Ring of the Nibelungs / Curse of the Ring / Sword of Xanten / Dark Kingdom: The Dragon King (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0387541/
Fantasiasekoilu, peukalo Reinin pohjaan asti

Yleensä se, jos elokuvaa on levitetty viidellä eri nimellä, kertoo jo kaiken tarpeellisen itse elokuvan laadusta.

Ai ette uskoneet, vaan halusitte sitten ihan arvostelunkin? Voin suoraan sanoa, että (väliaikoineen) koko kuusituntinen Jumalten tuho tuntuu menevän Kansallioopperan takapuolen puuduttavilla penkeillä (kirpeitä terveisiä ne valinneille) ohi miljoona kertaa nopeammin kuin edes ensimmäinen tunti tästä kuvasta. Tai itse asiassa, koko Ring-tetralogiakin saattaisi yhdeltä istumalta katsottuna tuntua menevän nopeammin. Osasyynä tähän lienee se, että teoksista toinen on oikeasti upea ja toinen saa lähinnä kaipaamaan ”tuhannen viillon kuolemaa” vesikidutuksen kera, että kärsimys lyhenisi.

Olkoonkin että kyseessä on kengännauhabudjetilla tehty saksalainen TV-elokuva, ei sen tarvitsisi ihan näin räikeästi näkyä. Nykyisellään vähän säälittää, kun samassa paikassa tapahtuviksi tarkoitettujen kohtausten kulissit vaihtuvat miten sattuu, Burgundin pääkaupungissa on noin kymmenen asukasta, ja kuten Wanhaa Aikaa kuvaaviin elokuviin luonnollisesti kuuluu, mistään ei erota ollaanko 1800-luvun Englannissa, 400-luvun Saksassa vaiko antiikin Roomassa (ja niin kuin aina, rahvaallakin on aina putipuhtaat ja ehjät vaatteet, ja vanhuksillakin loistaa täydellinen Pepsodent-hammasrivi). No, autenttinen lavastus ja puvustus olisi toki maksanut, mutta olisi nyt voinut edes paikallisen larppauskerhon apua pyytää, jos ei muuten niin tuomaan lisää väkeä joukkokohtauksiin.

Suurin osa budjetista tuntuu kuluneen lutuiseen CGI-lohikärmekseen (joka toki on tekstuuriaan vaihtanut Emmerich-remaken Godzilla, mitä muistetaan trailerissakin mainostaa, siltä varalta kuin joku ei sitä itse huomaisi) jota nähdään peräti pari minuuttia, ja yhteen CGI-joukkokohtaukseen. Noin muuten liian moneen paikkaan tungettu harvinaisen tökerö CGI on ilmeisesti renderöity sillä komeron pohjalta löytyneellä Amigalla ja efektit siirretty sitten korpulla PC:lle jossa sitten yhdistettiin filmimateriaaliin.

Käytettävissä olleen budjetin olisi voinut mieluummin käyttää filmatisoimalla rehellisesti näyttämöllä tapahtuva versio Wagnerin Ringistä – tai siis, Nibelungenliedistä, tai siis, keitoksesta joka alkaa pohjatarulle uskollisena, mutta lisää sekaan omia, kummallisen makuisia sattumiaan, ja sotkun palettua pohjaan yritetään pelastaa soppa kaatamalla sekaan nimenomaan Wagnerilta saatuja aineksia. Tosin vaikka tarinan osaisi ulkoa, elokuva yllättää silti, osin siksi, ettei ohjaajalla ole minkäänlaista dramaturgian tajua, ja jopa tässä kolmituntisessa minisarjaversiossa (kaksituntisesta teatteriversiosta puhumattakaan, voi jo näkemättäkin todeta) asioita tapahtuu täysin selittämättä ja äkkiarvaamatta. Toki tässä auttaa myös se, ettei käsikirjoituksessa ole – edes tarina huomioiden – mitään vitun järkeä, ja elokuva on myös täynnä klaffivirheitä ja sisäisiä ristiriitoja.

Koko komeuden täydentää näyttelijätyö, joka on jossain välinpitämättömän ja karmivan välimaastossa. Siegfriedinä heiluu saksalainen TV-elokuvaspesialisti Benno Fürmann, joka joko esittää hullua tai eksyi matkalla paikallisen Pulttibois-version kuvauksiin. Max von Sydow taas haahuilee alkupuolella jonkinlaisena C-luokan Obi-Wan Kenobi-parodiana. Äänenmurrosta vielä tuolloin potenut (minkä takia ääni on pitänyt dubata, vaikka leffa onkin filmattu englanniksi), sillloin vielä tuntematon suuruus Robert Pattinson ylinäyttelee pahemmin kuin Twilight-saagassa konsanaan (trailereiden perusteella, joku raja on silläkin, mitä suostun katsomaan). Kaikki oikeastaan tiivistyy siihen, kun pahoina saksilaisbarbaarikuningaskaksosina (sic) nähdään lähinnä kurkkuäänteillä kommunikoivat Der Untergangista tuttu Götz Otto ja hupaisana postmodernina viittauksena itse Conania kamalassa ysäritv-sarjassa (kiistän omistavani kyseisen tuotoksen DVD:llä, tai ainakaan katsoneeni, tai eihän se nyt kuitenkaan ollut niin kauhea kuin Kull the Conqueror, tai no, ainakaan se ei ollut niin kauhea kuin tämä) esittänyt Ralf Möller. Kaiken keskellä Kristanna Løken (jonka nimeä on osaluettelossa ryyditetty heavy metal umlautilla, mahdollisesti hämäämään ostajaa luulemaan että hän ei olisi syntyperäinen amerikkalainen) tulkitsee Brünnhildeä aivan kuin luullen olevansa vakavassa elokuvassa. Tätä tosin hän on harrastanut myöhemminkin, ei yhdessä vaan kolmessa Böll-elokuvassa, mikä lienee osasyynä siihen että itse Terminatrix saa nykyään vain TV-rooleja.

Ja taas kerran törmätään tähän tahattomaan fiktion holokaustireduktioon: onhan fakta se, että Wagnerilla itselläänkin oli antisemiittisiä taipumuksia ja nämä heijastuivat varsinkin Alberichin stereotyyppiseen hahmoon, mutta että elokuvassa näitä piirteitä on pitänyt vielä korostaa siinä määrin, että Julius Streicherin(kin) haudalta pöllyää sora…

Kokonaan oma lukunsa on hupaisa markkinointi. Kas, kun alun perin oltiin ylpeitä siitä että nyt tehdään saksalaisesta tarusta elokuvaa. Sitten joku muisti, että eihän tätä tehtäisi ellei oltaisi LOTRsploitaatiomielellä liikenteessä, ja toisaalta, ignorantimpi voisi luulla että tämä on vain tallenne Bayreuthin oopperajuhlilta, ja vot, elokuvan nimeksi muutttui Curse of the Ring, ja juliste oli fonttia myöten lievästi ilmaistuna plagioitu. Mutta voi! Leffahan floppasi totaalisesti, joten sille piti keksiä tarpeeksi outo nimi jolla hämätä vielä kiroukselta säästyneiden maiden yleisöä, mutta joka jollain tavalla liittyisi vielä tarinaan, joten siitä Sword of Xanten. Purejenkeille tämä olisi ollut kuitenkin vaikea kirjoittaa, joten SciFin illan elokuvaksi, sinne kumikrokotiilien ja viiden pennin CGI-mustekalojen sekaan, keksittiin sitten jännän kuuloinen Dark Kingdom, ja jotta saataisiin uskoteltua että tämä olisi vielä osa jotain suurempaa jatkumoa, sille vielä alaotsikko Dragon King.

Jotenkin tuntuu siltä, että 80-luvun italobarbaarisekoilu The Throne of Fire olisi miljoona kertaa viihdyttävämpi tulkinta samasta aiheesta, olkoonkin ettei sillä ole paria nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä Nibelungenliedin tai Wagnerin Ringin kanssa. Etenkin kun sillä olisi kestoa vain puolet tästä, ja italialaiset eksploitaatiomaakarit tuntien human interest säilyy satavarmasti. Jos taas haluaa katsoa uudempaa älyvapaata fantasiasekoilua, niin suosikkiohjaajani Uwe Böllin fantasiaeepos In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale on silloin ohittamaton. Senkään parissa ei aika tule tylsäksi, ja on kuitenkin millä mittarilla tahansa myös parempi elokuva, ja Kristannalla on siinä isompi rooli ja kireät nahka—

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *