In Time (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1637688/
Scifi, ja tätä kuvatusta en olekaan käyttänyt sitten The Matrix Revolutionsin:

Kuullessani tästä leffasta ihmettelin, miksi edelleen horistaan Logan’s Runin remakesta, kun luulin että näiden tematiikka olisi jota kuinkin identtinen. Nähtyäni leffan en ihmettele, ohimenevästä samankaltaisuudestaan huolimatta näillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ja leffan tason huomioiden uusiotulkinta jopa täysin samasta aiheesta olisi vallan perusteltu.

Perusasetelmaltaan ja juonenkäänteiltään In Time on läpeensä epäuskottava, mutta koko leffa onkin vain tekosyy hieroa itkettävän yksioikoista Occupy Wall Street -manifestia katsojan naamaan naurettavan karkealla metaforalla. Eihän yhteiskunnallisessa scifissä ole mitään vikaa, mutta kun se on tehty miljoona kertaa aiemmin miljoona kertaa paremmin. Hienovaraisuus on sitä paitsi aina toimivampi ratkaisu kuin käännynnäisille saarnaaminen. Lisäksi kortit löydään pöytään aivan liian aikaisin, jo noin viiden minuutin kohdalla (tai no, jo julisteessa jos on koskaan kuullut sanonnan “aika on rahaa”), joten koko loppuleffa on silkkaa saman sanoman jankuttamista.

Jaa miksikö metafora epäonnistuu? No esimerkiki siksi, että yhteiskunnalle, jonka tieteellinen kehitystaso riittää tekemään ihmisestä kuolemattoman ja geenimanipuloimaan ranteeseen digitaalikellon joka mystisesti pysäyttää sydämen nollaan mennessään ja jota voi käyttää maksuvälineenä, aineellisen hyvinvoinnin tuottaminen kaikille kansalaisille olisi täysin triviaali seikka ja äärettömän paljon pienempi rasite kuin meidän maailmassamme. Myöskin elokuvan maailmassa aikaa voidaan “tehdä” loputtomasti; rahaa ei oikein voi, vaikka konstia onkin kokeiltu esmes 1920-luvun Saksassa ja 2000-luvun Zimbabwessa. Niin, ja talousjärjestelmän romahtamista haaveilevilla ei ole ihan realiteetit kohdallaan: maailma, jossa yhteiskuntajärjestys on pettänyt ja universaalin vaihdantavälineen (=raha) puuttuminen on ajanut ihmiset takaisin omavaraistalouteen, ei tosiaankaan muistuta Hobittilaan muuttanutta hippikommuunia, vaan pikemminkin Mad Maxia ja sen piljoonaa halpiskopiota. Tai siis, nykypäivän Somaliaa. Ja myöskin, ihanko oikeasti muka kukaan ei olisi pystynyt hakkeroimaan tuota maksumenetelmää ja siten romahduttamaan koko systeemiä jo paljon aikaisemmin? Uskottavuus venyy allegoriassasakin vain tiettyyn pisteeseen asti.

No mutta. Voisihan elokuvalla olla muitakin avuja. Siis voisi. Ellei koehenkilö katso ihka ensimmäistä elokuvaansa, niin umpikliseiset ja sangen epätodenäköiset aasins… anteeksi, juonenkäänteet näkee jo kilometrin päästä. Toki niitä alleviivataan siirappisen ylidramaattisella musiikilla, ja toki melutraama on laskutikulla maksimoitua jotta tunnereaktiot varmasti menisivät oikeaan suuntaan. Dialogikin tökkii siinä määrin, että Lucasin tunarointi warssiprequeleissa vaikuttaa jo silkalta Tarantinolta. Näyttelijätyökin on sinne päin, palkka lienee maksettu kaikille etukäteen. Ja taas on muistettu ylisaturoida kuvaa, slummissa keltaoranssiksi ja kultahammasrannikolla siniseksi.

Ehkä vähemmällä tekopyhällä hurskastelulla ja nuo yllä mainitut virheet korjaamalla tämä olisi ihan kiva Twilight Zone/Outer Limits -episodi, vähän samaan tapaan kuin keväinen Limitless, mutta kokoillan elokuvaan eivät eväät riitä. Ja vaikka punaista lihaa syövä heteromies kärsii melkein mitä vain Amanda Seyfriedin takia, niin tätä ei enää kannata: Amandalle on lätkäisty (epäilyttävästi peruukin oloinen) polkkatukka päähän joka ei sovi daamille, ei sitten alkuunkaan (tosin polkkatukka muutenkaan ei sovi minusta kenellekään, mutta erityisen huonosti Amandalle).

Tosin yhden hämmentävän ihmeen elokuva tarjoilee: Justin Timberlake uskottavana toimintasankarina. Tämän kun olisi heittänyt muutama vuosi sitten niin oolisi ollut niin huono vitsi ettei kukaan olisi edes nauranut. Tosin sitten katsoin taas muistin virkistämiseksi The Expendables 2:n trailerin ja muistin, että ilmiö on mahdollista vain munattomalla 2010-luvulla. Kasarilla ei olisi ollut saumoja edes sidekickiksi tai comic reliefiksi.

Ninja Cheerleaders (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0972857/
Mikä tahansa oikean elokuvan genre, peukalo alas
Komediakalkkuna, peukalo ylös

Joskus pitää ihmetellä elokuvakäsikirjoittajien ajatuksenjuoksua. Kun meillä on jo high concept-idea, jossa jo sinällään olisi riittävästi sisältöä ja silmänruokaa – Ninja. Cheerleaders. – niin miksi ruveta sotkemaan pakkaa tarpeettomalla sivujuonella, etenkin kun sen takia törmätään amerikkalaisen elokuvabisneksen realiteetteihin?

Eli siis suomeksi, leffan nimihenkilöt heittävät koulu- ja ninjaopintojen ohella keikkaa strippareina, ja koko leffan pääjuoni joudutaan vääntämään käyntiin tämän alajuonen kautta. (Se, että ninjasensei vetää päivällä koko perheen itsepuolustuskursseja ja isännöi illalla strippibaaria, on puolestaan täysin loogista eksploitaatioelokuvan mittapuulla.) Mutta siis ihan oikeasti, strippareita jotka eivät riisu edes yläosaa? Ja minä kun luulin että vain Lindsay tai Natsku on tämmöinen hienohelma, ei vosukööri jonka tunnetuin nimi kiertää ammatikseen jenkkirealityjä. Eh. Omassa versiossani olisi ollut paljasta pintaa muuallakin kuin sekunnin väläyksinä väli-inserteissä jonkun muun kuin pääosan esittäjien toimesta, ja väkivaltaa enemmän, tai pikemminkin, uskottavana ja sotkuisempana. Tosin sitten ehkä ei olisi saatu George “Mr. Sulu” Takeita mukaan. Muutenkin tämä itsesensuuri on saattanut johtua siitä, että leffalle toivottiin (turhaan) teatterilevitystä, joten eksploitaation sijaan tyylilajiksi valittiin erittäin vähän pikkutuhma komedia.

No olisi edes Bitch Slap -tason sleazyilyä voinut vaatteet päällä olla, nyt oltiin Charlien enkelit/DOA -linjalla, paitsi että silmänruokaa on käsittämättömästi vähemmän ja edes sitä siistittyä väkivaltaa on niin vähän, että lopputulos muistuttaa oikeastaan enemmän DEBSiä (jossa sentään oli tyttöjen välistä kivaa jonnin verran, nyt vain pirnataan häppeliä ja implikoidaan). DEBSistä muistuttaa myös hukattu potentiaali, ja se, ettei leffassa oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Huumorikin on vähän sinne päin, ja dialogikaan nyt ei kovin nasevaa ole.

Toisaalta, elokuva riitti jollain käsittämättömällä tavalla kuitenkin viihdyttämään – siis jos odotukset kalibroi VHS-ajan B-komediaan, nimenomaan komediaan eikä eksploitaatioon. Vaikka elokuvassa on jopa roskaelokuvien harrastajan silmissä jokseenkin kaikki pielessä, nousee kokonaisuus silti osa-alueita vahvemmaksi. Kaikesta välittyy kuitenkin vilpitön innostus ja se, että elokuvaa tehtäessä on ollut hauskaa, ja tällä mitäänsanomattomien hajuttomien ja mauttomien tuotteiden aikakaudella se lienee paras kehu jota elokuvalle voi antaa.

Perinteille uskollisesti jatko-osaa pedataan lopputekstien välissä, mutta jo tämän osan julkaisu oli niin pitkäksi venynyt prosessi (teatterikierros peruttiin, mutta videollekaan ei päästetty kuin pitkän odottelun jälkeen, ja ulkomaanlevitykseen vielä pidemmän ajan kuluttua) että eipä taida moista tulla. Valitettavasti. Tarjoudun tosin ilomielin käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi kun tästä tehdään aina niin muodikas “gritty, contemporary re-imagining”.

Sherlock Holmes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0988045/
Rikoskomedia, suurennuslasi ylös

Uuden Sherlock Holmesin juliste, jossa oli ukko-Mauser ja savuava Eiffel-torni – jolle taitaa taas tapahtua pahoja asioita – myi elokuvan minulle. Mutta samalla tajusin, että minunhan on nähtävä avausosa ennen kuin menen katsomaan jatko-osaa. Odotukset eivät sanottavammin olleet korkealla, koska joskus muinoin lukemani pari Sherlock-tarinaa eivät olleet kovin tenhoavia, ja telkkarissa paraikaa pyörivä kasariversio on brittiläistä epookkidraamaa puuduttavimmillaan. Toisaalta, modernisointikin on taitolaji, onhan yksi historian epäonnistuneimmista sarjakuvafilmatisoinneista The League of Extraordinary Gentlemen josta (toisin kuin fantastisesta alkuteoksesta) ei missään vaiheessa synny minkäänlaista illuusiota siitä, että se tapahtuisi edes kuvitteellisella 1800-luvulla.

Jos olisin oikein ilkeä, sanoisin, että ohjaaja Guy Ritchie on tehnyt vain yhden elokuvan, vähän samaan tapaan kuin Tim Burtonkin. Vaikka pääosissa olisi Jason Stathamin tai Brad Pittin tapaisia persoonia, menevät pätkät brittiläisistä pikkunilkeistä murjomassa toisiaan murrerikkaan sanailun ohessa minun muistikuvissani auttamatta sekaisin. Mutta kaava kuitenkin toimii kerrasta toiseen, miksi sörkkiä jotain joka ei oo särki, joten ei pitäisi olla yllätys, että Sherlock Holmesin tunnistaa välittömästi Ritchie-elokuvaksi. Ja leimallisesti englantilainen rikoselokuva sopii englantilaisen rikoskirjallisuuden arkkihahmon eloon herättämiseen kuin knalli päähän.

Mikä kuitenkin nostaa homman täysin uusiin sfääreihin, on Robert Downey Jr.:n maaninen sekoilu (etsivänä) itsenään. Oletettavasti Ritchie on (aivan oikein) päätellyt, että typecasting kannattaa hyödyntää, ja hillitsemisen sijasta pikemminkin vain yllyttää. Downeyn Holmes on samaan aikaan sekä ratkiriemukas että säälittävä. Luonnehdinta tarjoaa myös tehokkaan argumentin lopettaa tämänkin voimakaksikon ympärillä iät ja ajat vellonut gay vai ei -keskustelu: läheisriippuvainen ja sosiaalisesti vammainen Holmes onnistuu karkottamaan kaikki naiset läheltään vain avaamalla suunsa, mutta kaikkien pakkomielteidensä keskellä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta suoraan pullosta latkiessaan mies ei edes huomaa, että häneltä puuttuisi jotain.

Lisäkehuja pitää vielä antaa siitä, että Jude Law on myös jokseenkin täydellinen tohtori Watson. Jotenkin Law sopii minusta paljon paremmin tämmöiseen jäyhään stiff upper lip -rooliin kuin hurmuriksi. Myös Downeyn ja Law’n keskinäinen kemia toimii, sanailua on ilo katsella. Ja siinä missä suunnilleen jokainen uusi filmatisointi jo aiemmin tunnetusta hahmosta yrittää epätoivoisesti olla “origin movie”, niin tämä kino ui ronskisti vastavirtaan: Holmes ja Watson ovat ratkoneet yhdessä rikoksia jo hyvän aikaa, ja Watson yrittää jo asettua aloilleen morsiamensa kanssa (mitä Sherlock luonnollisesti yrittää sabotoida parhaansa mukaan).

Hämmentävintä kyllä, kerronta ja kuvasto on selkeästi modernia, mutta siitä huolimatta hahmot, dialogi ja tapahtumat tuntuvat sopivan täydellisesti viktoriaanisen ajan Englantiin. On jokseenkin huvittavaa kuunnella Holmes-puristien kurlaaminen liiallisesta modernisoinnista: jo alkuperäisissä tarinoissa mestarietsivämme kuvataan miekkailun ja itämaisten taistelulajien taitajaksi, ja vaikka tarinat ovat Watsonin ”suurelle yleisölle” kirjoittamia, arvatenkin sanitoituja kertomuksia, niin silti niistä käy ilmi, että Holmesin päihteiden käyttö karkaa lapasesta, elämänhallinta on sangen puutteellista, sekä miehellä on monia omituisuuksia ja päähänpinttymiä. Periaatteessa mille tahansa yksityiskohdalle löytyy alkuperäinen lähde, vaikkakin kaikki on vedetty kieli poskella överiksi kolmanteen potenssiin. Ehkä esillepano on siis koomisempi kuin mitä sir Arthur oli tarkoittanut, mutta koska vakavia tulkintoja on tehty jo enemmän kuin laki sallii, niin missä on ongelma, etenkin kun lopputulos on enemmän kuin onnistunut?

Holmesia voikin siis suositella varauksetta kaikille genremieltymyksistä piittaamatta, mikäli humoristinen seikkailuelokuva on edes joskus uponnut.

—

Niin, ja taas kerran kuuluisa holokaustiteoriani todetaan oikeaksi: pääpahis yrittää teljetä vastustajansa huoneeseen ja kaasuttaa heidät vetysyanidilla…

The Three Musketeers 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1509767/
Seikkailu, floretti ylös

On olemassa koulukunta, jonka mukaan elokuvan on oltava katarttinen kokemus, täynnä raskassoutuista symboliikkaa, elämää suurempia filosofisia kysymyksiä, ja moniselitteisiä kohtauksia. Toinen koulukunta taas edellyttää dystooppista nihilismiä ja ultraväkivaltaa. Molemman koulukunnan edustajat saavat katatonisen shokin, jos heidät raahaa katsomaan Musketöörien varmaan noin sadannetta inkarnaatiota, joka on, ei enempää eikä vähempää kuin viihdyttävin elokuva pitkään aikaan.

Ei, elokuvalla ei ole mitään piilotettua sanomaa tai tarkoitusta, se on höyhenenkevyttä hattaraa, ja juuri siksi se iskee kaamosmasentuneeseen mieleen kuin miljoona ilmalaivaa. Koska perinteisiä versioita on jo enemmän kuin tarpeeksi, niin formulan tuulettaminen poskettomilla toimintakohtauksilla (mitä totaalisen aliarvostettu The Musketeer jo vähän yritti, mutta niin vain sekin sai aikaan itkupotkuraivareita) tai steampunk-henkisillä keksinnöillä on enemmän kuin tervetullutta. Myös loputtomat postmodernit popkulttuuriviittaukset nykivät suupieliä ylöspäin. Huumorikin on enimmäkseen onnistunutta, tasapainoillen hiuksenhienosti sillä rajalla ettei leffa kuitenkaan lipsu pelkäksi komediaksi.

Vaahto suussa kurlaavilta, 130% kirjalle uskollista versiota odottaneilta puristeilta jää kuitenkin täysin huomaamatta se, että siinä ohella puvustus ja lavastus on autenttisempaa kuin monessa muussa versiossa, ja juonikin pyörii niiden kuningattaren korujen ympärillä, toisin kuin monessa muussa versiossa. Toki hahmojen motivaatiot on käännetty päälaelleen, kuten melkein kaikissa muissakin versioissa (tästä jäljempänä), mutta se menee melkein musketöörielokuvaperinteen kunnioittamisen piikkiin. Hupaisasti elokuva on myös näytelty wanhan ajan seikkailuelokuvien tyyliin, mikä sopii kuvaan kuin sulka hattuun.

Castingkin on osunut nappiin, vähemmän tunnetut musketöörit ovat oivallisia venkuloita, Christoph Waltz kierrättää Hans Landan onnistuneesti Richelieun hahmoon vaikkei saakaan täysin vapaasti irroitella, Mads Mikkelsen julmistelee Rochefortina todella väkevästi, ja vaikka olisi kuinka katu-uskottavaa elitismiä tahansa dissata Milla Jovovichin näyttelijäkykyjä, niin tämän Milady on todellinen täysosuma – muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Orlando Bloom muuntautuu onnistuneesti tyypilliselle roolilleen lähes vastakkaiseksi niljakkaaksi Buckinghamin herttuaksi, mikä tuo mieleen Richard III:n ja sen, että ilmeisesti Buckinghamin herttuoilla on aina ollut ns. hyvä pössis. Toisaalta Richard III tuo taas kerran mieleen tämän kuuluisan reduktioteorian, koska Euroopan kartalla tinasotilaita siirtelevän kardinaalin vartiokaarti on taas kumman tutun oloisesti puettu mustaan ja punaiseen, rivit ovat suorassa ja paraatit suosiossa, soihtujen valossa käydään potkimassa ovia sisään…

Koska elokuva on muuten silkkaa silmäkarkkia, annan tällä kerralla jopa anteeksi 3D:n, vaikkei se tuokaan mitään varsinaista lisäarvoa. Enimmäkseen se on huomaamatonta – aitona 3D:nä filmaamisen ansiosta konversion sijaan – mutta varsinkin staattisissa lähikuvissa vaikutelmaa on korostettu jo häiritsevässä määrin.

Harmillisesti vain purejenkit eivät ymmärtäneet tämän päälle laisinkaan (ilmeisesti siksi kun se tapahtuu Europpassa eikä siinä ei ole tarpeeksi Hollywood-tähtiä), eli jatko-osia varten jätetyt runsaslukuiset koukut saatettiin heittää turhaan (mm. Richelieun miekkailutaito). Onneksi mitään päätöstä suuntaan tai toiseen ei kai ole vielä tehty. Ilmeisesti studio on kuitenkin ihan tyytyväinen tuottoihin, selvisihän projekti Euroopan-suosionsa turvin melkein omilleen jo teatterikierroksella (lipputulot 1,5 x budjetti), mihin useimmat elokuvat eivät edes pääse. Osassa maista tämä ei ole vieläkään sitä paitsi edes avannut, ja DVD/televisio/VOD-levitys joka tapauksessa vääntää luvut kyllä vielä reilusti plussan puolelle, mutta riittääkö se vihreän valon näyttämiseen jatko-osalle? Toivottavasti kyllä.

—

Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi, ketkä (kirjan) alkuperäisessä tarinassa todella ovat pahiksia?

Mikäli muistini ei täysin petä (kuitenkin pettää), niin Miladyhan on saanut murhaajan poltinmerkin täysin syyttömänä. Hänet on lapsena pakotettu luostariin, josta hän 14-vuotiaana ”karkaa” papin ”avustuksella” (taatusti hurskaan kirkonmiehen tarkoitusperiä ei tarvinne arvailla). Papin veli, pyöveli, on kuitenkin varma siitä, että Milady on vietellyt hänen veljensä, ja vaikka tuomioistuinkin on (1600-luvulle poikkeuksellisen edistyksellisesti) ymmärtänyt, mistä on ollut kyse, ja todennut Miladyn syyttömäksi, pyöveli käyttää oman käden oikeutta merkitäkseen hänet. Luonnollisesti Athosta (ja myöhemmin d’Artagnania) ei kiinnosta kuunnella tällaista tarinaa, vaan kysymättäkin hänelle on ”selvää”, mistä merkki on peräisin.

Pikakelataanpa tarinan nykyhetkeen. Kirjassahan kuningatarhan on oikeasti petturi ja paitsi pitää salasuhdetta yllä, hyväksyy sen, että Buckingham lietsoo protestanttien kapinaa. Richelieu ja hänen asioillaan toimiva Miladyhan pikemminkin yrittävät suojella Ranskaa! Käsittämättömän loogisen aivopierun säestämänä nohevat musketöörit päättävät sitten suojella kuningatarta (ja Buckinghamia). OK, ovathan he vannoneet uskollisuutta nimenomaan kruunulle, eivät Ranskalle (musketöörithän olivat kuninkaan oma henkivartiokaarti), mutta olikos tuo nyt ihan kuninkaan edunkaan mukaista?

Kaikki luonnollisesti huipentuu, kun (anti)sankarimme itse “tuomitsevat” Miladyn kuolemaan farssimaisessa näytösoikeudenkäynnissä – ellei Milady olisi tappanut Constancea (joka naiiviudestaan huolimatta oli myös syyllistynyt maanpetokseen auttamalla musketöörejä), Milady olisi joka tapauksessa pitänyt vaientaa kiusallisena todistajana, mutta onneksi nyt löytyi kätevä tekosyy. Sopivasti pyöveliksikin järjestyy sama kaveri joka jo aiemmin oli käytellyt poltinrautaa turhan innokkaasti.

Eipä ihme, että elokuvaversioilla on tarve ainakin jättää Mildayn tausta huomiotta tai sitten keksiä kokonaan omia juttujaan. Myös Richelieun hahmo on usein käännetty päälaelleen ja laitettu juonittelemaan Ranskaa vastaan, jottei katsoja turhaan joutuisi suorittamaan moraalista pohdintaa.

Sekin, miksi musketöörien sukset menevät alun perinkin ristiin Richelieun kanssa, onnistutaan lähes poikkeuksetta kääntämään heidän edukseen – pahan kardinaalisedän vartijat yrittävät silkkaa ilkeyttään estää heitä hauskasta poikamaisesta kisailusta, vaikka (usein kuolemaan johtaneet) kaksintaistelut olikin jo tuolloin (hyvästä syystä) lailla kielletty…

—

Kokonaan oma lukunsa on sitten se, että kaikki neljä musketööriä olivat kyllä olleet todellisia henkilöitä, mutta Dumas keksi heille täysin omat seikkailunsa d’Artagnanin muistelmien perusteella. “Based on a true story”, on sitä osattu jo silloinkin.

Black Swan (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0947798/
Draama, siipi alas

Joskus – varsinkin postatessa Tähtien Sota -aiheiselle foorumille – joutuu perustelemaan sitä, miksi Natalie Portman on mielestäni yksi aikamme yliarvostetuimmista näyttelijättäristä. Ulkonäkökysymykset sikseen, makuja on monia (minen tyksi), ja harvapa tänä typecastingin aikana kovin laajalla skaalalla rooleja esittää, mutta siitä huolimatta Natalien esiintyminen on minusta häiritsevän teennäistä ja roolikin vielä enemmän sama kuin muilla typecastauksen uhreilla.

Niinpä on hupaisaa nähdä, kuinka Natalie on tässä elokuvassa laitettu esittämään roolihahmojensa arkkityyppiä, itkuista, rajoittunutta ja epäspontaania primaballerinaa. Siis alkuasetelmassa. Mutta aivan kuten elokuvan sisäisessä maailmassa hänen roolihahmonsa ei uskota selviävän Joutsenlammen mustan joutsenen esittämisestä, niin en olisi todellakaan laittanut häntä esittämään roolia, joka edellyttäisi että hänen persoonansa muuttuu sulkeutuneesta kiihkeäksi sitä mukaa kun paranoidi skitsofrenia etenee (joojoo, ei ole tässä vaiheessa enää spoileri, eikä ollut sitä oikein edes elokuvan pyöriessä teattereissa, ei tämä sentään mikään lopputwistiinsä nojaava Fight Club ole).

Sikäli sääli, koska muu roolityöskentely osuu nappiin. Natalieta miljoona kertaa hotimpi Mila Kunis kilpailevana ballerinana varastaa show’n totaalisesti ja näytteleekin äärettömän paljon paremmin. Ilahduttavasti vieläpä taiteellisesti (aina) erittäin perustellussa lesboilukohtauksessa Natalien (muttei Milan) kasvot on enimmäkseen rajattu kuvan ulkopuolelle, mikä toisaalta herättää kysymyksen sijaisnäyttelijän käyttämisestä, varsinkin kun samasta käytännöstä tanssikohtauksissa (ja etenkin Natalien kasvojen vaihtamisesta CGI:n avulla stuntin tilalle) nousi myrsky vesilasissa elokuvan julkaisun aikoihin. Ironisesti noin kymmenen vuotta maan alla (pl. A Scanner Darkly ja Star Trek -rebootti) lymyillyt, lähes tunnistamattomaksi muuttunut Winona Ryder esittää riipaisevasti syrjäytetyksi joutuvaa vanhempaa ballerinaa. Ja ihmettelin aluksi, miksi hypnoottisen niljakas balettiohjaaja vaikutti niin tutulta, kunnes keksin, että häntä esittää Vincent Cassel joka jäi allekirjoittaneelle mieleen Dobermannista, 90-luvun ehkä parhaasta toimintaleffasta (jatko-osa Dobermann 2: Arm Wrestle tulossa viimein!).

Ohjaaja Aronofskylla on selvästi visionäärisiä kykyjä, sen verran tarkkaan mietittyä puvustus, lavastus ja kuvaus on, mutta jostain syystä tunnelman luonti siltikin epäonnistuu. Siitäkin huolimatta, että draamaa ryyditetään kauhuelokuvan kuvastolla joka tarjoilee pari sangen häiritsevää visiota. Loppupeleissä vain juoni ei valitettavasti ole sinällään kovin kummoinen, käyden lähinnä läpi psykologisen draaman ja trillerin kliseitä, ja monesti elokuva jää polkemaan paikallaan tai tarjoilee peräkkäisiä irrallisia kohtauksia. Kai sen sitten on tarkoitus kuvata päähenkilön sekavaa mielentilaa, mutta kun ei silti vain toimi ruudun toisella puolella.

—

Apropoo, vaikken juuri tästä kuvasta välittänytkään, niin tämänkin perusteella ymmärrän kyllä hyvin, miksi Aronofsky haluttiin tekemään RoboCop-remakea/boottia. Mutta yhtä hyvin ymmärrän miksi mies melkein saman tien käveli ulos projektista, ei vähiten siksi, että studio vaati PG-13 -ikärajaa leffalle. Vaikka remake sinällään onkin tarpeeton alkuperäisen ollessa edelleen kuranttia kamaa, niin Aronofskyn visio aiheesta olisi silti ollut mielenkiintoista nähdä. Mutta ei todellakaan pilteille suunnattuna kuohittuna versiona, RoboCop 3 oli jo liikaa sitä sorttia, siitä camp-henkisestä tv-sarjasta puhumattakaan. Ja onneksi Aronofskyn lähdön jälkeen MGM:n selvitystila pelasti katsojat klassikon raiskaamiselta jonkun satunnaisen diletantin toimesta.

Rubber (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1612774/
Komedia, peukalo ylös

Miten saada kaveri katsomaan elokuvaa? No totta kai referoimalla sen juoni. ”Tässä autonrengas tulee tietoiseksi ja päättää tappaa kaikki”.

Rubber on viiltävää satiiria elokuvista, niiden tekemisestä, niiden katsomisesta ja niiden kritiikistä. Mukana on jopa tapahtumia kommentoiva yleisö, sekä henkilöt itse ovat tietoisia siitä, että ovat elokuvassa. Ja kehyskertomuksena todellakin on kunnianosoitus asioille jotka tapahtuvat leffoissa ”for no fucking reason at all”, eli henkiinheräävä rengas aloittaa paranormaalien päänräjäytyskykyjensä ohella yhden kumin odysseian halki Amerikan takamaiden, josta totta kai löytyvät ne kaikki kliseisimmät arkkityypit ja miljööt, kulahtaneesta motellista alkaen.

Täysin kajahtanut huumori, josta osa syntyy siitä, että rengas käyttäytyy kuten normislasherin sarjamurhaaja käyttäytyisi, ja osa taas jatkuvasta neljännen seinän rikkomisesta, pitää suupielet virneessä kaiken aikaa. Idea riittää juuri napakkaan vajaan puolentoista tunnin kestoon, pidempi alkaisi jo ehkä puuduttaa.

Tosin Rubber on viimeistään todiste kerran jos toisenkin esittelemäni teorian puolesta, että loppujen lopuksi kaikki 2. maailmancupin jälkeinen fiktio kertoo itse asiassa holokaustista. Traagisessa kohtauksessa kun (anti)sankarirenkaamme osuu sattumalta renkaiden polttolaitoksen liepeille, ja todistaessaan voimattomana lajitoveriensa joukkotuhoa tajuaa, että hänellä on suurempikin tehtävä, nostattaa maailman kaikki vielä ehjät renkaat isäntiään vastaan.

Hey wait, it’s not the end, he’s been reincarnated as a tricycle!

Ring of the Nibelungs / Curse of the Ring / Sword of Xanten / Dark Kingdom: The Dragon King (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0387541/
Fantasiasekoilu, peukalo Reinin pohjaan asti

Yleensä se, jos elokuvaa on levitetty viidellä eri nimellä, kertoo jo kaiken tarpeellisen itse elokuvan laadusta.

Ai ette uskoneet, vaan halusitte sitten ihan arvostelunkin? Voin suoraan sanoa, että (väliaikoineen) koko kuusituntinen Jumalten tuho tuntuu menevän Kansallioopperan takapuolen puuduttavilla penkeillä (kirpeitä terveisiä ne valinneille) ohi miljoona kertaa nopeammin kuin edes ensimmäinen tunti tästä kuvasta. Tai itse asiassa, koko Ring-tetralogiakin saattaisi yhdeltä istumalta katsottuna tuntua menevän nopeammin. Osasyynä tähän lienee se, että teoksista toinen on oikeasti upea ja toinen saa lähinnä kaipaamaan ”tuhannen viillon kuolemaa” vesikidutuksen kera, että kärsimys lyhenisi.

Olkoonkin että kyseessä on kengännauhabudjetilla tehty saksalainen TV-elokuva, ei sen tarvitsisi ihan näin räikeästi näkyä. Nykyisellään vähän säälittää, kun samassa paikassa tapahtuviksi tarkoitettujen kohtausten kulissit vaihtuvat miten sattuu, Burgundin pääkaupungissa on noin kymmenen asukasta, ja kuten Wanhaa Aikaa kuvaaviin elokuviin luonnollisesti kuuluu, mistään ei erota ollaanko 1800-luvun Englannissa, 400-luvun Saksassa vaiko antiikin Roomassa (ja niin kuin aina, rahvaallakin on aina putipuhtaat ja ehjät vaatteet, ja vanhuksillakin loistaa täydellinen Pepsodent-hammasrivi). No, autenttinen lavastus ja puvustus olisi toki maksanut, mutta olisi nyt voinut edes paikallisen larppauskerhon apua pyytää, jos ei muuten niin tuomaan lisää väkeä joukkokohtauksiin.

Suurin osa budjetista tuntuu kuluneen lutuiseen CGI-lohikärmekseen (joka toki on tekstuuriaan vaihtanut Emmerich-remaken Godzilla, mitä muistetaan trailerissakin mainostaa, siltä varalta kuin joku ei sitä itse huomaisi) jota nähdään peräti pari minuuttia, ja yhteen CGI-joukkokohtaukseen. Noin muuten liian moneen paikkaan tungettu harvinaisen tökerö CGI on ilmeisesti renderöity sillä komeron pohjalta löytyneellä Amigalla ja efektit siirretty sitten korpulla PC:lle jossa sitten yhdistettiin filmimateriaaliin.

Käytettävissä olleen budjetin olisi voinut mieluummin käyttää filmatisoimalla rehellisesti näyttämöllä tapahtuva versio Wagnerin Ringistä – tai siis, Nibelungenliedistä, tai siis, keitoksesta joka alkaa pohjatarulle uskollisena, mutta lisää sekaan omia, kummallisen makuisia sattumiaan, ja sotkun palettua pohjaan yritetään pelastaa soppa kaatamalla sekaan nimenomaan Wagnerilta saatuja aineksia. Tosin vaikka tarinan osaisi ulkoa, elokuva yllättää silti, osin siksi, ettei ohjaajalla ole minkäänlaista dramaturgian tajua, ja jopa tässä kolmituntisessa minisarjaversiossa (kaksituntisesta teatteriversiosta puhumattakaan, voi jo näkemättäkin todeta) asioita tapahtuu täysin selittämättä ja äkkiarvaamatta. Toki tässä auttaa myös se, ettei käsikirjoituksessa ole – edes tarina huomioiden – mitään vitun järkeä, ja elokuva on myös täynnä klaffivirheitä ja sisäisiä ristiriitoja.

Koko komeuden täydentää näyttelijätyö, joka on jossain välinpitämättömän ja karmivan välimaastossa. Siegfriedinä heiluu saksalainen TV-elokuvaspesialisti Benno Fürmann, joka joko esittää hullua tai eksyi matkalla paikallisen Pulttibois-version kuvauksiin. Max von Sydow taas haahuilee alkupuolella jonkinlaisena C-luokan Obi-Wan Kenobi-parodiana. Äänenmurrosta vielä tuolloin potenut (minkä takia ääni on pitänyt dubata, vaikka leffa onkin filmattu englanniksi), sillloin vielä tuntematon suuruus Robert Pattinson ylinäyttelee pahemmin kuin Twilight-saagassa konsanaan (trailereiden perusteella, joku raja on silläkin, mitä suostun katsomaan). Kaikki oikeastaan tiivistyy siihen, kun pahoina saksilaisbarbaarikuningaskaksosina (sic) nähdään lähinnä kurkkuäänteillä kommunikoivat Der Untergangista tuttu Götz Otto ja hupaisana postmodernina viittauksena itse Conania kamalassa ysäritv-sarjassa (kiistän omistavani kyseisen tuotoksen DVD:llä, tai ainakaan katsoneeni, tai eihän se nyt kuitenkaan ollut niin kauhea kuin Kull the Conqueror, tai no, ainakaan se ei ollut niin kauhea kuin tämä) esittänyt Ralf Möller. Kaiken keskellä Kristanna Løken (jonka nimeä on osaluettelossa ryyditetty heavy metal umlautilla, mahdollisesti hämäämään ostajaa luulemaan että hän ei olisi syntyperäinen amerikkalainen) tulkitsee Brünnhildeä aivan kuin luullen olevansa vakavassa elokuvassa. Tätä tosin hän on harrastanut myöhemminkin, ei yhdessä vaan kolmessa Böll-elokuvassa, mikä lienee osasyynä siihen että itse Terminatrix saa nykyään vain TV-rooleja.

Ja taas kerran törmätään tähän tahattomaan fiktion holokaustireduktioon: onhan fakta se, että Wagnerilla itselläänkin oli antisemiittisiä taipumuksia ja nämä heijastuivat varsinkin Alberichin stereotyyppiseen hahmoon, mutta että elokuvassa näitä piirteitä on pitänyt vielä korostaa siinä määrin, että Julius Streicherin(kin) haudalta pöllyää sora…

Kokonaan oma lukunsa on hupaisa markkinointi. Kas, kun alun perin oltiin ylpeitä siitä että nyt tehdään saksalaisesta tarusta elokuvaa. Sitten joku muisti, että eihän tätä tehtäisi ellei oltaisi LOTRsploitaatiomielellä liikenteessä, ja toisaalta, ignorantimpi voisi luulla että tämä on vain tallenne Bayreuthin oopperajuhlilta, ja vot, elokuvan nimeksi muutttui Curse of the Ring, ja juliste oli fonttia myöten lievästi ilmaistuna plagioitu. Mutta voi! Leffahan floppasi totaalisesti, joten sille piti keksiä tarpeeksi outo nimi jolla hämätä vielä kiroukselta säästyneiden maiden yleisöä, mutta joka jollain tavalla liittyisi vielä tarinaan, joten siitä Sword of Xanten. Purejenkeille tämä olisi ollut kuitenkin vaikea kirjoittaa, joten SciFin illan elokuvaksi, sinne kumikrokotiilien ja viiden pennin CGI-mustekalojen sekaan, keksittiin sitten jännän kuuloinen Dark Kingdom, ja jotta saataisiin uskoteltua että tämä olisi vielä osa jotain suurempaa jatkumoa, sille vielä alaotsikko Dragon King.

Jotenkin tuntuu siltä, että 80-luvun italobarbaarisekoilu The Throne of Fire olisi miljoona kertaa viihdyttävämpi tulkinta samasta aiheesta, olkoonkin ettei sillä ole paria nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä Nibelungenliedin tai Wagnerin Ringin kanssa. Etenkin kun sillä olisi kestoa vain puolet tästä, ja italialaiset eksploitaatiomaakarit tuntien human interest säilyy satavarmasti. Jos taas haluaa katsoa uudempaa älyvapaata fantasiasekoilua, niin suosikkiohjaajani Uwe Böllin fantasiaeepos In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale on silloin ohittamaton. Senkään parissa ei aika tule tylsäksi, ja on kuitenkin millä mittarilla tahansa myös parempi elokuva, ja Kristannalla on siinä isompi rooli ja kireät nahka—

Cowboys & Aliens (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0409847/
Scifi-western, peukalo varovasti ylös

Ihan kiva kesäleffa, mutta. Ottaa hönön lähtökohtansa – nimi kertoo kaiken tarpeellisen itse elokuvasta – ja paljon potentiaalia tarjonneen castinginsa huomioiden itsensä aivan liian vakavasti ja toinen näytös polkee paikallaan – puhutaan liikaa ja sahataan eestaas. Alienitkin ovat hieman liian ylivoimaisia jotta syntyisi westernille tarpeellisia pitkitettyjä tulitaisteluita – niin ja kyllä tuohon aikaan inkkaritkin olivat jo opetelleet käyttämään tulikeppiä jouskarin ja keihään sijaan.

Mitä olisi kaivattu paljon paljon enemmän, niin itsetietoisia postmoderneja viittauksia. Etenkin kun etsintäpartio jäljittää öhkömönkijää ja sen jalanjälljistä löytyy verta, niin jonkun oilsi pitänyt todeta “If it bleeds, we can kill it”, karjaparoni Dollarhydellä olisi pitänyt olla ruoska ja viitata tämän käärmekammoon, Jaken olisi pitänyt todeta häntä Jakeksi puhuteltaessa “The name’s James… uh, I’ve forgotten the rest”, kun eräs päähenkilöistä lopussa uhraa itsensä ja tuhoaa emäaluksen räjäyttämällä punaisia riimukirjaimia itsetuhomoodissaan kovin tutunoloisesti vilkuttavan muukalaisrannekkeen niin olisi sopinut heittää viereen ehtineelle möllille jotta “You’re one ugly mother…”, niin ja pääparin erotessa naisen olisi pitänyt toki sanoa “You always were an asshole!” jne. Mieluummin olisin nähnyt Quentin Tarantinon version tästä, koska peruspremissit olivat kuitenkin kohdallaan. Syyttävä sormi kääntyy taas kerran tuottajaportaassa häärivään Spielbergiin, jota syytän Bayformereidenkin pilaamisesta.

Kiitokset kuitenkin siitä, että kaikki vetävät roolinsa läpi 110% vakavalla naamalla, mikä toimii rutkasti paremmin kuin alleviivaava virnuilu, ja erityiskiitos siitä, ettei tätä ole väkivalloin ruhjottu 3D:ksi.

Sikäli, olisi tämän kuitenkin suonut paremmin menestyvän kuin mitä lippuluukuilla lopulta kävi.