa silminnäkijät ja apurit hiljaisiksi. “Hood” taas tulee siitä, että hän kirjaimellisesti rosvoaa huppu päässään jottei häntä tunnistettaisi. Pikku-John, Puna-Will ja muut saattaisivat alunperin olla jopa hänen vapaita vuokralaisiaan tai renkejään, jotka siis lähtevät myös mieluummin rosvoilemaan sivutoimisesti kuin päätyvät sheriffin/Guyn torppareiksi/maaorjiksi. Veli Tuck voisi olla aktiivisen rosvoilun sijaan korruptoitunut kirkonmies, bardi Allan taas tuntee kaiken väen ja kuulee kaikki jourut ensimmäisenä, eli kannattaa vaikka ostaa liittolaiseksi, jne. Koska rakkausavioliitto ei tule muotiin rahvaan keskuudessa vielä moneen sataan vuoteen, niin Marionkin (tai pikemminkin: hänen isänsä) katsoo sulhon toimia sormien läpi, jos pääpalkintona on kuitenkin varakas tilallinen.

Voisihan tuohon laittaa vielä ironisen lopun: koska sheriffi ei ole saanut pidettyä järjestystä yllä, Juhana antaa hänelle potkut ja nimittää “Robinin” siviiliminän sheriffiksi (paikalliset vihaavat Guyta, joten tätäkään ei käy nimittäminen), ja kun tämän käskyvallan alla rosvoaminen “yllättäen” loppuu, palkitsee juurikin tuolla edeltäjänsä lupaamalla aatelisarvolla. Josta jäisi ironinen sivumaku: Robin on nyt itse se linnanherra, mitä hän tekee jos kuningas vaatii vasalleiltaan isompia verotuloja? Verottaako talonpoikia, vaiko jatkaisiko edelleen salaa muiden aatelisten ryöväämistä (senkin uhalla että oma asema vaarantuisi), vai ruvetako avoimeen konfliktiin naapurin linnanherran kanssa?

The 300 Spartans (1962)

http://www.imdb.com/title/tt0055719/
Historiallinen spektaakkeli, peukalo alas

This is madness! (Jota ei tässä versiossa kylläkään sano Persian lähettiläs vaan kuningatar Gorgo.)

Kyllä ajan hammas on pahasti nakertanut tämän leffan puhki. Taistelut ovat jopa ajan mittapuulla lähinnä paikallaan seisoskelua, eikä sitä kumimiekkaakaan uskalleta iskeä, kunhan nyt vähän heilautetaan laiskasti. Väkirynnäkön erottaa löntystelystä… niin, ei oikeastaan mikään. Xerxesin hovissa tapahtuvat kohtaukset ovatkin sitten jo puhdasta camppia. (Tosin tanssitytöt ovat tässä hotimpia, eivät vähiten siksi, että ovat ilman epämuodostumia ja kasvaimia, kiitos.) Enin osa leffaa kuluu siihen että jaaritellaan piitkät pätkät, kunnes vasta viimeisten 20 minuutin aikana päästään tositoimiin.

Studion sijaan on ihan oikealla tapahtumapaikalla käyty kuvaamassa, ikävää vain että maankuoren kohoamisen ja eroosion takia rantaviiva on satoja metrejä kauempana ja loivempana kuin 2500 vuotta sitten, ja samaten sola on vaaaaltavan paljon leveämpi. Propsit tosin siitä, että joukkojen koostumus ja varustus on lähempänä totta kuin 300:ssa (eipä näy jättiläisiä ja jättisarvikuonoja).

300 (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0416449/
Miekkamättö, verinen peukalo ylös

THIS! IS! SPARTAAAAAAA! Paitsi että tämä kuolematon viisaus (ja elokuvan lukuisat muut asenteelliset onelinerit) ovat synnyttäneet AYBABTUn lailla leviävän internet-meemin, on itse elokuvakin rautaa.

Elokuvan olemassaolon riittäisi jo oikeuttamaan se, että se on sellainen adrenaliinipaukku etten muista, olenko koskaan moiseen törmännyt, eikä se ole edes ainut syy nähdä se. Visuaalisesti elokuva on silkkaa silmäkarkkia, ja todella näyttää henkiin heränneeltä sarjakuvalta. Musiikkityylien sekoittaminen tunnelman mukaan toimii yllättävän hyvin – kreikankielisestä kuorolaulusta aina ukkosmyrskyn taustalla soivaan sankariheviin. Koska leffan pääpointti (yli puolet kestosta) on itse Thermopylain taistelu, ilahduttaa, että taisteluissa koreografia ja hidastukset/nopeutukset toimivat, ja miekka & sandaali-genreenkin on uskallettu lisätä moderneja otteita ja loikkia. Sitä paitsi, miekoilla mätössä on niin paljon enemmän tyyliä kuin ammuskelussa, koska rinnan kouraisun ja kerävoltilla kaatumisen sijaan osuma näkyy ja tuntuu katsomossa asti. Ihan yhtä komeita verisuihkuja kuin Kill Bill vol. 1:ssä ei nähdä, mutta melkein, ja paljon enemmän. Voisihan siitä nitkuttaa, että elokuva on “epärealistinen” muun muassa siksi, että persialaisilla on parikin jättiläisiä ja koon perusteella ilmiselviä olifantteja, ja että spartalaisia muka kiinnostaisi kenen kanssa kukin makaa, mutta nekin menevät hurmeisen sankaritarinan sivujuonteina; ohjaajahan on kertonut, että tavoitteena oli tehdä “oopperaa”, ei BBC:n dokumenttia.

Normaalisti tässä vaiheessa intelplektuelli kriitikko alkaa itkua tuhertaen selittää, kuinka elokuva on fasistinen ja sotaa lietsova. Minusta taas moinen on silkkaa sontaa. Elokuva onnistuu välittämään katsojalle nimenomaan sen ajatusmaailman, mikä sai Leonidaan ja 300 spartalaista lähtemään päiväkävelylle Tuliporteille ja pysymään järkähtämättä paikallaan. Ja sikäli, kuten elokuvan sisälläkin todetaan, se on hyvä tarina. Että 300 vastusti miljoonaa. Että järki vastusti taikauskoa. Että vapaus vastusti alistumista. (Joo joo, kreikkalaisilla oli orjia. Joiden pitoa säätelivät lait, ja ei ollut lainkaan harvinaista että orja osti itsensä vapaaksi. Persiassa taas kaikki olivat viime kädessä kuninkaan mielivallan alaisia, joten jopa “vapaat” kreikkalaiset olisivat olleet huonommassa asemassa kuin kreikkalaisvallan alaiset orjat.) Spartan yhteiskunta oli raaka, ja tuotti aikanaan ylivertaisia sotilaita, mutta oikeiden valintojen tekeminen ei edellytä samanlaista koulutusta tai yhteiskuntaa. Elokuvalla on selkeä sanoma, että on olemassa arvoja, joista ei voi tinkiä, arvoja, joiden puolesta kannattaa aina taistella, että oikeudenmukaisuus, velvollisuudentunto ja epäitsekkyys eivät olekaan vain sanahelinää.

Ehkei elokuva ole ikiklassikko, mutta silkkana elämyksenä se on vertaansa vailla. Ja se myös koskettaa ja saa ajattelemaan. Jos nuo eivät ole hyvän elokuvan merkkejä, niin mitkä sitten?

Himmel. Tajusin juuri, että 300:han kävisi täysin suoraan Warhammer Fantasy-elokuvasta.

Xerxes on ilmetty Slaaneshin demoniruhtinas (paitsi ulkonäkö ja kolmimetrinen pituus, niin ne bileet) ja johtaa kuolevaista kaaosarmeijaa joka on omistautunut Slaaneshille (kun kaikki ovat viillelleet ja lävistäneet itseään ja kulkevat hienoissa hepenissä), jonka joukoista löytyy selvästi myös mutantteja (sieltä bileistä taasen), jättiläinen (Kuolemattomien irtipäästämä iso setä) ja ogre (se pyöveli-isäntä). Ylikokoiset elefantitkin voi selittää sillä, että ne ovat Kaaoksen sotamammutteja, jotka olisivat juuri tuota kokoluokkaa. Leonidaksen alussa surmaama susi taas ei ole susi vaan päivänselvä Chaos Hound. Sparta taas on joku Imperiumin eteläpuolisista rajavaltakunnista, jossa on kuitenkin huomattu, että epämuodostunut lapsi on usein Kaaoksen runtelema ja pitää surmata. Eforeitten naamaa ei suinkaan ole runnellut kuppa, vaan liika warpstone-jauheen nuuskaaminen on mutatoinut heidät. Warpstone-jauhe selittää myös oraakkelin paranormaalit näyt.

Jatkakaa, täällä ei ole mitään nähtävää.

Alexander (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0346491/
Spektaakkeli, peukalo ylös

Sunnuntaikoomassa tuli katseltua Aleksanteri. Ihan kelpo spektaakkeli, en ymmärrä näitä yksi tähti -kommentteja. Itsekin aikanaan intouduin dissaamaan tuota, mutta turhaan, kyllähän tuota katseli. Vaikkei se nyt mikään Äärimmäinen Eepos ollutkaan.

Anysay, kun siitä tuntuu porukka nostaneen hirmuisen äläkän kun Angelina Jolie puhuu hassulla aksentilla, niin sehän on ideana, että hänen hahmonsa ei ollut “puhdasverinen” makedonialainen (minkä takia Aleksanterikin meinataan sivuuttaa kruununperimysjärjestyksessä ja pappa-Filippos hommaa uuden vosun etnisesti oikeanlaista perillistä tekemään). Helpoitenhan “vierasperäisyys” muihin alkupuolen henkilöihin nähden osoitetaan Hollywood-tyyliin juurikin aksentilla.

Pearl Harbor (2001)

http://www.imdb.com/title/tt0213149/
Lentoelokuva, peukalo ylös

Katsoin taas kerran Pearl Harborin. Onhan se tyypillinen Hollywood-spektaakkeli (lue: hauska musta mies, hassu änkyttäjä, vanhat vitsit kierrätetty, ennalta-arvattava loppu), mutta minusta silti ihan viihdyttävä. Maailma on täynnä sitä paljon huonompia elokuvia.

Vaikka Pearl Harborista sen umpikliseidyyestään huolimatta pidänkin, on pakko yskäistä tässä vaiheessa, ja todeta, että elokuva on samalla lailla autenttisuuteen pyrkivää kuin Suomen ulkopolitiikka oli Neuvostoliiton aikaan puolueettomuuteen pyrkivää.. Autenttisuutta tai realismia Pearl Harborissa on (militariafriikin silmin) tuskin edes sen vertaa kuin iki-ihqussa Top Gunissa. Joka voittaa kaikilla muilla sektoreilla

  • Ensinnäkin, japsilentokoneiden maalaus on totaalisen pielessä. Japanin laivaston lentokoneita ei maalattu vihreiksi ennen vuotta 1943, kun Japanin melkein kaikki lentotukialukset oli jo upotettu ja koneet joutuivat toimimaan maakentiltä. Ehjinä säilyneistä koneista tosin iso osa on juuri loppusodan väreissä, eli jos niitä nyt sitten oli käytetty lähiotoksiin, niin virhe olisi vielä juuri ja juuri hyväksyttävissä. CGI:nä luoduissa koneparvissa tälle ei olisi ollut mitään perustetta
  • Muutamassakin hyökkäysotoksessa joissa pitäisi olla 1940-luvun alun taistelulaivoja ja risteilijöitä näkyy selkeästi kovin kovin nykyaikaisen näköisiä hävittäjälaivoja, joiden päälle on tökerösti pastetettu CGI-räjähdyksiä.
  • Totta kai hyökkäyksessä käytettiin pelkkiä palopommeja, muuten ei voine selittää niitä vaaaaaaltavia tulipalloja joita syntyy vaikka pommin osuessa lennonjohtotorniin.
  • Taistelulaivoilla on näköjään mielenkiintoinen tapa kaatua. Ne kun kaatuvat niin, että kyljellään olleessaan niistä on 90% pinnalla (eli enemmän kuin uidessaan) siten, että vain toinen kylki on pikkaisen vedenpinnan alla.
  • Sen sijaan, että edes teeskenneltäisiin suojautumista, kannattaa erityisesti ilmahyökkäyksessä lähteä juoksemaan avoimen kentän poikki. Erityisesti silloin, kun viholliskoneet tulittavat kenttää konekiväärein. Erityisesti silloin, jos hetkeä aiemmin on ollut hiekkasäkkien takana suojassa
  • Ei ihme, että Doolittlen osasto ei lopussa näe maata lainkaan, laskevan auringon suunnasta päätellen he kun lentävät Japanista itään päin.
  • Samaten, mitä hyötyä oli muka matalalentokoulutuksesta, jos kerran it-tulen alkaessa päätetään nousta raskaan it-tulen ulottuville, mutta kuitenkin niin matalalle, että konekiväärit ja käsiaseetkin vielä yltävät? (Raskaiden it-tykkien kranaateissa oli herätesytyttimet, jotka oli turvasyistä mahdollista virittää räjähtämään enintään joidenkin satojen metrien korkeudessa, sen sijaan konekiväärien sun muiden kannalta turvakorkeus olisi ollut vasta reilu kilometri…
  • Jne.
  • Itkun hetkeksi katkaisevana positiivisena huomiona (huomatkaa nnirvismi): elokuvan päähenkilöthän ovat tietysti keksittyjä, mutta kaksi ilmaan päässyttä amerikkalaista todella ampui seitsemän japanilaiskonetta alas hyökkäyksen aikana