Tag: indie

Ninja Cheerleaders (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0972857/
Mikä tahansa oikean elokuvan genre, peukalo alas
Komediakalkkuna, peukalo ylös

Joskus pitää ihmetellä elokuvakäsikirjoittajien ajatuksenjuoksua. Kun meillä on jo high concept-idea, jossa jo sinällään olisi riittävästi sisältöä ja silmänruokaa – Ninja. Cheerleaders. – niin miksi ruveta sotkemaan pakkaa tarpeettomalla sivujuonella, etenkin kun sen takia törmätään amerikkalaisen elokuvabisneksen realiteetteihin?

Eli siis suomeksi, leffan nimihenkilöt heittävät koulu- ja ninjaopintojen ohella keikkaa strippareina, ja koko leffan pääjuoni joudutaan vääntämään käyntiin tämän alajuonen kautta. (Se, että ninjasensei vetää päivällä koko perheen itsepuolustuskursseja ja isännöi illalla strippibaaria, on puolestaan täysin loogista eksploitaatioelokuvan mittapuulla.) Mutta siis ihan oikeasti, strippareita jotka eivät riisu edes yläosaa? Ja minä kun luulin että vain Lindsay tai Natsku on tämmöinen hienohelma, ei vosukööri jonka tunnetuin nimi kiertää ammatikseen jenkkirealityjä. Eh. Omassa versiossani olisi ollut paljasta pintaa muuallakin kuin sekunnin väläyksinä väli-inserteissä jonkun muun kuin pääosan esittäjien toimesta, ja väkivaltaa enemmän, tai pikemminkin, uskottavana ja sotkuisempana. Tosin sitten ehkä ei olisi saatu George “Mr. Sulu” Takeita mukaan. Muutenkin tämä itsesensuuri on saattanut johtua siitä, että leffalle toivottiin (turhaan) teatterilevitystä, joten eksploitaation sijaan tyylilajiksi valittiin erittäin vähän pikkutuhma komedia.

No olisi edes Bitch Slap -tason sleazyilyä voinut vaatteet päällä olla, nyt oltiin Charlien enkelit/DOA -linjalla, paitsi että silmänruokaa on käsittämättömästi vähemmän ja edes sitä siistittyä väkivaltaa on niin vähän, että lopputulos muistuttaa oikeastaan enemmän DEBSiä (jossa sentään oli tyttöjen välistä kivaa jonnin verran, nyt vain pirnataan häppeliä ja implikoidaan). DEBSistä muistuttaa myös hukattu potentiaali, ja se, ettei leffassa oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Huumorikin on vähän sinne päin, ja dialogikaan nyt ei kovin nasevaa ole.

Toisaalta, elokuva riitti jollain käsittämättömällä tavalla kuitenkin viihdyttämään – siis jos odotukset kalibroi VHS-ajan B-komediaan, nimenomaan komediaan eikä eksploitaatioon. Vaikka elokuvassa on jopa roskaelokuvien harrastajan silmissä jokseenkin kaikki pielessä, nousee kokonaisuus silti osa-alueita vahvemmaksi. Kaikesta välittyy kuitenkin vilpitön innostus ja se, että elokuvaa tehtäessä on ollut hauskaa, ja tällä mitäänsanomattomien hajuttomien ja mauttomien tuotteiden aikakaudella se lienee paras kehu jota elokuvalle voi antaa.

Perinteille uskollisesti jatko-osaa pedataan lopputekstien välissä, mutta jo tämän osan julkaisu oli niin pitkäksi venynyt prosessi (teatterikierros peruttiin, mutta videollekaan ei päästetty kuin pitkän odottelun jälkeen, ja ulkomaanlevitykseen vielä pidemmän ajan kuluttua) että eipä taida moista tulla. Valitettavasti. Tarjoudun tosin ilomielin käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi kun tästä tehdään aina niin muodikas “gritty, contemporary re-imagining”.

Rubber (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1612774/
Komedia, peukalo ylös

Miten saada kaveri katsomaan elokuvaa? No totta kai referoimalla sen juoni. ”Tässä autonrengas tulee tietoiseksi ja päättää tappaa kaikki”.

Rubber on viiltävää satiiria elokuvista, niiden tekemisestä, niiden katsomisesta ja niiden kritiikistä. Mukana on jopa tapahtumia kommentoiva yleisö, sekä henkilöt itse ovat tietoisia siitä, että ovat elokuvassa. Ja kehyskertomuksena todellakin on kunnianosoitus asioille jotka tapahtuvat leffoissa ”for no fucking reason at all”, eli henkiinheräävä rengas aloittaa paranormaalien päänräjäytyskykyjensä ohella yhden kumin odysseian halki Amerikan takamaiden, josta totta kai löytyvät ne kaikki kliseisimmät arkkityypit ja miljööt, kulahtaneesta motellista alkaen.

Täysin kajahtanut huumori, josta osa syntyy siitä, että rengas käyttäytyy kuten normislasherin sarjamurhaaja käyttäytyisi, ja osa taas jatkuvasta neljännen seinän rikkomisesta, pitää suupielet virneessä kaiken aikaa. Idea riittää juuri napakkaan vajaan puolentoista tunnin kestoon, pidempi alkaisi jo ehkä puuduttaa.

Tosin Rubber on viimeistään todiste kerran jos toisenkin esittelemäni teorian puolesta, että loppujen lopuksi kaikki 2. maailmancupin jälkeinen fiktio kertoo itse asiassa holokaustista. Traagisessa kohtauksessa kun (anti)sankarirenkaamme osuu sattumalta renkaiden polttolaitoksen liepeille, ja todistaessaan voimattomana lajitoveriensa joukkotuhoa tajuaa, että hänellä on suurempikin tehtävä, nostattaa maailman kaikki vielä ehjät renkaat isäntiään vastaan.

Hey wait, it’s not the end, he’s been reincarnated as a tricycle!

Nude Nuns with Big Guns (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1352388/
Eksploitaatio, peukalo alas

Elokuva, jolla on tällainen nimi ei voi olla huono, eihän? Etenkin kun koko nunsploitaatiogenrekin on ollut kuolleena jo 30 vuotta? Ja koska tämä on tehty studiosysteemin ulkopuolella niin otsikkokaan ei tällä kertaa ehkä olisi harhaanjohtava?

Äh, ketä minä oikein yritän huijata. Tämä on ihan liiankin aidonoloinen 70-lukuhenkinen eksploitaatio, joka näkyy muun muassa siinä että Eläkeläisten sanoin “ihmiset on rumia ja haisee pahalta”, mikä on tietysti vähän ongelmallista jos leffaa yritetään myydä alastomuudella. No, parissa kohtauksessa silmiä ei särje, mutta noin muuten kaipaisi kyllä undo-toimintoa. Eksploitaation standardeillakin tarina, käsikirjoitus ja toiminnan rytmitys on täysin ala-arvoista, vaikkei näiden pitäisi olla budjetista kiinni, ja jaksan maailman tappiin asti pelata Nato Commando -kortin paitsi näiden niin myös tehosteiden osalta: ei pidä tehdä veristä kostoleffaa jos ei osata läträtä. Valaistuksesta, lavastuksesta jne. en jaksa edes alkaa, ja sen kuvankäsittelyyn kuluneen ajan ja rahankin olisi voinut käyttää paremmin jossain muualla. Osittain epäilen, että ulkoasusta on tarkoituksella tehty mahdollisimman nuhjuinen, mutta kun moinen ei enää nykyaikana toimi (vaikkei nyt miljoonabudjetteihin mentäisikään).

Eikä elokuva lopulta osaa edes päättää, ollako vakavasti otettava vaiko itseironinen: täysin kreisi perusasetelma ja ylilyödyt hahmot viittaisivat jälkimmäiseen, useampikin sangen ei-humoristinen ja ei-viihdyttävä törkyilykohtaus edelliseen. Amerikkalaisen sensuurijärjestelmän kaksinaismoralistisuuden satirisointikin onnistui Teethissä kilometrin verran paremmin ja hienovaraisemmin, tämän pätkän kontribuointi keskusteluun on jotta irtiammuttua pippeliä voidaan heilutella minuuttitolkulla ja vaikka zoomata siihen, mutta näkymät lemmentunneliin pitää blokata kuvan etualalle strategisesti sijoitetulla esineellä. Ei, minä en naura.

Sinällään sääli, jos tämän rainan perusidea yhdistettäisiin Bitch Slapin tuotantoarvoihin (voisin silloin jopa hyväksyä tiukemman sensuurin), voitaisiin puhua jokseenkin täydellisestä kokonaisapteekista. Nykymuodossaan tästä irtoaa parit naurahdukset – lähinnä katolisen kirkon kustannuksella – mutta muuten on lähinnä masentavaa ajanhukkaa. No, yksi hyvä puolikin tämän katsomisessa oli: Machetea arvostaa tämän jälkeen aivan uusin silmin.

Ukkonen (2001) / Maxmillian Tarzan (1999)

http://www.imdb.com/title/tt0307604/
http://www.imdb.com/title/tt0399336/
Toiminta, radioaktiivinen peukalo ylös

Rare Exports on vieläkin näkemättä. Sillä aikaa pukki kantoi ohjaaja Jalmari Helanderin varhaistuotoksia, miehen ensimmäisen ja kolmannen lyhytelokuvan DVD:lllä.

Ukkonen on ihastuttavan tyylitietoista supersankari- ja toimintaelokuvaparodiaa. On kuin palaisi kotiin, tuttujen tarinaelementtien ja kuvakulmien äärelle. Kaikkea selostaa hykerryttävän pateettis-melodramaattinen kertojanääni. “Radioaktiivinen ihminen on aina yksin.” Supervoimat saaneen yksinäisen kostajan väkivallan sävyttämässä odysseiassa on vastustamatonta vetoa, ja reilun parinkymmenen minuutin kesto tuntuu aivan liian lyhyeltä.

Maxmillian Tarzan puolestaan on vielä pienimuotoisempi kymmenen minuutin rypistys, jossa (ilmeisesti) vuoden 1999 Korsosta käsin toimiva aikamatkustaja kiertää aikakaudesta toiseen tappamassa lössiä. Vuonna 5053 hän ottaa yhteen poliisin ja armeijan kanssa kera toimintaelokuvien asevalikoiman uuden kuninkaan, gatling-haulikon. Miksei kukaan ole aiemmin keksinyt mitään näin ylivertaista? Lisäbonusta ropisee filosofisesta pohdinnasta kuin ihmeen kaupalla 3000 vuotta säilyneen Tarzan-sarjakuvan äärellä.

Toivottavasti Hollywoodin rahakirstuja vartioivat Zürichin maahiset antavat miehelle äkkiä tsiljardi dollaria ja vapaat kädet. Näillä premisseillä ei voi syntyä muuta kuin Parhautta.

Angel of Death (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1269734/
Indie, peukalo ylös
Toiminta, peukalo alas

Alunperin nettijatkikseksi tehty indie-toimintahalpis tuo positiivisella tavalla mieleen ”huoltoasema-actionit” ajalta, kun Van Dammella ja Seagalillakin oli vielä ihan oikea ura. Asennevammainen antisankari ja nihilistinen maailma kun ovat ”tällaisina aikoina” harvinaista herkkua toimintaelokuvissa(kin). Tosin halpistaustasta johtuen toimintaa on kovin vähänlaisesti ja pienimuotoisesti, ja genre huomioiden liian moni tapoista on turhan siistitty. Sensuurimörön pelkoko tämän saneli, vai onko biopolttoainevillitys aiheuttanut mustaherukkamehun hintapiikin tai saako sianveren käytöstä nykään fatwan? Sentään ”novelty killingejä” on muistettu ottaa mukaan.

Reklamaatio-osastolla tosin todetaan, että b-elokuvan mittapuullakin dialogi on karmeaa ja näyttelijätyö sinne päin. Kuvaa on myös saturoitu turhan paljon, niin etää muutamasta otoksesta ei meinaa saada enää selvää. Vaikka yrmy asenne pelastaakin paljon, niin silti jotenkin yleinen ponnettomuus vaivaa koko teosta kauttaaltaan.

Ihan pätevä Hollywood-käyntikortti, mut elokuvana olisi ollut vielä paljon petrattavaa. Jättää kuitenkin halun nähdä lisää samalta ohjaajalta (mutta ei silti saa vielä motivoitua minua miehen päätyönään käsikirjoittamia sarjakuvia lukemaan). Mutta rehellisesti sanottuna, oikeastaan vain toimintaelokuvan harrastajien kannattaa tsekata tämä nimenomainen teos, muilta tämä menee enemmän tai vähemmän ohisektoriin.

Inquisitor (1996)

Lelumainos, peukalo alas

Warhammer 40,000-fanien “iloksi” on nettiin ilmaantunut näköjään myös Games Workshopin taannoinen virallinen näkemys aiheesta vuodelta 1996, lyhytelokuva Inquisitor. Sekä trailerit pätkistä Hive Infestation ja Blood for the Blood God. Täytyy sanoa, että Damnatus (arvostelu alla) on, ei eri planeetalta, vaan suorastaan eri galaksista…

Inquisitor on aika puhdasta camppia. Suurin osa puolituntisesta kuluu hassuun naamanvääntelyyn. Mariinit ovat “vähän” pahvisen näköisiä, ja pääpahis, Khornen demoni, aikas nolo. Puhumattakaan siitä, että sahakirvestä heiluttava berserkki ryntää vihollisen kimppuun…. …hitaasti puolelta toiselle vaappuen. Tehostebudjetti loppuikin sitten Juggernautin kohdalla, josta näkyy vain pää. Nii, ja avaruusjaksot on rumia.

Hive Infestationissa on sitten vähän paremman näköisiä Terminator-haarniskoita, mutta genestealerit ovat mallia “hellyttävä”, ja kappas, nekin löntystävät hitaasti puolelta toiselle vaappuen, ja Maguskin osaa naamanvääntelyn! Blood for the Blood Godissa sit ois iki-ihQja örkkejä, mut mitvit, nehän ei puhukaan itälontoolaisten jalkapallohuligaanien tapaan, vaan murisevat, ja se tekstitetään kirjakielelle, eikä duunarienglanniksi? Nekin vaappuvat hassusti puolelta toiselle (ilmeisesti vaahtomuovipuku ja lateksimaski haittaavat liikkumista ilman että mistään puvusta olisi osattu tehdä liikkumista tukevaa), ja taas yksi inkvisiittori, jonka silmälappu on pudota paikaltaan, osaa irvistellä. Kierrätetty berserkkikin muistaa posettaa kameralle ja murista hitaasti leffan nimen.

Näistä kyllä käy selkeästi ilmi GW:n 90-luvun lopun harharetki koko perheen hassunhauskaan maailmaan, nyttemmin sentään vanhaa synkkyyttä ja pitkiä taustatarinoitakin on pyritty palauttamaan. Filminpätkät kun meinaan ovat selkeästi luokkaa “10-vuotias ruinaa tämän jälkeen isi osta toi”.

EDIT: GW on vainonnut alkuperäiset linkit pois ja jäljellä on vain lähes mustavalkoiselta näyttävä VHS-ripiksikin harvinaisen huonolaatuinen kopio, joka on omiaan viemään katsojan mielenterveyden (aihepiiriin sopivasti tosin).

Damnatus: The Enemy Within / Damnatus: Der Feind im Innern (2007)

http://www.damnatus.com/
Scifi/fantasia/kauhu, pollice verso super

In the grim darkness of the far future, there is only war!

Jaa mikä Damnatus? No tietysti vuodesta 2003 asti tekeillä ollut fanifilmi Games Workshopin Warhammer 40,000-miniatyyripelin maailmasta. Pikajohdatuksena taustatarinaan, 41. vuosituhannella galaksin halki levittäytynyt ihmiskunta on järjestäytynyt umpifasistiseksi teokraattiseksi Imperiumiksi, mutta vaihtoehdot olisivat paljon pahempia, sillä vihamieliset muukalaisrodut ja tuonpuoleisesta höökivät Kaaoksen demonit ovat koko ajan pyyhkäisemässä ihmiset pois tieltään. Valtakunnan sisällä järjestystä ylläpitää Inkvisitio, jolla on historiallista esikuvaansakin laajemmat valtuudet…

…vähän niin kuin GW:n lakiosastolla, joka kesällä 2007 elokuvan viimein valmistuttua veti herneen nenäänsä elokuvan tekomaan eli Saksan tekijänoikeuslaista. Tekijät kun olisivat ilomielin luovuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet GW:lle, mutta Saksan (kuten myös Suomen ja useimpien “mannermaista” oikeusperinnettä noudattavien maiden – toisin kuin anglosaksisten maiden) tekijänoikeuslain mukaan alkuperäisellä tekijällä säilyy tahdosta riippumaton “luojaoikeus”, oikeus tulla mainituksi teoksen luojana. Tämä ei käynyt GW:n inkvisiittorilakimiehille, joiden paranoidisessa mielessä liikkui (perusteeton) ajatus siitä, että faniporukka nahkahousumaasta saisi tätä kautta oikeudet koko Warhammer 40K:n maailmaaan, joten oikeustoimien ja miljoonakorvausten uhalla GW kielsi julkaisemasta tai näyttämästä jo valmista kokoillan elokuvaa yhtään missään edes ilmaiseksi. Edes fanien masinoima “FREE DAMNATUS” -kampanja T-paitoineen ja protesteineen GW:n harrastekaupoissa ei auttanut. Keisarin tahto tapahtukoon.

Mutta jos se on olemassa, niin Anonymous löytää keinot sen levittämiseen. Ja tässä tapauksessa ei tarvinnut edes turvautua mihinkään kovin monimutkaiseen operaatioon. GW kun oli kuitenkin sen verran höveli, että elokuvan tekoon osaa ottaneet saivat nähdä sen, ja saivat hallussapitää DVD-kopioita. “Osaa ottaneiden” joukko kattoi luonnollisesti pikkuserkun kummin kaimatkin, ja eräänä joulukuun päivänä 2008 eräs heistä huusi “Hiio-hoi!” ja seilasi länsinaapurimme Piraattivalkamaan. Vaikka alkuperäinen jakaja säikähtikin yllään pörrääviä mustia helikoptereita ja tuhosi torrentin, löytää elokuvan kopioita edelleen jaossa ei-julkisilta trackereilta, joissa se leviää hitaasti mutta varmasti ihmiskunnan tietoisuuteen.

Mutta suoraan sanottuna – ja elokuvan nähtyäni – GW ampui itseään pahemman kerran jalkaan. Vaikka elokuvasta näkee välillä, että se on harrastajatyötä – valaistus on kökköä, filmi sumenee välillä, äänityksen tasot seilaavat eestaas (tosin strateginen kiintolevyrikko hävitti kertaalleen jo valmiin äänimixin ja jälkituotanto on saatettu tahallaankin jättää kesken em. kiistan takia), usean vuoden aikana kuvattua materiaalia ei aina ole saumattomasti saatu yhteensovitettua, toimintakohtaukset ovat vähän sinne päin, CGI vaihtelee 90-luvun kotitietokonedemojen tasosta ILM-tasoiseen – niin siitä huolimatta kyseessä on todella koukuttava scifi-kauhuilu jossa on tunnelmaa vaikka sahamiekalla leikattavaksi. Minkä tilaisuuden GW menettikään koukuttaa ihmisiä tämän avulla vaikkapa edes 40K:n maailmaan sijoittuvia kirjoja lukemaan, vaikkei miniatyyrien maalaaminen kiinnostaisikaan!

Muutaman minuutin intro on juuri sopiva: maailmasta selitetään vain olennaisimmat perusteet, ei koko 20+ vuoden aikana kertynyttä piitkää ja monimutkaista taustatarinaa. Mörisevä kertojanäänikin sopii jotenkin tunnelmaan, vaikka onkin jo campin rajamailla. Ilahduttavasti (tosin budjetin seurauksena) keskipisteessä eivät ole myöskään geneettisesti muokatut supersoturit, vaan (kohtalaisen) tavalliset ihmiset. Inkvisition agentti on komennettu putsaamaan kerettiläisten joukkokokous erään Imperiumin maailman “kennokaupungin” (no, puoli planeettaa peittävän häkkyrän) uumenista, ja apureikseen hän pakkovärvää kolme entistä Keisarillisen Kaartin jermua, puoliksi koneeksi muuttuneen konepapin ja söpön psionikkonoviisin. Luonnollisesti kaikki ei mene ihan putkeen, ja pian alkaa oikeasti jännittävä kissa ja hiiri -leikki raunioiden syövereissä.

Vaikka äsken vähän ulkonäköä dissasinkin, niin se on silti erittäin hieno. Fanit tikahtuvat onnesta yksityiskohtien määrään, mutta maallikkokin saa silmät ja korvat täyteen sense of wonderia puhtaimmillaan. (Tosin Sormustarun ensimmäisestä osasta on suoraan varastettu Morian valtaistuinsali -kamera-ajo sankarijoukon saapuessa valtavaan tehdashalliin.) Myös tapahtumapaikka, valtavan kaupunkirakennelman maanalaiset osat joita on käyty filmaamassa vanhoissa tehtaissa ja bunkkereissa sun muissa, on 40K:ta tunnelmallisimmillaan ja aidoimmillaan: pimeää, likaista, raunioita, Paha vaanii minkä tahansa kulman takana, mikään ei ole sitä miltä näyttää ja mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Liikaa spoilaamatta, myös näyt tuonpuoleisesta ovat käsittämättömän upeita.

Näyttelijätyö vaihtelee, pari kohtausta menee penkin alle mutta ratkaisevat kohtaukset hoituvat mallikkaasti. Juoni ei hirveästi yllätä omaperäisyydellään, mutta toimii kuitenkin, erityisesti maailmaan sopiva tyly lopetus. Plus se, että kaikki näyttelijät ovat tuntemattomia, saa katsojan oikeasti jännittämään mikä kukin on miehiään ja mitä kenellekin käy. Leffaa varten sävelletty musiikki on kautta linjan uskomattoman hyvän kuuloista, ja leffan kotisivuilta voi imuroida soundtrackin ihan laillisesti. Myös leffassa puhuttu saksa sopii houreisen goottiscifin tunnelmaan kuin nakutettu.

Siinä missä Star Wreck oli teekkarihuumorin kyllästämä parodia ja Nato Commando itsetietoista roskaa, Damnatus menisi läpi jo ihan oikeasta, vakavasta elokuvasta, jopa ilman Warhammer-kytköstä, ja on vieläpä oikeasti positiivinen elokuvaelämys. (Huvittavaa kyllä – tässä on oikeasti paras “pelielokuva” ikinä!) Kun ulkoasu on virheineenkin parempi kuin keskiverrossa SciFi Originals -TV-elokuvassa ja kaikki muukin toimii, niin indie-elokuvan uusi johtotähti olisi ollut tässä. Tai on edelleen, jos vain uskaltaa sukeltaa vertaisverkkojen syövereihin. Damnatus on sen arvoinen.

You will either sacrifice yourself, or you will be sacrificed.

Zombies! Zombies! Zombies! – Strippers vs. Zombies (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0906788/
Kauhu, peukalo alas
Eksploitaatio, peukalo ylös

Aluksi varoituksen sana. Elokuva on millä tahansa mittarilla mitattuna niin käsittämättömän kammottava, että Uwe Bollin itsensä vertaaminen Sergio Leoneen ja Andrei Tarkovskiin kuulostaa jo vähättelyltä. Toisaalta, elokuva suorastaan rypee huonoudessaan, joten paatunut roskaelokuvan harrastaja alkaa jollain käsittämättömällä tavalla viihtyä. Kököt splättäysefektit, itsetarkoituksellinen toppien luiskahtelu paikaltaan, ja korni dialogi joka huipentuu onelineriin “Enough is enough! I’ve had it with these motherfucking zombies in this motherfucking strip club!”. Eihän tästä voi kuin pitää.

Mistä tuleekin mieleen, hämäävästi lähes samanniminen Zombie Strippers! yritti epätoivoisesti olla oikea elokuva, mutta epäonnistui surkeasti. Samasta aiheesta tämä on paljon hauskempi (ja enemmän nähtävää tarjoava) tulkinta.

Dead Snow / Død snø (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1278340/
Zombie/komedia, peukalo ylös ettei sitä ylletä puremaan

Leffa tempaa mukaansa tehokkaalla johdantojaksolla, jossa uhrin pako natsizombeilta on rytmitetty Griegin Vuorenkuninkaan salissa tahtiin. Seuraa varsinainen pohjustus, joka ei yritäkään olla mitään omaperäistä: joukko nuoria matkaa syrjäiselle mökille ördäämään, paikallinen vanhus varoittaa Pahasta, varoituksia ei kuunnella, vaan juodaan ja sekstataan vaikka löydetäänkin Kirottu Esine ™, ja sitten alkaakin tapahtua. Vaan nytpä ei olekaan mikään joukko random-kellarimörköja asialla, vaan kokonainen tuntureille ammoin jäätynyt SS-Einsatzkommando!

Leffan tekijät ovat selkeästi kauhuleffojen faneja, sillä pieteettisyydellä genren muotoa kunnioitetaan. Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään, alkaen yhden hahmon Braindead-t-paidasta ja päätyen itsetarkoitukselliseen Evil Deadille kuittailuun. Luonnollisesti alan perustyökaluun eli moottorisahaankin päästään turvautumaan, ja kun Jonsered pärähtää käyntiin ja syöksytään epäkuolleiden laumaan, alkaa soimaan iloinen kitarapoppi.

Elokuva ei siis yritäkään olla haudanvakava, vaan splatter-henkinen kauhukomedia. Ilahduttavasti kuvaa ei nyt myöskään saturoida vaan Norjan tunturien valo pääsee oikeuksiinsa. Kliseisyydestään huolimatta (johtuen?) Død snø onkin lajinsa parhaimpia edustajia, ja varsinkin lopun veripalttukekkereissä on sellaista menoa ja meininkiä ettei moista ole nähty sitten alan klassikkojen. Superbonukset moottorikelkan luovasta käytöstä sekä asianmukaisesta lopetuksesta.

Outpost (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0892899/
Zombie, peukalo teleporttaa alas

No sitten seuraava yrittäjä suuressa natsizombispesiaalissani. Juonentapaisena joukko palkkiksia, jotka ilmeisesti ottivat maittensa inteistä lähtiessään asepuvut mukaansa jotta kaikkien aselaji ja kansallisuus kävisi selväksi, ottaa keikan hämäräperäiseltä sedältä, ja tupsahtaa bunkkeriin jossa SS teki aikanaan hämäriä kokeita “yhtenäisellä kenttäteorialla”. Lopputuloksena kuolemattomat natsit ilmestyvät tyhjästä ja alkavat harventaa porukkaa. Kuva on saturoitu niiiiin tuoreen tuntuisesti lähes mustavalkoiseksi, mikä peittää myös osin budjetin pienuutta. Lisäksi tuotetta vaivaa yleinen ponnettomuus ja tylsyys (liikaa aikaa käytetään sen härpättigeneraattorin kanssa nysväämiseen), vaikka perussäikyttelyt ja Aliensin rippaaminen onkin hallussa.