Captain America: The First Avenger 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0458339/
Sarjisleffa, HEIL HYDRA!

Supersankarielokuva, jonka pihvi on natsiokkultismi ja Kolmannen valtakunnan superaseet? Tätä konseptia ei voi mokata, eihän?

Kerrankin on käsissä pätkä, joka pitää kaikki siihen kohdistuvat odotukset. Ilahduttavasti Kapun oma elokuva tosiaan sijoittuu (introa ja outroa lukuun ottamatta) kokonaan alkuperäiseen ajankohtaansa 40-luvulle. Siitä huolimatta tarina ei mene liian campiksi, nimenomaan Kapun originaaliversiosta lasketaan pilaa sangen onnistuneesti. Ja kuitenkin Marvel-tietämykseltään tason 20 ekspertti myhäilee detaljien määrälle sekä sille, miten paljon alkuperäisistä ideoista on säilytetty.

Mukana on hurttia huumoria ja rento meininki, mieleen tulee aivan sotaseikkailugenren klassikko Kotkat kuuntelevat. Luonnollisesti pahat natsit hohottavat, rajatietohörhöily on asiaankuuluvan posketonta, ja salaiset aseet käsittämättömän taktisia. Etenkin se HYDRAn urheiluauto. Tosin, taas on totuus tarua ihmeellisempää: vehkeistä scifistisimmän näköinen kun on oikeasti suunniteltu, mutta rakentamatta jäänyt Focke-Wulf Triebflügel.

Suuresti inhoamani 3D:nkin annan anteeksi, vaikka se onkin paikoitellen tuttua “paperinukkeja eri tasoilla” -konversiota. Nimittäin efektiotokset on tehty aidosti 3D:nä, ja kerrankin syvyysefektiä käytetään niin kuin pitääkin, eli ronskisti: kilometrien korkeudessa Alpeilla alkaa oikeasti huimaamaan. Näin huimaa vaikutelmaa ei ole tähän mennessä tullut vastaan missään muussa 3D-kuvassa. Eri asia sitten onko se sen arvoista, että pitää epämukavia laseja naamallaan ja katsoo vihreään sävyttynyttä, liian tummaa, detaljeiltaan puuroutunutta kuvaa. (Vastaus: ei.)

Ainoa miinus tulee siitä, että lelumyynnin maksimoimiseksi HYDRA ei pidä lainkaan totuttuja väkäkukkasilla koristeltuja hihanauhoja, vaikka Allgemeine-SS:n mustaan mantteliin (joka ei tosin sota-aikana ollut enää virallisesti käytössä, mutta kun Hollywood on lietsonut harhakäsitystä jo 40-luvulta asti) sellainen sopisikin kuin pääkallo koppalakkiin. Tosin yrittäähän HYDRA muutenkin siirtää valtaa itselleen, mistä tulee taas mieleen, että totuus on tarua ihmeellisempää: SS:hän nimenomaan oli samanlainen valtio valtiossa, ja Himmlerhän tunnetusti oli pahimpia rajatietohörhöjä mitä maa päällään kantoi, ja olihan SS:llä omat salaisten aseiden tutkimusprojektinsa aina ydinohjelmaa myöten (jollainen tosin oli Saksan postilaitoksellakin: tämä kannattaa aina muistaa kun näkee DHL:n rahtikoneen kaartavan yläpuolella).

Mutta tässä se siis on, nimittäin yksi parhaista supersankarileffoista kuunaan ellei peräti paras. Täytyypä katsoa ohjaaja Joe Johnstonin varhaistöistä konseptiltaan samantapainen The Rocketeer uudestaan, josko sitä osaisi jo arvostaa näin myöhemmällä iällä.

Richard III (1995)

http://www.imdb.com/title/tt0114279/
Draama, peukalo kohoaa käden mukana tervehdykseen

Parhautta. Etenkään panzergraulla Rolls-Roycella ei voi hävitä. Oscarit puvustuksesta ja lavastuksesta ja täysin aiheesta, mutta olisi sitä voinut miespääosastakin heitellä. Shakespearen dialogi yhdistettynä kieleen nähden aivan liian moderniin kuvastoon, neljännen seinän rikkomiseen ja loputtomaan määrään tarkkaan harkittuja yksityiskohtia on vastustamaton yhdistelmä.

Toisaalta, koska nimihenkilöstä tulee kovasti niin motiiveiltaan kuin käytökseltäänkin mieleen Heath Ledgerin tulkinta Jokerista (tai siis, kronologisestihan asia on päinvastoin), pistää miettimään, millainen olisi voinut olla 1989-Pättis, jos Jack Nicholson Show’n sijaan siinä olisi ollut sir Ian (nykyisellään mies alkaa valitettavasti olla liian vanha rooliin).

X-Men: First Class (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1270798/
Sarjisleffa, mutanttipeukalo ylös

Kuraisen X-Men Origins: Wolverinen jälkeen odotukset olivat aika nollilla, mitä Ryhmä-X:n seuraavaan elokuvainkarnaatioon tulee. Edes tieto siitä, että tässä on pääpahiksena natsiemigrantti, joka on sisustanut ikioman ydinsukellusveneensä pallotuoleilla ja jääkarhuntaljoill- anteeksi, mitä olinkaan sanomassa?

Kerrankin pääpahis on saanut arvoisensa leffan, sillä XMFC on vielä enemmän täyttä timanttia kuin Emma Frost. Suorastaan hykerryttää katsella 60-luvun henkistä 60-luvulle sijoitettua tarinaa, kun trikoot olivat vielä kirkkaita ja pahiksilla silmää interiööridesignille. Niin lavastus kuin jopa efektityökin on uskollista 60-luvulle. Ja ajankohta muistuttaa myös, että tarinan allegoria oli selvempi kuin nykyään, kun vähemmistöryhmän kansalaisoikeuksia ajavan liikkeen johtajat, joista toinen kannattaa väkivaltaa ja toinen ei, ja toisen nimikin on vieläpä X, riitaantuvat keskenään. Elokuva nokittaa vieläpä sillä, että ne, keistä muodostuu väkivaltaa ajava Mutanttien veljeskunta, käyttävät selkeää Mustien pantterien tervehdystä sanoessaan ”Mutant, and proud of it!”

Näyttelijätyökin on mallikasta kautta linjan, ja onhan maskeerauksella osansa asiaan, mutta siitä huolimatta James McAvoy näyttää ällistyttävän paljon nuorelta Patrick Stewartilta. Myös Wolverine-cameo – jossa on itsetarkoituksellisesti, ehkä jopa purejenkkilän kaksinaismoralistista sensuuria varovaisesti pilkaten, käytetty se yksi PG-13 -ikärajan salliva ”fuck” – on silkkaa parhautta.

Ainoa, sitäkin isompi miinus tosin siitä, että lopputekstien jälkeen ei ole perinteistä Marvel-elokuvaan kuuluvaa lisäkohtausta.

Inglourious Basterds (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0361748/
Tarantino, peukalo alaspäin

Harvempi ohjaaja on yhtä yksiselitteisesti onnistunut määrittelemään itsensä omaksi genrekseen kuin Quentin Tarantino, vielä harvempi jo toisen elokuvansa myötä. Miehen elokuvat alkavatkin siis jo olla enemmän elokuvia hänen omista elokuvistaan kuin mitään muuta.

Q on nyt mennyt ryssimään genressään pahan kerran. Kunnattomat Paksiaiset ei missään vaiheessa pääse lentoon, vaan junnaa kiitoradalla kävelyvauhtia päin päätyverkkoa. Edes Q:n sinällään naseva dialogi ei riitä yksinään kannattelemaan kaksi ja puolituntista elokuvaa. Koska tyylilajina on – vähemmän yllättäen – musta komedia, niin kukaan ihminen ei jaksa odottaa, kun sketsin punchline tulee vasta puolen tunnin dialogin jälkeen. Monesti oli jo sellainen tunnelma, että “tapahtuuko tässä oikeasti kenties jotain”? Leffassa on joko tunti liikaa pituutta, tai sitten olisi oikeasti pitänyt alkaa lisätä enemmän toimintaa viimeistään toisen luvun loppupuolelta alkaen. Jos käytännössä kaikki toimintakohtaukset mahtuvat jo leffan traileriin, niin ollaan vähän hakoteillä. En tosiaan ymmärrä, kuka jaksaisi katsoa pitkälti yli kolmetuntista originaalileikkausta, jos katsojan nimikirjaimet eivät ole QT.

En voi väittää, etteikö Paksiaiset olisi kuitenkin “ihan hauska” ja ettenkö jossain määrin viihtynyt. Natsit ovat aina instant win, ja hahmogalleria on herkullinen. Etenkin SS-Standartenführer Hans Landa (Christoph Waltz) on hysteerisen hauska ja jo suorastaan klassinen pahis. Siitä huolimatta annan pisteet melkein mieluummin Til Schweigerin esittämälle psykoottiselle, veistään jatkuvasti teroittavalle Hugo Stieglitzille. (Schweiger muuten taitaa kohta päästä jenkkiyleisön tietoisuuteenkin, The Red Baron, Far Cry ja nyt tämä, kaikki vuoden sisällä.) Itse Paksiaisista sensijaan ainoa mieleenjäävä on Brad Pittin mongertava umpijuntti Aldo Raine.

Mutta kun leffa olisi voinut olla niin paljon enemmän kuin vain “ihan kiva”. Käsittämättömän, suorastaan rikollisen paljon potentiaalia jää yksinkertaisesti hyödyntämättä. Miksi tuoda mukaan koko valtakunnanbunkkerin väki ja “Gösse-setä” myös, jos näitä ei käytetä kuin statisteina? Olisin odottanut edes vitsailua Göringin painosta tai ekstravagantista pukeutumisesta, tai sitten postmodernia viittausta jossa Bormann vitsailisi perustavansa sodan jälkeen huoltoaseman. Tai jotain. Ja tosiaan, miksi nimeä myöten korkkarisotaelokuville kunniaa tekevässä teoksessa ei ole kunnon präiskintää? Aina kun näen kriitikon selittävän, että tämä onkin oikeasti vakava elokuva holokaustista joka purkaa juutalaisten puolivuosisataisia traumoja, poistan varmistimen. QT ei ole eläissään tehnyt vakavaa elokuvaa, ja meille Wolfenstein 3D -sukupolven kasvateille Hitler tasonloppuhirviönä ei ole mitään ihmeellistä. Häiriintynyt soundtrack sentään täyttää odotukset.

Apropoo, harrastaako QT elokuvallista itsensäruoskintaa? Lopun teatterikohtauksessa kun yritetään selkeästi tuoda sellainen sanoma, että “eihän tämä nyt ole ihan oikein nauraa sille kun ihmisiä tapetaan” (kun aluksi yleisö nauraa elokuvalle ja sitten oikea yleisö nauraisi kun elokuvayleisö ammuttaan). Katuuko mies nyt kaikkia koskaan tekemiään elokuvia?

No, onneksi seuraava Tarantino-leffa on sitten taas timangia. Kas kun Kill Bill vol. 1 oli kurko, vol. 2 vähän möh, Death Proof taas full of win ja tämä petti odotukset, niin seuraavan vuoro olisi taas kohota korkeuksiin.

Män som hatar kvinnor (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1132620/
Dekkari, peukalo ylös

Lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset: kolme tiiliskiviromaania, joista päätettiin tehdä aluksi tv-sarja, ja vasta jälkituotantovaiheessa päätettiin sittenkin julkaista elokuvatrilogia. Onneksi viime vuonna maailman toiseksi myydyimmän kirjailijan tuotantoon saatiin rahoituskumppaneita Saksaa myöten, joten jälki onkin normaalin tv-dekkarin sijaan ihan Hollywood-leffatasoista. Kirjoissa on myös sen verran lagaamista ja tarpeettomia sivujuonia, että tiivistäminenkin tekee ihan poikaa.

Lopputulos on kelpo jännäri joka ei häpeä vertailussa kansainvälisten esikuvienkaan edessä. Paljon porua on herättänyt se, että sankaritoimittaja “Kalle” Blomkvistia esittävä Michael Nyqvist on jonkinlainen Ruotsin Martti Suosalo joka näyttelee sikäläisten tuotantojen jokaisen merkittävän pääroolin, mutta suomalaiskatsojaa tämä ei häiritse vaan hän on mies paikallaan toimittajanreppanan esittäjänä. Blomkvistin hahmoa on tavallaan retusoitu realistisemmaksi eliminoimalla hänen naissuhteensa – sikäli vain, että hahmo on nyt entistä enemmän pliisu “Mary Sue” ja poisto muuttaa myös loppuratkaisun täysin päälaelleen (siis se, miksi Lisbeth jätti Mikaelin). Lisbeth Salander itse sen sijaan on juuri sellainen kuin kirjan perusteella kuvittelee, tai itse asiassa jopa todentuntuisempi, ja Noomi Rapace lähes hukkuu roolin taakse. Sivuosat tosin lipsuvat jo koomisen puolelle, niljakkaan sosiaaliviranomaisen Nils Bjurmanin Keke Rosberg-viiksien ja kirjassa ei ihan yhtä stereotyyppiseksi läskinörtiksi kuvatun Plaguen ollessa jo puoliksi parodiaa.

Pääsääntöisesti kirjaan tehdyt muutokset eivät häiritse, koska pääjuoni on ennallaan, lähinnä kysesssä ovat pienet muutokset kronologiassa tai hahmojen poisto. Etenkin epärealististen selitysten poistaminen hakkerointikohtauksista vain parantaa uskottavuutta. (Tosin näyttäkää minulle hakkeri joka oikeasti käyttää Mac OS:ää Linuxin sijaan vaikka omenafetisismiä muuten sairastaisikin…) Sen sijaan käsittämättömät muutokset kirjaan verrattuna – jotka eivät varsinaisesti edes lyhennä elokuvan kestoa – ovat, että Henrik Vanger, joka epäilee koko sukuaan veljentyttärensä Harrietin murhasta, ei enää edes yritä hämätä palkkaamalla Blomkvistia virallisesti sukukronikan kirjoittajaksi vaan kaikki tietävät jo alussa hänen tutkivan Harrietin katoamista, plus Blomkvist ottaa ihmeellisen keikan käsittämättömän helposti vastaan ilman että hänelle tarvitsee luvata todisteita rötösherra Wennerströmiä vastaan, jonka takia hän on joutumassa vankilaan.

Elokuvalla on myös jotakuinkin sama ongelma kuin kirjalla – ensimmäinen tunti kuluu hahmojen esittelyyn, ja viimeinen puoli tuntia käytännössä petaa jatko-osia. Sikäli kahden ja puolen tunnin kesto on kuitenkin kerrankin perusteltu, koska tarina ei olisi oikein mahtunut lyhyempäänkään aikaan ilman että jotain todella olennaista olisi karsittu tai juonta renklattu radikaalisti uusiksi, ja missään vaiheessa ei pääse kuitenkaan kyllästymään.

Ilkeä asenne on kuitenkin virkistävää verrattuna keskivertoon Hollywood-tuotantoon (pl. Se7en ja gornot), ja murhavyyhdin aukeneminen tarjoaa vanhaa gorehoundiakin sykähdyttävää kuvastoa. Myös tilastotietojen droppailun katoaminen tekee teoksestä vähemmän naiivisti saarnaavan kuin kirjasta. Säveltäjä tosin olisi voinut vähemmän alleviivata tapahtumia, mutta kaikkea ei voi saada.

tl;dr: Jos jännärigenre kiinnostaa edes vähän, ja vaikkei kirjaakaan olisi lukenut, niin kannattaa katsoa.

Nimenomaan siis tämä versio, eikä turhaan odottaa tulossa olevaa Hollywood-tulkintaa. Se kun on kuitenkin hajuttomaksi ja mauttomaksi blandattu ylituotettu teos kaikilla kliseillä kuorrutettuna. Voin tuskin odottaa, kun lopun takaa-ajossa törmätään säiliöautoon joka räjähtää mutta Lisbeth hyppää moottoripyörällä tulipallosta.  Tai että Lisbethiä ylipäätään esittää joko silmiään räpsyttelevä Natsku (ref. V for Vendetta) tai teini-ikäistä itseään (kuten 95%:ssa leffoistaan) “esittävä” rooliin jo 10 vuotta liian vanha Angelina Jolie. Mitä miespääosaan tulee, niin Kokooja, tiedän että olen palvonut vääriä mechejä, mutta silti pyydän sinulta yhtä asiaa: kuka tahansa muu, mutta ei Kukkakaalipää. Mieluummin vaikka Clive Owen esittämässä taas kerran Clive Owenia.

Dead Snow / Død snø (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1278340/
Zombie/komedia, peukalo ylös ettei sitä ylletä puremaan

Leffa tempaa mukaansa tehokkaalla johdantojaksolla, jossa uhrin pako natsizombeilta on rytmitetty Griegin Vuorenkuninkaan salissa tahtiin. Seuraa varsinainen pohjustus, joka ei yritäkään olla mitään omaperäistä: joukko nuoria matkaa syrjäiselle mökille ördäämään, paikallinen vanhus varoittaa Pahasta, varoituksia ei kuunnella, vaan juodaan ja sekstataan vaikka löydetäänkin Kirottu Esine ™, ja sitten alkaakin tapahtua. Vaan nytpä ei olekaan mikään joukko random-kellarimörköja asialla, vaan kokonainen tuntureille ammoin jäätynyt SS-Einsatzkommando!

Leffan tekijät ovat selkeästi kauhuleffojen faneja, sillä pieteettisyydellä genren muotoa kunnioitetaan. Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään, alkaen yhden hahmon Braindead-t-paidasta ja päätyen itsetarkoitukselliseen Evil Deadille kuittailuun. Luonnollisesti alan perustyökaluun eli moottorisahaankin päästään turvautumaan, ja kun Jonsered pärähtää käyntiin ja syöksytään epäkuolleiden laumaan, alkaa soimaan iloinen kitarapoppi.

Elokuva ei siis yritäkään olla haudanvakava, vaan splatter-henkinen kauhukomedia. Ilahduttavasti kuvaa ei nyt myöskään saturoida vaan Norjan tunturien valo pääsee oikeuksiinsa. Kliseisyydestään huolimatta (johtuen?) Død snø onkin lajinsa parhaimpia edustajia, ja varsinkin lopun veripalttukekkereissä on sellaista menoa ja meininkiä ettei moista ole nähty sitten alan klassikkojen. Superbonukset moottorikelkan luovasta käytöstä sekä asianmukaisesta lopetuksesta.

Outpost (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0892899/
Zombie, peukalo teleporttaa alas

No sitten seuraava yrittäjä suuressa natsizombispesiaalissani. Juonentapaisena joukko palkkiksia, jotka ilmeisesti ottivat maittensa inteistä lähtiessään asepuvut mukaansa jotta kaikkien aselaji ja kansallisuus kävisi selväksi, ottaa keikan hämäräperäiseltä sedältä, ja tupsahtaa bunkkeriin jossa SS teki aikanaan hämäriä kokeita “yhtenäisellä kenttäteorialla”. Lopputuloksena kuolemattomat natsit ilmestyvät tyhjästä ja alkavat harventaa porukkaa. Kuva on saturoitu niiiiin tuoreen tuntuisesti lähes mustavalkoiseksi, mikä peittää myös osin budjetin pienuutta. Lisäksi tuotetta vaivaa yleinen ponnettomuus ja tylsyys (liikaa aikaa käytetään sen härpättigeneraattorin kanssa nysväämiseen), vaikka perussäikyttelyt ja Aliensin rippaaminen onkin hallussa.

Horrors of War (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0439615/
Zombie/sota, peukalo alas

Iät ajat katsottavien pinossa roikkunut indie on harmillinen tapaus. Harrastajaporukalla on ollut sen verran hyvät ja autenttiset rensselit käytössään, että olisi oikeasti kannattanut mieluummin tehdä pienimuotoinen sotaleffa toisen maailmansodan länsirintamalta kuin sotkea siihen nolon näköisiä ihmissusia ja supersotilaita. Tai ehkei sittenkään, nytkin näyttelijätyön laatu heittelehtii vähän turhan paljon, ja saman kohtauksen sisälläkin taistelukoreografia vaihtelee ammattilaistasoisesta nolostuttavaan. Ja mitämitä, hullu tohtori oli pakotettu työhönsä? Ei kuulu genreen tuommoiset vetistelyt.

Frontier(s) / Frontière(s) (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0814685/
Gorno, peukalo tervehtii voittoa

Tämähän voisi olla melkein jatko-osa À l’intérieurille, nyt on sitten “nuorison” mellakointi joka edellisessä alkoi valunut täysin yli äyräitten. Kerrankin leffa alkaa lupaavasti ja melkein antaisi luvata, että gornolla olisi kerrankin onnellinen loppu – päähenkilökaarti kun on kaduilla rettelöitsevää “nuorisoa” ja heidän punavihreitä ystäviään, joka on tehnyt kaikenlaista kansalaisoikeuksiin kuuluvaa kuten pankkiryöstöjä ja poliisimurhia. Tässä vaiheessa Smash Asemin jälkipuintia nyreänä seurannut katsoja odottaakin siis veripaltun valmistusta jo innolla.

Hetken epäilyttää jo, tehdäänkö tässä itse asiassa parodiaa, kun maaseudulla on taas kerran syrjäinen motelli jolla synkät kellarit, ja siellä asuu sisäsiittoinen kyömyniskaisten kannibaalipunaniskojen klaani (siinä vaiheessa oli jo repskops kun auto ajaa portista ja Hammer Horror -tyyliset kirkkourut pauhaavat taustalla). Ja taas kerran seksin harrastamisesta rankaistaan, ja niin edes päin, kunnes jokikinen klisee alkaa olla käytetty. Mutta sitten potti räjäytetään NATSEILLA! Klaaniaan johtava entinen SS-mies von Geisler joka meuhkaa edelleen saksaksi rotupuhtaudesta on jotain käsittämättömän vastustamatonta. (Tosin olisi nyt laitettu hyräilemään jotain vähän räyhäkämpää kuin Lili Marlenea.)

Raina eteneekin ihan lupaavasti, kunnes natseja aletaan ikävästi kirjoittamaan alakynteen. Mitämitä? No kuitenkin, annan armon käydä oikeudesta, on tässä sen verran reipasta meininkiä ja herkullisia ideoita (kuten kurkussa kurlaava sirkkelinterä, tai elävältä savustaminen). Propsit Aliensin hissikohtauksen kuppaamisesta, sekä MP40:n satojen panoksien suuruisesta tankolippaasta.

Il était une fois… l’espace / Olipa kerran avaruus (1982)

http://www.imdb.com/title/tt0282303/
(Lasten) scifi-animaatio, peukalo ylös

Olipa kerran avaruus on käsittämättömän vahvaa kamaa, ottaen huomioon että se on lasten piirretty. Ensinnäkin avaruusalusdesign on huippuhienoa, samaten arkkitehtoninen design. Univormuissakaan ei ole valittamista. Etenkään muka-pahojen kassiopeialaisten, joiden kovin tutunmalliseen univormuun kuuluu punainen käsivarsinauha, jossa on valkoisen ympyrän sisällä musta väkänen… (Indoktrinaatio jatkuu sillä, että hyviksillä on huonosti naamioitu EU:n, tai silloisen EEC:n, lippu.) Loogisesti lastenpiirretyssä Planeettaliiton käsiaseet vain tainnuttavat, mutta loppupuolen avaruustaisteluissa on jo sellaista skaalaa, että jää warssitkin toiseksi eeppisyydessä. Tarinatkin toimivat, ns. opetuksellinen materiaali on naamioitu hyvin muun annin sekaan, ja yllättävän vakaviinkin eettisiin kysymyksiin pureudutaan.

Avausjaksossa on muuten huvittava kämmi: nähtävästi Liiton poliisivoimat ovat melkoisella Ned & Jimbo -linjalla, sillä hyperavaruudessa (ylivalonnopeudessa) pakenevalle alukselle lähetetään radiolla pysähtymiskäsky. Kun jostain syystä (mistäköhän?) käskyä ei totella, on pakko alkaa ampumaan varoituslaukauksia. “IT’S COMING RIGHT AT US!”