Ninja Cheerleaders (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0972857/
Mikä tahansa oikean elokuvan genre, peukalo alas
Komediakalkkuna, peukalo ylös

Joskus pitää ihmetellä elokuvakäsikirjoittajien ajatuksenjuoksua. Kun meillä on jo high concept-idea, jossa jo sinällään olisi riittävästi sisältöä ja silmänruokaa – Ninja. Cheerleaders. – niin miksi ruveta sotkemaan pakkaa tarpeettomalla sivujuonella, etenkin kun sen takia törmätään amerikkalaisen elokuvabisneksen realiteetteihin?

Eli siis suomeksi, leffan nimihenkilöt heittävät koulu- ja ninjaopintojen ohella keikkaa strippareina, ja koko leffan pääjuoni joudutaan vääntämään käyntiin tämän alajuonen kautta. (Se, että ninjasensei vetää päivällä koko perheen itsepuolustuskursseja ja isännöi illalla strippibaaria, on puolestaan täysin loogista eksploitaatioelokuvan mittapuulla.) Mutta siis ihan oikeasti, strippareita jotka eivät riisu edes yläosaa? Ja minä kun luulin että vain Lindsay tai Natsku on tämmöinen hienohelma, ei vosukööri jonka tunnetuin nimi kiertää ammatikseen jenkkirealityjä. Eh. Omassa versiossani olisi ollut paljasta pintaa muuallakin kuin sekunnin väläyksinä väli-inserteissä jonkun muun kuin pääosan esittäjien toimesta, ja väkivaltaa enemmän, tai pikemminkin, uskottavana ja sotkuisempana. Tosin sitten ehkä ei olisi saatu George “Mr. Sulu” Takeita mukaan. Muutenkin tämä itsesensuuri on saattanut johtua siitä, että leffalle toivottiin (turhaan) teatterilevitystä, joten eksploitaation sijaan tyylilajiksi valittiin erittäin vähän pikkutuhma komedia.

No olisi edes Bitch Slap -tason sleazyilyä voinut vaatteet päällä olla, nyt oltiin Charlien enkelit/DOA -linjalla, paitsi että silmänruokaa on käsittämättömästi vähemmän ja edes sitä siistittyä väkivaltaa on niin vähän, että lopputulos muistuttaa oikeastaan enemmän DEBSiä (jossa sentään oli tyttöjen välistä kivaa jonnin verran, nyt vain pirnataan häppeliä ja implikoidaan). DEBSistä muistuttaa myös hukattu potentiaali, ja se, ettei leffassa oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Huumorikin on vähän sinne päin, ja dialogikaan nyt ei kovin nasevaa ole.

Toisaalta, elokuva riitti jollain käsittämättömällä tavalla kuitenkin viihdyttämään – siis jos odotukset kalibroi VHS-ajan B-komediaan, nimenomaan komediaan eikä eksploitaatioon. Vaikka elokuvassa on jopa roskaelokuvien harrastajan silmissä jokseenkin kaikki pielessä, nousee kokonaisuus silti osa-alueita vahvemmaksi. Kaikesta välittyy kuitenkin vilpitön innostus ja se, että elokuvaa tehtäessä on ollut hauskaa, ja tällä mitäänsanomattomien hajuttomien ja mauttomien tuotteiden aikakaudella se lienee paras kehu jota elokuvalle voi antaa.

Perinteille uskollisesti jatko-osaa pedataan lopputekstien välissä, mutta jo tämän osan julkaisu oli niin pitkäksi venynyt prosessi (teatterikierros peruttiin, mutta videollekaan ei päästetty kuin pitkän odottelun jälkeen, ja ulkomaanlevitykseen vielä pidemmän ajan kuluttua) että eipä taida moista tulla. Valitettavasti. Tarjoudun tosin ilomielin käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi kun tästä tehdään aina niin muodikas “gritty, contemporary re-imagining”.

Ninja Assassin (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1186367/
Ninjailu, nunchakut ylös! HIJAA!

Kukaan 80-luvulta selvinnyt ja yhteyden sisäiseen pikkupoikaansa säilyttänyt ei voi unohtaa ninjaelokuvia, noita videovuokraamojen kulta-ajan helmiä. Mutta sitten tulivat pahat mutanttikilpikonnat ja syöksivät ninjailun mukanaan campin suohon, eikä varjosotureita nähty läntisellä valkokankaalla pariinkymmeneen vuoteen, lukuunottamatta Elektraa sekä satunnaisia sivuosavierailuja pelielokuvissa (kuten Mortal Kombat tai iki-ihana DOA). Mutta nyt on aika kaivaa kuusnelistäjän Last Ninja 2:n Limited Edition -boksissa tulleet maski ja heittotähti esiin, sillä mustapukuiset vipeltäjät ovat palanneet voimalla!

Vaikka ninjamaski ei enää mahdu päähän ja aika on hapertanut halvimmasta mahdollisesta muovista valmistetun heittotähden tärviölle, se ei menoa haittaa. Jo alkukohtaus on nimittäin käsittämättömän väkevä, luoden oikeaa ninjatunnelmaa ja etenkin avaten verihanat (valitettavasti CGI:tä eikä sianverta, mutta tää on nykyaikaa) täysille: mukana on niin Shogun Assassinista tuttu torson halkaisu kuin myös oikeaoppinen pään (siis pään, ei kaulan) katkaisu kera kiitettävien verisuihkujen. Meno jatkuu yhtä hurmeisena, eikä juontakaan ole tungettu sekaan liiaksi, vaan juuri sopivasti. Runsas takaumien käyttökään ei tunnu häiritsevän lainkaan. Ninjailu on myös muutakin kuin sitä iänikuista katanan (tai ninjaton) heiluttamista ja shurikenien viskomista, varsinkin runsas kusarigaman kanssa isännöinti (no, teknisesti ottaen tuo taitaa olla kyoketsu shoge, mutta kuitenkin) ilahduttaa. Tosin legendaarisen Revenge of the Ninjan varustepaljoutta ei saavuteta, eli parantamisen varaa on vielä. Ninjataikuuttakin harrastetaan – ninjat kun hyökkäävät äkkiarvaamatta täysin toiselta taholta kuin lähestyivät, ja vammat paranevat kuji-in -meditaatiolla. Mihinkään Ninja Warsin tasoiseen WTFIGO-efektisekoiluun ei taikuudessa onneksi mennä. Lisäbonusta ropisee sangen Kas-Pin -henkisestä vatsanpohjan puhkaisusta sormilla. Vaikkei Rainilla olekaan martial arts -taustaa, selviytyy mies pääosasta kuitenkin mallikkaasti, mutta pisteet kerää luonnollisesti kotiin ninjalegenda Sho Kosugi ninjaklaanin häijynä senseinä.

Parista kohtaa pitää kyllä rutkuttaa: ensinnäkin, elokuva tapahtuu ninjahenkisesti suurimmaksi osaksi yön pimeydessä, mistä johtuu se, että tapahtumista on välillä kovin vaikea saada selvää, ja myös veripaltun veivaaminen peittyy osin pimeyden suojaan. Toinen ongelma on parissa kohtaa pikkaisen liian nopeat leikkaukset, jättäen katsojan kaipaamaan itämaisen seesteistä kameratyöskentelyä. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin toimii ja täyttää tarkoituksensa.

Vähemmän yllättäen elokuvakriitikoilla on taas ollut heittotähden sijaan taide-elokuvavaihde silmässä mennessään katsomaan tätä, ja lopputuloksena on piljoona arvostelua tyyliin “elokuva on vain sarja perusteettoman verisiä väkivaltakohtauksia”. Kriitikot eivät selvästikään ole sisäistäneet ninjaelokuvan syvintä olemusta! Myös wanhat pärrät ovat olleet nihkeinä, unohtaen, että eivät ne 80-luvun ninjaleffatkaan olleet mitään “oikeita” elokuvia (itse asiassa voisi keskustella siitä, olivatko Godfrey Hon leikkaa-ja-liimaa -tuotokset elokuvia lainkaan). Kyllä tämä niiden seurassa pärjää vallan mainiosti.

2000-luvun alussa 28 Days Later ja Resident Evil käynnistivät varsinaisen zombie-renessanssin, täytyy vain toivoa että tämä tekee saman ninjaelokuville. Ja kyllä siitä joukosta löytyy jo sitten omansa niin elokuvakriitikolle kuin elitistillekin. Sitä odotellessa täytynee allekirjoittaneen katsastaa pahimpiin vieroitusoireisiin kasariklassikoiden ohella viimevuotinen independent-tarjokas, yksinkertaisesti nimetty Ninja.

Hujuu!

The Last Sentinel (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0758762/
Minkä tahansa genren elokuva, kaikki sopivat ulokkeet alas
Masokistista viihdettä känniselle roskaeksploitaation ystävälle, peukalo ylös

Ihminen on hädän hetkellä valmis epätoivoisiin tekoihin. TV-sarjan filmaustauoilla näyttelijänkin on ansaittava elantonsa, joten parin viikon keikka miten huonon elokuvan kuvauspaikalla tahansa on aina parempi, kuin ei keikkaa ollenkaan. Samaten, jos katsojan lempisarja on lopetettu, niin pahimpiin vieroitusoireisiin kelpaa mikä tahansa tallenne jossa fanituksen kohde esiintyy, vaikka tietäisikin sen olevan etukäteen täyttä paskaa.

Puhun nyt siis allekirjoittaneen epäterveestä suhtautumisesta Galacticasta tuttuun Katee Sackhoffiin. Mikäli DVD-kotelon Eurooppa-kansi sattuu hämäämään, niin ei, Katee ei ole tässä pääosassa eikä maailman kohtalo riipu hänen roolihahmostaan, jolla ei ole edes nimeä. Sen sijaan saamme seurata kuinka uransa Ö-luokan DTV-tekeleissä luoneen ex-potkunyrkkeilijän esittämä supersotilas (se nimihahmo eli “viimeinen vartiomies”) juttelee näsäviisaalle aseelleen maailmassa, jossa Dellin läppäreitä lukuunottamatta teknologia (erityisesti autot) pysähtyi 1980-luvulle, ja jossa The Gimpin näköiset taistelurobotit (jotka osaavat marssia lähes kenraali Ernroothin rollaattorin nopeudella ja saattavat osua jopa metrin päästä ja kuolevat hipaisusta) vainoavat ihmisiä maisemassa, joka on BSG:n tapaan saturoitu keltaiseksi että tietäisi maailmanlopun tulleen ja menneen. Robottien päämajaankin on näköjään helpompaa ja turvallisempaa mennä kuin lähiöbaariin, koska siellä käydään kolmeen otteeseen, vaikkakin siellä väijyy rivitykinruoan lisäksi punapukuisten NINJAROBOTTIEN joukko, jotka muistavat päästää valosapelin aktivointiäänen vetäessään katanan esiin.

Tähän verrattuna mikä tahansa 1980-luvun post-aposekoilukin vaikuttaa oikealta elokuvalta. Niissä oli sentään tehty jotain oikein, eli toimintaa (muutakin kuin paikallaan seisoskelua) piisasi, veri lensi (poislukien yksi silmän poisleikkuu on valjun veretön, robottivastuksesta ja ihmisten vastarintaliikkeen cameoroolista johtuen) ja alastomuuttakin oli ronskisti tarjolla enemmän kuin yhdet rinnat sivulta päin takaviistosta kuvattuna. Ja usein käyttämäni indietrash-mittatikku Nato Commandokin tuntuu tämän rinnalla vakavasti otettavalta kaupalliselta tuotannolta. Ei, tämä ei ole niin huono että olisi jo hyvä, tämä on niin huono että on jo legendaarisen huono. Mistä johtuen leffan seuraaminen tuottaa yllätävää hupia, mutta vain oikeassa mielentilassa ja promillemäärässä.

G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1046173/
Lelumainos, peukalo ylös ja Yo, Joe! -huuto kehiin

Olitko pikkupoika 1980-luvulla? Leikitkö Action Force -toimintafiguureilla? Koetitko hankkiutua aina viikonloppuisin Sky Channelin tai Super Channelin piirissä olevaan talouteen jotta näkisit G.I. Joe -piirrettyä? Pelasitteko porukalla Commodore 64:llä G.I. Joe -peliä, jonka kökköjä toimintaosuuksia hirvittävämpiä olivat vain nälkävuoden mittaiset latausajat (DRM taas kuluttajan asialla, levyturbon käyttö olisi tehnyt pelin kopiointisuojauksista helpommat murtaa – mutta eipä kellään ollut ostettua kopiota tästä)? Kai hypit innoissasi R-kiskalle hakemaan Action Force/G.I. Joe-sarjiksen uusinta numeroa?

Mitä enemmän “Ei”-vastauksia noihin tippuu, sitä vähemmän leffan henkeen pääsee sisälle. Mitä enemmän “Kyllä”-vastauksia, niin sitä enemmän viihtyy, etenkin kun muistaa että ei edes yritä arvostella tätä samoilla kriteereillä kuin bulgarialaista mustavalkoista dokumenttia männynpihkan valumisen runollisuudesta. Jos ei kykene käsittelemään oheistuotetta, joka perustuu sille oletukselle että ninjat, superaseet, pidäkkeetön militarismin ja amerikkalaisen interventionsimin ihannointi ja koko maailmaa uhkaavat superpahikset ovat cool, niin ei voi mitään.

OK, muodikkaasti kyseessä on reboottaus, eli 1:1 ei vanhoja taustatarinoita noudateta, mutta sen verran pikkutarkkaa detaljia on mukana että kyllä tämä ensisijaisesti on tehty wanhoille faneille ja vasta toissijaisesti nykysukupolven leluja vanhemmiltaan kärttäville lapsille. (Toki isi ostaa erittäin mielellään monen monta Baroness- ja Scarlett-nukkea ja saattaa jopa antaa lastenkin leikkiä niillä.) Ei sikäli, kyllä tällä myydään paljon lelujakin, takuuvarmasti.

Apropoo: Japanissahan G.I. Joe oli aikanaan huomattavan iso juttu. Vasta leffaa katsoessa tuli mieleen, että missäköhän 80-luvun jälkeen luodussa japanilaisessa fiktiossa esiintyy punatukkainen, 12-vuotiaana yliopistosta valmistunut naispuolinen hahmo, jonka luonteenpiirteetkin jonkun verran mätsäävät Scarlettiin?

Käsikirjoitus nyt on vähän sitä ja tätä, ottaen huomioon, että tarina vedettiin totaalisesti uusiksi pariinkin kertaan parin eri tekijän toimesta. Alunperinhän tässä piti olla niin, että Cobra Commander oli kaksinaamaisesti pelaava, vapaa-ajallaan terroristia leikkivä CIA-virkailija Ryan (kyseessä ilmiselvästi äärimmäinen pahuuden akseli, koska Jack Ryania esitti viimeksi Bennifer), mukana oli myös Action Man, ja Scarlett tapettiin lopputaistelussa. Versio vuoti nettiin ja fanit olivat jo kaduilla polttamassa mint condition -figujaan, joten sarjakuvaa kynäillyt Larry Hama otettiin konsultiksi ja koko juoni vedettiin uusiksi. Ainoa varsinainen rutkutuksenaihe on, että oli tosi luuseria selittää Cobran nanoboteilla ihan kaikki, Zartanin muodonmuutoskykyä, Destron maskia (jonka tämä kyllä sarjiksissa voi halutessaan ottaa pois) ja Baronessin ilkeyttä myöten (mutta eiköhän vapaalle jalalle jäänyt Mindbender reboottaa nanobotit niin että rehabilitaatio tyssää saman tien).

Ei sikäli, vanhan piirretyn (sekä piirrossarjan että etenkin sen kyseenalaiseksi kliimaksiksi laaditun, jo ammoin suoraan videolle haudatun piirroselokuvan) tämäkin juoni voittaa 100-0.

Väittävät, että Ripcord olisi ollut käsiksessä jo ennen kuin Marlon Wayans castattiin rooliin. Sikäli huvittavaa, että Ripcord oli mitätön sivuhenkilö, monta sarjakuvassa ja piirretyssä isommassa roolissa ollutta Joea sivuutettiin kokonaan, ja koska kyseessä olisi ollut reboottaus, niin samalla lailla kuka tahansa olisi voitu tuoda “uutena” G.I. Joe -tiimiin. Hämmentävää kyllä, Wayans on miljoona kertaa vähemmän ärsyttävä kuin yleensä. Channing Tatum jurottaa Dukena samalla yksi-ilmeisellä tyylillä kuin piirrettykin esikuvansa. JGL:n Cobra Commander sentään on asiallinen superpahis, vaikka olisi sitä tohtorivastuuta voinut vähän jakaa Dr. Mindbenderille (jonka vähäinen esiintyminen on hysteerisyydessään sitäkin hauskempi). Naispääosat (Sienna Miller Baronessina ja uudesta Trekistä tuttu Rachel Nichols Scarlettina) ovat muodollisesti päteviä eikä esiintymisessäkään ole mitään vikaa, ainakaan siinä keskinäisesssä tappelukohtauksessa… Show’n kuitenkin varastaa Christopher Ecclestonen esittämä Destro, jonka läpeensä luihu olemus ja kurkkuun tarttuvan paksu skottiaksentti ovat vertaansa vailla. Destrolle on muutenkin kirjoitettu melkeinpä parhaimmat onelinerit, ja tarina myös (mutta niinhän se oli jo sarjakuvassakin).

Sikälikin hahmoja kyllä pihdataan, että parilla repliikillä olisi voinut tehdä nyt valkokankaalla häärivistä lukuisista nimettömistä Joeista nimettyjä hahmoja: esmes näkymättömyyspuvun demonstroija näyttää kovasti Jinxiltä, lopun jäätikkö/meritaisteluun olisi saatu helposti vaikka Shipwreck ja Snow Job, jne. Brendan Fraserinkin cameo “kersantti Stone” on vähän hukkaan heitetty; jos ei kerran voida käyttää Sergeant Slaughteria, niin olisi nimetty hahmo sitten (rooli taistelukouluttajana huomioiden) vaikka Beach-Headiksi. Mutta toivottavasti jatko-osissa sentään sitten, tämähän oli taas kerran yleensäkin ongelmallinen “origins movie”. Huomaa muuten selvästi, että Hasbro taisi maksaa leffan teosta suurimman osan: Paramount näytti jatko-osalle vihreää valoa jo ennen kuin lipputulot ylittivät budjetin.

Sitä jatkoa odotellessa siis. Go Joe!

The Machine Girl / Kataude mashin gâru (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1050160/
Eksploitaatio, irtopeukalo syömäpuikkojen varassa ylös

Tähän elokuvaan on tiivistetty jokseenkin se kaikki parhaus. Koulupukuinen japanilaistyttö? Lisää japanilaiskaunottaria? Ultraväkivaltaa? Minigun? Ninjoja? Ultraväkivaltaa? Yakuza? Kajahtunutta huumoria? Vielä kajahtaneempi soundtrack? Ultraväkivaltaa? Kaikki löytyy. Nivottuna perinteisen kostotarinan muottiin, joka tarantinomaisesti vieläpä alkaa lopusta. Pakkokatsottavaa.

In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0460780/
Fantasia, peukalo alas
Eksploitaatio, peukalo ylös

Okei. Myönnetään heti alkuun. Tämä on Uwe “pelielokuva” Bollin B-luokan LOTR-ripoffi, jossa noin 50% kohtauksista soundtrackia, lavasteita ja örkkejä/nazguleita myöten on varastettu esikuvasta. Tämä alkaa kaikkien aikojen noloimmalla tahattoman kaksimielisellä dialogilla. Tässä Ray Liotta suorittaa hämmästyttävän aidon “Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa ja Eragonissa” -silmienpyöritys & hohotusimitaation. Tässä Matthew Lillard vetää saman roolin kuin aina ennenkin, eikä se ärsytä yhtään vähempää kuin ennenkään.

Siltikin, kunhan Boll vain malttaa olla kopioimatta jotain muuta lähdettä, ja antaa oman dadaisminsa juosta valloillaan, elokuvassa on ihan potkua. Fantasiamättö piristyy huomattavasti martial arts -meiningistä (hakusta lähitaisteluaseena automaattisesti bonusta), ja sitäpaitsi kuninkaan ninjakaarti tuo kilometrin lisää katu-uskottavuutta. Niinikään metsähaltija-domina-amatsooneissa (arvatkaa huviksenne kuka heidän johtajatartaan esittää) on potkua.

On tämä valovuosia juurikin mainittuja D&D:tä (sekä sen suoraan videolle dumpattua jatko-osaa) ja Eragonia parempi, vaikkei katsoja olisikaan Böllmanian vallassa. Perusfantasiamättö, jollaisia tarvitaan, että ne klassikot erottuisivat joukosta ja että niitäkin tehtäisiin.

Duel to the Death / Xian si jue (1983)

http://www.imdb.com/title/tt0084924/
Ninjailu, peukalo ylös

Dodih. Tälläistä menoa minä tarkoitan jos puhutaan ninjaleffoista. Ninjoja! Ninjoja! Maasta kaivautuvia ninjoja! Lentäviä ninjoja! Rintansa paljastava kunoichi! Savuna ilmaan katoavia ninjoja! Ninjoja!

Edes se seikka, että ns. juonta edistävät kaksintaistelut käydään ilman ninjatamineita, tai se, että pääjuonesta tulee häiritsevällä tavalla Mortal Kombat mieleen (tai siis oikeastaanhan Kombatista pitäisi tulla tämä, vm. -83 raina mieleen), ei häiritse.

Hujuu!

Lone Wolf and Cub: White Heaven in Hell / Kozure Ôkami: Jigoku e ikuzo, Daigoro! (1974)

http://www.imdb.com/title/tt0071695/
Samurai/ninjailu, peukalo ylös

Kun eeppinen kuusiosainen samuraisaaga päättyy osaan, jota on verisuihkujen ja melutraaman ohella höystetty hiihtävillä ninjoilla ja raketeilla varustetulla potkukelkalla, ei kyseessä voi olla muuta kuin itse parhautta.