Ring of the Nibelungs / Curse of the Ring / Sword of Xanten / Dark Kingdom: The Dragon King (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0387541/
Fantasiasekoilu, peukalo Reinin pohjaan asti

Yleensä se, jos elokuvaa on levitetty viidellä eri nimellä, kertoo jo kaiken tarpeellisen itse elokuvan laadusta.

Ai ette uskoneet, vaan halusitte sitten ihan arvostelunkin? Voin suoraan sanoa, että (väliaikoineen) koko kuusituntinen Jumalten tuho tuntuu menevän Kansallioopperan takapuolen puuduttavilla penkeillä (kirpeitä terveisiä ne valinneille) ohi miljoona kertaa nopeammin kuin edes ensimmäinen tunti tästä kuvasta. Tai itse asiassa, koko Ring-tetralogiakin saattaisi yhdeltä istumalta katsottuna tuntua menevän nopeammin. Osasyynä tähän lienee se, että teoksista toinen on oikeasti upea ja toinen saa lähinnä kaipaamaan ”tuhannen viillon kuolemaa” vesikidutuksen kera, että kärsimys lyhenisi.

Olkoonkin että kyseessä on kengännauhabudjetilla tehty saksalainen TV-elokuva, ei sen tarvitsisi ihan näin räikeästi näkyä. Nykyisellään vähän säälittää, kun samassa paikassa tapahtuviksi tarkoitettujen kohtausten kulissit vaihtuvat miten sattuu, Burgundin pääkaupungissa on noin kymmenen asukasta, ja kuten Wanhaa Aikaa kuvaaviin elokuviin luonnollisesti kuuluu, mistään ei erota ollaanko 1800-luvun Englannissa, 400-luvun Saksassa vaiko antiikin Roomassa (ja niin kuin aina, rahvaallakin on aina putipuhtaat ja ehjät vaatteet, ja vanhuksillakin loistaa täydellinen Pepsodent-hammasrivi). No, autenttinen lavastus ja puvustus olisi toki maksanut, mutta olisi nyt voinut edes paikallisen larppauskerhon apua pyytää, jos ei muuten niin tuomaan lisää väkeä joukkokohtauksiin.

Suurin osa budjetista tuntuu kuluneen lutuiseen CGI-lohikärmekseen (joka toki on tekstuuriaan vaihtanut Emmerich-remaken Godzilla, mitä muistetaan trailerissakin mainostaa, siltä varalta kuin joku ei sitä itse huomaisi) jota nähdään peräti pari minuuttia, ja yhteen CGI-joukkokohtaukseen. Noin muuten liian moneen paikkaan tungettu harvinaisen tökerö CGI on ilmeisesti renderöity sillä komeron pohjalta löytyneellä Amigalla ja efektit siirretty sitten korpulla PC:lle jossa sitten yhdistettiin filmimateriaaliin.

Käytettävissä olleen budjetin olisi voinut mieluummin käyttää filmatisoimalla rehellisesti näyttämöllä tapahtuva versio Wagnerin Ringistä – tai siis, Nibelungenliedistä, tai siis, keitoksesta joka alkaa pohjatarulle uskollisena, mutta lisää sekaan omia, kummallisen makuisia sattumiaan, ja sotkun palettua pohjaan yritetään pelastaa soppa kaatamalla sekaan nimenomaan Wagnerilta saatuja aineksia. Tosin vaikka tarinan osaisi ulkoa, elokuva yllättää silti, osin siksi, ettei ohjaajalla ole minkäänlaista dramaturgian tajua, ja jopa tässä kolmituntisessa minisarjaversiossa (kaksituntisesta teatteriversiosta puhumattakaan, voi jo näkemättäkin todeta) asioita tapahtuu täysin selittämättä ja äkkiarvaamatta. Toki tässä auttaa myös se, ettei käsikirjoituksessa ole – edes tarina huomioiden – mitään vitun järkeä, ja elokuva on myös täynnä klaffivirheitä ja sisäisiä ristiriitoja.

Koko komeuden täydentää näyttelijätyö, joka on jossain välinpitämättömän ja karmivan välimaastossa. Siegfriedinä heiluu saksalainen TV-elokuvaspesialisti Benno Fürmann, joka joko esittää hullua tai eksyi matkalla paikallisen Pulttibois-version kuvauksiin. Max von Sydow taas haahuilee alkupuolella jonkinlaisena C-luokan Obi-Wan Kenobi-parodiana. Äänenmurrosta vielä tuolloin potenut (minkä takia ääni on pitänyt dubata, vaikka leffa onkin filmattu englanniksi), sillloin vielä tuntematon suuruus Robert Pattinson ylinäyttelee pahemmin kuin Twilight-saagassa konsanaan (trailereiden perusteella, joku raja on silläkin, mitä suostun katsomaan). Kaikki oikeastaan tiivistyy siihen, kun pahoina saksilaisbarbaarikuningaskaksosina (sic) nähdään lähinnä kurkkuäänteillä kommunikoivat Der Untergangista tuttu Götz Otto ja hupaisana postmodernina viittauksena itse Conania kamalassa ysäritv-sarjassa (kiistän omistavani kyseisen tuotoksen DVD:llä, tai ainakaan katsoneeni, tai eihän se nyt kuitenkaan ollut niin kauhea kuin Kull the Conqueror, tai no, ainakaan se ei ollut niin kauhea kuin tämä) esittänyt Ralf Möller. Kaiken keskellä Kristanna Løken (jonka nimeä on osaluettelossa ryyditetty heavy metal umlautilla, mahdollisesti hämäämään ostajaa luulemaan että hän ei olisi syntyperäinen amerikkalainen) tulkitsee Brünnhildeä aivan kuin luullen olevansa vakavassa elokuvassa. Tätä tosin hän on harrastanut myöhemminkin, ei yhdessä vaan kolmessa Böll-elokuvassa, mikä lienee osasyynä siihen että itse Terminatrix saa nykyään vain TV-rooleja.

Ja taas kerran törmätään tähän tahattomaan fiktion holokaustireduktioon: onhan fakta se, että Wagnerilla itselläänkin oli antisemiittisiä taipumuksia ja nämä heijastuivat varsinkin Alberichin stereotyyppiseen hahmoon, mutta että elokuvassa näitä piirteitä on pitänyt vielä korostaa siinä määrin, että Julius Streicherin(kin) haudalta pöllyää sora…

Kokonaan oma lukunsa on hupaisa markkinointi. Kas, kun alun perin oltiin ylpeitä siitä että nyt tehdään saksalaisesta tarusta elokuvaa. Sitten joku muisti, että eihän tätä tehtäisi ellei oltaisi LOTRsploitaatiomielellä liikenteessä, ja toisaalta, ignorantimpi voisi luulla että tämä on vain tallenne Bayreuthin oopperajuhlilta, ja vot, elokuvan nimeksi muutttui Curse of the Ring, ja juliste oli fonttia myöten lievästi ilmaistuna plagioitu. Mutta voi! Leffahan floppasi totaalisesti, joten sille piti keksiä tarpeeksi outo nimi jolla hämätä vielä kiroukselta säästyneiden maiden yleisöä, mutta joka jollain tavalla liittyisi vielä tarinaan, joten siitä Sword of Xanten. Purejenkeille tämä olisi ollut kuitenkin vaikea kirjoittaa, joten SciFin illan elokuvaksi, sinne kumikrokotiilien ja viiden pennin CGI-mustekalojen sekaan, keksittiin sitten jännän kuuloinen Dark Kingdom, ja jotta saataisiin uskoteltua että tämä olisi vielä osa jotain suurempaa jatkumoa, sille vielä alaotsikko Dragon King.

Jotenkin tuntuu siltä, että 80-luvun italobarbaarisekoilu The Throne of Fire olisi miljoona kertaa viihdyttävämpi tulkinta samasta aiheesta, olkoonkin ettei sillä ole paria nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä Nibelungenliedin tai Wagnerin Ringin kanssa. Etenkin kun sillä olisi kestoa vain puolet tästä, ja italialaiset eksploitaatiomaakarit tuntien human interest säilyy satavarmasti. Jos taas haluaa katsoa uudempaa älyvapaata fantasiasekoilua, niin suosikkiohjaajani Uwe Böllin fantasiaeepos In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale on silloin ohittamaton. Senkään parissa ei aika tule tylsäksi, ja on kuitenkin millä mittarilla tahansa myös parempi elokuva, ja Kristannalla on siinä isompi rooli ja kireät nahka—

Conan the Barbarian 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0816462/
Barbaari, peukalo ylös

Kreikaksi kommunikoimaton kimmerialainen kolmedee (kaksituhattayksitoista) kolisi kertakatsomalla kohtalaisen kivasti. Katsojakato kinemateekeissä kummastuttaa, käsiteltävässä kuvassa kuitenkaan kummempaa kitisemistä; kökömpiäkin kuvia kinoon köyrätään kauheasti, kummasti keräävät kansansuosiotakin. Kuittailee kivasti kinemaattiselle kantaisälleen, kuten kolmikymmenluvun kirjoillekin, kuvasarjojenkin keksintöjä käytetään. Korrektiuskin kurissa. Kalmaa ja karskia kurmotusta kiitettävästi, kuumista kissoista kikki kostuu. Kekseliäitä kaulankatkaisukonstejakin kasarin kunniaksi, kuten korneja kommenttejakin. Kärsäeläinten kannattelemasta kaljuunasta komeat kiitokset.

Kamera kylläkin koikkelehtii kaatumatautisesti kurmotuskohtauksia kolhien, kuuloaistimuksetkaan kovin konsertilta kuulosta. Kompuutterikrafiigoidenkin konteksti kyseenalainen. Kaikkea kakkaahan kuvasta kaivelee, kuitenkin kokonaisuus käsittämättömästi komeampi kuin kappaleet keskenään. Kaipaisinkin kernaammin kehitettyä, kohennettua kakkososaa, kuin kolmikymmenvuotista kadotusta. Kulahtanut kolmedee-konversio kylläkin kammottavinta katsomaani.

Kyllästyittekö k:n käyttämiseen? Kas kummaa. Kaikenkarvaista kööriä kirjoituksiani kyttäileekin kyberavaruudessa.

Selkokielellä, vaikka kaikki sitä haukkuvatkin ihan vain siksi kun muutkin, niin uusi Conan on oikeasti ihan kiva fantasiamättö ja huomattavasti parempi kuin osiensa summa. (Leffa, jossa 2011 uskalletaan karjaista ”Woman! Mead!” ei voi olla läpeensä huono.) Jason Momoan esittämä barbaari on kertaluokkaa uskottavamman ja kirjalliselle esikuvalleen uskollisemman oloinen kuin Iso-Arska, tosin juoneen on ollut taas kerran pakko tunkea se kotikylän tuho.

Tosin huonomminkin voisi olla: leffaoikeuksia ilmeisesti tekijänoikeuslakiin perustumattomasti (USA:ssa oikeudet raukesivat rekisteröinnin puutteeseen jo 60-luvulla, ja muualla maailmassa viimeistään 2006 kun Howardin päätöksestä tuulettaa ajatuksiaan .380 Colt Automaticilla tuli kuluneeksi 70 vuotta, periaatteessa siis kuka tahansa saisi tehdä ”Robert E. Howard’s Conan” leffan koska vain Conan-logo ja tuotemerkki ovat enää tekijänoikeuden alaisia) hallinnoiva Paradox Entertainment halusi tehdä tarinan, jossa aina niin muodikkaat ihmissudet ovat syöneet lähes kaikki cimmerialaiset ja uhkaavat jo koko Hyborean mannerta, ellei The Chosen One (arvatkaa kuka) toteuta muinaista profetiaa (syvä, masentunut huokaus). Rahat eivät (onneksi) riittäneet vision toteuttamiseen, ja tuotantoyhtiö Millennium Filmsin tultua kuvioihin lähtökohdaksi muuttui 1:1 remake Ahnuldin versiosta. Levittäjä Lionsgatella joku arveli (oikein), että yleisö on kyllästynyt remakeihin ja esituotannon loppuvaiheessa vaihtoi käsikirjoittajan vääntämään tarinaa uuteen uskoon budjetin sallimissa rajoissa, sekä lisäämään mahdollisimman paljon viittauksia kirjoihin ja sarjakuviin sen 1982-leffan lisäksi. Tosin käsittämättömänä mokana markkinointibudjetti oli tuotantokuluihin nähden olematon (olisi voinut käyttää siihen edes sen 3D-konversioon hukatun rahan), ja edes elokuvakriitikoita ei saatu uskomaan että kyseessä ei ollut suora remake, joten pätkä floppasi suhteellisen rankasti kaikkialla muualla paitsi Venäjällä (?!). Sääli, koska puheissa olisi ollut jatko-osissa käyttää Howardin alkuperäistarinoita materiaalina lakisääteisen kostojuonen sijaan.

STOP PRESS: Itkuparkugeneraattorien käymiseen ylikierroksilla lienee se, että ihmiset vertaavat tätä Ahnuld-Conaniin, joka on fantasiaelokuvan klassikko, vaikka onkin (muutamaa tutunoloista nimeä lukuun ottamatta) Robert E. Howardin tarinoiden adaptaation sijaan peittelemätön tutkielma nietzscheläisestä filosofiasta (tosin pätkän henki on autenttinen ja etenkin sen herättämät fiilikset ovat samoja, joita kirjoja lukiessaankin tuntee, eli sikäli ollaan asian ytimessä). Ja juuri tässä vertailussa uusio-Conan ei kestä, mutta jos siihen suhtautuu neutraalisti fantasialeffana joka sattuu kertomaan kirjojen Conanista, eikä Milius-version remakena, saattaakin yllättyä iloisesti. Mikäli ei siis kuulu koulukuntaan joka nillittää barbaarimme silmien väristä.

Clash of the Titans (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0800320/
Fantasia, peukalo alas aina manalaan asti

Jos ei Kreikan mytologiasta saada irti kuin tämmöinen haiseva läjä niin ei pitäisi edes yrittää. Olympos-kohtaukset ovat silkkaa campia, ja huonoa sellaista. Originaalia en muista (varmaan on tullut katsottua pikkupoikana), mutta ei niiden möllienkään olisi noin suoraa tribuuttia tarvinnut olla että animaatio nykii eikä näytä aidolta – ai eikö se ollutkaan tahallista?

Lisäksi tulee mieleen se, että Peter Jacksonhan aikanaan vitsaili, että Kuninkaan paluusta ei voida käyttää kahta tuntia siihen kun Frodo ja Sam kävelevät Mordorin halki, no tämän leffan tekijöiden mielestä olisi selkeästi voitu, koska suurimman osan ajasta (siltä se ainakin tuntui) sekalainen sankarijoukko kera maailman ärsyttävimpien comic reliefien taapertaa valkokankaan halki. Hillittömän tylsyyden keskellä – niitä monsteritaisteluita lukuunottamatta – ei joko tapahdu mitään tai sitten horistaan reploja paperista.

Noin muutoin käsikirjoitus on käsittämätöntä namedroppailua, joka avautuu vain Kreikan mytologiaa enemmän tunteville, jotka sitten itkevät verta kun materiaali on raiskattu ja jätetty potentiaali hyödyntämättä. Sam Worthington näköjään möllöttää roolin läpi samalla yhdellä ilmeellä kuin T4:n ja trailerien perusteella Avatarin, jotenkin tulee elävästi mieleen John Cenan “suoritus” The Marinessa. Ainoa syy katsoa loppuun asti oli Gemma Artetonin (kovassa nosteessa kun kahden kesäleffan naispääosassa) Io.

Jaa niin, 3D:tä ei ollut lentokoneessa katsottuna tarjolla, mutta selkeästi erottui nolosti ne itsetarkoituksellisesti korostetut kohtaukset, joihin sitä oli valmiissa tuotoksessa todennäköisimmin ripoteltu. Soundtrack oli kyllä ihan kiva Hans Zimmer -pastissi. Ja mitämitä, ei saatu edes Kraken/Andromeda tentacle rapea? (hoh hoijaa viikinkkistä menoa, Cetus olisi kylläkin kreikkalaistarujen merihirviö, mutta eipä sillä enää ole mitään väliä, niin ja djinnejäkin persialaistaruista, joo tiedän että kasariversiokin sotki mytologioita mutta silti…)

Ja tätä pitäisi sitten kärsiä ihan trilogian mitalla? Haistakaa nyt jo…

Prince of Persia: The Sands of Time (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0473075/
Seikkailu, peukalo ylös

Tästä tuli positiivisella tavalla mieleen Stardust. Toisaalta, elokuva on tyylipuhdas seikkailuelokuva, genre jonka huippukausi ajoittuu kauas elokuvien liitukaudelle ja jonka luulin kuolleen viimeistään kultaiselle kasarille. Eikä tuotos lainkaan häpeä vertailussa edes genren klassikoihin, vaikka niitä ei ihan täysin pystykään haastamaan. Tässä on oikeastaan kuitenkin se kaikki: toimintaa, romantiikkaa ja huumoria. Potentiaalia treffikinoksi iänikuisten romkomien sijaan? Lavastuskin on komiaa, vaikkakin on peräisin noin tuhat vuotta myöhäisemmältä ajalta kuin itse tarina, mutta vanhan sadun tapaan kerrotun tarinan kohdalla historiallinen paikkansapitävyys ei muutenkaan liene kovin tarpeellista. Dialogi on erittäin nasevaa, eräskin Marin Countyn flanellipaitainen asukki taisi noin 30 vuotta sitten unohtaa miten tämmöistä sanailua kirjoitetaan.

Jos jostain pitää rutkuttaa oikeasti, niin vaikka pelielokuva onkin, niin olisi sitä tasohyppelyä voinut vähän karsia, ja hassasiinit alkavat olla jo ninjojakin enemmän överiksi vedettyjä (tosin näihinkin pätee “Inverse Ninja Law”: yksinäinen hassasiini on lähes voittamaton, joukkoina esiintyessään ne ovat kasoihin lahdattavia peruspahiksia). Eivät ne kuitenkaan estä nauttimasta elokuvasta. Ja tämä siis ilman mitään fanilaseja – en ole pelannut kuin ensimmäistä Persian Prinssiä lyhyesti, ja siitäkin on kohta 20 vuotta aikaa.

Mutta voi! Kriitkoilla näyttää olevan hälytin joka termin “pelielokuva” kohdalla käynnistää automaattisen teilausgeneraattorin, ja juuri kun tarjolla olisi ollut ensimmäinen oikeasti hyvä pelielokuva (nimim. maailman ainoa Resident Evileistä pitävä). Ei kannata uskoa. Jerry Bruckheimer ei petä, tälläkään kertaa.

Inquisitor (1996)

Lelumainos, peukalo alas

Warhammer 40,000-fanien “iloksi” on nettiin ilmaantunut näköjään myös Games Workshopin taannoinen virallinen näkemys aiheesta vuodelta 1996, lyhytelokuva Inquisitor. Sekä trailerit pätkistä Hive Infestation ja Blood for the Blood God. Täytyy sanoa, että Damnatus (arvostelu alla) on, ei eri planeetalta, vaan suorastaan eri galaksista…

Inquisitor on aika puhdasta camppia. Suurin osa puolituntisesta kuluu hassuun naamanvääntelyyn. Mariinit ovat “vähän” pahvisen näköisiä, ja pääpahis, Khornen demoni, aikas nolo. Puhumattakaan siitä, että sahakirvestä heiluttava berserkki ryntää vihollisen kimppuun…. …hitaasti puolelta toiselle vaappuen. Tehostebudjetti loppuikin sitten Juggernautin kohdalla, josta näkyy vain pää. Nii, ja avaruusjaksot on rumia.

Hive Infestationissa on sitten vähän paremman näköisiä Terminator-haarniskoita, mutta genestealerit ovat mallia “hellyttävä”, ja kappas, nekin löntystävät hitaasti puolelta toiselle vaappuen, ja Maguskin osaa naamanvääntelyn! Blood for the Blood Godissa sit ois iki-ihQja örkkejä, mut mitvit, nehän ei puhukaan itälontoolaisten jalkapallohuligaanien tapaan, vaan murisevat, ja se tekstitetään kirjakielelle, eikä duunarienglanniksi? Nekin vaappuvat hassusti puolelta toiselle (ilmeisesti vaahtomuovipuku ja lateksimaski haittaavat liikkumista ilman että mistään puvusta olisi osattu tehdä liikkumista tukevaa), ja taas yksi inkvisiittori, jonka silmälappu on pudota paikaltaan, osaa irvistellä. Kierrätetty berserkkikin muistaa posettaa kameralle ja murista hitaasti leffan nimen.

Näistä kyllä käy selkeästi ilmi GW:n 90-luvun lopun harharetki koko perheen hassunhauskaan maailmaan, nyttemmin sentään vanhaa synkkyyttä ja pitkiä taustatarinoitakin on pyritty palauttamaan. Filminpätkät kun meinaan ovat selkeästi luokkaa “10-vuotias ruinaa tämän jälkeen isi osta toi”.

EDIT: GW on vainonnut alkuperäiset linkit pois ja jäljellä on vain lähes mustavalkoiselta näyttävä VHS-ripiksikin harvinaisen huonolaatuinen kopio, joka on omiaan viemään katsojan mielenterveyden (aihepiiriin sopivasti tosin).

Damnatus: The Enemy Within / Damnatus: Der Feind im Innern (2007)

http://www.damnatus.com/
Scifi/fantasia/kauhu, pollice verso super

In the grim darkness of the far future, there is only war!

Jaa mikä Damnatus? No tietysti vuodesta 2003 asti tekeillä ollut fanifilmi Games Workshopin Warhammer 40,000-miniatyyripelin maailmasta. Pikajohdatuksena taustatarinaan, 41. vuosituhannella galaksin halki levittäytynyt ihmiskunta on järjestäytynyt umpifasistiseksi teokraattiseksi Imperiumiksi, mutta vaihtoehdot olisivat paljon pahempia, sillä vihamieliset muukalaisrodut ja tuonpuoleisesta höökivät Kaaoksen demonit ovat koko ajan pyyhkäisemässä ihmiset pois tieltään. Valtakunnan sisällä järjestystä ylläpitää Inkvisitio, jolla on historiallista esikuvaansakin laajemmat valtuudet…

…vähän niin kuin GW:n lakiosastolla, joka kesällä 2007 elokuvan viimein valmistuttua veti herneen nenäänsä elokuvan tekomaan eli Saksan tekijänoikeuslaista. Tekijät kun olisivat ilomielin luovuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet GW:lle, mutta Saksan (kuten myös Suomen ja useimpien “mannermaista” oikeusperinnettä noudattavien maiden – toisin kuin anglosaksisten maiden) tekijänoikeuslain mukaan alkuperäisellä tekijällä säilyy tahdosta riippumaton “luojaoikeus”, oikeus tulla mainituksi teoksen luojana. Tämä ei käynyt GW:n inkvisiittorilakimiehille, joiden paranoidisessa mielessä liikkui (perusteeton) ajatus siitä, että faniporukka nahkahousumaasta saisi tätä kautta oikeudet koko Warhammer 40K:n maailmaaan, joten oikeustoimien ja miljoonakorvausten uhalla GW kielsi julkaisemasta tai näyttämästä jo valmista kokoillan elokuvaa yhtään missään edes ilmaiseksi. Edes fanien masinoima “FREE DAMNATUS” -kampanja T-paitoineen ja protesteineen GW:n harrastekaupoissa ei auttanut. Keisarin tahto tapahtukoon.

Mutta jos se on olemassa, niin Anonymous löytää keinot sen levittämiseen. Ja tässä tapauksessa ei tarvinnut edes turvautua mihinkään kovin monimutkaiseen operaatioon. GW kun oli kuitenkin sen verran höveli, että elokuvan tekoon osaa ottaneet saivat nähdä sen, ja saivat hallussapitää DVD-kopioita. “Osaa ottaneiden” joukko kattoi luonnollisesti pikkuserkun kummin kaimatkin, ja eräänä joulukuun päivänä 2008 eräs heistä huusi “Hiio-hoi!” ja seilasi länsinaapurimme Piraattivalkamaan. Vaikka alkuperäinen jakaja säikähtikin yllään pörrääviä mustia helikoptereita ja tuhosi torrentin, löytää elokuvan kopioita edelleen jaossa ei-julkisilta trackereilta, joissa se leviää hitaasti mutta varmasti ihmiskunnan tietoisuuteen.

Mutta suoraan sanottuna – ja elokuvan nähtyäni – GW ampui itseään pahemman kerran jalkaan. Vaikka elokuvasta näkee välillä, että se on harrastajatyötä – valaistus on kökköä, filmi sumenee välillä, äänityksen tasot seilaavat eestaas (tosin strateginen kiintolevyrikko hävitti kertaalleen jo valmiin äänimixin ja jälkituotanto on saatettu tahallaankin jättää kesken em. kiistan takia), usean vuoden aikana kuvattua materiaalia ei aina ole saumattomasti saatu yhteensovitettua, toimintakohtaukset ovat vähän sinne päin, CGI vaihtelee 90-luvun kotitietokonedemojen tasosta ILM-tasoiseen – niin siitä huolimatta kyseessä on todella koukuttava scifi-kauhuilu jossa on tunnelmaa vaikka sahamiekalla leikattavaksi. Minkä tilaisuuden GW menettikään koukuttaa ihmisiä tämän avulla vaikkapa edes 40K:n maailmaan sijoittuvia kirjoja lukemaan, vaikkei miniatyyrien maalaaminen kiinnostaisikaan!

Muutaman minuutin intro on juuri sopiva: maailmasta selitetään vain olennaisimmat perusteet, ei koko 20+ vuoden aikana kertynyttä piitkää ja monimutkaista taustatarinaa. Mörisevä kertojanäänikin sopii jotenkin tunnelmaan, vaikka onkin jo campin rajamailla. Ilahduttavasti (tosin budjetin seurauksena) keskipisteessä eivät ole myöskään geneettisesti muokatut supersoturit, vaan (kohtalaisen) tavalliset ihmiset. Inkvisition agentti on komennettu putsaamaan kerettiläisten joukkokokous erään Imperiumin maailman “kennokaupungin” (no, puoli planeettaa peittävän häkkyrän) uumenista, ja apureikseen hän pakkovärvää kolme entistä Keisarillisen Kaartin jermua, puoliksi koneeksi muuttuneen konepapin ja söpön psionikkonoviisin. Luonnollisesti kaikki ei mene ihan putkeen, ja pian alkaa oikeasti jännittävä kissa ja hiiri -leikki raunioiden syövereissä.

Vaikka äsken vähän ulkonäköä dissasinkin, niin se on silti erittäin hieno. Fanit tikahtuvat onnesta yksityiskohtien määrään, mutta maallikkokin saa silmät ja korvat täyteen sense of wonderia puhtaimmillaan. (Tosin Sormustarun ensimmäisestä osasta on suoraan varastettu Morian valtaistuinsali -kamera-ajo sankarijoukon saapuessa valtavaan tehdashalliin.) Myös tapahtumapaikka, valtavan kaupunkirakennelman maanalaiset osat joita on käyty filmaamassa vanhoissa tehtaissa ja bunkkereissa sun muissa, on 40K:ta tunnelmallisimmillaan ja aidoimmillaan: pimeää, likaista, raunioita, Paha vaanii minkä tahansa kulman takana, mikään ei ole sitä miltä näyttää ja mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Liikaa spoilaamatta, myös näyt tuonpuoleisesta ovat käsittämättömän upeita.

Näyttelijätyö vaihtelee, pari kohtausta menee penkin alle mutta ratkaisevat kohtaukset hoituvat mallikkaasti. Juoni ei hirveästi yllätä omaperäisyydellään, mutta toimii kuitenkin, erityisesti maailmaan sopiva tyly lopetus. Plus se, että kaikki näyttelijät ovat tuntemattomia, saa katsojan oikeasti jännittämään mikä kukin on miehiään ja mitä kenellekin käy. Leffaa varten sävelletty musiikki on kautta linjan uskomattoman hyvän kuuloista, ja leffan kotisivuilta voi imuroida soundtrackin ihan laillisesti. Myös leffassa puhuttu saksa sopii houreisen goottiscifin tunnelmaan kuin nakutettu.

Siinä missä Star Wreck oli teekkarihuumorin kyllästämä parodia ja Nato Commando itsetietoista roskaa, Damnatus menisi läpi jo ihan oikeasta, vakavasta elokuvasta, jopa ilman Warhammer-kytköstä, ja on vieläpä oikeasti positiivinen elokuvaelämys. (Huvittavaa kyllä – tässä on oikeasti paras “pelielokuva” ikinä!) Kun ulkoasu on virheineenkin parempi kuin keskiverrossa SciFi Originals -TV-elokuvassa ja kaikki muukin toimii, niin indie-elokuvan uusi johtotähti olisi ollut tässä. Tai on edelleen, jos vain uskaltaa sukeltaa vertaisverkkojen syövereihin. Damnatus on sen arvoinen.

You will either sacrifice yourself, or you will be sacrificed.

Red Sonja (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089893/
Barbaari, karvainen peukalo ylös

Harjoituksen vuoksi (viime aikoina tullut keräiltyä 80-luvun barbaarileffoja) pitää aluksi ottaa pehmeä lasku barbarismiin. Näkeehän tästä että tämä on niin kasaria (ärsyttävä pikkuskidi), mutta joku outo viehkous tässä silti on, että tästä pitää.

Ei sikäli, mitä olen “oikeaa” barbaarisploitaatiota äkkiseltään sormien raosta kurkkien kelaillut (edellä mainitusta syystä), niin tämä on vielä ihan oikea elokuva. Jossa sama sävelmänpätkä ei soi minuutin välein, jossa aiemmin käytettyä filminpätkää ei ole sellaisenaan leikattu keskelle toista saman genren elokuvaa, ja jossa päähenkilöt edes etäisesti vaikuttavat olevan henkisesti läsnä kuvauspaikalla.

Mut nyt kun olin lukenut välillä Robert E. Howardin aidot ja alkuperäiset Conan-tarinat, niin ennen niin mitätön yksityiskohta alkoi häiritä: miten kaikista hyperborealaisen ajan kansakunnista Conan (no lisenssisyistä “Kalidor”, ei minua niin vain hämätä) on päätynyt Hyrkanian johtoon? Kyllä prkl oikea Konan ei olisi moisia sekarotuisia koiria alamaisikseen kelpuuttanut, vain puhdasveristen hyperborealaisten kansojen valtaistuimet kelpasivat.

The Witcher / The Hexer / Wiedzmin (2001)

http://www.imdb.com/title/tt0300657/ (elokuva)
http://www.imdb.com/title/tt1070742/ (tv-sarja)
Fantasia, peukalo ylös… sille tv-sarjalle josta tämä on leikelty

Mitämitä? Tohtori tutustuu puolalaiseen nykyelokuvaan? Onko Suuri Cthulhu viimein herännyt nokosiltaan vai mistä moinen hulluus?

Pelko pois, kyseessä on vain Pyhän Nnirvin Pelitissä suitsuttamisen aikaansaama pakkomielle puolalaisen Andzrej Sapkowskin The Witcher -kirjojen universumiin. Kirjoihin en ole tarttunut enkä niihin perustuvaa peliä pelannut aikeista huolimatta, “kun ei ole jaksanut”, mutta tv-sarja ja siitä leikattu elokuva tuntui vaivattomimmalta lähestymiskohteelta. Siitäkin huolimatta, että leffalla oli ikävä kohtalo päätyä levitykseen ennen kuin Sapkowskin maine levisi Itä-Euroopan ulkopuolelle, joten se paitsi unohdettiin täysin marginaalisesta julkaisustaan johtuen, myös oli käännetty täysin eri nimelle (The Hexer) kuin kirjojen/pelin myöhemmät englanninnokset (The Witcher).

Leffassa ei ole oikeastaan kuin yksi paha, mutta sitäkin perustavanlaatuisempi vika: se on kaksituntiseksi leikattu versio 13 x 50 minuutin TV-sarjasta. Lopputuloksena etenkin alkupuolella meillä on vain sarja irrallisia kohtauksia, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Punainen lanka alkaa erottua vasta siinä vaiheessa, kun satunnaiskatsoja on painanut Eject-nappia.

Idea maata kiertävistä, perheiltään ryöstetyistä lapsista mutatoimalla luoduista yli-inhimilliset taistelutaidot omaavista soturivelhoista, “noitujista”, jotka suojelevat kansalaisia hirviöiltä, on kuitenkin herkullinen, ja The Witcher hyödyntääkin sitä ansiokkaasti. Rivian maasta kotoisin oleva Geralt-noituja sekaantuu maita kiertäessään, mörköjä listiessään ja naisia naurattaessaan aluksi pienen kuningaskunnan perimysriitoihin, mutta yksi asia johtaa toiseen, ja joitakin vuosia myöhemmin Geralt on hankalassa välikädessä pahan Nilfgaardin imperiumin laajentaessa vaikutusvaltaansa. Tekojen seurauksia ja kohtaloa hämmentävää keitosta on maustettu mustalla huumorilla sekä viittauksilla reaalimaailmaan. Kuvaus on yllättävänkin raadollista, moraali harmaan eri sävyjä, väkivalta ronskia, ja alastomuutta (joskin aika kilttiä) on sen verran että jenkkimarkkinoilla ropisisi NC-17 -ikärajaa. Omaperäistä ideaakin on mukana keskivertofantasiaa enemmän, tosin edelleenkin kääpiöillä on parrat & kirveet ja haltiat ovat suippokorvaisia metsäläisiä, mutta kaikkea ei voi saada.

Noin yleensä, musiikki on mitäänsanomatonta, mutta kuvaus on paikoitellen todella upeaa, tietyllä varauksella. Kas kun kyseessä on puolalainen tv-sarja vuodelta 2001, niin ei kannata ehkä ihan odottaa Sormustarun efektejä. Mörrimöykyt ovat osin CGI:tä, osin perinteisiä kumiotuksia, ja edellyttävät katsojalta lempeää mieltä (paitsi jos katsoo alle parit 80-luvun barbaarisploitaatiot, niin johan näyttää hyvältä). Taikaefektit ovat kuitenkin ihan näppäriä ja lavasteet ajavat asiansa, niin ei lopulta audiovisuaalinen puolikaan metsään mene. Näyttelijätyö on pääosin erinomaista, edes se pakollinen comic reliefin virkaa toimittava bardinretale ei ärsytä.

Eettinen ongelma. Elokuva on saatavilla jenkki-DVD:nä enklantitekstein, mutta sarja on saatavilla vain “epävirallista” kautta (ja kauheasta kuvanlaadusta päätellen VHS-rippinä). Kuitenkin tarina suorastaan huutaa lisämateriaalia tuekseen. Kaikki eivät varmaan jaksa kokonaista sarjaa latailla, niin ehkä leffalla voisi sittenkin aloittaa, ja jatkaa sarjaan jos tarina tuntuu kiinnostavan.

EDIT: Kirjat lukenut aikamatkustaja tulevaisuudesta kertoi, että tulevaisuudessa koko sarja löytyy YouTubesta:

The Forbidden Kingdom (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0865556/
Fantasia/komedia/martial arts, peukalo ylös

WTF? Onko minut abduktoitu takaisn 80-luvulle, kun minulle näytettiin uutuuselokuvana tekele, joka oli väännetty “koko perheen seikkailukomediaksi” jossa nöösipojan pitää kasvaa mieheksi ja hakata kulmakunnan muut uroot veripaltuksi jotta aromipesää heruisi? Loogisesti mieheksi kasvu tapahtuu teleporttaamalla muinaiseen Kiinaan ja oppimalla kungfuta drunkenmasterilta ja ynseältä Shaolin-munkilta samalla kun vongataan södeltä soturitypyltä ja yritetään palauttaa maaginen seiväs myyttiselle “apinakuninkaalle” pahan sotaherran sekä tätä palvelevan dominanoidan jahdatessa.

Myötähäpeää synnyttävän kehyskertomuksen ja päähenkilön lisäksi filmissä on toki huimaa mättöä – luonnollisesti PG-13:een sanitoituna – mutta silti tuntuu siltä että wanhat pärrät Chan ja Li ovat olleet sekuntilaskutuksella töissä. Silti, kungfu-fanille tämä on kuitenkin pakkokatsottavaa, kun kerrankin on legendat saatu samaan filmiin (eikä kungfua liiemmälti nykyään edes tehdä), ja mättö todella toimii. Papat kun liikkuvat ilman trikkejäkin nopeammin ja sulavammin kuin 99% action-tähdistä nykykunnossaan (Jason Statham ehkä poikkeuksena).

Tosin täytyy todeta, että aineksista olisi saanut paljon huimemman pätkän jättämällä se typerä siirtymä nykyajasta ja takaisin pois (etenkään kun sitä ei ole pohjana olevassa tarinassa, joka on ilmeisesti kiinalaisessa kirjallisuudessa jonkin sortin klassikko), sekä vaikka tarkistamalla ikärajaa ylöspäin. Niin, ja olisivat puhuneet enemmän kiinaa kun nyt kuitenkin muutamassa otoksessa puhuivat.

Tiedän ainakin yhden tavan jolla The Forbidden Kingdom olisi ollut instant epic win: alunperin sotaherran oikeana kätenä piti hevosmiesten tietotoimiston mukaan hääriä “white-haired Taoist monk” (jolla olisi mitä ilmeisimmin ollut myös valkeat kulmakarvat), mutta sitten päätettiin käyttää Valkohiuksista morsianta koska “kohdeyleisö tuntisi tämän paremmin”. Totta kai. Eihän nyt kohdeyleisö mitenkään voi tunnistaa hahmoa jota iso Q:kin on hiljattain käyttänyt elokuvassaan, kyllä muutaman, lännessä vain harrastajien tietämän honkkarifilmin päähenkilö on paljon tutumpi.

Emmäätiä. Plussan puolelle kokemus kuitenkin jäi, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän leffa tuntuu miellyttävän…

Apropoo 1: ja taas noin miljoonannen kerran LotR:FotRin jälkeen meillä on “balrog kiskoo kuiluun” varkaus.
Apropoo 2: miten halvatun tyhmä voi ihminen olla, ettei ymmärrä ennen kuin rautalangasta väännetään, että DOA-pelien Christiehän on selkeästi ripattu The Bride with the White Hairista (mikä hahmo siis on tässäkin mukana, ref. yllä mainittu dominanoita).

Eragon (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0449010/
Fantasia, peukalo niin alas kuin menee

Kuumehoureet saavat ihmiset tekemään kaikenlaista. Niinkuin katsomaan läpi leffan, jonka on jo kerran jättänyt kesken. Matkan varrella voi arvuutella, kuinka paljon voi edes fantasiaympäristössä apinoida Warssia ennen kuin lopputulos vaivaannuttaa hengiltä, kuinka paljon reploja ja detaljeja voi varastaa sieltä sun täältä ennen kuin katsoja vajoaa myötähäpeästä maan alle, ja kenen silmämunat pullahtavat ekana kuopistaan, Jeremy Ironsin, John Malkovichin vaiko Robert Carlylen?

Se lohikäärme oli kyllä ihan lutuinen, ja olisi ansainnut miljoona kertaa paremman leffan. Olkoonkin että se tykkää lentää kanjonissa tai palkistojen seassa ja että sillä on Predatorin näkömoodit käytössä.

Onhan se ihan kiva että yläasteikäinen jaksaa kirjoittaa romaanimittaista fanifiktiota, mutta olisiko joku tuotantoportaassa voinut edes yrittää ehdottaa, ettei visiota välttämättä kannata siirtää 1:1 ison budjetin suurelokuvaksi?