Tag: post-apo

Resident Evil: Afterlife 3D (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1220634/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Vaikkei minun lisäkseni kukaan muu kehtaakaan myöntää niistä pitävänsä, Resident Evil -leffoilla on selkeästi oma kannattajakuntansa. Osa osalta ne kun keräävät aina vain enemmän katsojia ja tuottoprosenttikin kasvaa joka kerta, ja lopputuloksena aiemmin kolmiosaiseksi aiotusta sarjasta saivat tämän nelosen katsojalukujen myötä vihreää valoa jo viides ja kuudeskin osa. Ja mikäs on katsoessa, kun kyseessä ovat kuitenkin jotakuinkin laadukkaimmat pelielokuvat paria poikkeusta lukuunottamatta. Eihän niillä ole paljoa tekemistä pelien kanssa, lähinnä hahmojen, tapahtumapaikkojen, mörköjen ja ideoiden vapaamuotoista noukkimista, mutta ehkä se on vain hyvä asia. Tähän mennessä sarja on minun mielestäni parantanut osa osalta kuin sika juoksuaan, miten käy nyt?

Ensimmäiseksi hämää alun iso taistelu. Se kun ei ole mikään pikku introkahakka vaan kattaa melkein neljänneksen itse kuvasta. Aivan kuin leffa olisi ollut tarkoitus lopettaa tällä, mutta sitten tähän kului koko budjetti ja loppu piti säveltää lennossa. (Tosin sama ilmiöhän, kuitenkin paljon vähemmän häiritsevänä, vaivasi Erään Trilogian toista osaakin ensi katsomalta, mutta niin vain sitä lopulta pidetään kuitenkin saagan parhaana. Siinä tosin loppuosa elokuvaa pysyy paremmin kasassa ja on suunnitellumman oloinen.) Puoleentoista tuntiin on kuitenkin ängetty juontakin enemmän kuin monet nykyelokuvat saavat tiristettyä kahteen ja puoleen tuntiin. Eikä siinä juonessa hirveämmin aukkojakaan ole, mikäli ei liian tarkkaan kiinnitä huomiota siihen että Losin pilvenpiirtäjät palavat jo viidettä vuotta…

Yllättäen 3D:kään ei sanottavammin häiritse tai tunge silmille. Tosin enimmän aikaa se myös on täysin tarpeeton itsetarkoituksellinen leikittelyväline eikä tuo mitään lisäarvoa, koska kohtauksia joissa Milla syöksyy avonainen kaula-aukko edellä kameraa kohti on vain yksi, ja se naisparin (ei tarvitse kuulua vähemmistöön lukeakseen tämän piiloviestin leffasta, pikemminkin vain olla normaali heteromies ja antaa ajatusten juosta vapaasti) taistelu tasonloppumörköä vastaan märissä t-paidoissa kestää aivan liian lyhyen aikaa. Osasyynä 3D:n ei-ylikorostuneisuuteen paria tehostetta lukuunottamatta lienee se, että tämä on oikeasti filmattu kolmiulotteisena eikä vain jälkituotantovaiheessa laitettu paperinukkeja eri tasoille liioiteltujen CGI-efektien kera (toisin kuin 99% valkokankailla tähän mennessä nähdystä 3D-kuonasta).

Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään. Uusitut zombit muistuttavat kovasti Alieneita, minkä takia niitä varmaankin pitää sitten ryömiä pakoon ahtaissa tunneleissa, Wentworth Miller on taas kerran suljettu syyttömänä vankilaan josta pitää paeta (valitettavasti pakoreitti ei ole tällä kertaa tatuoitu selkään), Matrix Reloadedista on varastettu tulitaistelu kuiluun pudottaessa, pääpahis on ilmetty agentti Smith, ja zombileffassa puolipakollisen Dawn of the Dead –viittauksen lisäksi on mukana referointeja todelliseen vanhan liiton menoonkin: Umbrellan koelaboratorio sekä ei-vapaaehtoisten koehenkilöiden asut ovat silkkaa THX-1138:aa, On the Beachista on napattu Alaskasta kantautuva (tosin täysin eri syistä) valheellinen radiosignaali, ja ei liene tarpeen mainita, mistä trilogiasta on peräisin lattiakuiluun laskeutuva yhden hengen kerrallaan vetävä syväjäädyttämö. Ja kuten miljoonassa kaiju-leffassa, Tokio luonnollisesti tuhoutuu jälleen kerran. Enimmäkseen lainat kuitenkin toimivat, ja houkuttelevat bongailemaan niitä lisää.

Eniten jäi tosin häiritsemään tämä reset-napin painelu: pääpahis Wesker selviää Kelju K. Kojootin tavoin vaikka ydinräjähdyksestäkin (jota sankareiden on luonnollisesti juostava kipin kapin katsomaan paljain silmin), Alicen pitäisi menettää ylivertaiset kykynsä alkulopputaistelun päätteeksi, mutta se ei hämäävästi vaikuta taistelutaitoihin tai vahingonkestoon pätkääkään vaan näkyy lähinnä paranormaalien kykyjen katoamisena – kunnes lopussa niidenkin taas vihjataan palaavan.

No, ei pitäisi valittaa, sillä leffa on genressään hyvä, viihdyttää koko kestonsa ajan, splättäystä on tarjolla riittävästi, toiminnasta saa pääosin jopa selvää, ja soundtrack on harvinaisen munakas. Parempi kuin kolmonen? Ehkä.

Jatkoa odotellessa.

PS. Lopputekstien keskellä tuleva piilocameo hämännee, jos ei lue niitä edeltäviä lopputekstejä todella tarkkaan. Sienna Miller esittää edelleen nyttemmin Umbrellan abduktoimaa ja aivopesulaittella varustamaa Jill Valentinea, mutta täysin eri kostyymillä (loogista, aikaa kulunut leffan sisäisessä maailmassa viisi vuotta) ja hiustyylillä (lyhyt tumma tukka vaihtunut pitkään vaaleaan), koska nyt halutaan että nimenomaan uusinta Ressua pelaavat tunnistaisivat daamin (pelisarjan kolmosta tai leffasarjan kakkosta muistelevien sijaan).

Hard Revenge, Milly (2008) & Hard Revenge, Milly: Bloody Battle (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1483385/
http://www.imdb.com/title/tt1468324/
Eksploitaatio, peukalo alas

Oi voi. Tähän kaksikkoon kohdistui Elitistin arvostelun perusteella todella kovat odotukset. Niinpä pudotus todellisuuteen onkin todella kova.

Ykkönen on lyhäriksikin pelkistetty. Juonta ei ole käytännössä lainkaan, tai no onhan siinä alkuasetelma: perinteisessä post-apomaisemassa riehuva lakisääteinen psykojengi tappoi Millyn perheen (epäkorrektismi-bonusta moukarinheitosta palavalla vauvalla) ja silpoi tämän melkein hengiltä, mutta tuntematon hyväntekijä teki Millystä kyborgin jolla on haulikko reidessä ja lihanleikkaajarobotti rintakehässä. Ja nyt Milly tappaa jengin. Välissä sitten hukataan arvokkaita minuutteja siihen, että luodaan melankolista tunnelmaa istuskelemalla paikallaan, mikä luo turhan ison kontrastin siihen että jengi on splatter-komedialle tyypillisesti totaalisen ylinäytelty. Millyä esittävä Miki Mizuno taas selkeästi näyttelee kuin olisi vakavassa elokuvassa. WAT. Lisätään päälle kotijumalani Yoshihiro Nishimuran loihtimat verisuihkut, totaalisen absurdit tapot ja pimahtanutta huumoria, ja, niin, mitä? Ei vain silti toimi. Lisäksi leffa on selkeästi tehty kengännauhabudjetilla, koska tapahtumapaikkojakin on tasan yksi. Nallekarhuun piilotettu veitsi oli tosin kiva tatsi.

Hieman pidempi kakkonen sentään käyttää jo useampaa tapahtumapaikkaa, ja ihan lavasteitakin on tehty, tosin ei siinäkään ole juonta kuin nimeksi. Ykkösessä fileroidun jengin pääpahiksen miesrakastaja omine jengeineen jahtaa Millyä, ja samaisen pääpahisvainajan jengissä heiluneen velipuolivainajan tyttöystävä pyytää Millyltä apua kostaakseen hänelle tuntemattomaksi jääneelle rakkaansa tappajalle (eli siis Millylle). Mutta voi! Melankolista tunnelmointia on nyt entistä enemmän, ja siihen istuu kovin huonosti splatter-väkivalta tai kreisit sivuhahmot, kuten pääpahiksena häärivä elämää suurempi nahkahomo tai Millyä kokoon parsiva hihittävä hullu tohtori. Budjetin kasvun näkee myös siitä, että splättäystä ja Nishimuran tavaramerkkiverisuihkuja on mukana entistä enemmän ja entistä mielikuvituksellisemmin. Mistä pitää kyllä kakkosta kehua varauksetta on taistelukoreografia, ja etenkin taistelukohtausten leikkaus ja kuvaus: salamannopea ja sulava toiminta säilyy koko ajan ruudulla ja katsoja pysyy tapahtumien kärryillä, mitä ei idän eikä lännen mätöissäkään näin post-Matrix-aikoina kovin usein tahdota osata. Siitä huolimatta, tämäkään ei tunnu oikealta elokuvalta: dialogia on vähänlaisesti, niiden taistelujen lisäksi ei tapahdu paljon mitään, ja jälleen vakavan draaman sotkeminen splatterkomediaan tökkii todella pahasti niin että kokonaisuus on paljon paljon vähemmän kuin osiensa summa. Loppukin on vähän WTF? Toisaalta avoin, toisaalta lopullinen. En saa selvää. Tosin tälläkin kertaa bonusta kekseliäästä aseesta, nunchakuihin piilotetuista konepistooleista (ja olihan se kahdesta pampusta koottava haulikkokin vänkä).

Wanhaan Bad Tasteen vertailu olisi niin kulunutta, että suositaan suomalaista: Nato Commandokin vie tätä kaksikkoa kuin litran mittaa.

The Last Sentinel (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0758762/
Minkä tahansa genren elokuva, kaikki sopivat ulokkeet alas
Masokistista viihdettä känniselle roskaeksploitaation ystävälle, peukalo ylös

Ihminen on hädän hetkellä valmis epätoivoisiin tekoihin. TV-sarjan filmaustauoilla näyttelijänkin on ansaittava elantonsa, joten parin viikon keikka miten huonon elokuvan kuvauspaikalla tahansa on aina parempi, kuin ei keikkaa ollenkaan. Samaten, jos katsojan lempisarja on lopetettu, niin pahimpiin vieroitusoireisiin kelpaa mikä tahansa tallenne jossa fanituksen kohde esiintyy, vaikka tietäisikin sen olevan etukäteen täyttä paskaa.

Puhun nyt siis allekirjoittaneen epäterveestä suhtautumisesta Galacticasta tuttuun Katee Sackhoffiin. Mikäli DVD-kotelon Eurooppa-kansi sattuu hämäämään, niin ei, Katee ei ole tässä pääosassa eikä maailman kohtalo riipu hänen roolihahmostaan, jolla ei ole edes nimeä. Sen sijaan saamme seurata kuinka uransa Ö-luokan DTV-tekeleissä luoneen ex-potkunyrkkeilijän esittämä supersotilas (se nimihahmo eli “viimeinen vartiomies”) juttelee näsäviisaalle aseelleen maailmassa, jossa Dellin läppäreitä lukuunottamatta teknologia (erityisesti autot) pysähtyi 1980-luvulle, ja jossa The Gimpin näköiset taistelurobotit (jotka osaavat marssia lähes kenraali Ernroothin rollaattorin nopeudella ja saattavat osua jopa metrin päästä ja kuolevat hipaisusta) vainoavat ihmisiä maisemassa, joka on BSG:n tapaan saturoitu keltaiseksi että tietäisi maailmanlopun tulleen ja menneen. Robottien päämajaankin on näköjään helpompaa ja turvallisempaa mennä kuin lähiöbaariin, koska siellä käydään kolmeen otteeseen, vaikkakin siellä väijyy rivitykinruoan lisäksi punapukuisten NINJAROBOTTIEN joukko, jotka muistavat päästää valosapelin aktivointiäänen vetäessään katanan esiin.

Tähän verrattuna mikä tahansa 1980-luvun post-aposekoilukin vaikuttaa oikealta elokuvalta. Niissä oli sentään tehty jotain oikein, eli toimintaa (muutakin kuin paikallaan seisoskelua) piisasi, veri lensi (poislukien yksi silmän poisleikkuu on valjun veretön, robottivastuksesta ja ihmisten vastarintaliikkeen cameoroolista johtuen) ja alastomuuttakin oli ronskisti tarjolla enemmän kuin yhdet rinnat sivulta päin takaviistosta kuvattuna. Ja usein käyttämäni indietrash-mittatikku Nato Commandokin tuntuu tämän rinnalla vakavasti otettavalta kaupalliselta tuotannolta. Ei, tämä ei ole niin huono että olisi jo hyvä, tämä on niin huono että on jo legendaarisen huono. Mistä johtuen leffan seuraaminen tuottaa yllätävää hupia, mutta vain oikeassa mielentilassa ja promillemäärässä.

Mutant Chronicles (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0490181/
Scifi/kauhu/toiminta, käsivarresta muotoutunut raatelukynsi alaspäin

Oi ja voi. Niin paljon hukattua potentiaalia, että ihan säälittää näyttää tälle peukaloa alaspäin. Mutta ei oikein muutakaan voi, sillä tuoreessa muistissa on toinen kengännauhabudjetilla tehty, niinikään miniatyyrisotapeliin (no, okei, Mutant Chronicles on roolipeli ja Warzone samaan maailmaan sijoittuva miniatyyrisotapeli) perustuva scifikauhutoimintaveto, jossa käydään goottilais-steampunk-henkisessä tulevaisuudessa rauniokaupungin uumenissa Pahaa vastaan. Kyseessähän on tottakai Kielletty Hedelmä, eli Damnatus. Joka siis onnistuu suunnilleen kaikessa missä tämä ei.

Siinä vaiheessa, kun nimekäs luonnenäyttelijä mainitaan genre-elokuvan julisteessa tai kannessa (pahimmillaan pelkän cameon perusteella), pitäisi osata juosta lujaa. Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa, sir Ben Kingsley BloodRaynessa, tai Irons, Robert Carlyle ja John Malkovich Eragonissa pitäisi riittää todistusaineistoksi, joista viimeksi mainittu suorittaa tässäkin viisiminuuttisen “ylinäyttelen mielipuolisesti kun kerrankin saa eikä ohjaaja osaa tai uskalla estää” yhdenmiehenshow’n. Muuhun näyttelijäkaartiin on sitten osattu kerätä suunnilleen kaikki kuvaushetkellä työttömänä olleet genrenäyttelijät: Ron Perlmanin leukaluut, Thomas Jane, Sean Pertwee, ainoaa roolihahmoaan esittävä mutta hottiutensa takia kaiken anteeksi saava Devon Aoki sekä 1:1 Elektra-kopioksi nakitettu Anna Walton. Viimeksi mainittua lukuunottamatta kaikki vaikuttavat olevan liikkeellä “säädä sitä teleprompteria jo jumalauta isommalle että saan sen palkkashekin” -asenteella. Damnatusissa sentään tuntemattomat suuruudet, niin amatöörit kuin ammattilaisetkin, sentään yrittivät tosissaan.

Itse visuaalit miellyttävät silmää, etenkin alkujakson 1. maailmansota steampunk-versiona tulevaisuudessa, sekä myöhemmin nähtävät höyrykäyttöiset lentoalukset. Rooli- ja figupelin sekä itsestäänselvästi koko muun steampunk-genren lisäksi vahvana vaikuttajana on selvästi toiminut iki-ihana Sky Captain and the World of Tomorrow, mitä tulee kuvan saturointiin, tehosteisiin, kuvakulmiin, ja niin pois päin. Valitettavasti vain budjetti on loppunut kesken, ja liian monesta kuvasta näkyy läpi halpa ja nopeasti hutaistu CGI, miten ei asian suinkaan pitäisi olla. Star Wreckin jälkeen tähän ei ole kaupallisessa tuotannossa minkäänlaista veruketta. Äänimaailma on sitten vähän niin ja näin, vakioefektejä ja alleviivaavaa mutta mieleen painumatonta musiikkia kai siellä taustalla oli.

Juonesta on turha puhua, käsikirjoituksen on mitä ilmeisimmin kirjoittanut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneiden ääressä, tai sitten joku arpoi tarokkikorteilla genre-elokuvan kliseitä peräkkäin, täysin naurettavaa loppukaksintaistelua myöten. Maailma on niin kovin pieni, henkilöhahmot ovat paperisia ja sisäinen logiikka pettää.

Hupaisaa kyllä, tämähän ei ole varsinainen Hollywood-tuotanto, vaan pikemminkin “indie”, mutta siitä huolimatta pohjana olevan pelin maailmaa ja taustatarinaa muutellaan surutta: mutanttizombeja (muun muassa) aiheuttava Kone löytyi aurinkokunnan “kymmennenneltä planeetalta” eikä Itä-Eurooppaan haudattuna, ja sen käytännössä jatkuva EMP-vaikutus pakotti höyrykoneisiin eikä suinkaan mikään 500 vuotta sitten käyty ydinsota, megakorporaatiot (joista yksi eli Cybertronic on unohdettu) eivät koskaan ryhtyneet yhteistyöhön (mutta silloinhan leffaan ei olisi saatu taas tämmöistä “ristiriidat unohtuvat yhteisen vaaran uhatessa” -kliseetä), ja niin pois päin. Tämä siis kuriositeettina, itse olen tutustunut maailmaan vain Wikipedian välityksellä eli se ei vaikuta minulla suuntaan tai toiseen, mutta tosifani kyllä polttaisi hihansa.

Tämä jälleen yksi synkkä luku pelielokuvien sarjassa, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia figupelielokuvagenren epäonnisena päänavaajana, saa odottamaan Games Workshopin “virallista” näkemystä Warhammer 40,000:sta kauhun vallassa. Ai niin, sen “laadunhan” tulee takaamaan K-11 ikäraja, sekä studio jonka ainoa työnäyte ovat Bionicle-animaatiot…

Terminator Salvation (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0438488/
Post-apo, peukalot ylös

Katsoin, vaikka odotukset olivatkin aika lailla nollassa.

Pidin.

Ei tämä tietenkään ole se odotettu ultimaattinen post-apo, eikä ykköstä vieläkään vivuta pois parhaan Termiksen jalustalta, mutta tiukkaa post-apo toimintaa silti. Plus mylvivä, höyryä syöksevä mecha. Kovin tutunoloista, vuodesta 1977 lakisääteistä kuilussa lentämistä, ja A-10 Warthogista aina bonuspisteitä. Ja minusta CGI-Arska oli oikean jo vanhennuttua ihan toimiva idea. (Seuraavaksi jatkoa kaikille Ahnuldin kasaripätkille starring Kickingerin muskelit ja kuvernaattorin CGI-naamavärkki? Huhuttu (ja kumottu) Conaniksi castaus vihjaisi tähän suuntaan…)

Toki elokuvan moneen kertaan uusiksi kirjoitetusta juonesta seuraa epämääräistä hajanaisuutta, ja aikamatkustuksessa ei ole edelleenkään järkeä – siis ainakaan jos kyseessä on itseään korjaava aikalinja. Star Trekin tyyliin haarautuvan aikalinjan ymmärtäisi, mutta harmillisesti Skynetin sepustukset lopussa katkaistaan juuri kun argumentaatio alkaisi kallistua tämän kannalle. Se tarjoaisi myös sen lopullisen ironian tälle elokuvalle; John vaarantaa koko vastarintaliikkeen lähes turhan takia, koska siinä tulevaisuudessa, josta Kyle Reese alunperin lähetettiin menneisyyteen, Johnin isä olikin joku muu, eikä nykyistä Reeseä tarvitse lähettää enää yhtään minnekään koska vuoteen 1984 tupsahti jo rinnakkaisuniversumista yksi kappale.

Mikä olisi kyllä voitu ainakin alkuperäisestä juonesta (jonka loppupuoli ees taas aikamatkailuineen ja T-1000:n ja T-X:n protoineen oli aika dadaa, tylyä lopetusta lukuunottamatta jossa Connor kuolee mutta hänen kasvonsa siirretään Marcus-kyborgille että legenda jatkaisi elämää) jättää lopulliseen elokuvaan olisi ollut se tatsi, että tohtori Serena Kogan oli menneisyyteen lähetetty terminaattori (siksi siis Cyberdyne osasi jo 2003 valmistaa ydinräjähdyksen kestäviä kyborgeja).

Bale tuo luonnollisesti rooliin kuin rooliin tarvittavan tuskaisen paatoksen, ja hänen rinnallaan Sam Worthington on vähän vaisu valinta ex-poliisintappajasta tehdyksi ihmisyyttään epäileväksi kyborgiksi. Sen sijaan Anthony Yelchin (po. Jeltšin) kiinnittää huomion muuntautumiskyvyllään: Kyle Reese on täysin eri näköinen ja oloinen kuin Star Trekin hassusti sönköttävä ruorimies Tšehov. Naisroolit onkin tällä uudella juonella varustetusta teatteriversiosta sitten käytännössä leikattukin pois. Ne Moon Bloodgoodin alastonkohtaukset on parempi olla sillä DVD:llä että sen jaksaa ostaa kaupasta Pirate Baysta lataamisen sijaan.

Hm. Selkeästi parempi kuin T2, koska söötti pikkulapsi on tällä kertaa mykkä (vaikkakin on Aliens-plagiointina melkoinen ::facepalm). T3:een, josta myös pidin, vertailu aika tasaista, pitää kuitenkin vielä nukkua yön yli. Tässä ei kuitenkaan ollut hassua muodonmuuttajaterminaattoria, niin ehkä sittenkin jopa parempi.

PS. Kyl määki Turuus, mutta sukellusvene, jonka kansi on täynnä valtavia tutka-antenneja ja radiomastoja ja joka käyttää niitä pintaan nousematta, on vielä vähemmän uskottava idea kuin aikamatkustus. Samaten, miksi T-800:lle ei lopussa oltu annettu aseita Johnin terminoimiseen? Kuka valopää oikein laukaisee ydinräjähdyksen lentäessään helikopterilla käytännössä sen päällä? Kannattaisiko ehkä olla lentämättä hitaammin lentävän kohteen ohi jos sitä ei saa yhdellä hyökkäyksellä tuhottua? Missä toimintaelokuvassa muka tämmöiset tervettä järkeä vaativat jutut olisi huomioitu?

Salute of the Jugger / Salute to the Jugger / The Blood of Heroes (1989)

http://www.imdb.com/title/tt0094764/
Post-apo/urheilu, nahkaan ja kettinkeihin verhotut peukalot tuuletuksella ylöspäin

Tämä kolisee ja KOVAA! Tylyäkin tylympää asennetta, kunnon luita ruhjovaa väkivaltaa ja Rutger yrmyilemässä! Plussaa postapo-kliseiden parhaiden puolien käytöstä. Hykerryttävästi atomipalon jälkeinen maailma on täynnä herkullisia pikku yksityiskohtia bongattavaksi, mutta mitään ei ruveta selittelemään turhaan. Plus “The Game” (ihan kuin jenkkifutista – paitsi että viisihenkisestä joukkueesta yhdellä on kettingit ja kolmella nuijat ja luiden murskaus on jopa suositeltavaa) on sen verran menevä urheilulaji, että sitä katsoisi ihan oikeastikin tapahtumaköyhien nykylajien tai puuduttavan tosi-TV:n sijasta. Soundtrackillakin soivat komeat kasarisyntikkamelodiat. Virkistävää on myös se, että antisankarimme eivät ole pelastamassa maailmaa vaan korkeintaan parantamassa omia asemiaan. Pienimuotoisuudestaan huolimatta/johtuen ehtaa klassikkokamaa. Ai niin, ja se on myös paras urheiluelokuva ever.

Versionhallinnasta sen verran, että mitään muuta kuin leikkaamatonta 99 min (PAL; NTSC olisi 104 min) versiota ei tueta, nimittäin inttter wepin lähteiden mukaan jenkkiversio (uudelleennimetty typerästi The Blood of Heroes) blandaa väkivaltaa normaaliin hajuton & mauton -muottiin, leikkaa juonenkuljetusta olennaisilta osin ja jättää tylyn lopetuksen pois ja on NTSC:lläkin vaivaiset 90 minuuttia pitkä (PALina 86). Pahinta on, että tämä runneltu versio palasi vielä Atlantin tällekin puolelle riivaamaan joitain julkaisuja…

Neon Genesis Evangelion / Shin sheiki evangerion (1995)

http://www.imdb.com/title/tt0112159/
Scifi, hourupeukalo suuntaan jonka kuvittelee olevan ylös

Aloin katsomaan viimein ostamaani Neon Genesis Evangelion -pakettia. Muistikuvat taannoiselta TV-esityskiertueelta olivat oikeita: jo alkujaksoista lähtien tuli selväksi, että suunnitteilla oleva ikuisuusprojektina pyörivä Hollywood-elokuvatrilogiaremake ei tule ikinä toimimaan.

Ei, en nitkuta siitä, että (useimmat) henkilöt eivät enää olisi japanilaisia, lapsia vanhennettaisiin 18-vuotiaiksi (itsestäänselvyys, muuten kukkahattutätien raivotautinen lauma polttaisi leffateatterit –tai sitten sisältöön pitäisi kajota vielä oletettuakin raskaammalla kädellä), tai Toinen Osuma tapahtuisi muutamaa vuotta ensi-iltapäivän jälkeen vuoden 2000 sijaan, tai että Renault Alpinen sijaan näkyisi eniten maksaneen sponsorin uutuussporttikaara. Nämä kaikki kun ovat melko lailla sivuseikkoja (joskin tietyt jutut johtuvat juuri japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, mutta antaa olla).

Sen sijaan jo alkujaksoissa päälle hyökkää sellainen määrä uskonnollisia, filosofisia, psykologisia, mytologisia, poliittisia, salaliittoteoreettisia ja populaarikulttuuriviittauksia että heikompaa hirvittää. Jatkuvasti on WTF? hetkiä, joita ei edes yritetä selittää (enkä nyt puhu edes houruisesta finaalijaksosta tai sen “järjellisemmästä” versiosta End of Evangelion). Kuvakulmat ovat välillä sitä sorttia, että Sam Raimiltakin putoaa purkka suusta, ja muutenkin visuaalinen ilme pyrkii monestikin taiteellisini sommitelmiin joita valkokankaalle jaksaisi pykätä vain nyt jo koiranputkea puskeva Kubrick. Konstailematon suhtautuminen seksuaalisuuteen. Ja kaiken tämän keskellä itsetietoisen itseironinen ote: “seuraavassa jaksossa fan serviceä”.

Saa siitä live-adaptaatiosta ehkä kivan mechamätön Transformersien kanssa kilpailemaan, mutta NGE:n kanssa sillä tulee olemaan yhteistä lähinnä nimi, ja yleisellä tasolla tutuhkon oloinen juoni ja henkilöt. (Mikäli taas trilogian asemesta tuleekin yksi ainokainen 2,5 tunnin pätkä… no joo, antaa olla.) 150 megataalan budjetilla kun ei kukaan rupea tekemään (saatika rahoittamaan) tarkoituksellisen outoa, vaikeaselkoista ja provosoivaa efektielokuvaa…

Doomsday (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0483607/
Post-apo, peukalo ylöspäin

Nojoo. Samaan tapaan kuin Shoot’Em Up oli (kasari)äksönin Greatest Hits, niin tämä on genre-elokuvan vastine sille. Kaikkien zombie- ja postapokliseitten lisäksi löytyy ihan kaikki aina Aliensin ilmakehäprosessorista Boromirin kuolinkohtaukseen. On gladiaattoritaistelua keltaiseksi saturoidulla areenalla. On Musta Ritari, epäilyttävän tutun näköinen linna järven takana (vieläpä ritarimiehityksellä) ja kappaleiksi räjähtävä pupujussi. On silmälappuinen ja asennevammainen sankari, on romuautojen takaa-ajoa syrjäisellä tienpätkällä… jne. jne. jne.

Tässähän olisi siis kaikki ainekset Teh Päräyttävimmäksi Elokuvaksi Eva, mutta jokin tökkii. Ehkä se, että leffa jää muutamaan otteeseen laahaamaan paikalleen – esmes Glasgow’ta hallitsevan jengin ateriointikohtaus sitä edeltävine pelleilyineen on ylipitkä, samaten lopun takaa-ajon tappelu autossa.

Samaten, Lara Croftina uransa aloittanut Rhona Mitra on edelleen muodollisesti pätevä päärooliin, mutta asennevaihde olisi saanut olla viittä pykälää isommalla. Samaten, genre huomioiden, on käsittämätöntä miksei Kellopeliappelsiinista alkaen vatipäiseksi pahikseksi typecastattu Malcom McDowell irroittele kerrankin oikein kunnolla, vaan luulee selkeästi olevansa ns. vakavasti otettavassa elokuvassa (jopa ihQkasarissa Blue Thunderissa pyöritti silmiään & hohotti paaaljon enemmän).

Lopulta ongelmaksi jää, että eri kohtaukset ovat liikaa yhteenliimatun tuntuisia. Keskittämällä kaikki tapahtumat Glasgow’hun ja eliminoimalla Morian kaiv… ydinpommisuojan läpi tehty matka Camel… no sinne anarkosyndikalistiseen feodaalikommuuniin (ja etenkin ilman että leikataan välillä Lontooseen missä herrat isoherrat hikoilevat ruttoepidemian takia) tämä olisi voinut toimia paremminkin. Niin, ja em. parannukset näyttelijätyöhön myös olisi kaivattu. Kivaa oli kuitenkin, mutta odotin enemmän.

Reign of Fire (2002)

http://www.imdb.com/title/tt0253556/
Post-apo, peukalo ylös

En ymmärrä, miksi tätä lyödään kuin vierasta sikaa. Siksikö, että siinä sotketaan postapo-genreen lohikäärmeitä? Sehän siitä juuri tekeekin kurkon. Budjetin pienuuskaan ei kovin paljon näy läpi, ja ennen kaikkea leffa on huimia ideoita ja hyviä tyyppejä täynnä. Lisäpisteitä ropisee itsetarkoituksellisesta Star Warsille omistetusta kohtauksesta.

Resident Evil: Extinction (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0432021/
Post-apo/zombie, peukalo ylös

Kevyesti sarjan paras. Kunnon post-apokalypsploitaatiota ja herkullista ripaskapuukkoa kahdella kukriveitsellä. Ihquja gore-efektejä, kuten “mutanttilonkeroilla silmät ja kieli päästä”, ja napakoita headshotteja. Comic reliefkin kuolee. Hupaisasti leffassa kierrätetään ahkerasti kieli poskessa post-apokliseiden lisäksi kauhu- ja westernkliseitä. Toimintakin on tymäkkää, ainoana kauneuspilkkuna lopetus tosin on täysin epälooginen: miten ylikuormattu kevyt helikopteri muka voisi lentää Vegasista Alaskaan ilman välitankkauksia?

Tästä on hyvä jatkaa neloseen, etenkin kun vihonviimeisen kohtauksen perusteella nelonen sijoittuu Japaniin, jossa siis toivottavasti on vielä eloonjääneitä koulupuk—