Tag: pelielokuva

OneChanbara: The Movie (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1192613/
Splatter, peukalo alas

Jos pelin alaotsikko on ulkomaanlevityksessä “Bikini Samurai Squad”, sen ainoana sisältönä on zombinmuussauksen lisäksi sankarittarien varustelu aina vain niukemmilla fetissivaatteilla, ja siihen perustuvan leffan pääosaan on castattu kolme AV-tähtöstä, niin lopputulos ei voi olla muuta kuin sitä parhautta? Eihän?

Väärin arvattu, maailman parhailla premisseillä liikkeelle lähtevä leffa, jolla oli saumat päräyttävimmäksi pelifilmatisoinniksi ikuna, hukkaa potentiaalinsa täysin. Pelkät kameran linssin tahriviksi CGI-veripilviksi salamannopeilla leikkauksilla mössähtävät zombit eivät riitä zombimätössä: pienestä budjetista huolimatta parempaan olisi pitänyt päästä, vrt. klassinen Braindead tai tuoreempi Død snø. Ja kun kerran ruudulla kerran on AV-tähtösiä, niin vartalon kurveja saisi kyllä sitten esitellä koko rahalla. On se, on se semmoinen pieni budjetti, mutta eikö raha riittänyt jumankekka edes valaistukseen tai herkemmällä kennolla varustettuun digikameraan? Päivälläkin on hämärää kuin Karigasniemellä kaamosaikaan ja yöotoksista ei saa enää mitään selvää, no varmaan kökköisä efektityö peittyy näin paremmin, mutta ei silti ole kivaa tihrustaa.

Ja mitvit, videopelien suoraviivaisen tekosyyjuonen tilalle on taas värkätty jotain ihme traumaattisia takaumia ja katkeraa sisarusten välistä kaunaa? Onko tämä joku lakisääteinen juttu Jaappanissa? Ei juoni toimi kuitenkaan, ja nyt se vain vie tarpeettomasti tilaa toiminnalta, etenkin kun kestoa ei ole kuin vähän päälle tunti. Ja sitä läskiä ja äärimmäisen ärsyttävää comic reliefiä (ei mukana pelissä) olisi kyllä saanut miettiä kahteenkin kertaan, ja miten helvetissä em. pelleä lukuun ottamatta tunnelmasta on viritetty melankolisen alakuloinen, kun kerrankin olisi ollut tilaisuus räävittömään revitykseen? Noin muutenkin leffan rytmitys on totaalisen pielessä ja minkäänlaista jännitettä tai tarinan kaarta ei pääse vahingossakaan syntymään. Mikä ei toiaalta haittaisi, jos edes visuaalinen puoli ja toiminta olisivat kunnossa.

No, onneksi japani-splatter-pyhimys Nishimura-sanilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, ja miehen Helldriver tulee satavarmasti pyyhkimään tämän pettymyksen mielestäni jahka saan lad… hankittua ja katsottua sen.

Resident Evil: Afterlife 3D (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1220634/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Vaikkei minun lisäkseni kukaan muu kehtaakaan myöntää niistä pitävänsä, Resident Evil -leffoilla on selkeästi oma kannattajakuntansa. Osa osalta ne kun keräävät aina vain enemmän katsojia ja tuottoprosenttikin kasvaa joka kerta, ja lopputuloksena aiemmin kolmiosaiseksi aiotusta sarjasta saivat tämän nelosen katsojalukujen myötä vihreää valoa jo viides ja kuudeskin osa. Ja mikäs on katsoessa, kun kyseessä ovat kuitenkin jotakuinkin laadukkaimmat pelielokuvat paria poikkeusta lukuunottamatta. Eihän niillä ole paljoa tekemistä pelien kanssa, lähinnä hahmojen, tapahtumapaikkojen, mörköjen ja ideoiden vapaamuotoista noukkimista, mutta ehkä se on vain hyvä asia. Tähän mennessä sarja on minun mielestäni parantanut osa osalta kuin sika juoksuaan, miten käy nyt?

Ensimmäiseksi hämää alun iso taistelu. Se kun ei ole mikään pikku introkahakka vaan kattaa melkein neljänneksen itse kuvasta. Aivan kuin leffa olisi ollut tarkoitus lopettaa tällä, mutta sitten tähän kului koko budjetti ja loppu piti säveltää lennossa. (Tosin sama ilmiöhän, kuitenkin paljon vähemmän häiritsevänä, vaivasi Erään Trilogian toista osaakin ensi katsomalta, mutta niin vain sitä lopulta pidetään kuitenkin saagan parhaana. Siinä tosin loppuosa elokuvaa pysyy paremmin kasassa ja on suunnitellumman oloinen.) Puoleentoista tuntiin on kuitenkin ängetty juontakin enemmän kuin monet nykyelokuvat saavat tiristettyä kahteen ja puoleen tuntiin. Eikä siinä juonessa hirveämmin aukkojakaan ole, mikäli ei liian tarkkaan kiinnitä huomiota siihen että Losin pilvenpiirtäjät palavat jo viidettä vuotta…

Yllättäen 3D:kään ei sanottavammin häiritse tai tunge silmille. Tosin enimmän aikaa se myös on täysin tarpeeton itsetarkoituksellinen leikittelyväline eikä tuo mitään lisäarvoa, koska kohtauksia joissa Milla syöksyy avonainen kaula-aukko edellä kameraa kohti on vain yksi, ja se naisparin (ei tarvitse kuulua vähemmistöön lukeakseen tämän piiloviestin leffasta, pikemminkin vain olla normaali heteromies ja antaa ajatusten juosta vapaasti) taistelu tasonloppumörköä vastaan märissä t-paidoissa kestää aivan liian lyhyen aikaa. Osasyynä 3D:n ei-ylikorostuneisuuteen paria tehostetta lukuunottamatta lienee se, että tämä on oikeasti filmattu kolmiulotteisena eikä vain jälkituotantovaiheessa laitettu paperinukkeja eri tasoille liioiteltujen CGI-efektien kera (toisin kuin 99% valkokankailla tähän mennessä nähdystä 3D-kuonasta).

Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään. Uusitut zombit muistuttavat kovasti Alieneita, minkä takia niitä varmaankin pitää sitten ryömiä pakoon ahtaissa tunneleissa, Wentworth Miller on taas kerran suljettu syyttömänä vankilaan josta pitää paeta (valitettavasti pakoreitti ei ole tällä kertaa tatuoitu selkään), Matrix Reloadedista on varastettu tulitaistelu kuiluun pudottaessa, pääpahis on ilmetty agentti Smith, ja zombileffassa puolipakollisen Dawn of the Dead –viittauksen lisäksi on mukana referointeja todelliseen vanhan liiton menoonkin: Umbrellan koelaboratorio sekä ei-vapaaehtoisten koehenkilöiden asut ovat silkkaa THX-1138:aa, On the Beachista on napattu Alaskasta kantautuva (tosin täysin eri syistä) valheellinen radiosignaali, ja ei liene tarpeen mainita, mistä trilogiasta on peräisin lattiakuiluun laskeutuva yhden hengen kerrallaan vetävä syväjäädyttämö. Ja kuten miljoonassa kaiju-leffassa, Tokio luonnollisesti tuhoutuu jälleen kerran. Enimmäkseen lainat kuitenkin toimivat, ja houkuttelevat bongailemaan niitä lisää.

Eniten jäi tosin häiritsemään tämä reset-napin painelu: pääpahis Wesker selviää Kelju K. Kojootin tavoin vaikka ydinräjähdyksestäkin (jota sankareiden on luonnollisesti juostava kipin kapin katsomaan paljain silmin), Alicen pitäisi menettää ylivertaiset kykynsä alkulopputaistelun päätteeksi, mutta se ei hämäävästi vaikuta taistelutaitoihin tai vahingonkestoon pätkääkään vaan näkyy lähinnä paranormaalien kykyjen katoamisena – kunnes lopussa niidenkin taas vihjataan palaavan.

No, ei pitäisi valittaa, sillä leffa on genressään hyvä, viihdyttää koko kestonsa ajan, splättäystä on tarjolla riittävästi, toiminnasta saa pääosin jopa selvää, ja soundtrack on harvinaisen munakas. Parempi kuin kolmonen? Ehkä.

Jatkoa odotellessa.

PS. Lopputekstien keskellä tuleva piilocameo hämännee, jos ei lue niitä edeltäviä lopputekstejä todella tarkkaan. Sienna Miller esittää edelleen nyttemmin Umbrellan abduktoimaa ja aivopesulaittella varustamaa Jill Valentinea, mutta täysin eri kostyymillä (loogista, aikaa kulunut leffan sisäisessä maailmassa viisi vuotta) ja hiustyylillä (lyhyt tumma tukka vaihtunut pitkään vaaleaan), koska nyt halutaan että nimenomaan uusinta Ressua pelaavat tunnistaisivat daamin (pelisarjan kolmosta tai leffasarjan kakkosta muistelevien sijaan).

Prince of Persia: The Sands of Time (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0473075/
Seikkailu, peukalo ylös

Tästä tuli positiivisella tavalla mieleen Stardust. Toisaalta, elokuva on tyylipuhdas seikkailuelokuva, genre jonka huippukausi ajoittuu kauas elokuvien liitukaudelle ja jonka luulin kuolleen viimeistään kultaiselle kasarille. Eikä tuotos lainkaan häpeä vertailussa edes genren klassikoihin, vaikka niitä ei ihan täysin pystykään haastamaan. Tässä on oikeastaan kuitenkin se kaikki: toimintaa, romantiikkaa ja huumoria. Potentiaalia treffikinoksi iänikuisten romkomien sijaan? Lavastuskin on komiaa, vaikkakin on peräisin noin tuhat vuotta myöhäisemmältä ajalta kuin itse tarina, mutta vanhan sadun tapaan kerrotun tarinan kohdalla historiallinen paikkansapitävyys ei muutenkaan liene kovin tarpeellista. Dialogi on erittäin nasevaa, eräskin Marin Countyn flanellipaitainen asukki taisi noin 30 vuotta sitten unohtaa miten tämmöistä sanailua kirjoitetaan.

Jos jostain pitää rutkuttaa oikeasti, niin vaikka pelielokuva onkin, niin olisi sitä tasohyppelyä voinut vähän karsia, ja hassasiinit alkavat olla jo ninjojakin enemmän överiksi vedettyjä (tosin näihinkin pätee “Inverse Ninja Law”: yksinäinen hassasiini on lähes voittamaton, joukkoina esiintyessään ne ovat kasoihin lahdattavia peruspahiksia). Eivät ne kuitenkaan estä nauttimasta elokuvasta. Ja tämä siis ilman mitään fanilaseja – en ole pelannut kuin ensimmäistä Persian Prinssiä lyhyesti, ja siitäkin on kohta 20 vuotta aikaa.

Mutta voi! Kriitkoilla näyttää olevan hälytin joka termin “pelielokuva” kohdalla käynnistää automaattisen teilausgeneraattorin, ja juuri kun tarjolla olisi ollut ensimmäinen oikeasti hyvä pelielokuva (nimim. maailman ainoa Resident Evileistä pitävä). Ei kannata uskoa. Jerry Bruckheimer ei petä, tälläkään kertaa.

Street Fighter: The Legend of Chun-Li (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0891592/
Mätkintäpelielokuva, peukalo alas -fatality

Perkele! Tämä tapaaminen loppui tähän! Leffan hauskin kohtaus tosiaan liittyy tähän sitaattiin, ilmeisesti tapaus WinCapita on uutisoitu siinä määrin ulkomaillakin, että sen seurauksena yksi Bangkokin vaikutusvaltaisimmista mafiajengeistä on tässä eepoksessa suomalaisvetoinen. Enteellistä: tapaaminen leffan kanssa olisi tosiaan kannattanut lopettaa tähän alkupuolen vitsiin.

Se mongertavan brysseliläisen ja Kylli-tädin tähdittämä aiempi versio oli hauskempi. Ja elokuvana parempi, vaikka jättäisi camp-arvotkin huomioimatta. Ehkä leffamaakarien pitäisi luopua yrityksistä tehdä vakava elokuva mahdollisimman kirjavaan hahmogalleriaan nojaavasta yksi vastaan yksi -mätkintäpelistä, ja tosiaan mennä originaalin pelleilylinjalla, tai sitten tehdä DOA:n tyyppistä hattaraviihdettä.

Nimittäin vetistelevä vakavaksi yrittävä draama ei oikein ole yhteensopiva tulipallojen viskomisen, ”erikoisliikkeiden” ja ihmeellisten mustamagiahäröilyjen kanssa. Tosin ei ala-arvoinen näyttelijätyökään sitä draamaa tue. Kristin Kreuk (jota eräässä neljännen seinän harvinaisen tökerösti rikkovassa kohtauksessa puhutellaan Lanaksi) vetää roolinsa läpi Smallville-ylinäyttelyllä, Neal McDonough pääpahiksena suorittaa Ö-luokan Malcom McDowell -imitaation ja Chris Klein puolestaan kanavoi Nic Cagea liiankin aidonoloisesti, alkaen hätääntyneestä ilmeestä. Moon Bloodgood sentään tiedostaa olevansa roskaleffassa ja sovittaa roolityöskentelynsä sen mukaan. Käsikirjoituksestakin on ilmeisesti taas vaihteeksi vastannut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneen ääressä, muuten ei ole selitettävissä lukuisat epäloogisuudet, naurettavuudet, ylikäytetyt kliseet ja silkat aivopierut. Leikkaus viimeistelee loput, editointihuoneen lattialle jäivät (muiden muassa) kohtaukset joissa selitettäisiin, mistä Chun-Li ja Charlie oikein tuntevat toisensa etukäteen, nykyisellään juoni on niiltä(kin) osin täysin käsittämätön.

Kun nyt kuitenkin mätkintäpelistä on kyse, niin hämmentävää on se miten paljon mättöä pihdataan ja miten lyhyinä sekä lepsuina matsit on pidetty. Muutenkin, alkuhässäkkää lukuun ottamatta toiminta alkaa vasta melkein leffan puolivälissä, mihin mennessä silmäluomet ovat alkaneet lupsua silloin kuin ei hihitä hysteerisesti tahattomalle komiikalle. Luonnollisesti, koska videopelit on tarkoitettu lapsille, myös leffa on tarkoitettu lapsille, ja väkivaltaa on sanitoitu. Ja koska Street Fighter -pelisarja ei ole, toisin kuin myöhemmät kilpailijansa DOA, Tekken ja SoulCalibur, panostanut (heh) maitorauhasten heilahtelua mallintavaan fysiikkamoottoriin, niin leffassakaan ei ole tarjolla sen vertaa silmänruokaa että sekään pelastaisi. Valitetaan nyt vielä siitäkin, että soundtrackille ei ole taaskaan riittänyt kuin mustista mustinta hiphoppia ja rappia. Sitähän siellä Bangkokissa pelkästään soi, vai…?

Pelielokuvatradition mukaisesti hahmojen taustat on vedetty uusiksi aiempi kaanoni unohtaen, ja ottaen huomioon että kyseessä on “origins movie” niin on aika kummaa että pelien pääpahikset vedetään kylmäksi jo tässä. (Tai no, onhan Bison aiemminkin “palannut” kuolleista, riippuen siitä tulkitaanko pelejä vai animaatiosarjoja, mutta ei näin eksplisiittisesti suoritetusta fatalitystä, ja nyt ei ole kloonilabrojakaan auttamassa.) Ai hupsis, siinähän tuli spoilattua leffan lopetus. No mitä sitten, pilasiko tämä muka jonkun katsomiselämyksen? Muutenkin on säälittävää, että maailmanvalloitusta haaveileva sotilasdiktaattori on vesitetty kiinteistökeinottelijaksi. Kyllä, luitte oikein. Mitä seuraavaksi, Kummisedän remake jossa Don Corleone tunkee teipattuja kolikoita hedelmäpeliin ja hakee juoksukaljaa lähimarketista?

Pitääkin katsoa se originaali pitkästä aikaa. Ainakin sitä oppi arvostamaan tämän tekeleen jälkeen ihan uudessa valossa, siis jos siihen suhtautuu alkuperäisen Batman-leffan tyylisenä camp-klassikkona. Tämän tekeleen puolestaan voi unohtaa saman tien.

Mutant Chronicles (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0490181/
Scifi/kauhu/toiminta, käsivarresta muotoutunut raatelukynsi alaspäin

Oi ja voi. Niin paljon hukattua potentiaalia, että ihan säälittää näyttää tälle peukaloa alaspäin. Mutta ei oikein muutakaan voi, sillä tuoreessa muistissa on toinen kengännauhabudjetilla tehty, niinikään miniatyyrisotapeliin (no, okei, Mutant Chronicles on roolipeli ja Warzone samaan maailmaan sijoittuva miniatyyrisotapeli) perustuva scifikauhutoimintaveto, jossa käydään goottilais-steampunk-henkisessä tulevaisuudessa rauniokaupungin uumenissa Pahaa vastaan. Kyseessähän on tottakai Kielletty Hedelmä, eli Damnatus. Joka siis onnistuu suunnilleen kaikessa missä tämä ei.

Siinä vaiheessa, kun nimekäs luonnenäyttelijä mainitaan genre-elokuvan julisteessa tai kannessa (pahimmillaan pelkän cameon perusteella), pitäisi osata juosta lujaa. Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa, sir Ben Kingsley BloodRaynessa, tai Irons, Robert Carlyle ja John Malkovich Eragonissa pitäisi riittää todistusaineistoksi, joista viimeksi mainittu suorittaa tässäkin viisiminuuttisen “ylinäyttelen mielipuolisesti kun kerrankin saa eikä ohjaaja osaa tai uskalla estää” yhdenmiehenshow’n. Muuhun näyttelijäkaartiin on sitten osattu kerätä suunnilleen kaikki kuvaushetkellä työttömänä olleet genrenäyttelijät: Ron Perlmanin leukaluut, Thomas Jane, Sean Pertwee, ainoaa roolihahmoaan esittävä mutta hottiutensa takia kaiken anteeksi saava Devon Aoki sekä 1:1 Elektra-kopioksi nakitettu Anna Walton. Viimeksi mainittua lukuunottamatta kaikki vaikuttavat olevan liikkeellä “säädä sitä teleprompteria jo jumalauta isommalle että saan sen palkkashekin” -asenteella. Damnatusissa sentään tuntemattomat suuruudet, niin amatöörit kuin ammattilaisetkin, sentään yrittivät tosissaan.

Itse visuaalit miellyttävät silmää, etenkin alkujakson 1. maailmansota steampunk-versiona tulevaisuudessa, sekä myöhemmin nähtävät höyrykäyttöiset lentoalukset. Rooli- ja figupelin sekä itsestäänselvästi koko muun steampunk-genren lisäksi vahvana vaikuttajana on selvästi toiminut iki-ihana Sky Captain and the World of Tomorrow, mitä tulee kuvan saturointiin, tehosteisiin, kuvakulmiin, ja niin pois päin. Valitettavasti vain budjetti on loppunut kesken, ja liian monesta kuvasta näkyy läpi halpa ja nopeasti hutaistu CGI, miten ei asian suinkaan pitäisi olla. Star Wreckin jälkeen tähän ei ole kaupallisessa tuotannossa minkäänlaista veruketta. Äänimaailma on sitten vähän niin ja näin, vakioefektejä ja alleviivaavaa mutta mieleen painumatonta musiikkia kai siellä taustalla oli.

Juonesta on turha puhua, käsikirjoituksen on mitä ilmeisimmin kirjoittanut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneiden ääressä, tai sitten joku arpoi tarokkikorteilla genre-elokuvan kliseitä peräkkäin, täysin naurettavaa loppukaksintaistelua myöten. Maailma on niin kovin pieni, henkilöhahmot ovat paperisia ja sisäinen logiikka pettää.

Hupaisaa kyllä, tämähän ei ole varsinainen Hollywood-tuotanto, vaan pikemminkin “indie”, mutta siitä huolimatta pohjana olevan pelin maailmaa ja taustatarinaa muutellaan surutta: mutanttizombeja (muun muassa) aiheuttava Kone löytyi aurinkokunnan “kymmennenneltä planeetalta” eikä Itä-Eurooppaan haudattuna, ja sen käytännössä jatkuva EMP-vaikutus pakotti höyrykoneisiin eikä suinkaan mikään 500 vuotta sitten käyty ydinsota, megakorporaatiot (joista yksi eli Cybertronic on unohdettu) eivät koskaan ryhtyneet yhteistyöhön (mutta silloinhan leffaan ei olisi saatu taas tämmöistä “ristiriidat unohtuvat yhteisen vaaran uhatessa” -kliseetä), ja niin pois päin. Tämä siis kuriositeettina, itse olen tutustunut maailmaan vain Wikipedian välityksellä eli se ei vaikuta minulla suuntaan tai toiseen, mutta tosifani kyllä polttaisi hihansa.

Tämä jälleen yksi synkkä luku pelielokuvien sarjassa, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia figupelielokuvagenren epäonnisena päänavaajana, saa odottamaan Games Workshopin “virallista” näkemystä Warhammer 40,000:sta kauhun vallassa. Ai niin, sen “laadunhan” tulee takaamaan K-11 ikäraja, sekä studio jonka ainoa työnäyte ovat Bionicle-animaatiot…

Inquisitor (1996)

Lelumainos, peukalo alas

Warhammer 40,000-fanien “iloksi” on nettiin ilmaantunut näköjään myös Games Workshopin taannoinen virallinen näkemys aiheesta vuodelta 1996, lyhytelokuva Inquisitor. Sekä trailerit pätkistä Hive Infestation ja Blood for the Blood God. Täytyy sanoa, että Damnatus (arvostelu alla) on, ei eri planeetalta, vaan suorastaan eri galaksista…

Inquisitor on aika puhdasta camppia. Suurin osa puolituntisesta kuluu hassuun naamanvääntelyyn. Mariinit ovat “vähän” pahvisen näköisiä, ja pääpahis, Khornen demoni, aikas nolo. Puhumattakaan siitä, että sahakirvestä heiluttava berserkki ryntää vihollisen kimppuun…. …hitaasti puolelta toiselle vaappuen. Tehostebudjetti loppuikin sitten Juggernautin kohdalla, josta näkyy vain pää. Nii, ja avaruusjaksot on rumia.

Hive Infestationissa on sitten vähän paremman näköisiä Terminator-haarniskoita, mutta genestealerit ovat mallia “hellyttävä”, ja kappas, nekin löntystävät hitaasti puolelta toiselle vaappuen, ja Maguskin osaa naamanvääntelyn! Blood for the Blood Godissa sit ois iki-ihQja örkkejä, mut mitvit, nehän ei puhukaan itälontoolaisten jalkapallohuligaanien tapaan, vaan murisevat, ja se tekstitetään kirjakielelle, eikä duunarienglanniksi? Nekin vaappuvat hassusti puolelta toiselle (ilmeisesti vaahtomuovipuku ja lateksimaski haittaavat liikkumista ilman että mistään puvusta olisi osattu tehdä liikkumista tukevaa), ja taas yksi inkvisiittori, jonka silmälappu on pudota paikaltaan, osaa irvistellä. Kierrätetty berserkkikin muistaa posettaa kameralle ja murista hitaasti leffan nimen.

Näistä kyllä käy selkeästi ilmi GW:n 90-luvun lopun harharetki koko perheen hassunhauskaan maailmaan, nyttemmin sentään vanhaa synkkyyttä ja pitkiä taustatarinoitakin on pyritty palauttamaan. Filminpätkät kun meinaan ovat selkeästi luokkaa “10-vuotias ruinaa tämän jälkeen isi osta toi”.

EDIT: GW on vainonnut alkuperäiset linkit pois ja jäljellä on vain lähes mustavalkoiselta näyttävä VHS-ripiksikin harvinaisen huonolaatuinen kopio, joka on omiaan viemään katsojan mielenterveyden (aihepiiriin sopivasti tosin).

Damnatus: The Enemy Within / Damnatus: Der Feind im Innern (2007)

http://www.damnatus.com/
Scifi/fantasia/kauhu, pollice verso super

In the grim darkness of the far future, there is only war!

Jaa mikä Damnatus? No tietysti vuodesta 2003 asti tekeillä ollut fanifilmi Games Workshopin Warhammer 40,000-miniatyyripelin maailmasta. Pikajohdatuksena taustatarinaan, 41. vuosituhannella galaksin halki levittäytynyt ihmiskunta on järjestäytynyt umpifasistiseksi teokraattiseksi Imperiumiksi, mutta vaihtoehdot olisivat paljon pahempia, sillä vihamieliset muukalaisrodut ja tuonpuoleisesta höökivät Kaaoksen demonit ovat koko ajan pyyhkäisemässä ihmiset pois tieltään. Valtakunnan sisällä järjestystä ylläpitää Inkvisitio, jolla on historiallista esikuvaansakin laajemmat valtuudet…

…vähän niin kuin GW:n lakiosastolla, joka kesällä 2007 elokuvan viimein valmistuttua veti herneen nenäänsä elokuvan tekomaan eli Saksan tekijänoikeuslaista. Tekijät kun olisivat ilomielin luovuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet GW:lle, mutta Saksan (kuten myös Suomen ja useimpien “mannermaista” oikeusperinnettä noudattavien maiden – toisin kuin anglosaksisten maiden) tekijänoikeuslain mukaan alkuperäisellä tekijällä säilyy tahdosta riippumaton “luojaoikeus”, oikeus tulla mainituksi teoksen luojana. Tämä ei käynyt GW:n inkvisiittorilakimiehille, joiden paranoidisessa mielessä liikkui (perusteeton) ajatus siitä, että faniporukka nahkahousumaasta saisi tätä kautta oikeudet koko Warhammer 40K:n maailmaaan, joten oikeustoimien ja miljoonakorvausten uhalla GW kielsi julkaisemasta tai näyttämästä jo valmista kokoillan elokuvaa yhtään missään edes ilmaiseksi. Edes fanien masinoima “FREE DAMNATUS” -kampanja T-paitoineen ja protesteineen GW:n harrastekaupoissa ei auttanut. Keisarin tahto tapahtukoon.

Mutta jos se on olemassa, niin Anonymous löytää keinot sen levittämiseen. Ja tässä tapauksessa ei tarvinnut edes turvautua mihinkään kovin monimutkaiseen operaatioon. GW kun oli kuitenkin sen verran höveli, että elokuvan tekoon osaa ottaneet saivat nähdä sen, ja saivat hallussapitää DVD-kopioita. “Osaa ottaneiden” joukko kattoi luonnollisesti pikkuserkun kummin kaimatkin, ja eräänä joulukuun päivänä 2008 eräs heistä huusi “Hiio-hoi!” ja seilasi länsinaapurimme Piraattivalkamaan. Vaikka alkuperäinen jakaja säikähtikin yllään pörrääviä mustia helikoptereita ja tuhosi torrentin, löytää elokuvan kopioita edelleen jaossa ei-julkisilta trackereilta, joissa se leviää hitaasti mutta varmasti ihmiskunnan tietoisuuteen.

Mutta suoraan sanottuna – ja elokuvan nähtyäni – GW ampui itseään pahemman kerran jalkaan. Vaikka elokuvasta näkee välillä, että se on harrastajatyötä – valaistus on kökköä, filmi sumenee välillä, äänityksen tasot seilaavat eestaas (tosin strateginen kiintolevyrikko hävitti kertaalleen jo valmiin äänimixin ja jälkituotanto on saatettu tahallaankin jättää kesken em. kiistan takia), usean vuoden aikana kuvattua materiaalia ei aina ole saumattomasti saatu yhteensovitettua, toimintakohtaukset ovat vähän sinne päin, CGI vaihtelee 90-luvun kotitietokonedemojen tasosta ILM-tasoiseen – niin siitä huolimatta kyseessä on todella koukuttava scifi-kauhuilu jossa on tunnelmaa vaikka sahamiekalla leikattavaksi. Minkä tilaisuuden GW menettikään koukuttaa ihmisiä tämän avulla vaikkapa edes 40K:n maailmaan sijoittuvia kirjoja lukemaan, vaikkei miniatyyrien maalaaminen kiinnostaisikaan!

Muutaman minuutin intro on juuri sopiva: maailmasta selitetään vain olennaisimmat perusteet, ei koko 20+ vuoden aikana kertynyttä piitkää ja monimutkaista taustatarinaa. Mörisevä kertojanäänikin sopii jotenkin tunnelmaan, vaikka onkin jo campin rajamailla. Ilahduttavasti (tosin budjetin seurauksena) keskipisteessä eivät ole myöskään geneettisesti muokatut supersoturit, vaan (kohtalaisen) tavalliset ihmiset. Inkvisition agentti on komennettu putsaamaan kerettiläisten joukkokokous erään Imperiumin maailman “kennokaupungin” (no, puoli planeettaa peittävän häkkyrän) uumenista, ja apureikseen hän pakkovärvää kolme entistä Keisarillisen Kaartin jermua, puoliksi koneeksi muuttuneen konepapin ja söpön psionikkonoviisin. Luonnollisesti kaikki ei mene ihan putkeen, ja pian alkaa oikeasti jännittävä kissa ja hiiri -leikki raunioiden syövereissä.

Vaikka äsken vähän ulkonäköä dissasinkin, niin se on silti erittäin hieno. Fanit tikahtuvat onnesta yksityiskohtien määrään, mutta maallikkokin saa silmät ja korvat täyteen sense of wonderia puhtaimmillaan. (Tosin Sormustarun ensimmäisestä osasta on suoraan varastettu Morian valtaistuinsali -kamera-ajo sankarijoukon saapuessa valtavaan tehdashalliin.) Myös tapahtumapaikka, valtavan kaupunkirakennelman maanalaiset osat joita on käyty filmaamassa vanhoissa tehtaissa ja bunkkereissa sun muissa, on 40K:ta tunnelmallisimmillaan ja aidoimmillaan: pimeää, likaista, raunioita, Paha vaanii minkä tahansa kulman takana, mikään ei ole sitä miltä näyttää ja mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Liikaa spoilaamatta, myös näyt tuonpuoleisesta ovat käsittämättömän upeita.

Näyttelijätyö vaihtelee, pari kohtausta menee penkin alle mutta ratkaisevat kohtaukset hoituvat mallikkaasti. Juoni ei hirveästi yllätä omaperäisyydellään, mutta toimii kuitenkin, erityisesti maailmaan sopiva tyly lopetus. Plus se, että kaikki näyttelijät ovat tuntemattomia, saa katsojan oikeasti jännittämään mikä kukin on miehiään ja mitä kenellekin käy. Leffaa varten sävelletty musiikki on kautta linjan uskomattoman hyvän kuuloista, ja leffan kotisivuilta voi imuroida soundtrackin ihan laillisesti. Myös leffassa puhuttu saksa sopii houreisen goottiscifin tunnelmaan kuin nakutettu.

Siinä missä Star Wreck oli teekkarihuumorin kyllästämä parodia ja Nato Commando itsetietoista roskaa, Damnatus menisi läpi jo ihan oikeasta, vakavasta elokuvasta, jopa ilman Warhammer-kytköstä, ja on vieläpä oikeasti positiivinen elokuvaelämys. (Huvittavaa kyllä – tässä on oikeasti paras “pelielokuva” ikinä!) Kun ulkoasu on virheineenkin parempi kuin keskiverrossa SciFi Originals -TV-elokuvassa ja kaikki muukin toimii, niin indie-elokuvan uusi johtotähti olisi ollut tässä. Tai on edelleen, jos vain uskaltaa sukeltaa vertaisverkkojen syövereihin. Damnatus on sen arvoinen.

You will either sacrifice yourself, or you will be sacrificed.

Far Cry (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0400426/
Toiminta, peukalo alas

Totesinpa aikanaan kun projektista ekan kerran kuulin, jotta “Kokooja meitä varjelkoon siltä, miten Boll tämän kaiken selluloidille tulkitsee, mutta kunhan siinä nyt vain on 20-metrisiä tulipalloja, CGI-mömmöjä, runsaasti tekoverta ja 715517 niin se riittää.”

No ei ollut mitään näistä.

Ei olisi pitänyt riemuita. Postal jäänee näillä näkymin Uwen parhaaksi leffaksi, nyt ollaan tutulla levelillä. Ei edes House of the Deadia grindaamassa, vaan ihan Alone in the Dark -dungeonissa asti. Ottaen huomioon, että pohjana oli videopeli, jonka juoni oli tekosyy varastaa kaikista kasarin toiminta- ja scifirymistelyistä ja kierrättää kaikki mahdolliset kliseet (ja joka oli vieläpä tyystin erilainen aina eri konsolikäännöksessä, ja jonka jatko-osalla ei ole mitään tekemistä minkään ykkösosan kanssa)…

…on Uwe tehnyt käsittämättömän räpellyksen, joka vaikuttaa pikemminkin komedialta kuin kasariäksöniltä, ja huonolta sellaiselta. Til Schweiger osaa kyllä irvistellä Jack Carverina (joka selitetään koodinimeksi Amerikan takamaille emigroituneelle GSG-9:n miehelle, hah), mutta asennevammaisista onelinereista ei ole tietoakaan, ja ilman niitähän ei kasariäksönsankari ole oma itsensä lainkaan. Ja muutenkin Schweiger vääntää roolia väkisinkin ihan liian kilttiin suuntaan. CIA-agentista reportteriksi uudelleenkirjoitettu Valerie oli pelissä yhtä asennevammainen paha tyttö, mutta Emmanuelle Vaugnier tyytyy räpsyttelemään silmiään ja olemaan avuton. Lisätään rasittava lihava comic relief (ei sentään musta) joka huutaa mökeltää puoli leffaa, toistetaan ja pitkitetään huonoakin vitsiä kunnes verinoro valuu korvasta, keskeytetään toiminta aina välillä, sikäli kun toiminnan edes toiminnaksi huomaa. Uwe ei malta luonnollisesti varastaa lainkaan yhtä paljon kuin peli, vaan koska on alan tohtorismiähiä, keksii lähes kaiken itse, ja metsään menee.

Nimenomaan metsään, ei viidakkoon, sillä budjetin pienuus on siirtänyt toiminnan Tyynenmeren saarilta USA:n luoteisrannikolle, ja lennokkaimmista ideoista, kuten uponneesta lentotukialuksesta, valtavista laboratoriokomplekseista, varastetusta ydinkärjestä ja kriittisellä hetkellä purkautuvasta tulivuoresta on pitänyt luopua. Samaten pelin erilaiset trigen-mutantit on korvattu kymmenellä samasta sapluunasta valetulla “supersotilaalla” jotka on maskattu vitivalkoisiksi ja joita pompautellaan trampoliineista. Laboratoriokin on “naamioitu” sahaksi. Eihän tiukka äksöni välttämättä vaadi isoa budjettia, mutta silloin on parempi ehkä käyttää jotain vähemmän suureellista ideaa kuin hullun tohtorin supermutantteja. Tai myöntää tappionsa ja tehdä Nato Commandon tyylinen parodia.

Elokuva tiivistyy jokseenkin Udo Kierin alistuneeseen ja mielenkiinnottomaan roolisuoritukseen pääpahis Kriegerinä, josta suorastaan huokuu tunne “kiviäkin kiinnostaa tää skeida, mut jaksan nyt viel vähän et saan sit sen palkkashekin”. Onneksi Hollywood remakettaa leffat tasosta riippumatta nykyään jo alle viiden vuoden horisontilla, joten pianhan tästäkin saadaan edes keskinkertainen versio…

Max Payne (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0467197/
Toiminta, peukalo alas

20th Century Foxin ihmeelliset seikkailut PG-13 -reitattujen “toiminta”elokuvien maailmassa jatkuvat yhdistettynä kiroukseksi muodostuneeseen pelifilmatisointigenreen, ja jälki on sen mukaista. Vaikka Matrixin jälkeen bullet time onkin ollut lähinnä kirosana, niin heroic bloodshed -genre on muutakin, kuten melutraamaa, verisuihkuja ja traagisia kohtaloita. Niin, ja pateettisuudessaan koominen kertojanääni olisi sopinut tähän kuin onttokärkiluodit Desert Eagleen. Odotuksissa sis oli äärimmäinen Woo-pastissi rankalla Sin City -kuorrutuksella

Ja paskat. Eihän tässä ole bullet timeäkään kuin parissa kohtaa (ja monologikin vain alussa). Paitsi että leffan eka tunti, jonka aikana ei tapahdu yhtään mitään, kyllä tuntuu etenevän kuin bullet timessa. Mark Wahlberg tavoittaa kyllä hyvin Ison Pipin ummetusirvistyksen, ikävää vain että se ei riitä kannattelemaan ns. juonta edistäviä kohtauksia. Mila Kunis taas osaa lähinnä töröttää huuliaan Monana, minkä ilmeisesti ohjaajakin on huomannut ja leikkauttanut tytön osuudet minimiin, jopa siinä määrin että juoni on lopputuloksena täysin käsittämätön. Olga olisi kyllä ollut parempi Mona, ja varastaa show’n käväistessään valkokankaalla. Ja mikä aivopieru oli laittaa jatko-osaa petaava loppukohtaus lopputekstien jälkeen?

Toimintakohtaukset ovat pääsääntöisesti (p)onnettomia, ja ovat silmänräpäyksessä ohi. Kansaa jakanut (ja itse diggailemani) Shoot’Em Up hoiti nämä mallikkaasti, siitä olisi sopinut ottaa oppia. Parissa kohtaa tosin on tavoitettu jotain pelin upeasta visuaalisesta tyylistä ja hengestä. Ja vaikkei se verellä läträäminen olekaan itse tarkoitus, niin jotenkin on uskottavampaa ja dramaattisempaa että sankari raahautuu eteen verissä päin (vrt. Die Hard) kuin että sankari ontuu, mutta luodit ovat nähtävästi tehneet vain reikiä vaatteisiin. Välillä tulee outo déjà vu, aivan kuin seuraisi vanhan videolain aikaista leikeltyä versiota. Toisaalta, ei edes DVD-versioon lisätty veri tätä katastrofia enää korjaa.

Sentään Valkyr-huumeen aikaansaamat hallusinaatiot ovat komeita, mieleen tulee melkein se kun Pyynö-jänis otti HUUMEHIA! Toki silloin näkee DEMOONEJA ja kuulee korvissaan HEVIROKKIA!

Ei tämä silti edes pelifilmatisointien paskimmasta päästä ole, mikä kertoo enemmän genren tasosta kuin tämän eepoksen laadusta. Mene ja tiedä – kertaakaan en ole Uwe Boll -elokuvaa katsoessani haukotellut, toisin kuin tätä.

In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0460780/
Fantasia, peukalo alas
Eksploitaatio, peukalo ylös

Okei. Myönnetään heti alkuun. Tämä on Uwe “pelielokuva” Bollin B-luokan LOTR-ripoffi, jossa noin 50% kohtauksista soundtrackia, lavasteita ja örkkejä/nazguleita myöten on varastettu esikuvasta. Tämä alkaa kaikkien aikojen noloimmalla tahattoman kaksimielisellä dialogilla. Tässä Ray Liotta suorittaa hämmästyttävän aidon “Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa ja Eragonissa” -silmienpyöritys & hohotusimitaation. Tässä Matthew Lillard vetää saman roolin kuin aina ennenkin, eikä se ärsytä yhtään vähempää kuin ennenkään.

Siltikin, kunhan Boll vain malttaa olla kopioimatta jotain muuta lähdettä, ja antaa oman dadaisminsa juosta valloillaan, elokuvassa on ihan potkua. Fantasiamättö piristyy huomattavasti martial arts -meiningistä (hakusta lähitaisteluaseena automaattisesti bonusta), ja sitäpaitsi kuninkaan ninjakaarti tuo kilometrin lisää katu-uskottavuutta. Niinikään metsähaltija-domina-amatsooneissa (arvatkaa huviksenne kuka heidän johtajatartaan esittää) on potkua.

On tämä valovuosia juurikin mainittuja D&D:tä (sekä sen suoraan videolle dumpattua jatko-osaa) ja Eragonia parempi, vaikkei katsoja olisikaan Böllmanian vallassa. Perusfantasiamättö, jollaisia tarvitaan, että ne klassikot erottuisivat joukosta ja että niitäkin tehtäisiin.