Tag: sarjisleffa

Captain America: The First Avenger 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0458339/
Sarjisleffa, HEIL HYDRA!

Supersankarielokuva, jonka pihvi on natsiokkultismi ja Kolmannen valtakunnan superaseet? Tätä konseptia ei voi mokata, eihän?

Kerrankin on käsissä pätkä, joka pitää kaikki siihen kohdistuvat odotukset. Ilahduttavasti Kapun oma elokuva tosiaan sijoittuu (introa ja outroa lukuun ottamatta) kokonaan alkuperäiseen ajankohtaansa 40-luvulle. Siitä huolimatta tarina ei mene liian campiksi, nimenomaan Kapun originaaliversiosta lasketaan pilaa sangen onnistuneesti. Ja kuitenkin Marvel-tietämykseltään tason 20 ekspertti myhäilee detaljien määrälle sekä sille, miten paljon alkuperäisistä ideoista on säilytetty.

Mukana on hurttia huumoria ja rento meininki, mieleen tulee aivan sotaseikkailugenren klassikko Kotkat kuuntelevat. Luonnollisesti pahat natsit hohottavat, rajatietohörhöily on asiaankuuluvan posketonta, ja salaiset aseet käsittämättömän taktisia. Etenkin se HYDRAn urheiluauto. Tosin, taas on totuus tarua ihmeellisempää: vehkeistä scifistisimmän näköinen kun on oikeasti suunniteltu, mutta rakentamatta jäänyt Focke-Wulf Triebflügel.

Suuresti inhoamani 3D:nkin annan anteeksi, vaikka se onkin paikoitellen tuttua “paperinukkeja eri tasoilla” -konversiota. Nimittäin efektiotokset on tehty aidosti 3D:nä, ja kerrankin syvyysefektiä käytetään niin kuin pitääkin, eli ronskisti: kilometrien korkeudessa Alpeilla alkaa oikeasti huimaamaan. Näin huimaa vaikutelmaa ei ole tähän mennessä tullut vastaan missään muussa 3D-kuvassa. Eri asia sitten onko se sen arvoista, että pitää epämukavia laseja naamallaan ja katsoo vihreään sävyttynyttä, liian tummaa, detaljeiltaan puuroutunutta kuvaa. (Vastaus: ei.)

Ainoa miinus tulee siitä, että lelumyynnin maksimoimiseksi HYDRA ei pidä lainkaan totuttuja väkäkukkasilla koristeltuja hihanauhoja, vaikka Allgemeine-SS:n mustaan mantteliin (joka ei tosin sota-aikana ollut enää virallisesti käytössä, mutta kun Hollywood on lietsonut harhakäsitystä jo 40-luvulta asti) sellainen sopisikin kuin pääkallo koppalakkiin. Tosin yrittäähän HYDRA muutenkin siirtää valtaa itselleen, mistä tulee taas mieleen, että totuus on tarua ihmeellisempää: SS:hän nimenomaan oli samanlainen valtio valtiossa, ja Himmlerhän tunnetusti oli pahimpia rajatietohörhöjä mitä maa päällään kantoi, ja olihan SS:llä omat salaisten aseiden tutkimusprojektinsa aina ydinohjelmaa myöten (jollainen tosin oli Saksan postilaitoksellakin: tämä kannattaa aina muistaa kun näkee DHL:n rahtikoneen kaartavan yläpuolella).

Mutta tässä se siis on, nimittäin yksi parhaista supersankarileffoista kuunaan ellei peräti paras. Täytyypä katsoa ohjaaja Joe Johnstonin varhaistöistä konseptiltaan samantapainen The Rocketeer uudestaan, josko sitä osaisi jo arvostaa näin myöhemmällä iällä.

X-Men: First Class (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1270798/
Sarjisleffa, mutanttipeukalo ylös

Kuraisen X-Men Origins: Wolverinen jälkeen odotukset olivat aika nollilla, mitä Ryhmä-X:n seuraavaan elokuvainkarnaatioon tulee. Edes tieto siitä, että tässä on pääpahiksena natsiemigrantti, joka on sisustanut ikioman ydinsukellusveneensä pallotuoleilla ja jääkarhuntaljoill- anteeksi, mitä olinkaan sanomassa?

Kerrankin pääpahis on saanut arvoisensa leffan, sillä XMFC on vielä enemmän täyttä timanttia kuin Emma Frost. Suorastaan hykerryttää katsella 60-luvun henkistä 60-luvulle sijoitettua tarinaa, kun trikoot olivat vielä kirkkaita ja pahiksilla silmää interiööridesignille. Niin lavastus kuin jopa efektityökin on uskollista 60-luvulle. Ja ajankohta muistuttaa myös, että tarinan allegoria oli selvempi kuin nykyään, kun vähemmistöryhmän kansalaisoikeuksia ajavan liikkeen johtajat, joista toinen kannattaa väkivaltaa ja toinen ei, ja toisen nimikin on vieläpä X, riitaantuvat keskenään. Elokuva nokittaa vieläpä sillä, että ne, keistä muodostuu väkivaltaa ajava Mutanttien veljeskunta, käyttävät selkeää Mustien pantterien tervehdystä sanoessaan ”Mutant, and proud of it!”

Näyttelijätyökin on mallikasta kautta linjan, ja onhan maskeerauksella osansa asiaan, mutta siitä huolimatta James McAvoy näyttää ällistyttävän paljon nuorelta Patrick Stewartilta. Myös Wolverine-cameo – jossa on itsetarkoituksellisesti, ehkä jopa purejenkkilän kaksinaismoralistista sensuuria varovaisesti pilkaten, käytetty se yksi PG-13 -ikärajan salliva ”fuck” – on silkkaa parhautta.

Ainoa, sitäkin isompi miinus tosin siitä, että lopputekstien jälkeen ei ole perinteistä Marvel-elokuvaan kuuluvaa lisäkohtausta.

Thor (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0800369/
Sarjisleffa, peukalo karkoitetaan Heliin

Supersankarielokuvista vaikeimpia ovat “origins moviet”, joissa sankari pitää esitellä myös muille kuin ykkösnumerosta lähtien tarinaa seuraaville nörteille. Lisäksi ainakin itselleni supersankarielokuvista kolahtavat parhaiten ne, joissa trikooheeroksella ei ole lainkaan superkykyjä (teknologian tai koulutuksen lisäksi), tai jos onkin, niin korkeintaan maltillisia: Batman, Punisher, Iron Man, jne. Miten siis onnistuu pätkä, jossa pitäisi päästää viikinkijumala mesoamaan nykypäivän Midgårdiin?

No huonosti, totta kai. Thor kärsii kaikista “origins movien” ongelmista potenssiin kymmenen. Leffassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään, siinä vain patsastellaan paikallaan, droppaillaan nimiä ja esitellään hahmot jotta he olisivat katsojille tuttuja tuloillaan olevassa The Avengers-leffassa. Tässäkin mennään paikoitellen metsään: 95% katsojista ei taatusti tajua Hawkeye-cameota (ennen The Avengersia, siis) ellei Marvel-kyky ole vähintään tasolla 8 ja omaa +2 Kiinnostusta Alaan. Ja (kuulemma) Kapteeni Amerikan oman leffan sekä The Avengersin juonen kannalta tärkeä Cosmic Cube esitellään vasta lopputekstien jälkeisessä otoksessa – tässä sen sijaan keskitytään Casket of Ancient Wintersin pöllimisyrityksiin Asgårdista. Apropoo, ja vaikka amöriikkäläiset eivät ymmärräkään skandien päälle, niin ei se ole syy jättää niitä tekstityksestä pois: Asgård, Bifröst ja muut vastaavat kun nimenomaan kaipaavat sitä metal umlautia tuekseen.

Lisäkiusana aikamme yliarvostetuin näyttelijätär Natalie Portman esittää (sikäli kuin tätä verbiä voi enää edes käyttää) miljoonannen kerran saman (ainoan) ärsyttävän vakioroolinsa, ja siinä vaiheessa kun aasat ja einherjar-posse (tai no, ei Warriors Threestä taida kuin yksi olla ascendannut kuolevainen, muut ovat aitoja aasoja) alkavat mättää jotuneita pataan piirroselokuvalta näyttävässä CGI-animaatiossa, nimihenkilön lennellessä viitta hulmuten kärpäsen kokoisena prötönä screenillä, tarina alkaa kiinnostaa inhimillisellä tasolla ihan yhtä vähän kuin eräänkin kryptonilaisen moniosaajan xenofiliaan liittyvä problematiikka. Eikä pelkkä supersankarille sopivassa asennossa posettaminen mahtipontisen musiikin soidessa ei myöskään riitä sisällöksi, vaikka sitä olisikin puolet leffan kestosta.

Niin, ja tämähän katsottiin tietysti 2D:nä koska kaikilla blogin lukijoilla lienee tiedossa mitä mieltä olen 3D:stä. Kiitos paskan konversion, tekstitys on välillä punavihermössön sotkemaa ja kuva sumea, vaikka tämäkin on alun perin filmattu 2D:nä ja konvertoitu vasta jälkituotannossa 3D:ksi – mutta siitä huolimatta 2D-versio on tekstityksineen takaisinkonvertoitu 3D:stä? WTFIGO? Ja edelleen se että Heimdall, “jumalista valkoisin”, on yönmusta, tuntuu yhtä luonnolliselta kuin Onni-klovni hautajaisissa. Affirmative action saavuttaa tältä osin jo kyseenalaisen ennätyksensä.

Ei viikinkijumalilla (jotka raamattuvyöhykkeen lepyttämiseksi on blandattu Stargåte-alieneiksi) voi kokonaan hävitä, mutta ei se JMS:n ja Stan Leen cameo riitä elokuvaa pelastamaan. Aika pirun kallis introsekvenssi Avengersille.

Masters of the Universe (1987)

http://www.imdb.com/title/tt0093507/
Lelumainos, peukalo osui silmään kasvoja kämmeniin lyötäessä

Lienee olemassa jonkinlainen Murphyn laki, jonka mukaan salama iskee aina kun sanoo, ettei se voi iskeä kahta kertaa samaan paikkaan. Ja aina kun luulee, ettei enää joudu uudestaan katsomaan Masters of the Universeä, seurueesta löytyy väistämättä joku, joka ei ole sitä nähnyt, mutta haluaa välttämättä näin tehdä. Kuudes kerta yhden ihmisiän aikana – näistä viisi vieläpä aikuisiällä noin viiden vuoden sisällä – alkaa olla jo lähellä mielenterveyden riskirajoja.

Kuten niin monet 80-luvun piirrossarjat, alkuperäinen Masters of the Universekin oli silkka ohjelma-ajan sekaan ujutettu lapsille suunnattu lelumainos. Joten loogisesti sen live-adaptaatioltakaan ei olisi voinut odottaa muuta. Sen sijaan olisi voinut odottaa, että elokuva olisi edes hieman paremmin suuniteltu ja toteutettu. Tietysti tässä vaiheessa homma alkoi toimia yhtä hyvin kuin Skeletorin suunnitelmat keskimäärin, sillä oikeudet nappasi legendaaristen halpistoimintatuottajien Menahem Golanin ja Yoram Globusin Cannon Films, tunnettu paremmin Chuck Norrisin luottotyönantajana ja länsimaisen ninjasploitaation uranuurtajana.

Halpastudion budjetti (vaikkakin oli suurin mitä Cannon Group oli ikinä käyttänyt) ei luonnollisesti riittänyt täysimittaiseen efektielokuvaan. Niinpä noin varttitunnin jälkeen loppuu sekä efektipajalle että käsikirjoittajille maksaminen, sankarien ja pahiksien tupsahtaessa nykyajan Maapallolle. (Jokainen voinee arvata onko tämä hyvä vai paha asia, tosin Galactica: 1980:n nähneet saattavat saada arvauskisassa epäreilun etumatkan.) Samalla tapahtumista katoaa se vähäinenkin logiikka ja järjellisyys, mikä niillä tässä asti on ollut. Säveltäjäkin lienee ollut töissä urakkapalkalla, sillä soundtrackilla kopioidaan surutta Teräsmies-elokuvan ja Imperiumin vastaiskun teemoja. Tämä kaikki korreloi mainiosti siihen, että budjetin kasvattaminen (ja leffassa paluu Eterniaan) onnistui vasta pitkän väännön jälkeen, ja senkin jälkeen kesken kaiken yllättänyt Cannon Filmsin selvitystila meinasi lopulta estää koko leffan valmistumisen, kunnes yhden päivän pikakuvauksissa saatiin lopetus viimein purkkiin. Maailma tosin ei välttämättä olisi menettänyt mitään, vaikkei näin olisi käynytkään.

Koska lelumainoksesta on kyse, niin ruutuun marssitetaan uutta kööriä (leluja), mutta samalla monet keskeiset hahmot leluista/piirrossarjasta sivuutetaan tylysti (se budjetti). Skeletorin mustaan nahkaan pukeutuneita stormtroopereita, joiden kypärästä ei edelleenkään näe ulos, ei valitettavasti koskaan nähty leluina, nimetyt isommat pahikset sentään kyllä. Joukot tuovat kyllä puvustukseltaan ja kypärämuotoilultaan ihastuttavan erehdyttävästi mieleen SS:n miehet mustissa, lieneekö olemassa jokin luonnonlaki joka redusoi kaiken fiktion viittaamaan Kolmanteen valtakuntaan (tästä lisää myöhemmin)? Mitä ilmeisimmin ikärajan kohoamisen pelossa sekä Teelan että Evil-Lynin kostyymiä on sensuroitu noin sata kertaa peittävämmäksi kuin leluissa, mikä detalji häiritsi jo pikkupoikana. Ja on tainnut mennä myös universumit sekaisin tekijöiltä, kun Skeletor manaa avukseen leluina tai piirrossarjassa koskaan näkemättömät “Air Centurion” -joukot, vai oliko Mattelilla aikomus dumpata varastoon jääneet Galactica-figutkin tämän varjolla? Sentään harvoja järkeviä muutoksia sarjaan on jättää pois He-Manin arkiego, prinssi Adam, koska toisin kuin normisupersankareilla, He-Manilla ei ole trikoomaskia tai edes Clark Kentin silmälaseja identiteettiään suojaamassa, vaan “muodonmuutos” (jonka jälkeen kukaan ei tunnista) käsittää ainoastaan vaatteiden vähentämisen.

Mutta sitten törmätään elokuvan kummallisimpaan keksintöön. Toki oli selvää, että lentävä Orko-velho oli budjetin ulkopuolella, eli hahmo oli pakko pudottaa pois tai korvata. Mutta tuottajat huomioiden on vähän yllättävää, että tilalle keksitty Gwildor-kääpiö on kuin Julius Streicherin Der Giftpilzistä karannut: kyömynenäinen, ahne, kaksinaamainen, ja syyllinen Valtakunnan luhistumiseen. Jokikinen kohtaus missä kääppä esiintyy, vain vahvistaa illuusiota: jalokivikoristeltu avain, mustapukuiset miehet potkimassa tämän ovea sisään… lieneekö tämä sitä kuuluisaa juutalaista itseironiaa?

Ottaen huomioon, että elokuvan pääosassa heiluu Dolph Lundgren, ei liene yllätys, ettei ohjaaja ole edes yrittänyt kannustaa muita näyttelemään. Onnekseen tunnistamattomana Skeletorin pääkallomaskin (johon on maalattu nenänreiät) takana Frank Langella tosin innostuu oma-aloitteisesti (käsikirjoitti omat, ihastuttavan kornit repliikkinsä) riehumaan oopperapahiksen elkein harvinaisen hykerryttävästi. James Tolkan esittää taas kerran ainoaa rooliaan (vrt. WarGames, Top Gun, Paluu tulevaisuuteen -trilogia) mutta tekee sen sentään hyvin. Mutta kenekään tunnistettavissa olevan näyttelijän ura ei tainnut selvitä tästä katastrofista, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tosin epäilen, että Courteney Cox ei ole sittemmin viitsinyt mainita tätä CV:ssään…

Hämmentävänä yksityiskohtana Skeletorin kätyrien rynnätessä lukion voimistelusaliin tulee äkkiä mieleen, että mistäs leffasta ne Lordin möröt onkaan oikein kopioitukaan? Nelikon yhdennäköisyys kun on ilmeinen, plus miljöökin tuo erehdyttävästi mieleen Hard Rock Hallelujan videon…

Jos selvisit hengissä 80-luvulta, ja onnistuit välttämään tämän kuin ihmeen kaupalla, niin velvollisuutesi on jakaa tuskamme katsomalla tämä. Jos puolestaan näit tämän mutta mielikuvasi ovat kaihoisan nostalgisia, niin siinäkin tapauksessa velvollisuutesi on tuhota lapsuusmuistosi.

—

Jo aiemminhan on ollut tiedossa, että jatko-osan peruuduttua siihen, ettei Cannonin konkurssipesällä ollut enää varaa maksaa lisenssistä, se muuttui kökköohjaaja Albert Pyunin osaavissa käsissä Van Damme -potkinnaksi Cyborg. Sen sijaan, harvempi on kuullut, että jatko-osan alkuperäisenä ideana olisi ollut, että lopputekstien jälkeen (kera replan “I’ll be back!”) henkiin pompannut Skeletor palaakin Maapallukalle naamioituneena pahaksi teollisuuspampuksi Aaron Darkiksi tavoitteenaan pistää mokoma primitiivinen maailma ojennukseen, ja He-Man joutuu soluttautumaan jenkkifutisjoukkueen pelinrakentajaksi estääkseen tämän suunnitelmat, mutta ei ehdi ennen kuin Maa on jo sangen heikossa hapessa ja—

Anteeksi, sosiaalinen käyttöliittymäni kaatui kirjoittaessani tuota.

Mitä aina niin muodikkaisiin rebootteihin tulee, niin jonkun aikaa oli tekeillä tästäkin sellainen, nimellä Grayskull: Masters of the Universe. Lukemani, nettiin vuotanut versio kässäristä oli itkettävän sekava kokoelma kuluneimpia scifi- ja fantasiakliseitä, joissa (suurin) osa kohtauksista on varastettu sellaisenaan mm. Tähtien Sodasta, Predatorista, Terminatorista, Fifth Elementistä, Sormustarusta, jne. Ja ottaen huomioon, että kyseessä olisi ollut “origins movie”, porukkaa (jota tosin on piljoona kertaa enemmän kuin kasarileffasssa) laitetaan kylmäksi siihen tahtiin että heikompia hirvittää – tosin dramaturgian kannalta tämä ei olisi välttämättä ollut huono juttu, ja oli ongelmista pienin takkuilevan juonenkuljetuksen, hönön dialogin, ja puoli leffaa vievän lopputaistelun rinnalla. Ilmeisesti projektin päädyttä Warnerilta Sonylle joku sentään ymmärsi lukemansa ja veti maton projektin alta, mutta kun projekti taas kiskottiin vuosi sitten henkiin, vaihdettiin sentään käsikirjoittajia – Predatorsista vastuussa olleisiin Finch/Litvak-duoon. Suo siellä, vetelä täällä.

RED (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1245526/
Toimintakomedia, peukalo ylös

Mitä ihmettä? John Malkovich genre-elokuvassa? Enkös minä ole varoittanut moisesta ilmiöstä kerran jos toisenkin? No, ilmeisesti joskus käy niinkin että sähköpaimeneen virtsatessa ei enää satukaaaaaaaarrgggghhh

Ei vaiskaan, koska kyseessä on komedia, niin silloin Malkovichin(kin) maaninen ylinäyttely on suorastaan suotavaa. Mikäli elokuva olisi vakavissaan tehty, alkaisikin katsojan suu jo mutristua. Jos muuten olisin lukenut tämän pohjana toimineen sarjakuvan (saatikka olisin todella odottanut vakavaa toimintapätkää), kurlaisin luultavasti verta ja epäinhimillisen korinan seasta kuuluisi epämääräistä mölinää tyyliin “kuvainraastajat”. Koska en ole näin toiminut, joudun toteamaan että tämä oli harvinaisen onnistunut toimintakomedia joka ainakin kertakatsomalta toimi nappiin. Tietenkin väkivalta on PG-13 pehmennettyä, mutta koska kyseessä on komedia, se ei haittaa, varsinkin kun muutama sen käytännön sovellus on niin mainiosti trikkikuvattu (kuten kertasingon ammukseen osuminen pistoolilla).

Jälleen kerran mainiosti itseään – tosin hieman pehmennettyä versiota – esittävä Bruce Willis on eläköitynyt erikoisoperaatiomies, joka huomaa tietämättään joutuneensa tappolistalle. Mies tekee mitä miehen on tehtävä, joten hän kaappaa ihan vain tämän omaksi parhaaksi mukaansa elämäänsä kyllästyneen puhelinvaihteen hoitajan jonka kanssa on viritellyt etäromanssin tynkää, kerää vanhan tiiminsä (entisellä KGB-vastuksella vahvistettuna) kokoon ja säntää pelastamaan Amerikkaa sitä uhkaavalta salaliitolta. Voin lisäksi suorastaan vaistota hämmennyksen jonka elokuvaa erehdyksessä katsova ex-taistolainen kokee huomatessaan, että “lautasellisesta Guatemalan verta” saadaankin amerikkalaisuutta puolustava elokuva.

Ei nyt suoranaista klassikkokamaa, mutta riittävän viihdyttävää menoa yhtä kaikki.

PS. Joka ei usko elokuvan plastiikkakirurgian taikaan vakuuttuu viimeistään siitä, että Weedsistä tuttu Mary-Louise Parker on saatu näyttämään reilusti toistakymmentä vuotta ikäistään nuoremmalta.

Iron Man 2 (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1228705/
Sarjisleffa, peukalo ylös

Supersankareiden joukossa Rautamies on iloinen poikkeus. Sen sijaan että ryvettäisiin katolis-luterilaisessa synnintunnossa ja kärsien toteutettaisiin raskasta velvollisuutta, Tony Starkilla on kivaa. Ja Robert Downey Jr.:n riehuessa maanisesti kankaalla tämä tunnelma välittyy katsomoonkin niin että yleisölläkin on kivaa. Lisäplussaa tietysti siitä, että koko hahmo oli alunperinkin harkittu provo: keskellä pahinta hippikautta esitellään supersankariksi amerikkalainen asetehtailija-miljardööri joka ottaa viinaa ja naisia taistellessaan pahoja kommareita vastaan…

Aina vaikean “origins movien” jälkeen tapaa tulla yleensä vaikea kakkososa, jossa tarinan aineksia pitäisi kehittää. Tässä leffa onnistuukin melko hyvin, vaikkakin Marvel-ekspertti pettyykin mytologian vähäisestä hyödyntämisestä. Siinä mielessä leffa on kuitenkin askel järkevämpään suuntaan, että Rautamiehen rintalastan härpättimen annetaan nyt suoraan ymmärtää jo olevan keinosydän, eikä mikään kranaatinsirpaleita imevä magneetti (mikä nykylääketieteen aikakaudella onkin järkeenkäyvämpi selitys). Ja onhan siellä kuitenkin kaikkea pikkukivaa niin kuin Kapteeni Amerikan kilpi. (Tuloillaan oleva Kapun oma elokuva tulee todennäköisesti olemaan loistava, koska siinä on random-pahiksien sijaan natseja.) Lopussa kyllä katsoja vähän ihmettelee juuri tämän tarinan kehittämisen näkökulmasta, onko koeyleisö reagoinut negatiivisesti, eli pitikö Pepper Pottsin kuolla tai ainakin loukkaantua, koska tätä pohjustetaan parin kohtauksen ajan, kunnes sitten äkkiarvaamatta ilman varsinaista “pelastuuko vaiko ei” -jännitettä Rautamises kiitää apuun.

Mutta suurin ihmetyksen aihe on, miksi pääpahiksen supersankarinimi pitää luntata lopputeksteistä (no, onhan leffan Whiplash toisaalta pikemminkin Crimson Dynamo mutta Whiplashin sähköruoskilla), tai miksi sidekick-supersankareitakaan ei supernimetä (Natasha Romanov eli Black Widow olisi ainakin pitänyt nimetä, mutta ei Rautamiehen apuna häärivä War Machinekaan pahasta olisi ollut).

Pikkaisen leffa tuntuu hyytyvän siinä “kakkosnäytöksen” kohdalla, kun mikään ei tunnu oikein etenevän, mutta huimaava lopputaistelu robottiarmeijoineen pelastaa paljon. Eräänkin kaukaisen galaksin taisteludroidit olisivat olleet tämmöisenä versiona huomattavan paljon uskottavampia ja vähemmän ärsyttäviä. Ne ovat myös positiivisella tavalla anime-henkisiä, mutta eivät liian.

Hämmentävää kyllä: leffan soundtrack-CD on puhdas AC/DC:n kokoelmalevy, mutta itse leffassa vaihtovirta-tasavirtaa kuullaan aivan liian vähän, vaikka poppoolta löytyisikin tilanteeseen sopiva kappale. Esmes lopputaisteluun olisi Heatseeker sopinut kuin Vanha Kivuton War Machinen panssariin.

Eihän tämä mikään überklassikko vielä ole, mutta kivaa kesäviihdettä yhtä kaikki. Leffa vastaa myös siihen kaikkia pitkään vaivanneeseen kysymykseen: mitä supersankarit tekevät ollessaan humalassa?

The Spirit (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0831887/
Sarjakuvaparodia, monen sivun mittaiseksi piirretty peukalo alas

Okei, kenen mielestä oli hyvä idea tehdä Poliisiopisto: Sin City? Toivon todella, että tämän on tarkoitus olla parodia, muuten ei voisi kyllä kuin pyöritellä päätään. Tai ei oikein sittenkään. Hillitöntä naamanvääntelyä ja sketsien venytystä ei vain jaksa, sama se millainen alkuteos on ollut jos lopputulos vain ärsyttää. Ylipäätään huumori joka perustuu mölinään ja kitinään on keskimäärin hauskaa vain pikkulasten ja Seiskan lukijoiden mielestä. Hämmentävää kyllä, en usko, että edes alkuperäinen sarjakuva on mennyt ihan näin matalaotsaisella linjalla, ja jos onkin, niin silloin olisi kyllä pitänyt uskaltaa retusoida isolla kädellä. Ja pitäisi vain hyväksyä se, että 30-50 -lukujen huumori ei kuitenkaan enää sellaisenaan toimi nykypäivässä, koska enää ei eletä niin viattomassa ja lapsenomaisessa kuvitelmassa. Sentään sarjakuvan “happy negro” –sivuhahmo on poistettu rasistisena… ei mutta hetkinen, mikäs hahmo se onkaan lakisääteinen jokaisessa muussa Hollywood-kuvassa?

Millerin visuaalinen tyyli sopii hillittömään machoiluun ja synkistelyyn, ei kermakakkuhuumoriin. Will Eisnerin piirrostyyli on wikinän perusteella selkeästi toiminut miehen omankin tyylin innoituksena, mutta ei se silti ollut 1:1 Millerin oman kanssa. Sinällään visuaalinen ulkoasu on kyllä hieno – mustavalkoiseksi saturoitu kuva jossa vain yksittäinen väri silloin tällöin rikkoo monotonian, jaksaa viehättää – mutta elokuva on muuten kovin ontto.

Frank Miller piirtää ja kertoo kyllä hyvin, mutta paperilla; selluloidille projisoitaessa on ainakin tämän näytteen perusteella vähän toisin. Gabriel Macht esittää nimihahmoa niin ponnettomasti, että ihmetyttää onko leffalla ollut ohjaajaa lainkaan. Suorastaan ennennäkemätön määrä naiskauneutta käy kääntymässä valkokankaalla, mutta pelkkinä kiiltokuvina, ilman mitään tunnetta tai edes lääh-efektiä. Hetkittäin – ihan pienen hetken vain – anakronismeilla kuorrutettu humoristinen noir-tunnelma, jota tässä kai tavoiteltiin, herää henkiin. Mutta aivan liian harvoin, että sen vastapainoksi kestäisi puolen tunnin (tai pidempääkin, ainakin se tuntui siltä) Samuel L. Jackson -show’ta. Tosin silmämunien pullautteluindeksillä SLJ on selkeästi siirtynyt jo arvostettujen luonnenäyttelijöiden joukkoon (vrt. Eragon ja Dungeons & Dragons).

Tämän räpellyksen tilalla olisi niin paljon mieluummin nähnyt limboon juuttuneen Sin City 2:n.

Vampire Girl vs. Frankenstein Girl / Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1425928/
Splatter, peukalo ruuvattu ylös

Japanin-splatteria on vaivannut tähän asti juonen puute, sekä tyylilajin vaihtelu. Nyt tyylilajina on selkeästi kreisikomedia ja juonikin on edes jotenkin järkevä, plus siinä on ihan näppärä twisti. Ei sillä juonella tosin Oscaria voiteta, mutta sentään siinä on jo perinteistä viiden pennin freudilaista kauhuelokuvasymboliikkaa: goottilolitajengin johtaja menettää luokan tavoitelluimman pojan hiljaiselle vaihto-oppilaalle, joka onkin oikeasti satoja vuosia vanha vamppuuri, arvattavan fataalein seurauksin. Onneksi vararehtori-isäpappa harrastaa voodootamineissaan koulun kellarissa himokkaan kouluterveydenhoitajan muiluttamien kuolleiden oppilaiden palasiksi leikkelyä ja henkiinherättämistä, ja truuttaamalla vähän puolivahingossa saatua vampyyriverta palasista harsitun kalmon suoniin maistuu taas meno.

Luonnollisesti jokainen hahmo on toinen toistaan pähkähullumpi. Niin, ja väkivalta on aina vain rujompaa ja surrealistisempaa. Jo avauskohtauksessa vampyyritar puree kokoonharsitulta kalmolta naaman irkipoies. Kehon modaaminen entistä rujommaksi on myös entistä mielikuvituksellisempaa. Lisäksi naureskellaan japanilaiselle nuorisokulttuurille (goottilolitat, wannabe-afroamerikkalaiset ja sillai) sekä fetisseille (koulupuvut, sairaanhoitajat, jne.)

Nishimura-san se vain parantaa tahtiaan. Jo The Machine Girl oli huima, Tokyo Gore Police juoneltaan kökköinen mutta sitäkin houreisempi, ja tämä yhdistää niiden parhaat puolet, niin miten pahasti mielenterveyttä vaurioittava kokemus jo trailerinsa perusteella täysin hervoton RoboGeisha tuleekaan olemaan?

En yksinkertaisesti muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa leffassa. Ai niin, ja koska tämä perustuu mangaan niin tämähän on vuoden paras sarjisleffa, koska Watchmenhan on tekijöidensä mukaan “kuvitettu romaani”

G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1046173/
Lelumainos, peukalo ylös ja Yo, Joe! -huuto kehiin

Olitko pikkupoika 1980-luvulla? Leikitkö Action Force -toimintafiguureilla? Koetitko hankkiutua aina viikonloppuisin Sky Channelin tai Super Channelin piirissä olevaan talouteen jotta näkisit G.I. Joe -piirrettyä? Pelasitteko porukalla Commodore 64:llä G.I. Joe -peliä, jonka kökköjä toimintaosuuksia hirvittävämpiä olivat vain nälkävuoden mittaiset latausajat (DRM taas kuluttajan asialla, levyturbon käyttö olisi tehnyt pelin kopiointisuojauksista helpommat murtaa – mutta eipä kellään ollut ostettua kopiota tästä)? Kai hypit innoissasi R-kiskalle hakemaan Action Force/G.I. Joe-sarjiksen uusinta numeroa?

Mitä enemmän “Ei”-vastauksia noihin tippuu, sitä vähemmän leffan henkeen pääsee sisälle. Mitä enemmän “Kyllä”-vastauksia, niin sitä enemmän viihtyy, etenkin kun muistaa että ei edes yritä arvostella tätä samoilla kriteereillä kuin bulgarialaista mustavalkoista dokumenttia männynpihkan valumisen runollisuudesta. Jos ei kykene käsittelemään oheistuotetta, joka perustuu sille oletukselle että ninjat, superaseet, pidäkkeetön militarismin ja amerikkalaisen interventionsimin ihannointi ja koko maailmaa uhkaavat superpahikset ovat cool, niin ei voi mitään.

OK, muodikkaasti kyseessä on reboottaus, eli 1:1 ei vanhoja taustatarinoita noudateta, mutta sen verran pikkutarkkaa detaljia on mukana että kyllä tämä ensisijaisesti on tehty wanhoille faneille ja vasta toissijaisesti nykysukupolven leluja vanhemmiltaan kärttäville lapsille. (Toki isi ostaa erittäin mielellään monen monta Baroness- ja Scarlett-nukkea ja saattaa jopa antaa lastenkin leikkiä niillä.) Ei sikäli, kyllä tällä myydään paljon lelujakin, takuuvarmasti.

Apropoo: Japanissahan G.I. Joe oli aikanaan huomattavan iso juttu. Vasta leffaa katsoessa tuli mieleen, että missäköhän 80-luvun jälkeen luodussa japanilaisessa fiktiossa esiintyy punatukkainen, 12-vuotiaana yliopistosta valmistunut naispuolinen hahmo, jonka luonteenpiirteetkin jonkun verran mätsäävät Scarlettiin?

Käsikirjoitus nyt on vähän sitä ja tätä, ottaen huomioon, että tarina vedettiin totaalisesti uusiksi pariinkin kertaan parin eri tekijän toimesta. Alunperinhän tässä piti olla niin, että Cobra Commander oli kaksinaamaisesti pelaava, vapaa-ajallaan terroristia leikkivä CIA-virkailija Ryan (kyseessä ilmiselvästi äärimmäinen pahuuden akseli, koska Jack Ryania esitti viimeksi Bennifer), mukana oli myös Action Man, ja Scarlett tapettiin lopputaistelussa. Versio vuoti nettiin ja fanit olivat jo kaduilla polttamassa mint condition -figujaan, joten sarjakuvaa kynäillyt Larry Hama otettiin konsultiksi ja koko juoni vedettiin uusiksi. Ainoa varsinainen rutkutuksenaihe on, että oli tosi luuseria selittää Cobran nanoboteilla ihan kaikki, Zartanin muodonmuutoskykyä, Destron maskia (jonka tämä kyllä sarjiksissa voi halutessaan ottaa pois) ja Baronessin ilkeyttä myöten (mutta eiköhän vapaalle jalalle jäänyt Mindbender reboottaa nanobotit niin että rehabilitaatio tyssää saman tien).

Ei sikäli, vanhan piirretyn (sekä piirrossarjan että etenkin sen kyseenalaiseksi kliimaksiksi laaditun, jo ammoin suoraan videolle haudatun piirroselokuvan) tämäkin juoni voittaa 100-0.

Väittävät, että Ripcord olisi ollut käsiksessä jo ennen kuin Marlon Wayans castattiin rooliin. Sikäli huvittavaa, että Ripcord oli mitätön sivuhenkilö, monta sarjakuvassa ja piirretyssä isommassa roolissa ollutta Joea sivuutettiin kokonaan, ja koska kyseessä olisi ollut reboottaus, niin samalla lailla kuka tahansa olisi voitu tuoda “uutena” G.I. Joe -tiimiin. Hämmentävää kyllä, Wayans on miljoona kertaa vähemmän ärsyttävä kuin yleensä. Channing Tatum jurottaa Dukena samalla yksi-ilmeisellä tyylillä kuin piirrettykin esikuvansa. JGL:n Cobra Commander sentään on asiallinen superpahis, vaikka olisi sitä tohtorivastuuta voinut vähän jakaa Dr. Mindbenderille (jonka vähäinen esiintyminen on hysteerisyydessään sitäkin hauskempi). Naispääosat (Sienna Miller Baronessina ja uudesta Trekistä tuttu Rachel Nichols Scarlettina) ovat muodollisesti päteviä eikä esiintymisessäkään ole mitään vikaa, ainakaan siinä keskinäisesssä tappelukohtauksessa… Show’n kuitenkin varastaa Christopher Ecclestonen esittämä Destro, jonka läpeensä luihu olemus ja kurkkuun tarttuvan paksu skottiaksentti ovat vertaansa vailla. Destrolle on muutenkin kirjoitettu melkeinpä parhaimmat onelinerit, ja tarina myös (mutta niinhän se oli jo sarjakuvassakin).

Sikälikin hahmoja kyllä pihdataan, että parilla repliikillä olisi voinut tehdä nyt valkokankaalla häärivistä lukuisista nimettömistä Joeista nimettyjä hahmoja: esmes näkymättömyyspuvun demonstroija näyttää kovasti Jinxiltä, lopun jäätikkö/meritaisteluun olisi saatu helposti vaikka Shipwreck ja Snow Job, jne. Brendan Fraserinkin cameo “kersantti Stone” on vähän hukkaan heitetty; jos ei kerran voida käyttää Sergeant Slaughteria, niin olisi nimetty hahmo sitten (rooli taistelukouluttajana huomioiden) vaikka Beach-Headiksi. Mutta toivottavasti jatko-osissa sentään sitten, tämähän oli taas kerran yleensäkin ongelmallinen “origins movie”. Huomaa muuten selvästi, että Hasbro taisi maksaa leffan teosta suurimman osan: Paramount näytti jatko-osalle vihreää valoa jo ennen kuin lipputulot ylittivät budjetin.

Sitä jatkoa odotellessa siis. Go Joe!

Red Sonja (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089893/
Barbaari, karvainen peukalo ylös

Harjoituksen vuoksi (viime aikoina tullut keräiltyä 80-luvun barbaarileffoja) pitää aluksi ottaa pehmeä lasku barbarismiin. Näkeehän tästä että tämä on niin kasaria (ärsyttävä pikkuskidi), mutta joku outo viehkous tässä silti on, että tästä pitää.

Ei sikäli, mitä olen “oikeaa” barbaarisploitaatiota äkkiseltään sormien raosta kurkkien kelaillut (edellä mainitusta syystä), niin tämä on vielä ihan oikea elokuva. Jossa sama sävelmänpätkä ei soi minuutin välein, jossa aiemmin käytettyä filminpätkää ei ole sellaisenaan leikattu keskelle toista saman genren elokuvaa, ja jossa päähenkilöt edes etäisesti vaikuttavat olevan henkisesti läsnä kuvauspaikalla.

Mut nyt kun olin lukenut välillä Robert E. Howardin aidot ja alkuperäiset Conan-tarinat, niin ennen niin mitätön yksityiskohta alkoi häiritä: miten kaikista hyperborealaisen ajan kansakunnista Conan (no lisenssisyistä “Kalidor”, ei minua niin vain hämätä) on päätynyt Hyrkanian johtoon? Kyllä prkl oikea Konan ei olisi moisia sekarotuisia koiria alamaisikseen kelpuuttanut, vain puhdasveristen hyperborealaisten kansojen valtaistuimet kelpasivat.