OneChanbara: The Movie (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1192613/
Splatter, peukalo alas

Jos pelin alaotsikko on ulkomaanlevityksessä “Bikini Samurai Squad”, sen ainoana sisältönä on zombinmuussauksen lisäksi sankarittarien varustelu aina vain niukemmilla fetissivaatteilla, ja siihen perustuvan leffan pääosaan on castattu kolme AV-tähtöstä, niin lopputulos ei voi olla muuta kuin sitä parhautta? Eihän?

Väärin arvattu, maailman parhailla premisseillä liikkeelle lähtevä leffa, jolla oli saumat päräyttävimmäksi pelifilmatisoinniksi ikuna, hukkaa potentiaalinsa täysin. Pelkät kameran linssin tahriviksi CGI-veripilviksi salamannopeilla leikkauksilla mössähtävät zombit eivät riitä zombimätössä: pienestä budjetista huolimatta parempaan olisi pitänyt päästä, vrt. klassinen Braindead tai tuoreempi Død snø. Ja kun kerran ruudulla kerran on AV-tähtösiä, niin vartalon kurveja saisi kyllä sitten esitellä koko rahalla. On se, on se semmoinen pieni budjetti, mutta eikö raha riittänyt jumankekka edes valaistukseen tai herkemmällä kennolla varustettuun digikameraan? Päivälläkin on hämärää kuin Karigasniemellä kaamosaikaan ja yöotoksista ei saa enää mitään selvää, no varmaan kökköisä efektityö peittyy näin paremmin, mutta ei silti ole kivaa tihrustaa.

Ja mitvit, videopelien suoraviivaisen tekosyyjuonen tilalle on taas värkätty jotain ihme traumaattisia takaumia ja katkeraa sisarusten välistä kaunaa? Onko tämä joku lakisääteinen juttu Jaappanissa? Ei juoni toimi kuitenkaan, ja nyt se vain vie tarpeettomasti tilaa toiminnalta, etenkin kun kestoa ei ole kuin vähän päälle tunti. Ja sitä läskiä ja äärimmäisen ärsyttävää comic reliefiä (ei mukana pelissä) olisi kyllä saanut miettiä kahteenkin kertaan, ja miten helvetissä em. pelleä lukuun ottamatta tunnelmasta on viritetty melankolisen alakuloinen, kun kerrankin olisi ollut tilaisuus räävittömään revitykseen? Noin muutenkin leffan rytmitys on totaalisen pielessä ja minkäänlaista jännitettä tai tarinan kaarta ei pääse vahingossakaan syntymään. Mikä ei toiaalta haittaisi, jos edes visuaalinen puoli ja toiminta olisivat kunnossa.

No, onneksi japani-splatter-pyhimys Nishimura-sanilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, ja miehen Helldriver tulee satavarmasti pyyhkimään tämän pettymyksen mielestäni jahka saan lad… hankittua ja katsottua sen.

Hard Revenge, Milly (2008) & Hard Revenge, Milly: Bloody Battle (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1483385/
http://www.imdb.com/title/tt1468324/
Eksploitaatio, peukalo alas

Oi voi. Tähän kaksikkoon kohdistui Elitistin arvostelun perusteella todella kovat odotukset. Niinpä pudotus todellisuuteen onkin todella kova.

Ykkönen on lyhäriksikin pelkistetty. Juonta ei ole käytännössä lainkaan, tai no onhan siinä alkuasetelma: perinteisessä post-apomaisemassa riehuva lakisääteinen psykojengi tappoi Millyn perheen (epäkorrektismi-bonusta moukarinheitosta palavalla vauvalla) ja silpoi tämän melkein hengiltä, mutta tuntematon hyväntekijä teki Millystä kyborgin jolla on haulikko reidessä ja lihanleikkaajarobotti rintakehässä. Ja nyt Milly tappaa jengin. Välissä sitten hukataan arvokkaita minuutteja siihen, että luodaan melankolista tunnelmaa istuskelemalla paikallaan, mikä luo turhan ison kontrastin siihen että jengi on splatter-komedialle tyypillisesti totaalisen ylinäytelty. Millyä esittävä Miki Mizuno taas selkeästi näyttelee kuin olisi vakavassa elokuvassa. WAT. Lisätään päälle kotijumalani Yoshihiro Nishimuran loihtimat verisuihkut, totaalisen absurdit tapot ja pimahtanutta huumoria, ja, niin, mitä? Ei vain silti toimi. Lisäksi leffa on selkeästi tehty kengännauhabudjetilla, koska tapahtumapaikkojakin on tasan yksi. Nallekarhuun piilotettu veitsi oli tosin kiva tatsi.

Hieman pidempi kakkonen sentään käyttää jo useampaa tapahtumapaikkaa, ja ihan lavasteitakin on tehty, tosin ei siinäkään ole juonta kuin nimeksi. Ykkösessä fileroidun jengin pääpahiksen miesrakastaja omine jengeineen jahtaa Millyä, ja samaisen pääpahisvainajan jengissä heiluneen velipuolivainajan tyttöystävä pyytää Millyltä apua kostaakseen hänelle tuntemattomaksi jääneelle rakkaansa tappajalle (eli siis Millylle). Mutta voi! Melankolista tunnelmointia on nyt entistä enemmän, ja siihen istuu kovin huonosti splatter-väkivalta tai kreisit sivuhahmot, kuten pääpahiksena häärivä elämää suurempi nahkahomo tai Millyä kokoon parsiva hihittävä hullu tohtori. Budjetin kasvun näkee myös siitä, että splättäystä ja Nishimuran tavaramerkkiverisuihkuja on mukana entistä enemmän ja entistä mielikuvituksellisemmin. Mistä pitää kyllä kakkosta kehua varauksetta on taistelukoreografia, ja etenkin taistelukohtausten leikkaus ja kuvaus: salamannopea ja sulava toiminta säilyy koko ajan ruudulla ja katsoja pysyy tapahtumien kärryillä, mitä ei idän eikä lännen mätöissäkään näin post-Matrix-aikoina kovin usein tahdota osata. Siitä huolimatta, tämäkään ei tunnu oikealta elokuvalta: dialogia on vähänlaisesti, niiden taistelujen lisäksi ei tapahdu paljon mitään, ja jälleen vakavan draaman sotkeminen splatterkomediaan tökkii todella pahasti niin että kokonaisuus on paljon paljon vähemmän kuin osiensa summa. Loppukin on vähän WTF? Toisaalta avoin, toisaalta lopullinen. En saa selvää. Tosin tälläkin kertaa bonusta kekseliäästä aseesta, nunchakuihin piilotetuista konepistooleista (ja olihan se kahdesta pampusta koottava haulikkokin vänkä).

Wanhaan Bad Tasteen vertailu olisi niin kulunutta, että suositaan suomalaista: Nato Commandokin vie tätä kaksikkoa kuin litran mittaa.

RoboGeisha (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1381512/
Eksploitaatio, peukalo varovasti ylös

Japani-splatter on kovasti nousussa, kiitos genren kummisedän, efektimies Yoshihiro Nishimuran, joka on noin vuosikymmenen ajan huseerannut useimpien nousevan auringon maan veripalttukuvien kulisseissa. Länsimarkkinoille pää aukesi viimein vuonna 2008 päräyttävän The Machine Girlin myötä, jossa Nishimura yhdisti voimansa tuotteliaan eksploitaatio- ja aikuisviihdeohjaaja Noburu Iguchin kanssa. Älyvapaa turboahdettu kostotarina löysi faninsa, ja sen jälkeisiä teoksia on alkanut jo pitkänenäinen gaijinkin löytämään ilman voodoo-rituaaleja. Ja onpa länsimaista elokuvakulttuuria tuulettamaan saatu jo J-splatteriin erikoistunut levitysyhtiökin, Sushi Typhoon.

Nyt ovat Nishimura ja Iguchi jälleen yhteisellä asialla, mutta siinä missä edellinen yhteistyöprojekti oli selkeästi toimintaelokuva, on tämän elokuvan genren määrittely totaalinen mahdottomuus saarivaltakunnan ulkopuolella. Osapuilleen kyseessä olisi kai “draaman ja slapstick-komedian välillä pomppiva tarina sisarkateudesta ryyditettynä splatter-henkisillä taistelukohtauksilla”. Tosin tällä on hintansa: tarina ja tunnelma ei pysy lainkaan samalla lailla kasassa kuin jo mainitussa The Machine Girlissa tai Vampire Girl vs. Frankenstein Girlissa (joka puolestaan oli tarkkarajainen lukiolaiselokuvan parodia), vaan nyt ollaan enemmänkin Tokyo Gore Policen tapaan ampumassa hehtaaripyssyllä ja toteuttamassa kaikki mahdolliset älyvapaat ideat, koska ne voidaan toteuttaa. Juonentapaisena (?) erottuu tällä kertaa kahden geishaksi pyrkivän sisaruksen pakkovärvääminen biomekaanisiksi salamurhaajiksi kilahtaneen megakorporaation palvelukseen, joka pyrkii puhdistamaan Japanin politiikan ja talouselämän saastasta.

Tarkkasilmäisimmät konnossöörit huomaavat välittömästi, että vaikka kurkkuja leikataan, veri suihkuaa painepesurista ja hapolla poltetaan naama irkipoies, on väkivalta kovin kesyä tämän genren muihin tarjoikkaisiin nähden, onhan kyseessä ensisijaisesti (ilmeisesti?) komedia, mutta siinä määrin reipasta, että missä muussa maassa tahansa tämä olisi ollut satavarmasti K-18, eikä suinkaan K-12 kuten Japanissa. Tai no, ehkä Amerikassa, koska siellä väkivaltahan on (etenkin koomisena) koko perheen viihdettä, tärkeintähän sikäläiselle sensorille on että tässä ei näy tissejä, vain parit pikkupöksyt.

Mistä tuleekin mieleeni, koska asiayhteydestään irroitettuna mikä tahansa juttu kuulostaa raflaavammalta, niin voin jo kuvitella sieluni silmin, mitä otsikoita keltaväriä käyttävät laatujournalistit Suomessakin eräästäkin kohtauksesta saisivat: koulupukuihin naamioituneet salamurhaajageishat kohtaavat samuraitamineissa kulkevan yakuzapomon ja hänen robottivartijansa. No, keikka ei mene kovin hyvin, vaan sai-sai-sai-samurai pääsee tuikkaamaan katanalla yhtä tytöistä hameen alle. Valkoisista pöksyistä poksahtaa verisuihku kera valituksen “Ei sinne! Olen vielä…”

Ihan kaikki japanilainen huumori ei tosin aukea länkkärikatsojalle, eikä yleinen hajanaisuus auta asiaa, varsinkin kun itse pääasia eli rujo ja raajoja ruhjova väkivalta on blandattu, ei onneksi kuitenkaan länsitasolle. Kuitenkin, leffa ei sentään petä odotuksia vaan tarjoaa reilun puolentoista tunnin kestonsa aikana sen verran monta nauruntyrskähdystä ja totaalista WTFIGO? hetkeä, että genren ystävä kuitenkin viihtyy ja kohottaa peukalonsa varovasti ylöspäin, kunhan muistaa että parempaakin on nähty (ks. edellä mainittu kolmikko). Sikälikin, leffa alkaa olla jo enemmänkin (katsojan vaiko tekijöiden, mene ja tiedä) sairaskertomus kuin oikea elokuva, mutta lopulta se on ihan sama niin kauan kuin tämmöistä turboahdettua tykitystä piisaa. Wig napalm!

Vampire Girl vs. Frankenstein Girl / Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1425928/
Splatter, peukalo ruuvattu ylös

Japanin-splatteria on vaivannut tähän asti juonen puute, sekä tyylilajin vaihtelu. Nyt tyylilajina on selkeästi kreisikomedia ja juonikin on edes jotenkin järkevä, plus siinä on ihan näppärä twisti. Ei sillä juonella tosin Oscaria voiteta, mutta sentään siinä on jo perinteistä viiden pennin freudilaista kauhuelokuvasymboliikkaa: goottilolitajengin johtaja menettää luokan tavoitelluimman pojan hiljaiselle vaihto-oppilaalle, joka onkin oikeasti satoja vuosia vanha vamppuuri, arvattavan fataalein seurauksin. Onneksi vararehtori-isäpappa harrastaa voodootamineissaan koulun kellarissa himokkaan kouluterveydenhoitajan muiluttamien kuolleiden oppilaiden palasiksi leikkelyä ja henkiinherättämistä, ja truuttaamalla vähän puolivahingossa saatua vampyyriverta palasista harsitun kalmon suoniin maistuu taas meno.

Luonnollisesti jokainen hahmo on toinen toistaan pähkähullumpi. Niin, ja väkivalta on aina vain rujompaa ja surrealistisempaa. Jo avauskohtauksessa vampyyritar puree kokoonharsitulta kalmolta naaman irkipoies. Kehon modaaminen entistä rujommaksi on myös entistä mielikuvituksellisempaa. Lisäksi naureskellaan japanilaiselle nuorisokulttuurille (goottilolitat, wannabe-afroamerikkalaiset ja sillai) sekä fetisseille (koulupuvut, sairaanhoitajat, jne.)

Nishimura-san se vain parantaa tahtiaan. Jo The Machine Girl oli huima, Tokyo Gore Police juoneltaan kökköinen mutta sitäkin houreisempi, ja tämä yhdistää niiden parhaat puolet, niin miten pahasti mielenterveyttä vaurioittava kokemus jo trailerinsa perusteella täysin hervoton RoboGeisha tuleekaan olemaan?

En yksinkertaisesti muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa leffassa. Ai niin, ja koska tämä perustuu mangaan niin tämähän on vuoden paras sarjisleffa, koska Watchmenhan on tekijöidensä mukaan “kuvitettu romaani”

The Dragon Lives Again / Deadly Hands of Kung Fu / Li san jiao wei zhen di yu men (1977)

http://www.imdb.com/title/tt0165362/
Bruceploitaatio, hujaa!-huuto kohoaa korkeuksiin

I don’t know what they’re smoking but I want lots of it, too. Miksei tällaisia leffoja enää tehdä? Tosin The Machine Girlistä ja Tokyo Gore Policesta tuttu tehostemies Nishimura-san nousevan auringon maasta pääsee ainakin hulluusfaktorilla lähelle.

Bruce Lee (jota esittää “Bruce Leung”) kuolla kupsahtaa ennen aikojaan ja herää manan majoilta nuntsakut terhakkaasti tanassa. Perustettuaan kungfu-dojon epäilyttävän paljon hongkongilaisesta kungfu-elokuvasta tuttua kiinalaista pikkukaupunkia muistuttavaan manalaan hän saa selville, jotta Manaajan johtama salaliitto aikoo laittaa Emmanuellen jörnimään Lusifeeruksen (tai kiinalaisittain “manalan kuninkaan”) hengiltä. Sehän ei käy päinsä, koska vain pääpiru voi palauttaa hänet takaisin elävien kirjoihin, joten “Bruce” kerää kokoon kaverinsa Yksikätisen Miekkailijan, Kung Fu -TV-sarjasta tutun Cainen (huvittavasti Carradinen sijaan tällä kertaa oikea kiinalainen roolissa) ja Kippari-Kallen (jepjep), ja lähtee vetämään Manaajan itsensä lisäksi Zatoichia, James Bondia, Kummisetää, The Man With No Namea, Draculaa, ja epälukuista määrää luurankoja ja muumioita kuonoon. (Kyllä. Luit oikein.)

Ns. kliimaksina Kalle on ottamassa turpiinsa laumalta muumioita, kunnes tyhjästä ilmestyy pinaattipurkki, jonka sisältö perinteisesti ängetään (etovan naturalistisesti) naamaan, ja kohta tutun melodian säestyksellä kuuluu hujuu-huutoja ja mäiskettä ja kaapukansa lentää ketarat ojossa. Tuut-tuut!

Ravistetaan ja sekoitetaan, sekä etenkin lisätään maitorauhasia maun mukaan (eli itsetarkoituksellisesti joka toiseen kohtaukseen sitä tahtia että Vihreiden naiskansanedustajat kirjoittavat myllykirjeitä jo viiden minuutin jälkeen). Nautitaan mielellään Akvavitixin taikajuoman saattelemana pysyvien hermostovaurioiden välttämiseksi.

Tokyo Gore Police / Tôkyô zankoku keisatsu (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1183732/
Eksploitaatio, peukalo ylös

Jos joku päättäisi joskus tehdä elokuvan /b/:stä, se olisi jotakuinkin tällainen:

  • Ylenmäärin rujoa väkivaltaa ja verellä läträystä
  • Itsetarkoituksellista alastomuutta
  • Totaalisen pimahtanutta huumoria
  • Saab 900 Turbo
  • Kökköä kuvankäsittelyä
  • Täysin käsittämätön
  • Jättää elinikäiset henkiset arvet
  • Ja kuitenkaan et voi olla katsomatta

Neon Genesis Evangelion / Shin sheiki evangerion (1995)

http://www.imdb.com/title/tt0112159/
Scifi, hourupeukalo suuntaan jonka kuvittelee olevan ylös

Aloin katsomaan viimein ostamaani Neon Genesis Evangelion -pakettia. Muistikuvat taannoiselta TV-esityskiertueelta olivat oikeita: jo alkujaksoista lähtien tuli selväksi, että suunnitteilla oleva ikuisuusprojektina pyörivä Hollywood-elokuvatrilogiaremake ei tule ikinä toimimaan.

Ei, en nitkuta siitä, että (useimmat) henkilöt eivät enää olisi japanilaisia, lapsia vanhennettaisiin 18-vuotiaiksi (itsestäänselvyys, muuten kukkahattutätien raivotautinen lauma polttaisi leffateatterit –tai sitten sisältöön pitäisi kajota vielä oletettuakin raskaammalla kädellä), tai Toinen Osuma tapahtuisi muutamaa vuotta ensi-iltapäivän jälkeen vuoden 2000 sijaan, tai että Renault Alpinen sijaan näkyisi eniten maksaneen sponsorin uutuussporttikaara. Nämä kaikki kun ovat melko lailla sivuseikkoja (joskin tietyt jutut johtuvat juuri japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, mutta antaa olla).

Sen sijaan jo alkujaksoissa päälle hyökkää sellainen määrä uskonnollisia, filosofisia, psykologisia, mytologisia, poliittisia, salaliittoteoreettisia ja populaarikulttuuriviittauksia että heikompaa hirvittää. Jatkuvasti on WTF? hetkiä, joita ei edes yritetä selittää (enkä nyt puhu edes houruisesta finaalijaksosta tai sen “järjellisemmästä” versiosta End of Evangelion). Kuvakulmat ovat välillä sitä sorttia, että Sam Raimiltakin putoaa purkka suusta, ja muutenkin visuaalinen ilme pyrkii monestikin taiteellisini sommitelmiin joita valkokankaalle jaksaisi pykätä vain nyt jo koiranputkea puskeva Kubrick. Konstailematon suhtautuminen seksuaalisuuteen. Ja kaiken tämän keskellä itsetietoisen itseironinen ote: “seuraavassa jaksossa fan serviceä”.

Saa siitä live-adaptaatiosta ehkä kivan mechamätön Transformersien kanssa kilpailemaan, mutta NGE:n kanssa sillä tulee olemaan yhteistä lähinnä nimi, ja yleisellä tasolla tutuhkon oloinen juoni ja henkilöt. (Mikäli taas trilogian asemesta tuleekin yksi ainokainen 2,5 tunnin pätkä… no joo, antaa olla.) 150 megataalan budjetilla kun ei kukaan rupea tekemään (saatika rahoittamaan) tarkoituksellisen outoa, vaikeaselkoista ja provosoivaa efektielokuvaa…

The Machine Girl / Kataude mashin gâru (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1050160/
Eksploitaatio, irtopeukalo syömäpuikkojen varassa ylös

Tähän elokuvaan on tiivistetty jokseenkin se kaikki parhaus. Koulupukuinen japanilaistyttö? Lisää japanilaiskaunottaria? Ultraväkivaltaa? Minigun? Ninjoja? Ultraväkivaltaa? Yakuza? Kajahtunutta huumoria? Vielä kajahtaneempi soundtrack? Ultraväkivaltaa? Kaikki löytyy. Nivottuna perinteisen kostotarinan muottiin, joka tarantinomaisesti vieläpä alkaa lopusta. Pakkokatsottavaa.

Naked Weapon / Chek law dak gung (2002)

http://www.imdb.com/title/tt0341495/
Hong Kong-toiminta, peukalo(kin) ylös

Minun kuuluisi olla täpinöissäni. Tässä on silmitöntä väkivaltaa, paljaat rinnat jo 3 minuutin kohdalla, silmitöntä väkivaltaa, totaalista WTF-meininkiä, silmitöntä väkivaltaa, vaijerikungfua, silmitöntä väkivaltaa, kääpiö, silmitöntä väkivaltaa, toisiaan halailevia aasialaistyttöjä märissä T-paidoissa, silmitöntä väkivaltaa, melodraamaa, silm… ok, ymmärrätte yskän. Kaikesta huolimatta “se jokin” jää kuitenkin puuttumaan, ja enemmän olisi kaivannut omaperäisyyttä. Samaten iiiiiiso loppumättö ei olisi ollut pahitteeksi. Erikoisbonus kuitenkin jääkiekkomailan muotoisista teräastaloista sekä suorista varas…. lainauksista (The Killeriä ja Leonia kupataan aikas 1:1).

Mutta kuitenkin, leffa jossa kuin suoraan Captain Jackin musiikkivideoista revityt kohtaukset päättyvät niskojennaksautukseen tai katkaistulla hammasharjalla puukotukseen ei voi olla muuta kuin kurko.

PS. Neurasteeniset ja herkkäsieluiset saattavat sitten oikeasti järkyttyä leffan puolivälin jokseenkin varoittamatta pomppaavasta raiskauskohtauksesta, ettäs sitten tiedätte.

Sex and Fury / Furyô anego den: Inoshika Ochô (1973)

http://www.imdb.com/title/tt0070085/
Eksploitaatio, peukalo ylös

WTF? Onko tämä joku lakisääteinen juttu, että Kaukoidässä filmattu kostotarina, jossa pääosassa on nainen, on pakko päättää miekkataisteluun lumisessa kivipuutarhassa? (vrt. Intimate Confessions of a Chinese Courtesan sekä Lady Snowblood) Hervotonta menoa yhtäkaikki, ei vähiten taustalla pauhaavan musiikin takia, joka tunnelmaltaan sopisi paremmin Uuno Turhapuroon. Ja painepesurilla truutattu tekoveri on aina yhtä ihqua, etenkin yhdistettynä itsetarkoitukselliseen paljasteluun.