Sherlock Holmes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0988045/
Rikoskomedia, suurennuslasi ylös

Uuden Sherlock Holmesin juliste, jossa oli ukko-Mauser ja savuava Eiffel-torni – jolle taitaa taas tapahtua pahoja asioita – myi elokuvan minulle. Mutta samalla tajusin, että minunhan on nähtävä avausosa ennen kuin menen katsomaan jatko-osaa. Odotukset eivät sanottavammin olleet korkealla, koska joskus muinoin lukemani pari Sherlock-tarinaa eivät olleet kovin tenhoavia, ja telkkarissa paraikaa pyörivä kasariversio on brittiläistä epookkidraamaa puuduttavimmillaan. Toisaalta, modernisointikin on taitolaji, onhan yksi historian epäonnistuneimmista sarjakuvafilmatisoinneista The League of Extraordinary Gentlemen josta (toisin kuin fantastisesta alkuteoksesta) ei missään vaiheessa synny minkäänlaista illuusiota siitä, että se tapahtuisi edes kuvitteellisella 1800-luvulla.

Jos olisin oikein ilkeä, sanoisin, että ohjaaja Guy Ritchie on tehnyt vain yhden elokuvan, vähän samaan tapaan kuin Tim Burtonkin. Vaikka pääosissa olisi Jason Stathamin tai Brad Pittin tapaisia persoonia, menevät pätkät brittiläisistä pikkunilkeistä murjomassa toisiaan murrerikkaan sanailun ohessa minun muistikuvissani auttamatta sekaisin. Mutta kaava kuitenkin toimii kerrasta toiseen, miksi sörkkiä jotain joka ei oo särki, joten ei pitäisi olla yllätys, että Sherlock Holmesin tunnistaa välittömästi Ritchie-elokuvaksi. Ja leimallisesti englantilainen rikoselokuva sopii englantilaisen rikoskirjallisuuden arkkihahmon eloon herättämiseen kuin knalli päähän.

Mikä kuitenkin nostaa homman täysin uusiin sfääreihin, on Robert Downey Jr.:n maaninen sekoilu (etsivänä) itsenään. Oletettavasti Ritchie on (aivan oikein) päätellyt, että typecasting kannattaa hyödyntää, ja hillitsemisen sijasta pikemminkin vain yllyttää. Downeyn Holmes on samaan aikaan sekä ratkiriemukas että säälittävä. Luonnehdinta tarjoaa myös tehokkaan argumentin lopettaa tämänkin voimakaksikon ympärillä iät ja ajat vellonut gay vai ei -keskustelu: läheisriippuvainen ja sosiaalisesti vammainen Holmes onnistuu karkottamaan kaikki naiset läheltään vain avaamalla suunsa, mutta kaikkien pakkomielteidensä keskellä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta suoraan pullosta latkiessaan mies ei edes huomaa, että häneltä puuttuisi jotain.

Lisäkehuja pitää vielä antaa siitä, että Jude Law on myös jokseenkin täydellinen tohtori Watson. Jotenkin Law sopii minusta paljon paremmin tämmöiseen jäyhään stiff upper lip -rooliin kuin hurmuriksi. Myös Downeyn ja Law’n keskinäinen kemia toimii, sanailua on ilo katsella. Ja siinä missä suunnilleen jokainen uusi filmatisointi jo aiemmin tunnetusta hahmosta yrittää epätoivoisesti olla “origin movie”, niin tämä kino ui ronskisti vastavirtaan: Holmes ja Watson ovat ratkoneet yhdessä rikoksia jo hyvän aikaa, ja Watson yrittää jo asettua aloilleen morsiamensa kanssa (mitä Sherlock luonnollisesti yrittää sabotoida parhaansa mukaan).

Hämmentävintä kyllä, kerronta ja kuvasto on selkeästi modernia, mutta siitä huolimatta hahmot, dialogi ja tapahtumat tuntuvat sopivan täydellisesti viktoriaanisen ajan Englantiin. On jokseenkin huvittavaa kuunnella Holmes-puristien kurlaaminen liiallisesta modernisoinnista: jo alkuperäisissä tarinoissa mestarietsivämme kuvataan miekkailun ja itämaisten taistelulajien taitajaksi, ja vaikka tarinat ovat Watsonin ”suurelle yleisölle” kirjoittamia, arvatenkin sanitoituja kertomuksia, niin silti niistä käy ilmi, että Holmesin päihteiden käyttö karkaa lapasesta, elämänhallinta on sangen puutteellista, sekä miehellä on monia omituisuuksia ja päähänpinttymiä. Periaatteessa mille tahansa yksityiskohdalle löytyy alkuperäinen lähde, vaikkakin kaikki on vedetty kieli poskella överiksi kolmanteen potenssiin. Ehkä esillepano on siis koomisempi kuin mitä sir Arthur oli tarkoittanut, mutta koska vakavia tulkintoja on tehty jo enemmän kuin laki sallii, niin missä on ongelma, etenkin kun lopputulos on enemmän kuin onnistunut?

Holmesia voikin siis suositella varauksetta kaikille genremieltymyksistä piittaamatta, mikäli humoristinen seikkailuelokuva on edes joskus uponnut.

Niin, ja taas kerran kuuluisa holokaustiteoriani todetaan oikeaksi: pääpahis yrittää teljetä vastustajansa huoneeseen ja kaasuttaa heidät vetysyanidilla

The Three Musketeers 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1509767/
Seikkailu, floretti ylös

On olemassa koulukunta, jonka mukaan elokuvan on oltava katarttinen kokemus, täynnä raskassoutuista symboliikkaa, elämää suurempia filosofisia kysymyksiä, ja moniselitteisiä kohtauksia. Toinen koulukunta taas edellyttää dystooppista nihilismiä ja ultraväkivaltaa. Molemman koulukunnan edustajat saavat katatonisen shokin, jos heidät raahaa katsomaan Musketöörien varmaan noin sadannetta inkarnaatiota, joka on, ei enempää eikä vähempää kuin viihdyttävin elokuva pitkään aikaan.

Ei, elokuvalla ei ole mitään piilotettua sanomaa tai tarkoitusta, se on höyhenenkevyttä hattaraa, ja juuri siksi se iskee kaamosmasentuneeseen mieleen kuin miljoona ilmalaivaa. Koska perinteisiä versioita on jo enemmän kuin tarpeeksi, niin formulan tuulettaminen poskettomilla toimintakohtauksilla (mitä totaalisen aliarvostettu The Musketeer jo vähän yritti, mutta niin vain sekin sai aikaan itkupotkuraivareita) tai steampunk-henkisillä keksinnöillä on enemmän kuin tervetullutta. Myös loputtomat postmodernit popkulttuuriviittaukset nykivät suupieliä ylöspäin. Huumorikin on enimmäkseen onnistunutta, tasapainoillen hiuksenhienosti sillä rajalla ettei leffa kuitenkaan lipsu pelkäksi komediaksi.

Vaahto suussa kurlaavilta, 130% kirjalle uskollista versiota odottaneilta puristeilta jää kuitenkin täysin huomaamatta se, että siinä ohella puvustus ja lavastus on autenttisempaa kuin monessa muussa versiossa, ja juonikin pyörii niiden kuningattaren korujen ympärillä, toisin kuin monessa muussa versiossa. Toki hahmojen motivaatiot on käännetty päälaelleen, kuten melkein kaikissa muissakin versioissa (tästä jäljempänä), mutta se menee melkein musketöörielokuvaperinteen kunnioittamisen piikkiin. Hupaisasti elokuva on myös näytelty wanhan ajan seikkailuelokuvien tyyliin, mikä sopii kuvaan kuin sulka hattuun.

Castingkin on osunut nappiin, vähemmän tunnetut musketöörit ovat oivallisia venkuloita, Christoph Waltz kierrättää Hans Landan onnistuneesti Richelieun hahmoon vaikkei saakaan täysin vapaasti irroitella, Mads Mikkelsen julmistelee Rochefortina todella väkevästi, ja vaikka olisi kuinka katu-uskottavaa elitismiä tahansa dissata Milla Jovovichin näyttelijäkykyjä, niin tämän Milady on todellinen täysosuma – muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Orlando Bloom muuntautuu onnistuneesti tyypilliselle roolilleen lähes vastakkaiseksi niljakkaaksi Buckinghamin herttuaksi, mikä tuo mieleen Richard III:n ja sen, että ilmeisesti Buckinghamin herttuoilla on aina ollut ns. hyvä pössis. Toisaalta Richard III tuo taas kerran mieleen tämän kuuluisan reduktioteorian, koska Euroopan kartalla tinasotilaita siirtelevän kardinaalin vartiokaarti on taas kumman tutun oloisesti puettu mustaan ja punaiseen, rivit ovat suorassa ja paraatit suosiossa, soihtujen valossa käydään potkimassa ovia sisään…

Koska elokuva on muuten silkkaa silmäkarkkia, annan tällä kerralla jopa anteeksi 3D:n, vaikkei se tuokaan mitään varsinaista lisäarvoa. Enimmäkseen se on huomaamatonta – aitona 3D:nä filmaamisen ansiosta konversion sijaan – mutta varsinkin staattisissa lähikuvissa vaikutelmaa on korostettu jo häiritsevässä määrin.

Harmillisesti vain purejenkit eivät ymmärtäneet tämän päälle laisinkaan (ilmeisesti siksi kun se tapahtuu Europpassa eikä siinä ei ole tarpeeksi Hollywood-tähtiä), eli jatko-osia varten jätetyt runsaslukuiset koukut saatettiin heittää turhaan (mm. Richelieun miekkailutaito). Onneksi mitään päätöstä suuntaan tai toiseen ei kai ole vielä tehty. Ilmeisesti studio on kuitenkin ihan tyytyväinen tuottoihin, selvisihän projekti Euroopan-suosionsa turvin melkein omilleen jo teatterikierroksella (lipputulot 1,5 x budjetti), mihin useimmat elokuvat eivät edes pääse. Osassa maista tämä ei ole vieläkään sitä paitsi edes avannut, ja DVD/televisio/VOD-levitys joka tapauksessa vääntää luvut kyllä vielä reilusti plussan puolelle, mutta riittääkö se vihreän valon näyttämiseen jatko-osalle? Toivottavasti kyllä.

Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi, ketkä (kirjan) alkuperäisessä tarinassa todella ovat pahiksia?

Mikäli muistini ei täysin petä (kuitenkin pettää), niin Miladyhan on saanut murhaajan poltinmerkin täysin syyttömänä. Hänet on lapsena pakotettu luostariin, josta hän 14-vuotiaana ”karkaa” papin ”avustuksella” (taatusti hurskaan kirkonmiehen tarkoitusperiä ei tarvinne arvailla). Papin veli, pyöveli, on kuitenkin varma siitä, että Milady on vietellyt hänen veljensä, ja vaikka tuomioistuinkin on (1600-luvulle poikkeuksellisen edistyksellisesti) ymmärtänyt, mistä on ollut kyse, ja todennut Miladyn syyttömäksi, pyöveli käyttää oman käden oikeutta merkitäkseen hänet. Luonnollisesti Athosta (ja myöhemmin d’Artagnania) ei kiinnosta kuunnella tällaista tarinaa, vaan kysymättäkin hänelle on ”selvää”, mistä merkki on peräisin.

Pikakelataanpa tarinan nykyhetkeen. Kirjassahan kuningatarhan on oikeasti petturi ja paitsi pitää salasuhdetta yllä, hyväksyy sen, että Buckingham lietsoo protestanttien kapinaa. Richelieu ja hänen asioillaan toimiva Miladyhan pikemminkin yrittävät suojella Ranskaa! Käsittämättömän loogisen aivopierun säestämänä nohevat musketöörit päättävät sitten suojella kuningatarta (ja Buckinghamia). OK, ovathan he vannoneet uskollisuutta nimenomaan kruunulle, eivät Ranskalle (musketöörithän olivat kuninkaan oma henkivartiokaarti), mutta olikos tuo nyt ihan kuninkaan edunkaan mukaista?

Kaikki luonnollisesti huipentuu, kun (anti)sankarimme itse “tuomitsevat” Miladyn kuolemaan farssimaisessa näytösoikeudenkäynnissä – ellei Milady olisi tappanut Constancea (joka naiiviudestaan huolimatta oli myös syyllistynyt maanpetokseen auttamalla musketöörejä), Milady olisi joka tapauksessa pitänyt vaientaa kiusallisena todistajana, mutta onneksi nyt löytyi kätevä tekosyy. Sopivasti pyöveliksikin järjestyy sama kaveri joka jo aiemmin oli käytellyt poltinrautaa turhan innokkaasti.

Eipä ihme, että elokuvaversioilla on tarve ainakin jättää Mildayn tausta huomiotta tai sitten keksiä kokonaan omia juttujaan. Myös Richelieun hahmo on usein käännetty päälaelleen ja laitettu juonittelemaan Ranskaa vastaan, jottei katsoja turhaan joutuisi suorittamaan moraalista pohdintaa.

Sekin, miksi musketöörien sukset menevät alun perinkin ristiin Richelieun kanssa, onnistutaan lähes poikkeuksetta kääntämään heidän edukseen – pahan kardinaalisedän vartijat yrittävät silkkaa ilkeyttään estää heitä hauskasta poikamaisesta kisailusta, vaikka (usein kuolemaan johtaneet) kaksintaistelut olikin jo tuolloin (hyvästä syystä) lailla kielletty…

Kokonaan oma lukunsa on sitten se, että kaikki neljä musketööriä olivat kyllä olleet todellisia henkilöitä, mutta Dumas keksi heille täysin omat seikkailunsa d’Artagnanin muistelmien perusteella. “Based on a true story”, on sitä osattu jo silloinkin.

Ring of the Nibelungs / Curse of the Ring / Sword of Xanten / Dark Kingdom: The Dragon King (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0387541/
Fantasiasekoilu, peukalo Reinin pohjaan asti

Yleensä se, jos elokuvaa on levitetty viidellä eri nimellä, kertoo jo kaiken tarpeellisen itse elokuvan laadusta.

Ai ette uskoneet, vaan halusitte sitten ihan arvostelunkin? Voin suoraan sanoa, että (väliaikoineen) koko kuusituntinen Jumalten tuho tuntuu menevän Kansallioopperan takapuolen puuduttavilla penkeillä (kirpeitä terveisiä ne valinneille) ohi miljoona kertaa nopeammin kuin edes ensimmäinen tunti tästä kuvasta. Tai itse asiassa, koko Ring-tetralogiakin saattaisi yhdeltä istumalta katsottuna tuntua menevän nopeammin. Osasyynä tähän lienee se, että teoksista toinen on oikeasti upea ja toinen saa lähinnä kaipaamaan ”tuhannen viillon kuolemaa” vesikidutuksen kera, että kärsimys lyhenisi.

Olkoonkin että kyseessä on kengännauhabudjetilla tehty saksalainen TV-elokuva, ei sen tarvitsisi ihan näin räikeästi näkyä. Nykyisellään vähän säälittää, kun samassa paikassa tapahtuviksi tarkoitettujen kohtausten kulissit vaihtuvat miten sattuu, Burgundin pääkaupungissa on noin kymmenen asukasta, ja kuten Wanhaa Aikaa kuvaaviin elokuviin luonnollisesti kuuluu, mistään ei erota ollaanko 1800-luvun Englannissa, 400-luvun Saksassa vaiko antiikin Roomassa (ja niin kuin aina, rahvaallakin on aina putipuhtaat ja ehjät vaatteet, ja vanhuksillakin loistaa täydellinen Pepsodent-hammasrivi). No, autenttinen lavastus ja puvustus olisi toki maksanut, mutta olisi nyt voinut edes paikallisen larppauskerhon apua pyytää, jos ei muuten niin tuomaan lisää väkeä joukkokohtauksiin.

Suurin osa budjetista tuntuu kuluneen lutuiseen CGI-lohikärmekseen (joka toki on tekstuuriaan vaihtanut Emmerich-remaken Godzilla, mitä muistetaan trailerissakin mainostaa, siltä varalta kuin joku ei sitä itse huomaisi) jota nähdään peräti pari minuuttia, ja yhteen CGI-joukkokohtaukseen. Noin muuten liian moneen paikkaan tungettu harvinaisen tökerö CGI on ilmeisesti renderöity sillä komeron pohjalta löytyneellä Amigalla ja efektit siirretty sitten korpulla PC:lle jossa sitten yhdistettiin filmimateriaaliin.

Käytettävissä olleen budjetin olisi voinut mieluummin käyttää filmatisoimalla rehellisesti näyttämöllä tapahtuva versio Wagnerin Ringistä – tai siis, Nibelungenliedistä, tai siis, keitoksesta joka alkaa pohjatarulle uskollisena, mutta lisää sekaan omia, kummallisen makuisia sattumiaan, ja sotkun palettua pohjaan yritetään pelastaa soppa kaatamalla sekaan nimenomaan Wagnerilta saatuja aineksia. Tosin vaikka tarinan osaisi ulkoa, elokuva yllättää silti, osin siksi, ettei ohjaajalla ole minkäänlaista dramaturgian tajua, ja jopa tässä kolmituntisessa minisarjaversiossa (kaksituntisesta teatteriversiosta puhumattakaan, voi jo näkemättäkin todeta) asioita tapahtuu täysin selittämättä ja äkkiarvaamatta. Toki tässä auttaa myös se, ettei käsikirjoituksessa ole – edes tarina huomioiden – mitään vitun järkeä, ja elokuva on myös täynnä klaffivirheitä ja sisäisiä ristiriitoja.

Koko komeuden täydentää näyttelijätyö, joka on jossain välinpitämättömän ja karmivan välimaastossa. Siegfriedinä heiluu saksalainen TV-elokuvaspesialisti Benno Fürmann, joka joko esittää hullua tai eksyi matkalla paikallisen Pulttibois-version kuvauksiin. Max von Sydow taas haahuilee alkupuolella jonkinlaisena C-luokan Obi-Wan Kenobi-parodiana. Äänenmurrosta vielä tuolloin potenut (minkä takia ääni on pitänyt dubata, vaikka leffa onkin filmattu englanniksi), sillloin vielä tuntematon suuruus Robert Pattinson ylinäyttelee pahemmin kuin Twilight-saagassa konsanaan (trailereiden perusteella, joku raja on silläkin, mitä suostun katsomaan). Kaikki oikeastaan tiivistyy siihen, kun pahoina saksilaisbarbaarikuningaskaksosina (sic) nähdään lähinnä kurkkuäänteillä kommunikoivat Der Untergangista tuttu Götz Otto ja hupaisana postmodernina viittauksena itse Conania kamalassa ysäritv-sarjassa (kiistän omistavani kyseisen tuotoksen DVD:llä, tai ainakaan katsoneeni, tai eihän se nyt kuitenkaan ollut niin kauhea kuin Kull the Conqueror, tai no, ainakaan se ei ollut niin kauhea kuin tämä) esittänyt Ralf Möller. Kaiken keskellä Kristanna Løken (jonka nimeä on osaluettelossa ryyditetty heavy metal umlautilla, mahdollisesti hämäämään ostajaa luulemaan että hän ei olisi syntyperäinen amerikkalainen) tulkitsee Brünnhildeä aivan kuin luullen olevansa vakavassa elokuvassa. Tätä tosin hän on harrastanut myöhemminkin, ei yhdessä vaan kolmessa Böll-elokuvassa, mikä lienee osasyynä siihen että itse Terminatrix saa nykyään vain TV-rooleja.

Ja taas kerran törmätään tähän tahattomaan fiktion holokaustireduktioon: onhan fakta se, että Wagnerilla itselläänkin oli antisemiittisiä taipumuksia ja nämä heijastuivat varsinkin Alberichin stereotyyppiseen hahmoon, mutta että elokuvassa näitä piirteitä on pitänyt vielä korostaa siinä määrin, että Julius Streicherin(kin) haudalta pöllyää sora…

Kokonaan oma lukunsa on hupaisa markkinointi. Kas, kun alun perin oltiin ylpeitä siitä että nyt tehdään saksalaisesta tarusta elokuvaa. Sitten joku muisti, että eihän tätä tehtäisi ellei oltaisi LOTRsploitaatiomielellä liikenteessä, ja toisaalta, ignorantimpi voisi luulla että tämä on vain tallenne Bayreuthin oopperajuhlilta, ja vot, elokuvan nimeksi muutttui Curse of the Ring, ja juliste oli fonttia myöten lievästi ilmaistuna plagioitu. Mutta voi! Leffahan floppasi totaalisesti, joten sille piti keksiä tarpeeksi outo nimi jolla hämätä vielä kiroukselta säästyneiden maiden yleisöä, mutta joka jollain tavalla liittyisi vielä tarinaan, joten siitä Sword of Xanten. Purejenkeille tämä olisi ollut kuitenkin vaikea kirjoittaa, joten SciFin illan elokuvaksi, sinne kumikrokotiilien ja viiden pennin CGI-mustekalojen sekaan, keksittiin sitten jännän kuuloinen Dark Kingdom, ja jotta saataisiin uskoteltua että tämä olisi vielä osa jotain suurempaa jatkumoa, sille vielä alaotsikko Dragon King.

Jotenkin tuntuu siltä, että 80-luvun italobarbaarisekoilu The Throne of Fire olisi miljoona kertaa viihdyttävämpi tulkinta samasta aiheesta, olkoonkin ettei sillä ole paria nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä Nibelungenliedin tai Wagnerin Ringin kanssa. Etenkin kun sillä olisi kestoa vain puolet tästä, ja italialaiset eksploitaatiomaakarit tuntien human interest säilyy satavarmasti. Jos taas haluaa katsoa uudempaa älyvapaata fantasiasekoilua, niin suosikkiohjaajani Uwe Böllin fantasiaeepos In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale on silloin ohittamaton. Senkään parissa ei aika tule tylsäksi, ja on kuitenkin millä mittarilla tahansa myös parempi elokuva, ja Kristannalla on siinä isompi rooli ja kireät nahka—

Conan the Barbarian 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0816462/
Barbaari, peukalo ylös

Kreikaksi kommunikoimaton kimmerialainen kolmedee (kaksituhattayksitoista) kolisi kertakatsomalla kohtalaisen kivasti. Katsojakato kinemateekeissä kummastuttaa, käsiteltävässä kuvassa kuitenkaan kummempaa kitisemistä; kökömpiäkin kuvia kinoon köyrätään kauheasti, kummasti keräävät kansansuosiotakin. Kuittailee kivasti kinemaattiselle kantaisälleen, kuten kolmikymmenluvun kirjoillekin, kuvasarjojenkin keksintöjä käytetään. Korrektiuskin kurissa. Kalmaa ja karskia kurmotusta kiitettävästi, kuumista kissoista kikki kostuu. Kekseliäitä kaulankatkaisukonstejakin kasarin kunniaksi, kuten korneja kommenttejakin. Kärsäeläinten kannattelemasta kaljuunasta komeat kiitokset.

Kamera kylläkin koikkelehtii kaatumatautisesti kurmotuskohtauksia kolhien, kuuloaistimuksetkaan kovin konsertilta kuulosta. Kompuutterikrafiigoidenkin konteksti kyseenalainen. Kaikkea kakkaahan kuvasta kaivelee, kuitenkin kokonaisuus käsittämättömästi komeampi kuin kappaleet keskenään. Kaipaisinkin kernaammin kehitettyä, kohennettua kakkososaa, kuin kolmikymmenvuotista kadotusta. Kulahtanut kolmedee-konversio kylläkin kammottavinta katsomaani.

Kyllästyittekö k:n käyttämiseen? Kas kummaa. Kaikenkarvaista kööriä kirjoituksiani kyttäileekin kyberavaruudessa.

Selkokielellä, vaikka kaikki sitä haukkuvatkin ihan vain siksi kun muutkin, niin uusi Conan on oikeasti ihan kiva fantasiamättö ja huomattavasti parempi kuin osiensa summa. (Leffa, jossa 2011 uskalletaan karjaista ”Woman! Mead!” ei voi olla läpeensä huono.) Jason Momoan esittämä barbaari on kertaluokkaa uskottavamman ja kirjalliselle esikuvalleen uskollisemman oloinen kuin Iso-Arska, tosin juoneen on ollut taas kerran pakko tunkea se kotikylän tuho.

Tosin huonomminkin voisi olla: leffaoikeuksia ilmeisesti tekijänoikeuslakiin perustumattomasti (USA:ssa oikeudet raukesivat rekisteröinnin puutteeseen jo 60-luvulla, ja muualla maailmassa viimeistään 2006 kun Howardin päätöksestä tuulettaa ajatuksiaan .380 Colt Automaticilla tuli kuluneeksi 70 vuotta, periaatteessa siis kuka tahansa saisi tehdä ”Robert E. Howard’s Conan” leffan koska vain Conan-logo ja tuotemerkki ovat enää tekijänoikeuden alaisia) hallinnoiva Paradox Entertainment halusi tehdä tarinan, jossa aina niin muodikkaat ihmissudet ovat syöneet lähes kaikki cimmerialaiset ja uhkaavat jo koko Hyborean mannerta, ellei The Chosen One (arvatkaa kuka) toteuta muinaista profetiaa (syvä, masentunut huokaus). Rahat eivät (onneksi) riittäneet vision toteuttamiseen, ja tuotantoyhtiö Millennium Filmsin tultua kuvioihin lähtökohdaksi muuttui 1:1 remake Ahnuldin versiosta. Levittäjä Lionsgatella joku arveli (oikein), että yleisö on kyllästynyt remakeihin ja esituotannon loppuvaiheessa vaihtoi käsikirjoittajan vääntämään tarinaa uuteen uskoon budjetin sallimissa rajoissa, sekä lisäämään mahdollisimman paljon viittauksia kirjoihin ja sarjakuviin sen 1982-leffan lisäksi. Tosin käsittämättömänä mokana markkinointibudjetti oli tuotantokuluihin nähden olematon (olisi voinut käyttää siihen edes sen 3D-konversioon hukatun rahan), ja edes elokuvakriitikoita ei saatu uskomaan että kyseessä ei ollut suora remake, joten pätkä floppasi suhteellisen rankasti kaikkialla muualla paitsi Venäjällä (?!). Sääli, koska puheissa olisi ollut jatko-osissa käyttää Howardin alkuperäistarinoita materiaalina lakisääteisen kostojuonen sijaan.

STOP PRESS: Itkuparkugeneraattorien käymiseen ylikierroksilla lienee se, että ihmiset vertaavat tätä Ahnuld-Conaniin, joka on fantasiaelokuvan klassikko, vaikka onkin (muutamaa tutunoloista nimeä lukuun ottamatta) Robert E. Howardin tarinoiden adaptaation sijaan peittelemätön tutkielma nietzscheläisestä filosofiasta (tosin pätkän henki on autenttinen ja etenkin sen herättämät fiilikset ovat samoja, joita kirjoja lukiessaankin tuntee, eli sikäli ollaan asian ytimessä). Ja juuri tässä vertailussa uusio-Conan ei kestä, mutta jos siihen suhtautuu neutraalisti fantasialeffana joka sattuu kertomaan kirjojen Conanista, eikä Milius-version remakena, saattaakin yllättyä iloisesti. Mikäli ei siis kuulu koulukuntaan joka nillittää barbaarimme silmien väristä.

Svinalängorna (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1437366/
Draama, peukalo fiilispohjalta alas

Ehdin jo melkein naureskella ennen elokuvan näkemistä, että onpa kääntäjä suorittanut nohevasti ja spoilannut loppuratkaisun jo otsikossa. Näin ei sitten ollutkaan, elokuva kun ei sinällään sisällä minkäänlaista “sovintoa”, se ei vapauta millään lailla tai tarjoa minkäänlaista “ratkaisua” (no tietystä näkökulmasta tarjoaa, mutta en nyt jaksa spoilata sitäkin). Siitä jää vain huono fiilis, mikä lienee ollut tarkoituskin koska vinksahtaneen alkoholiperhehelvetin kuvaus ihQonnellisella lopetuksella olisi niin todellisuudesta vieraantunutta, että moisee kykenisi vain Hollywood. Tästä näkökulmasta “Sikalat” olisi ollut paljon osuvampi (millä nimellä se alkuperäinen kirjakin – muuta siitä en sitten tiedäkään – on käännetty, derp).

Elokuvan parhaat puolet ovat sen epäkonventionaalinen rakenne ja kauttaaltaan vahva näyttelyn taso. Noomi Rapacen roolityöskentely on edelleen hypnoottista, mutta pelottaa vain että kohta häntä aletaan typecastaamaan, ei vain Hollywoodissa vaan myös täällä peräpohjolassa, pelkästään omituisia ja/tai traumatisoituneita hahmoja esittämään. Huvittaa myös jo pelkkänä ajatuksena, miten elokuvaa jossa puhutaan suomea ja ruotsia sekaisin ruvetaan dubbaamaan moista barbarismia harrastavissa maissa…

Mutta siinä missä elokuvan vahvuus on että se ei tarjoa minkäänlaista katharsista, se on myös sen heikkous. Sekä nykyajassa toimivassa kehyskertomuksessa että väliin sirotelluissa takaumissa puuttuu jotenkin se draaman kaari, joka jaksaisi kantaa koko elokuvaa. Asioita tapahtuu koko ajan, mutta niille ei tunnu löytyvän selitystä, eivätkä siirtymät takaumien ja nykyhetkenkään välilläkään aina tunnu luontevilta. Ehkä näin on tarkoituksella, ehkä tarkoitus onkin vain ollut olla naturalistinen kuvaus ongelmaperheen arjesta siten kuin lapsi sen muistaisi, mutta sekään ei selitä nykyhetkessä tapahtuvien kohtausten hajanaisuutta, ja lopputuloksena olo on joka tapauksessa koko ajan vähän saman tuntuinen kuin jos katsoisi ala-asteelaisille suunnattua “Miksi Jeppe juo” -opetuselokuvaa, sillä erotuksella ettei katsojalle koskaan kerrota, miksi Jeppe juo.

Jos olisin epäluuloinen (pois se minusta), saattaisin jopa kuvitella, että elokuva on jonkinlaista kansankodin itseruoskintaa näihin päiviin jatkuneen yksisilmäisen vähemmistöpolitiikkansa ja gettouttavan maahanmuuttopolitiikkansa nurjista puolista, mutta koska kaikki tietävät että kaikki finnet faktisesti ovat yksinkertaista mutta väkivaltaista väkeä joka on persoa viinalle, niin kukaan ei voi ärähtää “rassismi”, eli siinä tarkoituksessa kirja olisi tullut kuin tilaustyönä.

Ero ruotsalaisessa ja suomalaisessa maailmankatsomuksessa muuten kiteytyy hupaisasti yhteen kohtaukseen: kun kohmeloinen finnjävel kompuroi verkkopaidassaan ja kalsareissaan ylös omien eritteidensä peitossa, se on ruotsalaisista vastenmielinen ilmiö, mutta suomalaisista niin hauska että siitä saadaan aikaan 30 vuotta jatkunut, 20 elokuvaa poikinut franchise.

The Adjustment Bureau (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1385826/
Scifi, peukalo kohosi sattumalta nipin napin ylös

Hollywoodin suhde kohta 30 vuotta sitten edesmenneen tieteiskirjailija Philip K. Dickin tuotantoon on vähän kuin pikkulintuja jahtaavalla kissalla: kun se saa saaliinsa kiinni, se ei oikein tiedä, mitä sillä tekisi. Sen jälkeen kun Blade Runner (joka, ironista kyllä, on edelleen melkeinpä uskollisin Dick-tulkinta A Scanner Darklya lukuunottamatta) muodostui moderniksi klassikoksi, studiot ovat hamstranneet oikeuksia miehen tarinoihin. Mutta koska kirjallisesti lahjakkaan Dickin teksti, jossa tämä usein projisoi omia vainoharhojaan ja lääkeriippuvuttaan dystooppiseen tulevaisuuteen, on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja helppotajuista, joutuu onneton käsikirjoittaja sitten vaikean valinnan eteen: noudattaako alkutekstiä toki sopivasti soveltaen, vaiko napata pelkkä perusidea ja sitten säveltää jotain perinteistä Hollywood-systeemiä siihen päälle? Vähemmän yllättäen vaaka (tai olan yli yskähtelevä tuottaja) kallistuu usein jälkimäisen puolelle – niin kuin tässäkin.

Tällä kertaa tähtimankelin lävitse vaan ei ole oltu vetämässä edes kokonaista romaania vaan pelkkä novelli, josta ei ole kyllä pahemmin jäljellä muuta kuin idea “valvontavirastosta” noudattamassa “pomon” ohjeita manipuloidessaan maailman ja ihmisten kohtaloita. Sikäli on hauska visuaalinen gägi että 50-luvulla kirjoitetun novellin hengessä viraston valkokangasversio pukeutuu 50-lukulaisittain, mutta sitä onkin jo hankalampi selittää miksi useampikin vain elokuvassa esiintyvä juonenkäänne on sellainen, että se toimisi kyllä 50-luvulla mutta ei enää 2010-luvulla. Samaten, vaikka novelli on pohjimmiltaan abrahamilaisten uskontojen kritiikkiä (tai ainakin tarkoitettu herättämään ajatuksia), niin elokuva jättää tämän kortin kyllä pelaamatta loppuun asti. Mikä ei toki ison studion tähtikastatussa teoksesssa yllätä pätkääkään, oikeastaan on ihme että edes tämän verran uskalletaan tökkiä raamattuvyöhykettä simmuun.

Kaiken nitkutuksen jälkeenkin on todettava, että ei elokuvassa mitään varsinaista vikaa ole, kyllä sitä katsoessa viihtyi. Juoni on kuitenkin keskivertoa nokkelampi, ja absurdit tapahtumat aiheuttavat sopivasti nauruntyrskähdyksiä. Elokuvaa on koetettu myös pohjustaa enemmän pariskuntaystävälliseksi lisäämällä siihen (originaaliin yllättäen kuulumaton) romanssi, jopa ihan keskeiseksi juoneksi muttei kuitenkaan niin keskeiseksi että tämä olisi mitään romkom-siirappia. Lisäyksellä on sekin hyvä puoli että valkokankaalla viipyy huomattavan pitkään Emily Blunt, joka oli myös Pradan parasta antia (ja lisäksi hänen esittämänsä vakihahmo oli jo siinä piljoona kertaa luontevampi ja pliihottavampi kuin Anne Hathawayn ärsyttävä vakihahmo).

Keskivertoa parempi Dick-filmatisointi siis. Blade Runnerista (jolle puuhataan tarpeetonta jatkoa) ja iki-ihanasta Total Recallista (josta on ensi vuonna tulossa tarpeeton uusioversio) jäädään kuitenkin aika reippaasti.

The Eagle (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1034389/
Historiahässäkkä, peukalo alas

Epäloogisista ja kliseisistä juonenkäänteistä huomaa viimeistään että tämä on alunperin ollut nuortenkirja. Eikö Hollywoodin tuotanto ole jo muutenkin tarpeeksi lapsellista, pitääkö vielä siis mennä aikuisten elokuvia adaptoimaan lapsille tarkoitetusta materiaalista? No, on teosta sentään (inttter wepin ihmemaan perusteella) mukailtu aika vapaasti ja lisäilty omia, ja alun piiritystaistelu varsinkaan ei ole enää pilteille suunnattua ihastuttavan graafisessa kuvastossaan jossa päät pomppivat ja irtoraajat lentelevät.

Katsojien huomion tultua kiinnitetyksi human interestillä voidaankin sitten siirtyä draamaan, ja tässä vaiheessa elokuva kompastuu omiin jalkoihinsa. Pölhön käsikirjoituksen (perusideasta olisi voinut kyllä saada jotain kiinnostavaakin irti) joka pelaa koko ajan äkkiväärillä ylläripylläreillä (unohtamatta perinteistä deusexmachinaa) lisäksi ongelmana on näyttelijätyö: Channing Tatum möllöttää läpi elokuvan yksi ilme naamallaan. Sopiihan se ilme tosin kohtauksiin joissa kärsitään verenhukasta, aivotärähdyksestä tai verenmyrkytyksesetä, mutta olisi sitä nyt voinut sentään harjoitella kuvausten ulkopuolella. Aikuiseksi kasvaneen Jamie Bellin nappisuoritus vain korostaa Tatumin pökkelöisyyttä. G.I. Joessa tämä ei vielä haitannut, mutta vakavammassa tuotannossa kylläkin.

Historianitkuttajaa ilahduttavasti leffassa sentään legioonan komentajaa tituleerataan legaatiksi, eikä kenraaliksi kuten Gladiatorissa, ja muutenkin on kivasti detaljia, mitä nyt roomalaisten jousimiehet on unohdettu eikä kelttien tiedetä enää 2. vuosisadalla käyttäneen sotavaunuja (varsinkaan pyöräterillä varustettuja). Samaten, roomalaisten kreikkalaisilta oppima “vapaiden miesten” tapa kätellä kyynärvarresta tuskin oli levinnyt brittien keskuuteen. Hauskasti leffan loppuratkaisu myös onnistuu yhdistämään (nykytiedon valosssa ilmeisesti pelkät) tarut IX legioonan katoamisesta Kaledoniassa ja historialliset dokumentit siitä, että legioona siirtyi Germaniaan niin että molemmat versiot tarinasta olisivatkin totta. Gaeli korvaa elokuvassa piktinkielen (josta ei ilmeisesti vieläkään tiedetä paljon mitään), mutta luo silti kivasti paikallisväriä.

Hauska tosin nähdä että piktit alkavat jo olla kliseisyydessään 2000-luvun vastine intiaaneille, ehkä siksi että tarvitaan joku pahis jonka kohdalla ei voida pelata rassismi-korttiakaan koska ovat länsieurooppalaisia. Tai siis, piktit kuvataan täysin samoin kuin inkkarit länkkäreissä: Skotlannin vuorillakin heilutaan ylävartalo paljaana ja sotamaalit on päällä koko ajan, kaikki ovat verenhimoisia barbaareita joista väkivalta on oikeastaan aika kivaa varsinkin (lue: etenkin) jos siihen liittyy kidutusta, lisäksi annetaan näitä myyttisiä ominaisuuksia kuten kirjaimellisesti tyhjästä ilmaantuminen (jepjep).

tl;dr: jos kyllästyyy pyörittämään Roomaa DVD-soittimessa, niin tähän ei kuitenkaan kannata turvautua.

Robin Hood (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0955308/
Spektaakkeli, peukalo alas

Kun elokuvan ensimmäisessä trailerissa promottiin taglinea “The story behind the legend”, toiveeni heräsivät. Robin Hoodin hahmohan kun on moneen kertaan historiassa retusoitu. Aina siitä asti kun nimi alkaa 1220-luvun lopulta asti esiintyä oikeuden pöytäkirjoissa jonkinlaisena yleisnimenä lainsuojattomalle – sikäli kun se ei ole pelkkää väännös sanoista “robbing hood” – hahmoa on muuteltu aina ajan tarpeita vastaavaksi.

Vanhimmissa balladeissa Robin oli ollut ennen maantierosvon uraansa vapaa tilallinen, ja saattoi näin tarkastella feodaalista yhteiskuntaa “ulkopuolisena tarkkailijana” koska ei ollut (nyt eikä aiemmin) kenenkään herra tai palvelija. No, balladien tullessa rahvaan lisäksi aateliston suosimaksi, Robin retusoitiin Huntingtonin kreiviksi, koska muutenhan hän ei olisi voinut tavoitella aatelisneito Mariania ilman että yhteiskuntajärjestys olisi ollut vaarassa. (Tosin logiikan rajoja uhmaten ruvettiin sitten keksimään, miten käytännössä lain yläpuolella olleesta aatelisesta olisi tullut lainsuojaton.) Robin ajoi alunperin lähinnä omaa ja miestensä etua, mutta niin vain romantiikan ja nationalismin noustessa tarinaa siirretäänkin aikaisemmaksi (1300-luvun balladeissa hän kuvattiin aikalaiseksi, mutta nimen esiintyminen aikaisemmin virallisissa yhteyksissä viittaisi Juhana Maattoman valtakauteen) ja Robinista tehdäänkin yhtäkkiä laillisen järjestyksen esitaistelija joka puolustaa kansaa prinssi Juhanan mielivallalta kuningas Rikhardin ollessa poissa (tosin näinollen legendaarisen lainsuojattoman koko ura olisi pitänyt mahtua noin kolmeen vuoteen jotka Rikhard oli ristiretkellä ja sen jälkeisessä vankeudessa, ja useimmissa tämän jälkeen sepustetuissa versioissa Robin on ristiretkeläinen itsekin…)

Työväenliike taas keksi korostaa Robinin tapaa ryöstää rikkailta ja antaa köyhille, vaikka alkuperäisissä tarinoissa Robin on lähinnä taparikollinen venkula joka ainoastaan kerran lainaa rahaa varansa menettäneelle ritarille (joku voisi miettiä, oliko keskiajan köyhillä edes mitään ryöstettävää). Oman lisänsä soppaan lisäsi sir Walter Scott, joka tarvitsi (jopa 1800-luvun historiantutkimuksen mittapuulla) lähinnä fantasiaksi luokiteltavaan eepokseensa Ivanhoe sopivan apurin nimihahmolle, ja lopputuloksena saamme nykyajan Robin Hoodeissa nauttia normannien ja saksien sangen epähistoriallisista etnisistä ristiriidoista (aatelissuvut olivat yhdistyneet 100 vuoden seka-avioliittojen seurauksena ja rahvasta ei liiemmälti kiinnostanut, kenen piiska viuhui selässä). Kaikki tämä historian painolasti hakattiin lopullisesti kiveen viimeistään angloamerikkalaisille tutuimmassa Howard Pylen versiossa: suomalaisille tutumpi lienee samaa kaanonia veisannut John Finnemoren nuortenkirjasarjassa-jonka-nimeä-en-nyt-muista julkaistu versio.

tl;dr: Robin oli alunperin lähempänä Jokeria kuin Zorroa, millaista näkemystä siis odotin.

No, elokuva alkaa lupaavasti Rikhard Leijonamielen kuolemalla, tarinalle uskollisesti kokki fileroi hänet puolivahingossa varsijousella. Tosin LOLWUT, Rikhard on ilmeisesti jatkanut panttivankeudesta suoraan Ranskan sotaretkelle käymättä välillä Englannissa ja kokoamassa ristiretken jälkeen hajonnutta armeijaansa uudelleen. Tämä jo nosti niskakarvat pörhölleen, mutta se on pientä siihen historianraiskaukseen joka tätä seuraa. No, hetken oli mieli hyvä siitä, että Robin ei olekaan aatelinen vaan vain esittää kuollutta sir Loxleyta, ja on lähinnä itsensä ja ex-armeijakavereidensa asialla. Nottinghamin sheriffikin on lähinnä epäpätevä naistenmies, joka ei saisi edes Sherwoodin metsässä majailevia orpolapsia (jotka tosin vaikuttavat tökeröltä Peter Pan -varkaudelta) kuriin, jos siis edes yrittäisi.

Mutta sitten alkaakin sora pöllytä Karl Marxin haudalta, sillä elokuvan Robin on jo toisessa polvessa sen luokan agitaattori ettei missään aiemmassa tulkinnassa päästä edes lähelle. Kaiken huipentumana hänen muurari-isänsä on kirjoittanut julistuksen, joka elokuvan perusteella voisi olettaa olevan Magna Carta (tuotantomateriaali tosin höpisee paljon vähemmän tunnetusta Carta de Forestasta joka kyllä käsitteli ihan eri asioita). Mikäs siinä, mutta aateli on muka allekirjoittanut rahvaan tekemän pamfletin, ja koska jo Robinin isä nousi kapinaan, tämän on täytynyt tapahtua jo nimenomaan lainsäädännöllisistä uudistuksistaan tunnetun Henrik II:n valtakaudella. Ja luonnollisesti siis Robin sanelee tämän tekstin kapinoiville paroneille, jotka pakottavat Juhanan allekirjoittamaan julistuksen (hällä väliä että “paronien kapina” syttyi vasta sen jälkeen kun Juhana oli kieltäytynyt toimeenpanemasta ko. puumaakaa, ja että kapinan nimenomaisena tarkoituksena oli istuttaa Ranskan kuningas Englannin valtaistuimelle, päinvastoin kuin elokuvassa). Luonnollisesti pahat sammakonsyöjät yrittävät maihinnousua Englantiin, tosin historiallisesti Juhana oli yrittänyt omaa maihinnousuaan Ranskaan ennen kuin tämä tapahtui 1216. Mutta elokuva siis tapahtuu vuodessa 1199… auh, päähän sattuu. Mainitsinko jo, että tässäkin versiossa pakkosyötetään saksien ja normannien ristiriitaa, jopa siinä määrin että saksit pitävät pakanalliset kelttihautajaiset?

No, mikäs siinä. Näkemys Robin Hoodista agitaattorina joka ajaa läpi kansalaisten perusoikeudet, mutta myös yhdistää kansan kuninkaansa taakse vierasta valloittajaa vastaan, olisikin virkistävä. Ja tätä näkemystä vastaan jutut lainsuojattomuudesta yms. olisivat joko ylitulkintaa tai sitten Robinin rötöksiksi olisi myöhemmin liitetty Sherwoodin metsän orpolapsien kolttosia. Mutta ei, viimeisenä lopputwistinään elokuva saa päähänsä ollakin “origins movie”, kun Juhana hetken mielijohteesta, Magna Cartan poltettuaan, julistaa kasvonsa (ja kenties koko Englannin) pelastaneen Robinin lainsuojattomaksi, perusteena aatelisen teeskentely. Ikävä vain että teatteriversiosta leikattiin pois kohtaukset joissa tämä selviää Juhanalle, tosin mitään logiikkaa tuskin nekään kohtaukset lisäävät, paitsi jos Robin välttämättä haluaa marttyyriksi (jos kerran Loxleyn isä, vaimo ja valtakunnanmarsalkka olisivat kaikki valmiit väittämään, että Robin on sir Loxley, niin DNA-testien puuttuessa kenelläkään ei olisi mitään sanomista siihen). Mikä viittaisi siihen, että toisin kuin Raptori, joka tekee paluun kymmenen vuoden välein, Scott tekee saman elokuvan viiden vuoden välein.

Lisä-ärsytystä tarjoilee apologetiikka: kun nyt enää ei saa ristiretkiäkään nimittää puolustussodaksi tai edes vastaoffensiiviksi, niin lisäksi pitää vielä värittää ristiretkeläisten sotarikoksia todellista pahemmiksi. Akkossa kyllä surmattiin 2000 sotavankia, näistäkin vain osa englantilaisten toimesta, ja joukossa ei todellakaan ollut naisia eikä lapsia (puheet sensuurista voi unohtaa, kirkko itse kyllä ylpeili mm. Jerusalemin verilöylyllä), ja miksi jousimies, jonka varustukseen ei rahvaan edustajana todellakaan kuulunut miekkaa, joutuisi miekalla mestaamaan ketään?

Lopullisesti elokuvan kurkkuun ampuu kuitenkin nuolen silkkaa lollercoasteria oleva lopputaistelu, joka on lyhyesti “Pelastakaa sotamies Loxley meest LOTR”. Epäilyttävän modernin näköiset ranskalaisten maihinnousualukset iskeytyvät rantahietikolle jyrkänteen alle (jollaista ei toki Omaha Beachilla ollut, mutta syyttäkää Spielbergiä), ja jopa kuvakulmia varastetaan 1:1. Mutta sitten Rohanin ratsuväki syöksyykin jyrkänteeltä päin örkkilaumaa, ja mukana on jopa Eowynin ja Nazgulin taistelu. Hobititkin ovat mukana (tai siis, ne Sherwoodin orvot)!

Tähän mennessä en ole vielä puuttunutkaan elokuvan elokuvallisiin seikkoihin. Russel Crowe näyttäisi esiintyvän Gladiator-parodiassa (tismalleen samaa hius- ja partalookkia unohtamatta), sentään Max von Sydow kärisee asianmukaisesti wanhana pappa-Loxleyna, Léa Seydoux on söpis prinsessa Isabellana, ja muusta kastista ei jää ketään mieleen, poislukien Oscar Isaacsin operettikeisarin elkein esittämä Juhana, jonka kasvutarinalta käsikirjoitus leikkaa tylysti siivet. Kuvaus on kovin perinteistä, tosin plussaa lavastuksesta: kerrankin keskiajan Nottingham muistuttaa enemmän keskiaikaista kylää kuin Hobittilaa, tosin vieläkin vähän siistittynä. Marc Streitenfeldin musiikki yrittää kovasti kuulostaa Hans Zimmeriltä siinä onnistumatta.

Mutta taas siis yksi elokuva josta tuli täysin käsittämätön studion tekemien leikkausten takia ja taas pitää odottaa Director’s Cutia. Joka tekee leffasta edelleen vain melkein käsittämättömän (vrt. Cartojen kanssa sekoilu), eikä kuitenkaan korjaa perusvirheitä.

Ja ketäänhän ei yllätä se, että koska äkkiväärä lopetus selkeästi petaa jatko-osaa, niin Scott onkin jo haastatteluissa moisella uhkaillut. Neljäs kerta toden sanoo? Itse olisin mieluummin nähnyt sen alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisen version, jossa Robin Hood oli itse asiassa Nottinghamin sheriffin alias jonka tämä keksii kun ei pysty keräämään tarpeeksi veroja. Mutta kun ei niin ei.

Jos MINÄ taas, Kokooja varjelkoon, olisin päässyt toteuttamaan, niin Itse olisin lähtenyt ehkä toiselle linjalle – uusien Batmanien innoittamana supersankaruuden dekonstruktioon. Robin olkoon siis ei-aatelinen maanomistaja (tähän voisi ympätä vielä sen, että Rikhard oli lupaillut tälle Huntingtonin kreivin arvoa, mutta meni kuolemaan ennen aikojaan ja nyt kreivinä onkin Guy Gisbourne), joka joutuu tiukoille kuninkaan veronkorotusten takia. Tilansa pitääkseen hän alkaa salaa ryöväämään varakkaita matkalaisia. Mikä johtaa nollasummapeliin – jos Robin ryöstää sheriffiltä, tämä puolestaan määrää lisää hevosen väliaikaisia käyttömaksuja ja laittaa kirjakääröille mediamaksun. OK, ryöstetään sitten muita aatelisia. No, lopputulos on silti se, että sheriffi palkkaa lisää vartijoita jotka kansan karttuisa käsi maksaa – myymälävaras syö pyödässäsi. Voisi spekuloida että sheriffi haluaa ajaa vuokraviljelijät ja itsenäiset kyläläiset taloudelliseen pakkorakoon niin että näiden olisi pakko ruveta maaorjiksi – ja samalla itse jakaa voitot paikallisen linnanherran Guyn kanssa (sheriffi itsehän oli pelkkä valtion virka – toki miehellä saattoi olla omakin läänityksensä).

“Rikkailta köyhille” ei taas minun versiossani johtuisi altruismista vaan siitä, että Robin yksinkertaisesti maksaa silminnäkijät ja apurit hiljaisiksi. “Hood” taas tulee siitä, että hän kirjaimellisesti rosvoaa huppu päässään jottei häntä tunnistettaisi. Pikku-John, Puna-Will ja muut saattaisivat alunperin olla jopa hänen vapaita vuokralaisiaan tai renkejään, jotka siis lähtevät myös mieluummin rosvoilemaan sivutoimisesti kuin päätyvät sheriffin/Guyn torppareiksi/maaorjiksi. Veli Tuck voisi olla aktiivisen rosvoilun sijaan korruptoitunut kirkonmies, bardi Allan taas tuntee kaiken väen ja kuulee kaikki jourut ensimmäisenä, eli kannattaa vaikka ostaa liittolaiseksi, jne. Koska rakkausavioliitto ei tule muotiin rahvaan keskuudessa vielä moneen sataan vuoteen, niin Marionkin (tai pikemminkin: hänen isänsä) katsoo sulhon toimia sormien läpi, jos pääpalkintona on kuitenkin varakas tilallinen.

Voisihan tuohon laittaa vielä ironisen lopun: koska sheriffi ei ole saanut pidettyä järjestystä yllä, Juhana antaa hänelle potkut ja nimittää “Robinin” siviiliminän sheriffiksi (paikalliset vihaavat Guyta, joten tätäkään ei käy nimittäminen), ja kun tämän käskyvallan alla rosvoaminen “yllättäen” loppuu, palkitsee juurikin tuolla edeltäjänsä lupaamalla aatelisarvolla. Josta jäisi ironinen sivumaku: Robin on nyt itse se linnanherra, mitä hän tekee jos kuningas vaatii vasalleiltaan isompia verotuloja? Verottaako talonpoikia, vaiko jatkaisiko edelleen salaa muiden aatelisten ryöväämistä (senkin uhalla että oma asema vaarantuisi), vai ruvetako avoimeen konfliktiin naapurin linnanherran kanssa?

The Men Who Stare at Goats (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1234548/
Satiiri, peukalo ylös

No goatse, no glory! Pienellä tuunaamisella olisi elokuvan taglinesta voinut repiä huumoria suorastaan kaksin käsin… anteeksi, takaisin asiaan. Kääntäjää pitää tosin kiittää poikkeuksellisen näppärästä vastineesta Silmä tarkkana. Joka sorkka.

Jo valmiiksi gonzo-journalistiseen tyyliin kirjoitetun kirjan pohjalta on väännetty sangen onnistunut satiiri, jossa tapahtumat on saatu sovitettua juonellisen narratiivin puitteisiin varsin toimivasti. Kaikessa epäuskottavassa typerrytävyydessäänkin elokuva kuitenkin pohjautuu dokumentoituihin tosiseikkoihin, mitä siis tulee USA:n asevoimien ja CIA:n harrastamiin paranormaaleihin kokeiluihin. Kohtalon ivaa on, että ohjelmat sysäsi aikanaan vauhtiin ranskalainen huuhaa-artikkeli, jonka neuvostoliittolaiset ottivat vakavissaan ja käynnistivät oman paranormaalin tutkimuksen ohjelmansa, ja luonnollisestihan kylmässä sodassa ei parannut jäädä jälkeen asetutkimuksessa… Ilmeisesti jokainen uusi idea on ollut vain vähän hullumpi kuin edelliset, ja aina edelliseen verrattuna kohtalaisen nieltävissä, joten sinällään vielä uskottavista suggestiomenetelmistä edettiin vähitellen kirjaimellisesti otsikon mukaiseen vuohien tappamiseen tuijottamalla.

Juonellisuus edellyttää tietysti tapahtumien siirtelyä vuodesta toiseen ja henkilöiden yhdistelyä, mutta eipä tuo haittaa edes meitä jotka muuten jaksaisimme nitkuttaa siitä, että MKULTRA-ohjelma alkoi jo reilusti ennen sitä artikkelia, koska tuloksena on hauska ja loogisesti etenevä tarina, sen sijaan että olisi vain kokoelma irrallisia anekdootteja. Irakin sodan aikaan sijoittuvassa kehyskertomuksessa Ewan McGregorin esittämä tuppukylän päivälehden rääpäletoimittaja lähtee seikkailemaan rintamalle haaveenaan tulla kuuluisaksi sotareportteriksi. Matkallaan hän törmää George Clooneyn häkellyttävän aidosti esittämään umpihullulta vaikuttavaan tyyppiin, joka alkaa kertoa tarinoita ajasta, kun hän oli vielä jediritari. Takaumissa palataan aikaan kun Kevin Spaceyn oivallisesti näyttelemä pahis ei vielä ollut saastuttanut paranormaalia iskujoukkoa. Luonnollisesti skuuppia hakeva nyypiöreportteri lyöttäytyy miehen matkaan, ja niin epäsuhtainen kaksikko päätyy keskelle sotaa, ja niin joutuvat jedivoimat tosi koetukselle.

Riippumatta puoluekannasta tai mielipiteistä leffa tarjoaa unohtumatonta, nauruhermot karrelle polttavaa sekoilua koko rahan edestä. Käsittämättömät ja absurdit tilanteet seuraavat toisiaan, ja näyttelijäkaartin pokerinaama pitää ilman että kokonaisuus missään vaiheessa repeäisi silkaksi ilveilyksi. Etenkin Clooneyn hahmon maaninen silmät lautasina tuijotus nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissa on erityisen muistettava.

Elokuvia jotka näin spontaanisti saavat hyvälle mielelle on harvassa, joten katsominen on ehdottoman suositeltavaa.

Luftslottet som sprängdes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1343097/
Trilleri, peukalo alas

Oi voi. Kolmas Stieg Larsson -filmatisointi on juuri sitä mitä kirjan perusteella pelkäsikin. Samat ongelmat vaivaavat kuin kirjaa: ainesten hajanaisuus (salaliittojännärialku ja -keskiosa, silkkaa Matlock-pastissia oleva oikeudenkäynti, ja päälleliimatun oloinen “viimeinen välienselvittely”, joista jokainen tuntuu olevan oma kokonaisuutensa), piiiiiitkät artikkelityyliset jorinat jotka leffassa toteutetaan tekstin lukemisella ruudulta tai “puhuvilla päillä” narratiivin tai dialogin sijaan, sekä tietty epäuskottavuus: kun ruutiukkojen nitrodisko ryntää tippapullot kolisten viimeiseen taistoon kunnian ja isänmaan puolesta on jotenkin “möh” olo. Jos tarkoitus oli olla parodinen, niin lopputulos on edelleen lähinnä kömpelö. Niin, ja edelleenkin salaliittotrillerin mittapuulla päähenkilöt saavat aivan liian varhain aivan liian voimakkaita liittolaisia, jotta jännitys säilyisi.

Lisäksi elokuvan ikioma ongelma on, että se ei ole enää itsenäinen teos vaan TV-sarjan jakso: se on nimittäin täysin käsittämätön kahta ensimmäistä osaa näkemättömille, tai oikeastaan kirjaa lukemattomille. Jopa kirja sentään selitti aiempia tapahtumia, tosin elokuvassa ei olisi materiaalin runsauden takia oikein tilaakaan tälle. Tarinan rönsyjä on saksittu rankalla kädellä, joten monet kohtaukset ja henkilöhahmot tulevat täysin puun takaa äkkiyllättäen ja selittämättä. Tosin leikata olisi saanut lisääkin, tai sitten pidentää: nyt Erika Bergerille lähetetyt uhkauskirjeet eivät johda mihinkään eikä niiden arvoitus edes selviä (toisin kuin kirjassa). Niin, ja ilmiselvän Anonymousin avun sijaan Plague joutuu yksin huhkimaan IT-tuen roolissa. Blomkvistin ihmeflaksi on taas kerran poistettu, minkä tähden hänestä onkin tullut lähes sivuhenkilö. Michael Nyqvist esittää muuten Mikaelia entistä enemmän parodisesti, joko tahattomasti tai tahallaan, mikä on omiaan viemään elokuvaa entistä enemmän satiirin suuntaan.

Motiiviksi katsoa elokuvaa riittää edelleen Noomi Rapacen unohtumattomasti ruumiillistama Lisbeth, tosin olisi kivempaa jos se elokuva siinä ympärillä olisi myös hyvä. Ehkä oli vain parempi, että Stieg Larsson ei saanut niitä kaikkia kymmentä Millennium-sarjan osaa valmiiksi, jos Jokisen eväät olivat levinneet käsiin jo kolmososassa. Toivottavasti sentään perikunta ymmärtää rahan voiman ja lisensoi hahmot eteenpäin – suoraan elokuviksi (tai jatkuvajuoniseksi TV-sarjaksi!) väännettynä, laadukkaiden käsikirjoitusten voimalla Lisbethin (ja muiden) seikkailuja seuraisi mielellään vaikka kuinka monta osaa, sillä hyviä tyyppejä vilisevässä henkilökaartissa on kuitenkin potentiaalia.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa osaa, niin pakkohan tämäkin on nähdä, mutta jos kiinnostus ei enää riittänyt kakkoseen, niin eipä juuri kannata vaivautua.