Tag: martial arts

Hard Revenge, Milly (2008) & Hard Revenge, Milly: Bloody Battle (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1483385/
http://www.imdb.com/title/tt1468324/
Eksploitaatio, peukalo alas

Oi voi. Tähän kaksikkoon kohdistui Elitistin arvostelun perusteella todella kovat odotukset. Niinpä pudotus todellisuuteen onkin todella kova.

Ykkönen on lyhäriksikin pelkistetty. Juonta ei ole käytännössä lainkaan, tai no onhan siinä alkuasetelma: perinteisessä post-apomaisemassa riehuva lakisääteinen psykojengi tappoi Millyn perheen (epäkorrektismi-bonusta moukarinheitosta palavalla vauvalla) ja silpoi tämän melkein hengiltä, mutta tuntematon hyväntekijä teki Millystä kyborgin jolla on haulikko reidessä ja lihanleikkaajarobotti rintakehässä. Ja nyt Milly tappaa jengin. Välissä sitten hukataan arvokkaita minuutteja siihen, että luodaan melankolista tunnelmaa istuskelemalla paikallaan, mikä luo turhan ison kontrastin siihen että jengi on splatter-komedialle tyypillisesti totaalisen ylinäytelty. Millyä esittävä Miki Mizuno taas selkeästi näyttelee kuin olisi vakavassa elokuvassa. WAT. Lisätään päälle kotijumalani Yoshihiro Nishimuran loihtimat verisuihkut, totaalisen absurdit tapot ja pimahtanutta huumoria, ja, niin, mitä? Ei vain silti toimi. Lisäksi leffa on selkeästi tehty kengännauhabudjetilla, koska tapahtumapaikkojakin on tasan yksi. Nallekarhuun piilotettu veitsi oli tosin kiva tatsi.

Hieman pidempi kakkonen sentään käyttää jo useampaa tapahtumapaikkaa, ja ihan lavasteitakin on tehty, tosin ei siinäkään ole juonta kuin nimeksi. Ykkösessä fileroidun jengin pääpahiksen miesrakastaja omine jengeineen jahtaa Millyä, ja samaisen pääpahisvainajan jengissä heiluneen velipuolivainajan tyttöystävä pyytää Millyltä apua kostaakseen hänelle tuntemattomaksi jääneelle rakkaansa tappajalle (eli siis Millylle). Mutta voi! Melankolista tunnelmointia on nyt entistä enemmän, ja siihen istuu kovin huonosti splatter-väkivalta tai kreisit sivuhahmot, kuten pääpahiksena häärivä elämää suurempi nahkahomo tai Millyä kokoon parsiva hihittävä hullu tohtori. Budjetin kasvun näkee myös siitä, että splättäystä ja Nishimuran tavaramerkkiverisuihkuja on mukana entistä enemmän ja entistä mielikuvituksellisemmin. Mistä pitää kyllä kakkosta kehua varauksetta on taistelukoreografia, ja etenkin taistelukohtausten leikkaus ja kuvaus: salamannopea ja sulava toiminta säilyy koko ajan ruudulla ja katsoja pysyy tapahtumien kärryillä, mitä ei idän eikä lännen mätöissäkään näin post-Matrix-aikoina kovin usein tahdota osata. Siitä huolimatta, tämäkään ei tunnu oikealta elokuvalta: dialogia on vähänlaisesti, niiden taistelujen lisäksi ei tapahdu paljon mitään, ja jälleen vakavan draaman sotkeminen splatterkomediaan tökkii todella pahasti niin että kokonaisuus on paljon paljon vähemmän kuin osiensa summa. Loppukin on vähän WTF? Toisaalta avoin, toisaalta lopullinen. En saa selvää. Tosin tälläkin kertaa bonusta kekseliäästä aseesta, nunchakuihin piilotetuista konepistooleista (ja olihan se kahdesta pampusta koottava haulikkokin vänkä).

Wanhaan Bad Tasteen vertailu olisi niin kulunutta, että suositaan suomalaista: Nato Commandokin vie tätä kaksikkoa kuin litran mittaa.

Street Fighter: The Legend of Chun-Li (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0891592/
Mätkintäpelielokuva, peukalo alas -fatality

Perkele! Tämä tapaaminen loppui tähän! Leffan hauskin kohtaus tosiaan liittyy tähän sitaattiin, ilmeisesti tapaus WinCapita on uutisoitu siinä määrin ulkomaillakin, että sen seurauksena yksi Bangkokin vaikutusvaltaisimmista mafiajengeistä on tässä eepoksessa suomalaisvetoinen. Enteellistä: tapaaminen leffan kanssa olisi tosiaan kannattanut lopettaa tähän alkupuolen vitsiin.

Se mongertavan brysseliläisen ja Kylli-tädin tähdittämä aiempi versio oli hauskempi. Ja elokuvana parempi, vaikka jättäisi camp-arvotkin huomioimatta. Ehkä leffamaakarien pitäisi luopua yrityksistä tehdä vakava elokuva mahdollisimman kirjavaan hahmogalleriaan nojaavasta yksi vastaan yksi -mätkintäpelistä, ja tosiaan mennä originaalin pelleilylinjalla, tai sitten tehdä DOA:n tyyppistä hattaraviihdettä.

Nimittäin vetistelevä vakavaksi yrittävä draama ei oikein ole yhteensopiva tulipallojen viskomisen, ”erikoisliikkeiden” ja ihmeellisten mustamagiahäröilyjen kanssa. Tosin ei ala-arvoinen näyttelijätyökään sitä draamaa tue. Kristin Kreuk (jota eräässä neljännen seinän harvinaisen tökerösti rikkovassa kohtauksessa puhutellaan Lanaksi) vetää roolinsa läpi Smallville-ylinäyttelyllä, Neal McDonough pääpahiksena suorittaa Ö-luokan Malcom McDowell -imitaation ja Chris Klein puolestaan kanavoi Nic Cagea liiankin aidonoloisesti, alkaen hätääntyneestä ilmeestä. Moon Bloodgood sentään tiedostaa olevansa roskaleffassa ja sovittaa roolityöskentelynsä sen mukaan. Käsikirjoituksestakin on ilmeisesti taas vaihteeksi vastannut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneen ääressä, muuten ei ole selitettävissä lukuisat epäloogisuudet, naurettavuudet, ylikäytetyt kliseet ja silkat aivopierut. Leikkaus viimeistelee loput, editointihuoneen lattialle jäivät (muiden muassa) kohtaukset joissa selitettäisiin, mistä Chun-Li ja Charlie oikein tuntevat toisensa etukäteen, nykyisellään juoni on niiltä(kin) osin täysin käsittämätön.

Kun nyt kuitenkin mätkintäpelistä on kyse, niin hämmentävää on se miten paljon mättöä pihdataan ja miten lyhyinä sekä lepsuina matsit on pidetty. Muutenkin, alkuhässäkkää lukuun ottamatta toiminta alkaa vasta melkein leffan puolivälissä, mihin mennessä silmäluomet ovat alkaneet lupsua silloin kuin ei hihitä hysteerisesti tahattomalle komiikalle. Luonnollisesti, koska videopelit on tarkoitettu lapsille, myös leffa on tarkoitettu lapsille, ja väkivaltaa on sanitoitu. Ja koska Street Fighter -pelisarja ei ole, toisin kuin myöhemmät kilpailijansa DOA, Tekken ja SoulCalibur, panostanut (heh) maitorauhasten heilahtelua mallintavaan fysiikkamoottoriin, niin leffassakaan ei ole tarjolla sen vertaa silmänruokaa että sekään pelastaisi. Valitetaan nyt vielä siitäkin, että soundtrackille ei ole taaskaan riittänyt kuin mustista mustinta hiphoppia ja rappia. Sitähän siellä Bangkokissa pelkästään soi, vai…?

Pelielokuvatradition mukaisesti hahmojen taustat on vedetty uusiksi aiempi kaanoni unohtaen, ja ottaen huomioon että kyseessä on “origins movie” niin on aika kummaa että pelien pääpahikset vedetään kylmäksi jo tässä. (Tai no, onhan Bison aiemminkin “palannut” kuolleista, riippuen siitä tulkitaanko pelejä vai animaatiosarjoja, mutta ei näin eksplisiittisesti suoritetusta fatalitystä, ja nyt ei ole kloonilabrojakaan auttamassa.) Ai hupsis, siinähän tuli spoilattua leffan lopetus. No mitä sitten, pilasiko tämä muka jonkun katsomiselämyksen? Muutenkin on säälittävää, että maailmanvalloitusta haaveileva sotilasdiktaattori on vesitetty kiinteistökeinottelijaksi. Kyllä, luitte oikein. Mitä seuraavaksi, Kummisedän remake jossa Don Corleone tunkee teipattuja kolikoita hedelmäpeliin ja hakee juoksukaljaa lähimarketista?

Pitääkin katsoa se originaali pitkästä aikaa. Ainakin sitä oppi arvostamaan tämän tekeleen jälkeen ihan uudessa valossa, siis jos siihen suhtautuu alkuperäisen Batman-leffan tyylisenä camp-klassikkona. Tämän tekeleen puolestaan voi unohtaa saman tien.

Transporter 3 (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1129442/
Toiminta/kaahaus, peukalo varovaisesti ylös

On se aito Transporter, mutta kahteen ekaan osaan verrattuna vähän väkinäinen ja tapahtumaköyhä. Eihän tässä ollut (lyhyet takaa-ajon ja tappelun tyngät alussa poislukien) kuin yksi (1) kunnon mättö ja yksi (1) kunnon takaa-ajo ennen tasonloppuhirviötä. Sentään ne on tehty asianmukaisesti ja yhdessä asiallisen epäloogisen lopputaistelun kanssa riittävät syyksi katsoa elokuva, ja Stathamin tyly karisma kannattelee kyllä keskinkertaisempaakin elokuvaa. Minkäänlaista jännitystä ei tosin pääse syntymään vahingossakaan, ja oikeasti olisi voinut harkita toistekin, kannattaako sarjaa yrittää väkipakolla vääntää romanttisen komedian suuntaan. Tosin kiitos pisamafetisismini, Natalia Rudakovan (jota toivottavasti nähdään valkokankaalla tulevaisuudessakin) takia näitäkään kohtauksia ei tule pikakelattua.

Viihdytti kuitenkin vielä nippa nappa (lähinnä siksi että verrokki, 20th Century Foxin ja WWE Filmsin hallitsema nykytoimintaelokuva, on niin hirveää paskaa), mutta kun näistä aineksista (kaahaaminen ja potkinta) saisi niin paljon menevämpääkin – kuten ne kaksi aiempaa osaa osoittivat. Tuotti kuitenkin kaikista Transportereista eniten lipputuloja, eli toivottavasti nelososassa petrataan.

Audi muuten maksanut aika hyvin taas voitelurahaa, järveen upotettu A8 toimii kuin tyhjää vain heti takaisin kuivalle maalle päästyään, kunhan vähän vain antaa apuvirtaa…

Angel of Death (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1269734/
Indie, peukalo ylös
Toiminta, peukalo alas

Alunperin nettijatkikseksi tehty indie-toimintahalpis tuo positiivisella tavalla mieleen ”huoltoasema-actionit” ajalta, kun Van Dammella ja Seagalillakin oli vielä ihan oikea ura. Asennevammainen antisankari ja nihilistinen maailma kun ovat ”tällaisina aikoina” harvinaista herkkua toimintaelokuvissa(kin). Tosin halpistaustasta johtuen toimintaa on kovin vähänlaisesti ja pienimuotoisesti, ja genre huomioiden liian moni tapoista on turhan siistitty. Sensuurimörön pelkoko tämän saneli, vai onko biopolttoainevillitys aiheuttanut mustaherukkamehun hintapiikin tai saako sianveren käytöstä nykään fatwan? Sentään ”novelty killingejä” on muistettu ottaa mukaan.

Reklamaatio-osastolla tosin todetaan, että b-elokuvan mittapuullakin dialogi on karmeaa ja näyttelijätyö sinne päin. Kuvaa on myös saturoitu turhan paljon, niin etää muutamasta otoksesta ei meinaa saada enää selvää. Vaikka yrmy asenne pelastaakin paljon, niin silti jotenkin yleinen ponnettomuus vaivaa koko teosta kauttaaltaan.

Ihan pätevä Hollywood-käyntikortti, mut elokuvana olisi ollut vielä paljon petrattavaa. Jättää kuitenkin halun nähdä lisää samalta ohjaajalta (mutta ei silti saa vielä motivoitua minua miehen päätyönään käsikirjoittamia sarjakuvia lukemaan). Mutta rehellisesti sanottuna, oikeastaan vain toimintaelokuvan harrastajien kannattaa tsekata tämä nimenomainen teos, muilta tämä menee enemmän tai vähemmän ohisektoriin.

Ninja Assassin (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1186367/
Ninjailu, nunchakut ylös! HIJAA!

Kukaan 80-luvulta selvinnyt ja yhteyden sisäiseen pikkupoikaansa säilyttänyt ei voi unohtaa ninjaelokuvia, noita videovuokraamojen kulta-ajan helmiä. Mutta sitten tulivat pahat mutanttikilpikonnat ja syöksivät ninjailun mukanaan campin suohon, eikä varjosotureita nähty läntisellä valkokankaalla pariinkymmeneen vuoteen, lukuunottamatta Elektraa sekä satunnaisia sivuosavierailuja pelielokuvissa (kuten Mortal Kombat tai iki-ihana DOA). Mutta nyt on aika kaivaa kuusnelistäjän Last Ninja 2:n Limited Edition -boksissa tulleet maski ja heittotähti esiin, sillä mustapukuiset vipeltäjät ovat palanneet voimalla!

Vaikka ninjamaski ei enää mahdu päähän ja aika on hapertanut halvimmasta mahdollisesta muovista valmistetun heittotähden tärviölle, se ei menoa haittaa. Jo alkukohtaus on nimittäin käsittämättömän väkevä, luoden oikeaa ninjatunnelmaa ja etenkin avaten verihanat (valitettavasti CGI:tä eikä sianverta, mutta tää on nykyaikaa) täysille: mukana on niin Shogun Assassinista tuttu torson halkaisu kuin myös oikeaoppinen pään (siis pään, ei kaulan) katkaisu kera kiitettävien verisuihkujen. Meno jatkuu yhtä hurmeisena, eikä juontakaan ole tungettu sekaan liiaksi, vaan juuri sopivasti. Runsas takaumien käyttökään ei tunnu häiritsevän lainkaan. Ninjailu on myös muutakin kuin sitä iänikuista katanan (tai ninjaton) heiluttamista ja shurikenien viskomista, varsinkin runsas kusarigaman kanssa isännöinti (no, teknisesti ottaen tuo taitaa olla kyoketsu shoge, mutta kuitenkin) ilahduttaa. Tosin legendaarisen Revenge of the Ninjan varustepaljoutta ei saavuteta, eli parantamisen varaa on vielä. Ninjataikuuttakin harrastetaan – ninjat kun hyökkäävät äkkiarvaamatta täysin toiselta taholta kuin lähestyivät, ja vammat paranevat kuji-in -meditaatiolla. Mihinkään Ninja Warsin tasoiseen WTFIGO-efektisekoiluun ei taikuudessa onneksi mennä. Lisäbonusta ropisee sangen Kas-Pin -henkisestä vatsanpohjan puhkaisusta sormilla. Vaikkei Rainilla olekaan martial arts -taustaa, selviytyy mies pääosasta kuitenkin mallikkaasti, mutta pisteet kerää luonnollisesti kotiin ninjalegenda Sho Kosugi ninjaklaanin häijynä senseinä.

Parista kohtaa pitää kyllä rutkuttaa: ensinnäkin, elokuva tapahtuu ninjahenkisesti suurimmaksi osaksi yön pimeydessä, mistä johtuu se, että tapahtumista on välillä kovin vaikea saada selvää, ja myös veripaltun veivaaminen peittyy osin pimeyden suojaan. Toinen ongelma on parissa kohtaa pikkaisen liian nopeat leikkaukset, jättäen katsojan kaipaamaan itämaisen seesteistä kameratyöskentelyä. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin toimii ja täyttää tarkoituksensa.

Vähemmän yllättäen elokuvakriitikoilla on taas ollut heittotähden sijaan taide-elokuvavaihde silmässä mennessään katsomaan tätä, ja lopputuloksena on piljoona arvostelua tyyliin “elokuva on vain sarja perusteettoman verisiä väkivaltakohtauksia”. Kriitikot eivät selvästikään ole sisäistäneet ninjaelokuvan syvintä olemusta! Myös wanhat pärrät ovat olleet nihkeinä, unohtaen, että eivät ne 80-luvun ninjaleffatkaan olleet mitään “oikeita” elokuvia (itse asiassa voisi keskustella siitä, olivatko Godfrey Hon leikkaa-ja-liimaa -tuotokset elokuvia lainkaan). Kyllä tämä niiden seurassa pärjää vallan mainiosti.

2000-luvun alussa 28 Days Later ja Resident Evil käynnistivät varsinaisen zombie-renessanssin, täytyy vain toivoa että tämä tekee saman ninjaelokuville. Ja kyllä siitä joukosta löytyy jo sitten omansa niin elokuvakriitikolle kuin elitistillekin. Sitä odotellessa täytynee allekirjoittaneen katsastaa pahimpiin vieroitusoireisiin kasariklassikoiden ohella viimevuotinen independent-tarjokas, yksinkertaisesti nimetty Ninja.

Hujuu!

The Dragon Lives Again / Deadly Hands of Kung Fu / Li san jiao wei zhen di yu men (1977)

http://www.imdb.com/title/tt0165362/
Bruceploitaatio, hujaa!-huuto kohoaa korkeuksiin

I don’t know what they’re smoking but I want lots of it, too. Miksei tällaisia leffoja enää tehdä? Tosin The Machine Girlistä ja Tokyo Gore Policesta tuttu tehostemies Nishimura-san nousevan auringon maasta pääsee ainakin hulluusfaktorilla lähelle.

Bruce Lee (jota esittää “Bruce Leung”) kuolla kupsahtaa ennen aikojaan ja herää manan majoilta nuntsakut terhakkaasti tanassa. Perustettuaan kungfu-dojon epäilyttävän paljon hongkongilaisesta kungfu-elokuvasta tuttua kiinalaista pikkukaupunkia muistuttavaan manalaan hän saa selville, jotta Manaajan johtama salaliitto aikoo laittaa Emmanuellen jörnimään Lusifeeruksen (tai kiinalaisittain “manalan kuninkaan”) hengiltä. Sehän ei käy päinsä, koska vain pääpiru voi palauttaa hänet takaisin elävien kirjoihin, joten “Bruce” kerää kokoon kaverinsa Yksikätisen Miekkailijan, Kung Fu -TV-sarjasta tutun Cainen (huvittavasti Carradinen sijaan tällä kertaa oikea kiinalainen roolissa) ja Kippari-Kallen (jepjep), ja lähtee vetämään Manaajan itsensä lisäksi Zatoichia, James Bondia, Kummisetää, The Man With No Namea, Draculaa, ja epälukuista määrää luurankoja ja muumioita kuonoon. (Kyllä. Luit oikein.)

Ns. kliimaksina Kalle on ottamassa turpiinsa laumalta muumioita, kunnes tyhjästä ilmestyy pinaattipurkki, jonka sisältö perinteisesti ängetään (etovan naturalistisesti) naamaan, ja kohta tutun melodian säestyksellä kuuluu hujuu-huutoja ja mäiskettä ja kaapukansa lentää ketarat ojossa. Tuut-tuut!

Ravistetaan ja sekoitetaan, sekä etenkin lisätään maitorauhasia maun mukaan (eli itsetarkoituksellisesti joka toiseen kohtaukseen sitä tahtia että Vihreiden naiskansanedustajat kirjoittavat myllykirjeitä jo viiden minuutin jälkeen). Nautitaan mielellään Akvavitixin taikajuoman saattelemana pysyvien hermostovaurioiden välttämiseksi.

The Forbidden Kingdom (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0865556/
Fantasia/komedia/martial arts, peukalo ylös

WTF? Onko minut abduktoitu takaisn 80-luvulle, kun minulle näytettiin uutuuselokuvana tekele, joka oli väännetty “koko perheen seikkailukomediaksi” jossa nöösipojan pitää kasvaa mieheksi ja hakata kulmakunnan muut uroot veripaltuksi jotta aromipesää heruisi? Loogisesti mieheksi kasvu tapahtuu teleporttaamalla muinaiseen Kiinaan ja oppimalla kungfuta drunkenmasterilta ja ynseältä Shaolin-munkilta samalla kun vongataan södeltä soturitypyltä ja yritetään palauttaa maaginen seiväs myyttiselle “apinakuninkaalle” pahan sotaherran sekä tätä palvelevan dominanoidan jahdatessa.

Myötähäpeää synnyttävän kehyskertomuksen ja päähenkilön lisäksi filmissä on toki huimaa mättöä – luonnollisesti PG-13:een sanitoituna – mutta silti tuntuu siltä että wanhat pärrät Chan ja Li ovat olleet sekuntilaskutuksella töissä. Silti, kungfu-fanille tämä on kuitenkin pakkokatsottavaa, kun kerrankin on legendat saatu samaan filmiin (eikä kungfua liiemmälti nykyään edes tehdä), ja mättö todella toimii. Papat kun liikkuvat ilman trikkejäkin nopeammin ja sulavammin kuin 99% action-tähdistä nykykunnossaan (Jason Statham ehkä poikkeuksena).

Tosin täytyy todeta, että aineksista olisi saanut paljon huimemman pätkän jättämällä se typerä siirtymä nykyajasta ja takaisin pois (etenkään kun sitä ei ole pohjana olevassa tarinassa, joka on ilmeisesti kiinalaisessa kirjallisuudessa jonkin sortin klassikko), sekä vaikka tarkistamalla ikärajaa ylöspäin. Niin, ja olisivat puhuneet enemmän kiinaa kun nyt kuitenkin muutamassa otoksessa puhuivat.

Tiedän ainakin yhden tavan jolla The Forbidden Kingdom olisi ollut instant epic win: alunperin sotaherran oikeana kätenä piti hevosmiesten tietotoimiston mukaan hääriä “white-haired Taoist monk” (jolla olisi mitä ilmeisimmin ollut myös valkeat kulmakarvat), mutta sitten päätettiin käyttää Valkohiuksista morsianta koska “kohdeyleisö tuntisi tämän paremmin”. Totta kai. Eihän nyt kohdeyleisö mitenkään voi tunnistaa hahmoa jota iso Q:kin on hiljattain käyttänyt elokuvassaan, kyllä muutaman, lännessä vain harrastajien tietämän honkkarifilmin päähenkilö on paljon tutumpi.

Emmäätiä. Plussan puolelle kokemus kuitenkin jäi, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän leffa tuntuu miellyttävän…

Apropoo 1: ja taas noin miljoonannen kerran LotR:FotRin jälkeen meillä on “balrog kiskoo kuiluun” varkaus.
Apropoo 2: miten halvatun tyhmä voi ihminen olla, ettei ymmärrä ennen kuin rautalangasta väännetään, että DOA-pelien Christiehän on selkeästi ripattu The Bride with the White Hairista (mikä hahmo siis on tässäkin mukana, ref. yllä mainittu dominanoita).

Sex and Fury / Furyô anego den: Inoshika Ochô (1973)

http://www.imdb.com/title/tt0070085/
Eksploitaatio, peukalo ylös

WTF? Onko tämä joku lakisääteinen juttu, että Kaukoidässä filmattu kostotarina, jossa pääosassa on nainen, on pakko päättää miekkataisteluun lumisessa kivipuutarhassa? (vrt. Intimate Confessions of a Chinese Courtesan sekä Lady Snowblood) Hervotonta menoa yhtäkaikki, ei vähiten taustalla pauhaavan musiikin takia, joka tunnelmaltaan sopisi paremmin Uuno Turhapuroon. Ja painepesurilla truutattu tekoveri on aina yhtä ihqua, etenkin yhdistettynä itsetarkoitukselliseen paljasteluun.

Duel to the Death / Xian si jue (1983)

http://www.imdb.com/title/tt0084924/
Ninjailu, peukalo ylös

Dodih. Tälläistä menoa minä tarkoitan jos puhutaan ninjaleffoista. Ninjoja! Ninjoja! Maasta kaivautuvia ninjoja! Lentäviä ninjoja! Rintansa paljastava kunoichi! Savuna ilmaan katoavia ninjoja! Ninjoja!

Edes se seikka, että ns. juonta edistävät kaksintaistelut käydään ilman ninjatamineita, tai se, että pääjuonesta tulee häiritsevällä tavalla Mortal Kombat mieleen (tai siis oikeastaanhan Kombatista pitäisi tulla tämä, vm. -83 raina mieleen), ei häiritse.

Hujuu!