Nude Nuns with Big Guns (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1352388/
Eksploitaatio, peukalo alas

Elokuva, jolla on tällainen nimi ei voi olla huono, eihän? Etenkin kun koko nunsploitaatiogenrekin on ollut kuolleena jo 30 vuotta? Ja koska tämä on tehty studiosysteemin ulkopuolella niin otsikkokaan ei tällä kertaa ehkä olisi harhaanjohtava?

Äh, ketä minä oikein yritän huijata. Tämä on ihan liiankin aidonoloinen 70-lukuhenkinen eksploitaatio, joka näkyy muun muassa siinä että Eläkeläisten sanoin “ihmiset on rumia ja haisee pahalta”, mikä on tietysti vähän ongelmallista jos leffaa yritetään myydä alastomuudella. No, parissa kohtauksessa silmiä ei särje, mutta noin muuten kaipaisi kyllä undo-toimintoa. Eksploitaation standardeillakin tarina, käsikirjoitus ja toiminnan rytmitys on täysin ala-arvoista, vaikkei näiden pitäisi olla budjetista kiinni, ja jaksan maailman tappiin asti pelata Nato Commando -kortin paitsi näiden niin myös tehosteiden osalta: ei pidä tehdä veristä kostoleffaa jos ei osata läträtä. Valaistuksesta, lavastuksesta jne. en jaksa edes alkaa, ja sen kuvankäsittelyyn kuluneen ajan ja rahankin olisi voinut käyttää paremmin jossain muualla. Osittain epäilen, että ulkoasusta on tarkoituksella tehty mahdollisimman nuhjuinen, mutta kun moinen ei enää nykyaikana toimi (vaikkei nyt miljoonabudjetteihin mentäisikään).

Eikä elokuva lopulta osaa edes päättää, ollako vakavasti otettava vaiko itseironinen: täysin kreisi perusasetelma ja ylilyödyt hahmot viittaisivat jälkimmäiseen, useampikin sangen ei-humoristinen ja ei-viihdyttävä törkyilykohtaus edelliseen. Amerikkalaisen sensuurijärjestelmän kaksinaismoralistisuuden satirisointikin onnistui Teethissä kilometrin verran paremmin ja hienovaraisemmin, tämän pätkän kontribuointi keskusteluun on jotta irtiammuttua pippeliä voidaan heilutella minuuttitolkulla ja vaikka zoomata siihen, mutta näkymät lemmentunneliin pitää blokata kuvan etualalle strategisesti sijoitetulla esineellä. Ei, minä en naura.

Sinällään sääli, jos tämän rainan perusidea yhdistettäisiin Bitch Slapin tuotantoarvoihin (voisin silloin jopa hyväksyä tiukemman sensuurin), voitaisiin puhua jokseenkin täydellisestä kokonaisapteekista. Nykymuodossaan tästä irtoaa parit naurahdukset – lähinnä katolisen kirkon kustannuksella – mutta muuten on lähinnä masentavaa ajanhukkaa. No, yksi hyvä puolikin tämän katsomisessa oli: Machetea arvostaa tämän jälkeen aivan uusin silmin.

Machete (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0985694/
Toiminta, veitsi ylös
Eksploitaatio, veitsi alas

Usein käy niin, että traileri on paljon parempi kuin itse elokuva. Tämän kohtalon uhriksi joutuu nyt myös parilla vuodella viivästynyt Machete, joka sai alkunsa kun Robert Rodriquez innostui venyttämään Grindhouseen tekemänsä feikkitrailerin elokuvan mittaiseksi.

Siinä missä Rodriguezin edellinen eksploitaatiopastissi Planet Terror oli harvinaisen estoton läträys, niin Machetella tuntuu olevan vaikeuksia valita leiriään. Uskomattoman härski aloitus kun nokittaa sen verran, että koko muun leffan olisi pakko mennä mukaan all-in, mutta tyytyykin sen sijaan vain katsomaan. Ei oikein uskalleta kiroilla, parit rinnat näytetään mutta muuten ei naisvartaloilla juuri mässäillä, väkivaltaakin annostellaan vain roiskauksina. Eihän siinä mitään, kyllä leffa etenee tavallisena toimintaleffana huimasti paremmin kuin poliittisesti korrektit täysin sanitoidut nykytekeleet, mutta siinä vaiheessa eksytään pahasti harhapoluille kun aletaan otsa rypyssä ja kyynel simmussa analysoida laittoman maahanmuuton kipupisteitä. Onhan eksploitaatio aina ollut sanomaltaan poliittista(kin), mutta en kyllä muista, että blaxploitaatio tai Russ Meyer-elokuvat noin niin kuin esimerkkinä olisivat oikeasti yrittäneet olla vakavia draamoja. Vielä enemmän hutilaukaus on ajoittainen pyrkimys vaihtaa mustan komedian (jollaiseksi elokuvan voinee myös luokitella) pikimusta huumori heh-heh tason huumoriin (varsinkin kohtaus jossa pahiksen turvamies kuittailee Machetelle unkariksi menee täysin ohi, ellei tiedä että kyseessä on Rodriguezin unkarilaista sukua oleva ohjaajakaveri Nimród Antal jonka näyttelijänlahjat eivät ole edes Tarantinon luokkaa). Modernin eksploitaatioelokuvan mittatikku Bitch Slap vie tätä kyllä genressään kuin litran mittaa.

Uskomattoman kova casting tosin pelastaa paljon. Danny Trejon järkälemäinen olemus alfauroksia aamiaismuroihinsa sotkevana äijjänä, jolle ei vittuilla, on elokuvan kantavia voimia, ja jatkuvaa repeilyä aiheuttaa muodottomaksi turvonneen Steven Seagalin itseparodinen pahisrooli (vain käsien vääntely sijoiltaan puuttuu) sekä Don Johnsonin maaninen virnuilu sadistisena rajavartijana. (Tätäkös Crockett tarkoitti Miami Vicen lopussa replalla “Have you ever considered a career in the Southern law enforcement?” Joojoo, tiedän että viittasi ykkösjaksoon, durp.) Lindsay Lohankin yllättää positiivisesti sangen itseironisessa roolissaan, eikä henkilökohtaisen pohjakosketuksensa jälkeen arkaile edes riisuutua, toisin kuin vielä pari vuotta sitten (vaikka toisessa kohtauksessa kyseessä onkin täysin eri näköinen sijaisnäyttelijä, koska feikkitrailerin uima-allaskohtaushan oli jo filmattu). Michelle Rodriguez ruumillistaa jälleen kerran ainoaa roolihahmoaan, mutta tilanteeseen harvinaisen sopivasti. Robert De Niro kierona senaattorina ja Jeff Fahey tämän likaiset työt hoitavana kampanjapäällikkönä irroittelevat minkä kerkiävät, mutta sitten pitää jakaa pyyhkeitä. Nimittäin kyvyiltään sangen rajoittunut Jessica Alba tuntuu kokonaan käsittäneen elokuvan tarkoituksen väärin ja yrittää esiintyä kuin olisi vakavassa elokuvassa, epäonnistuen eeppisesti koska on vieläpä kohtuuttoman keskeisessä osassa.

Jessicaan liittyy myös elokuvan noloin hetki, CGI-alastomuus. Kyllä, imagoaan millintarkasti vaaliva, mutta silti eksploitatiivisiin elokuvarooleihin änkeävä Jessicahan tunnetusti kieltäytyy esiintymästä alasti, vaikka (kuten tässä) kuvattaisiin sivusta ja strategisesti sijoitettu käsivarsi estäisikin näkemästä onko pitkät päällä vai ei, ja eteen työnnetty reisi blokkaisi arvostelemasta bikinirajan vahausta, joten netin kuvamanipulaatioiden hengessä kuvauksissa päällä pidetyt alusvaatteet on sitten poistettu jälkituotantovaiheessa. Eh.

Vaikka eksploitaatioelokuvan perinteessä trailerilla ei välttämättä ole ollut mitään tekemistä itse elokuvan kanssa, niin Machete taipuu turhan monelle mutkalle yrittäessään väkisin ahtaa kaikki sitä feikkitraileria varten filmatut kohtaukset itse elokuvaan. Lisäksi turhanpäiväiset ja liialliset sivujuonet vain hajottavat elokuvaa, ja lopputuloksena moni hyväkin (trailerin jälkeen saatu) idea, kuten nunnakaavussa ase kädessään heiluva Lohan, tai niukahkosti pukeutuva sairaanhoitajakaksikko, jää pahasti alikäytetyksi, samalla kun selluloidia tuhlataan aiemmin mainittuun vakavistelevaan tyhjäkäyntiin. Päräyttäviä ideoita sinällään kyllä riittää, mutta silti kaikesta jää jotenkin pidätelty ja hätäinen vaikutelma, mikä on ohjaaja huomioon ottaen kyllä aikamoinen ihme. Onneksi kieroutunut musiikkiraita täynnä rautalankaa, surffirokkia ja pahaa funkkia pelastaa paljon.

Kyllähän Machetea kuitenkin ihan mielellään katsoo, ja tarjoaahan se taas paljon hupaisaa yksityiskohtien spottailua (Robert De Niron hahmo varastaa taksin tutun näköiseen pusakkaan pukeutuneelta kuskilta, Michelle Rodriguezin hahmolla on lopun taistelussa silmälappu ja katkaistu haulikko Thriller – en grym filmin tyyliin, nämä lienevät lainoista näkyvimmät) mutta samalla tuskastelee koko ajan hukattua potentiaalia koska leffa olisi voinut olla niiiiiiiin paljon enemmän. Mutta koska Robert-poika on itse myös leikannutkin elokuvan, niin Director’s Cutia tuskin tulee edes levylle – tai no, ehkä kuitenkin Extended Edition, jonka on sitten parempi olla nimeltään “Machete Cut”, tai muuten pisteet tippuvat.

Niin, ja olisi nyt odottanut sentään että lopputeksteissä luvatuista jatko-osista (jotka toivottavasti oikeasti tehdään ja korjaavat edeltäjänsä puutteet) Machete Kills ja Machete Kills Again olisi ollut edes feikkitraileri.

Hard Revenge, Milly (2008) & Hard Revenge, Milly: Bloody Battle (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1483385/
http://www.imdb.com/title/tt1468324/
Eksploitaatio, peukalo alas

Oi voi. Tähän kaksikkoon kohdistui Elitistin arvostelun perusteella todella kovat odotukset. Niinpä pudotus todellisuuteen onkin todella kova.

Ykkönen on lyhäriksikin pelkistetty. Juonta ei ole käytännössä lainkaan, tai no onhan siinä alkuasetelma: perinteisessä post-apomaisemassa riehuva lakisääteinen psykojengi tappoi Millyn perheen (epäkorrektismi-bonusta moukarinheitosta palavalla vauvalla) ja silpoi tämän melkein hengiltä, mutta tuntematon hyväntekijä teki Millystä kyborgin jolla on haulikko reidessä ja lihanleikkaajarobotti rintakehässä. Ja nyt Milly tappaa jengin. Välissä sitten hukataan arvokkaita minuutteja siihen, että luodaan melankolista tunnelmaa istuskelemalla paikallaan, mikä luo turhan ison kontrastin siihen että jengi on splatter-komedialle tyypillisesti totaalisen ylinäytelty. Millyä esittävä Miki Mizuno taas selkeästi näyttelee kuin olisi vakavassa elokuvassa. WAT. Lisätään päälle kotijumalani Yoshihiro Nishimuran loihtimat verisuihkut, totaalisen absurdit tapot ja pimahtanutta huumoria, ja, niin, mitä? Ei vain silti toimi. Lisäksi leffa on selkeästi tehty kengännauhabudjetilla, koska tapahtumapaikkojakin on tasan yksi. Nallekarhuun piilotettu veitsi oli tosin kiva tatsi.

Hieman pidempi kakkonen sentään käyttää jo useampaa tapahtumapaikkaa, ja ihan lavasteitakin on tehty, tosin ei siinäkään ole juonta kuin nimeksi. Ykkösessä fileroidun jengin pääpahiksen miesrakastaja omine jengeineen jahtaa Millyä, ja samaisen pääpahisvainajan jengissä heiluneen velipuolivainajan tyttöystävä pyytää Millyltä apua kostaakseen hänelle tuntemattomaksi jääneelle rakkaansa tappajalle (eli siis Millylle). Mutta voi! Melankolista tunnelmointia on nyt entistä enemmän, ja siihen istuu kovin huonosti splatter-väkivalta tai kreisit sivuhahmot, kuten pääpahiksena häärivä elämää suurempi nahkahomo tai Millyä kokoon parsiva hihittävä hullu tohtori. Budjetin kasvun näkee myös siitä, että splättäystä ja Nishimuran tavaramerkkiverisuihkuja on mukana entistä enemmän ja entistä mielikuvituksellisemmin. Mistä pitää kyllä kakkosta kehua varauksetta on taistelukoreografia, ja etenkin taistelukohtausten leikkaus ja kuvaus: salamannopea ja sulava toiminta säilyy koko ajan ruudulla ja katsoja pysyy tapahtumien kärryillä, mitä ei idän eikä lännen mätöissäkään näin post-Matrix-aikoina kovin usein tahdota osata. Siitä huolimatta, tämäkään ei tunnu oikealta elokuvalta: dialogia on vähänlaisesti, niiden taistelujen lisäksi ei tapahdu paljon mitään, ja jälleen vakavan draaman sotkeminen splatterkomediaan tökkii todella pahasti niin että kokonaisuus on paljon paljon vähemmän kuin osiensa summa. Loppukin on vähän WTF? Toisaalta avoin, toisaalta lopullinen. En saa selvää. Tosin tälläkin kertaa bonusta kekseliäästä aseesta, nunchakuihin piilotetuista konepistooleista (ja olihan se kahdesta pampusta koottava haulikkokin vänkä).

Wanhaan Bad Tasteen vertailu olisi niin kulunutta, että suositaan suomalaista: Nato Commandokin vie tätä kaksikkoa kuin litran mittaa.

RoboGeisha (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1381512/
Eksploitaatio, peukalo varovasti ylös

Japani-splatter on kovasti nousussa, kiitos genren kummisedän, efektimies Yoshihiro Nishimuran, joka on noin vuosikymmenen ajan huseerannut useimpien nousevan auringon maan veripalttukuvien kulisseissa. Länsimarkkinoille pää aukesi viimein vuonna 2008 päräyttävän The Machine Girlin myötä, jossa Nishimura yhdisti voimansa tuotteliaan eksploitaatio- ja aikuisviihdeohjaaja Noburu Iguchin kanssa. Älyvapaa turboahdettu kostotarina löysi faninsa, ja sen jälkeisiä teoksia on alkanut jo pitkänenäinen gaijinkin löytämään ilman voodoo-rituaaleja. Ja onpa länsimaista elokuvakulttuuria tuulettamaan saatu jo J-splatteriin erikoistunut levitysyhtiökin, Sushi Typhoon.

Nyt ovat Nishimura ja Iguchi jälleen yhteisellä asialla, mutta siinä missä edellinen yhteistyöprojekti oli selkeästi toimintaelokuva, on tämän elokuvan genren määrittely totaalinen mahdottomuus saarivaltakunnan ulkopuolella. Osapuilleen kyseessä olisi kai “draaman ja slapstick-komedian välillä pomppiva tarina sisarkateudesta ryyditettynä splatter-henkisillä taistelukohtauksilla”. Tosin tällä on hintansa: tarina ja tunnelma ei pysy lainkaan samalla lailla kasassa kuin jo mainitussa The Machine Girlissa tai Vampire Girl vs. Frankenstein Girlissa (joka puolestaan oli tarkkarajainen lukiolaiselokuvan parodia), vaan nyt ollaan enemmänkin Tokyo Gore Policen tapaan ampumassa hehtaaripyssyllä ja toteuttamassa kaikki mahdolliset älyvapaat ideat, koska ne voidaan toteuttaa. Juonentapaisena (?) erottuu tällä kertaa kahden geishaksi pyrkivän sisaruksen pakkovärvääminen biomekaanisiksi salamurhaajiksi kilahtaneen megakorporaation palvelukseen, joka pyrkii puhdistamaan Japanin politiikan ja talouselämän saastasta.

Tarkkasilmäisimmät konnossöörit huomaavat välittömästi, että vaikka kurkkuja leikataan, veri suihkuaa painepesurista ja hapolla poltetaan naama irkipoies, on väkivalta kovin kesyä tämän genren muihin tarjoikkaisiin nähden, onhan kyseessä ensisijaisesti (ilmeisesti?) komedia, mutta siinä määrin reipasta, että missä muussa maassa tahansa tämä olisi ollut satavarmasti K-18, eikä suinkaan K-12 kuten Japanissa. Tai no, ehkä Amerikassa, koska siellä väkivaltahan on (etenkin koomisena) koko perheen viihdettä, tärkeintähän sikäläiselle sensorille on että tässä ei näy tissejä, vain parit pikkupöksyt.

Mistä tuleekin mieleeni, koska asiayhteydestään irroitettuna mikä tahansa juttu kuulostaa raflaavammalta, niin voin jo kuvitella sieluni silmin, mitä otsikoita keltaväriä käyttävät laatujournalistit Suomessakin eräästäkin kohtauksesta saisivat: koulupukuihin naamioituneet salamurhaajageishat kohtaavat samuraitamineissa kulkevan yakuzapomon ja hänen robottivartijansa. No, keikka ei mene kovin hyvin, vaan sai-sai-sai-samurai pääsee tuikkaamaan katanalla yhtä tytöistä hameen alle. Valkoisista pöksyistä poksahtaa verisuihku kera valituksen “Ei sinne! Olen vielä…”

Ihan kaikki japanilainen huumori ei tosin aukea länkkärikatsojalle, eikä yleinen hajanaisuus auta asiaa, varsinkin kun itse pääasia eli rujo ja raajoja ruhjova väkivalta on blandattu, ei onneksi kuitenkaan länsitasolle. Kuitenkin, leffa ei sentään petä odotuksia vaan tarjoaa reilun puolentoista tunnin kestonsa aikana sen verran monta nauruntyrskähdystä ja totaalista WTFIGO? hetkeä, että genren ystävä kuitenkin viihtyy ja kohottaa peukalonsa varovasti ylöspäin, kunhan muistaa että parempaakin on nähty (ks. edellä mainittu kolmikko). Sikälikin, leffa alkaa olla jo enemmänkin (katsojan vaiko tekijöiden, mene ja tiedä) sairaskertomus kuin oikea elokuva, mutta lopulta se on ihan sama niin kauan kuin tämmöistä turboahdettua tykitystä piisaa. Wig napalm!

Bitch Slap (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1212974/
Eksploitaatio, peukalo ylös

Kun näin ensi kertaa elokuvan julisteen, niinsanotusti Haistoin Laadun. Ja arvasin, että kyseessä tulee olemaan äärimmäisen viihdyttävä pätkä, jolla ei ole tasan mitään elokuvallisia arvoja. Niinpä ei ole mikään yllätys, että Hesarin kriitikko itkee, kuinka tämä on roskaa. Ihan kuin rehellistä roskaa ei enää saisi tehdä ilman, että se on taiteellisesti kunnianhimoinen postmoderniin kommentaariin pyrkivä tribuutti (joskin leffan alkutekstijakso suorastaan anteeksipyytelevästi leikkaa eksploitaatioklippejä perätysten aina Bettie Pagesta asti Russ Meyerin kautta Thriller: en grym filmiin). Ei eksploitaatiolta koskaan ole vaadittu kriitikon peräänkuuluttamia arvoja, riittää että se viihdyttää kohderyhmäänsä. Jota kriitikko ei selvästi ole, ja edelleen ihmettelen, miksi HS ei vieläkään arvosteluta toimintaelokuvia niitä arvostavalla henkilöllä.

Voin jo kuvitella lyhyemmän version tuosta kritiikistä Hesarin tv-sivuilla parin vuoden kuluttua: siinä esiintyvät ainakin kuluneet ilmaisut “sisällöltään ja asenteiltaan vastenmielinen”, “huumorintajultaan mauton”, “tarpeetonta ja sadistista väkivaltaa”, “pornahtava ja naista esineellistävä” ja paradoksaalisena kliimaksina “elokuvan tv-esitystä on vaikea perustella millään syyllä”. Paradoksaalisena siksi, että tuossa oli jo monta kovaa syytä katsoa.

Väännetään nyt vielä kerran rautalangasta, että edes Grindhouse-tasoista “oikeaa” elokuvaa on turha odottaa, mutta jos kokee kuuluvansa kohderyhmään niin viihtyy kybällä. Lucy Lawlessilla on muuten hauska cameo.

Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983)

http://www.imdb.com/title/tt0140793/
Bondsploitaatio, hienonhieno mikropiiripeukalo hautautuu kivilouhoksen pohjalle

Halloweenina katsotaan perinteisesti kauhuelokuvia. Mutta jos sattuu olemaan pitkälle sofistikoitunut konnossööri, jolle japanilainen splatter on arkipäivää ja joka naureskelee gornoa katsellessaan, niin silloin ei mikään kevyt kama riitäkään. Tarvitaan todella vahvoja aineita suoraan suoneen – Visa Mäkistä! Kuoleman kurvit on nimittäin todellinen kauhuelokuva, jota ei uskalla katsoa kuin sormien läpi ja joka saa aikaan spontaaneja kauhunkiljahduksia. Siinä missä Yön Saalistajat koetti epätoivoisesti olla vakava elokuva ja on sen takia tahattoman hauska, 000 koettaa epätoivoisesti olla hauska. Mitä se ei suinkaan ole, vaan pohjattoman tylsä. Pari irtovitsiä naurattaa (kuten alkukohtauksen “Sheikki Ali Haa”), ja auto-takaa-ajossa on jo ihan yritystä ja oikeaa vauhdin tunnelmaa, mutta ei se oikein riitä.

Kun Bondsploitaatiosta on kyse, niin totta kai kaikki vakiokliseet ovat käytössä: Suomen salaista palvelua johtava X ja hänen hemaiseva sihteerinsä, salaisia aseita aggenttien harjoituskeskuksessa esittelevä “Proffa”, sekä maanalaiseen, tietokonekonsoleilla täytettyyn päämajaansa piiloutunut maan valloitusta havitteleva, naisvartiokaartin ympäröimä ja mielipuolisesti hohottava pääpahis, jonka suunnitelmana on istuttaa maan jokaisen silmäätekevän niskaan mikrosiru, jonka avulla heitä voidaan ohjailla. Kaikkien muiden 00-agenttien kadottua on valtakunnan ainoa toivo agentti 000, Jonas Breitenfeld, sanan kaikissa merkityksissä kyvytön tohelo.

Kengännauhabudjetista huolimatta aineksista voisi saada jotain irtikin, mutta kun ei niin ei. Saman vitsin jatkuttua jankuttamalla ties kuinka kauan tekee jo mieli pikakelata. 22 vuotta tuoreempi Nato Commando sentään tajusi, että tuleen ei saa jäädä makaamaan, eikä ronskista väkivallasta ja tisseistä ole ainakaan haittaa, ja olikin mitä mainiointa viihdettä. 000 puolestaan on lähes täysin väkivallaton ja totaalisen tissitön – vika jonka Mäkinen osasi sentään korjata Yön Saalistajissa. Säveltäjäkin on ilmeisesti ollut tuntipalkalla, sillä Bondia rippaavan pääteeman lisäksi sangen usein soi sama geneerinen funk-musiikin pätkä, joka myöhemmässä Yön Saalistajissa soi lähes koko elokuvan ajan.

Summa summarum: Yön Saalistajien parissa viihtyy, tämän ei.

Vampire Girl vs. Frankenstein Girl / Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1425928/
Splatter, peukalo ruuvattu ylös

Japanin-splatteria on vaivannut tähän asti juonen puute, sekä tyylilajin vaihtelu. Nyt tyylilajina on selkeästi kreisikomedia ja juonikin on edes jotenkin järkevä, plus siinä on ihan näppärä twisti. Ei sillä juonella tosin Oscaria voiteta, mutta sentään siinä on jo perinteistä viiden pennin freudilaista kauhuelokuvasymboliikkaa: goottilolitajengin johtaja menettää luokan tavoitelluimman pojan hiljaiselle vaihto-oppilaalle, joka onkin oikeasti satoja vuosia vanha vamppuuri, arvattavan fataalein seurauksin. Onneksi vararehtori-isäpappa harrastaa voodootamineissaan koulun kellarissa himokkaan kouluterveydenhoitajan muiluttamien kuolleiden oppilaiden palasiksi leikkelyä ja henkiinherättämistä, ja truuttaamalla vähän puolivahingossa saatua vampyyriverta palasista harsitun kalmon suoniin maistuu taas meno.

Luonnollisesti jokainen hahmo on toinen toistaan pähkähullumpi. Niin, ja väkivalta on aina vain rujompaa ja surrealistisempaa. Jo avauskohtauksessa vampyyritar puree kokoonharsitulta kalmolta naaman irkipoies. Kehon modaaminen entistä rujommaksi on myös entistä mielikuvituksellisempaa. Lisäksi naureskellaan japanilaiselle nuorisokulttuurille (goottilolitat, wannabe-afroamerikkalaiset ja sillai) sekä fetisseille (koulupuvut, sairaanhoitajat, jne.)

Nishimura-san se vain parantaa tahtiaan. Jo The Machine Girl oli huima, Tokyo Gore Police juoneltaan kökköinen mutta sitäkin houreisempi, ja tämä yhdistää niiden parhaat puolet, niin miten pahasti mielenterveyttä vaurioittava kokemus jo trailerinsa perusteella täysin hervoton RoboGeisha tuleekaan olemaan?

En yksinkertaisesti muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa leffassa. Ai niin, ja koska tämä perustuu mangaan niin tämähän on vuoden paras sarjisleffa, koska Watchmenhan on tekijöidensä mukaan “kuvitettu romaani”

Yön Saalistajat (1984)

http://www.imdb.com/title/tt0088437/
Finnsploitaatio, peukalo ylös

Niin kuin on monessa lähteessä todettu, elokuvan noustua hetkeksi pinnalle Night Visions -festivaaleilla tapahtuneen 25-vuotisjuhlanäytöksensä ansiosta, leffan pohjaidea – kovaksikeitetty gangsterielokuva – on jotain, mitä suomalaisessa elokuvassa ei oltu nähty ennen tätä eikä ole nähty tämän jälkeenkään. Tosin sitten törmätään siihen tosiseikkaan, että legendaarisen trash-ohjaaja Visa Mäkisen budjetti saatikka sitten kyvyt eivät olisi millään ilveellä riittäneet uskottavaan lopputulokseen, joten lopputulos on väkisinkin silkkaa campia. Toki avuton käsikirjoitus tai harrastelijatasoinen näytteleminen ei mitenkään auta asiaa. Saatikka sitten se tosiseikka, että Suomen Porissa toimiva suojelurahoja keräävä ja kultaryöstöihin erikoistunut gangsteriliiga, johon Porin poliisilaitos yrittää soluttautua useamman poliisin voimin, on jo lähtökohtaisesti epäuskottavan tuolla puolen. Puhumattakaan Porin “rantahotellin” “kasinolla” miljoonia uhkapeliin hassaavasta yritysjohtajasta. Ja niin edes päin.

Koska ollaan 1980-luvulla, niin totta kai kalapuikkoviikset, kiharat ja takatukka ovat muotia, ja ilmiselvästi ihmiset ovat tuolloin huvitelleet tukehduttamalla turkiseläimiä jalkoväliinsä ja jättämällä trofeen niille sijoilleen. Liigan maanisesti käkättävällä, pellavapukuun ja avonaisena roikkuvaan pastellipaitaan pukeutuvalla Pomolla on luonnollisesti espanjalaistyylinen hacienda jossa ihmiset käyskentelevät alastomina, ja hänen oikeana kätenään toimii Reuna, suomalaisen elokuvan hahmogallerian kulminaatiopiste. Ei voi tarpeeksi korostaa, että enkelikutrinen, Dingo-tyylisiä sifonkihuiveja suosiva, mölisevä, väkivaltainen, arvaamaton ja huumeongelmainen psykopaattikorsto, jolla on nahkatakki (jossa on tekstejä kuten “FUCK”, “PUNK” ja “TAIDE KUULUU KAIKILLE”), katkaistu haulikko, oidipaalinen suhde kuolleeseen äitiinsä, ja ennen kaikkea heittotähdet on jotain, jota on nähty liian vähän Suomi-filmissä (tai oikeastaan yhtään missään). Etenkin Reunan “teemamusiikki”, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin Psykon suihkumurhakohtauksen viuluja soitettaisiin epävireisen thereminin ja halvan sähköurun duettona, on mieleenpainuva kokemus. Itse elokuvan pääteema puolestaan (joka kuullaan noin sata kertaa elokuvan aikana) sopisi paremmin johonkin puskafarssiin. (Eiku hetkinen…)

Pomon ja Reunan lisäksi henkilöhahmoista jää mieleen Kauko Helovirran esittämä komisario, jota mies esittää tutuin Radioteatterin komediakuunnelmamaneerein. Niin, ja ohjaajaneron itsensä esittämä comic relief, juoppo, koko ajan pullosta naukkaileva ja röyhtäilevä kalastaja, joka jatkuvasta “wardrobe malfunctionista” kärsivän naisensa kanssa törmää elokuvan sankareihin ja konniin useampaankin otteeseen. Testiryhmämme oli myös pakko poistua elokuvan jälkeen juomaan kossuvissymaljoja selvästi itävientihenkisen teolisuusjohtaja Angströmin kunniaksi. Seurueemme naispuolinen jäsen vaati, että häntä on tästedes kutsuttava Velmaksi elokuvan “kohtalokkaan kaunottaren” mukaan.

Joku saattaisi huomauttaa, että elokuvan tapahtumissa ei ole logiikan häivää, että huono vitsi ei parane toistamalla sitä tuhat kertaa, että takaa-ajot ja etenkin tulitaistelut ovat jotain itkettävän surkean ja myötähäpeää herättävän välimaastossa, ja niin edespäin, mutta hän ei ole selkeästi ymmärtänyt elokuvan ydintä. Eikä sitä, että en muista mitä leffaa vielä toista kertaa katsoessakin olisi viimeksi ollut näin hauskaa.

Erikoismaininta täytyy antaa 25-vuotisjuhlanäytöksen “live-kommenttiraidalle”, jossa Reunan ja Pomon näyttelijät alustivat leffan ja kommentoivat sitä jälkeenpäin. Selkeästi Night Visionsin pojat olivat pehmentäneet miekkosia taikajuomalla, jotta nämä eivät täysin nolostuneet yleisön hörähdyksistä. En tosin ymmärrä anteeksipyytelevää asennetta: “tätä pitää katsoa aikansa tuotteena”. Miksi pitäisi hävetä sitä, että tekee trashia ja että se on kivaa? Mutjoo, haastattelut, etenkin leffan jälkeen tulleet, olivat lähes yhtä kipeitä kuin itse leffakin. (“Saatiinks me edes palkkaa tästä?” -“No saatiin ainakin.”) Mutta olisipa Visa Mäkinen itse ollut paikalla: jos loppuunmyydyssä näytöksessä yleisö antaa pitkät aplodit, on se jotain mitä hän tuskin on koskaan kokenut uransa aikana.

The Dragon Lives Again / Deadly Hands of Kung Fu / Li san jiao wei zhen di yu men (1977)

http://www.imdb.com/title/tt0165362/
Bruceploitaatio, hujaa!-huuto kohoaa korkeuksiin

I don’t know what they’re smoking but I want lots of it, too. Miksei tällaisia leffoja enää tehdä? Tosin The Machine Girlistä ja Tokyo Gore Policesta tuttu tehostemies Nishimura-san nousevan auringon maasta pääsee ainakin hulluusfaktorilla lähelle.

Bruce Lee (jota esittää “Bruce Leung”) kuolla kupsahtaa ennen aikojaan ja herää manan majoilta nuntsakut terhakkaasti tanassa. Perustettuaan kungfu-dojon epäilyttävän paljon hongkongilaisesta kungfu-elokuvasta tuttua kiinalaista pikkukaupunkia muistuttavaan manalaan hän saa selville, jotta Manaajan johtama salaliitto aikoo laittaa Emmanuellen jörnimään Lusifeeruksen (tai kiinalaisittain “manalan kuninkaan”) hengiltä. Sehän ei käy päinsä, koska vain pääpiru voi palauttaa hänet takaisin elävien kirjoihin, joten “Bruce” kerää kokoon kaverinsa Yksikätisen Miekkailijan, Kung Fu -TV-sarjasta tutun Cainen (huvittavasti Carradinen sijaan tällä kertaa oikea kiinalainen roolissa) ja Kippari-Kallen (jepjep), ja lähtee vetämään Manaajan itsensä lisäksi Zatoichia, James Bondia, Kummisetää, The Man With No Namea, Draculaa, ja epälukuista määrää luurankoja ja muumioita kuonoon. (Kyllä. Luit oikein.)

Ns. kliimaksina Kalle on ottamassa turpiinsa laumalta muumioita, kunnes tyhjästä ilmestyy pinaattipurkki, jonka sisältö perinteisesti ängetään (etovan naturalistisesti) naamaan, ja kohta tutun melodian säestyksellä kuuluu hujuu-huutoja ja mäiskettä ja kaapukansa lentää ketarat ojossa. Tuut-tuut!

Ravistetaan ja sekoitetaan, sekä etenkin lisätään maitorauhasia maun mukaan (eli itsetarkoituksellisesti joka toiseen kohtaukseen sitä tahtia että Vihreiden naiskansanedustajat kirjoittavat myllykirjeitä jo viiden minuutin jälkeen). Nautitaan mielellään Akvavitixin taikajuoman saattelemana pysyvien hermostovaurioiden välttämiseksi.

Strike Commando (1987)

http://www.imdb.com/title/tt0094059/
Toiminta, huomasin että peukalot osoittavat erehdyksessä ylöspäin jos hautaa kasvot kämmeniin
Eksploitaatio, peukalot osoittavat silloin oikeaan suuntaan

HUAAAAAAAAAAA!

Kauan kauan sitten, eräässä kaukaisessa pikkukaupungissa eräs pikkupoika ihastui videovuokraamon hyllyssä (Supercarrierin vieressä, tästä myöhemmin) kököttävään, miehekkäästi nimettyyn toimintaelokuvaan, jonka kannessa setä vielä sohi minigunilla. Jos kerran nimi oli oikein Strike Commando, niin sittenhän sen oli pakko olla parempi kuin pelkkä Commando! Valitettavasti ikä ei riittänyt vuokraamiseen, mutta onneksi FilmNetin (junioreille: elokuvakanava Silloin Joskus ennen sotia) piirissä asuva kaveri lainasi telkusta tulleen version. Eihän se ihan 110% odotuksia vastannut, mutta kyllä se 11-vuotiaan mielestä oli KOVA pätkä.

HUAAAAAAAA!

Nostalgia ja pikkupojan ajatusmaailma ovat ihmeellisiiä asioita. Elokuvasta jääneet muistikuvat saavuttivat niin myyttiset mittasuhteet, että pakkohan siitä oli lopulta, 18 vuotta myöhemmin, tilata kökköinen VHS:ltä ripattu, epäilyttävästi bootlegiltä vaikuttava kopio (sisältyy Grindhouse Experience -roskaleffakokoelmasarjan boksiin Mercs, esmes jenkki-Amazuuni toimittaa). Kyseessähän on, jos joku ei jo arvannut, italialaisten eksploitaatiomaakareiden Rambosploitaatio, jossa useampi kuin yksi otos on varastettu suoraan Ramboista, Commandosta ja Missing in Action-saagasta, unohtamalla kaikkia mahdollisia Vietnam-elokuvien ylikäytetyimpiä kliseitä. Höystettynä pöyristyttävän huonolla näyttelyllä ja silkkaa myötähäpeää synnyttävällä melutraaman paisuttelulla. Puhumattakaan kömpelöistä, joskus jopa puuttuvista tehosteista (ampumiseen riittää dubattu kk-tulitus, veripusseja tai paukkupatruunoita on turha käyttää) – onneksi dokumenttimateriaalia ja stock footagea käyttämällä on säästetty niin paljon, että valtavia tulipalloja viljelevästä pyrotekniikasta tulisi Bruckheimerillekin housupyykkiä. Jotain kertoo sekin, että harvakseltaan viljeltävät onelinerit eivät yllä edes nykyään suoraan videolle kuraa suoltavien Seagal/Snies/Van Damme -rypistysten muljautusten tasolle. Harvinaisen pehmon näköinen sankari tyytyykin siis lähinnä kommentoimaan tapahtumia karjumalla otsasuonet pullottaen.

HUAAAAAAAAAA!

Jos juonen ekan kymmenen minuutin aikana päädytään Apocalypse Now -tyyliseen viidakkokylään, niin mitä vielä odottaakaan? Tetsaaminen itsetarkoituksellisesti ilman paitaa jo 20 minuutin kohdalla? Maailman noloin kuolinkohtaus? Toinen toistaan jopa kasariäksönin mittapuullakin epäuskottavampia ja ennen kaikkea ponnettomia taistelukohtauksia tunnin kohdalle asti? Vietnam-leffoissa lakisääteinen vankileirijakso, johon sisältyy tahattoman koominen kidutusmontaasi? Ilsa-henkinen venäläinen naisupseeri joka noin vain suostuu juoksemaan pitkin viidakoita panttivankina sidontakohtauksesta toiseen (ei, en minä houraile vaan italiaanot), kunnes lopulta ihastuttuaan Vietnamin auringossakin ihonsa kirkkaan valkoisena säilyttäneeseen amerikkalaiseen kertoo tälle petturista hetkeä ennen ennalta-arvattavaa kuolemaansa? Lisää epäuskottavia taistelukohtauksia? Tasonloppuhirviönä kaljupäinen yli-inhimilliset voimat omaava sadistinen neukku? Pakollinen petturin nitistys -lopputaisto? Äärimmäisen typerä loppuyllätys?

HUAAAAAAAA!

Soundtrackilla pauhaava kasarisyntikkamusa on sentään komiaa, tosin pääteema tunkee korvista ulos jo paljon ennen elokuvan loppua.

HUUUUAAAAAAAA!

PS. Se minigun videokasetin kannessa/julisteessa on hämäystä, kuten valistuneempi ja yli 11-vuotias katsoja olisi arvannutkin.