Inglourious Basterds (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0361748/
Tarantino, peukalo alaspäin

Harvempi ohjaaja on yhtä yksiselitteisesti onnistunut määrittelemään itsensä omaksi genrekseen kuin Quentin Tarantino, vielä harvempi jo toisen elokuvansa myötä. Miehen elokuvat alkavatkin siis jo olla enemmän elokuvia hänen omista elokuvistaan kuin mitään muuta.

Q on nyt mennyt ryssimään genressään pahan kerran. Kunnattomat Paksiaiset ei missään vaiheessa pääse lentoon, vaan junnaa kiitoradalla kävelyvauhtia päin päätyverkkoa. Edes Q:n sinällään naseva dialogi ei riitä yksinään kannattelemaan kaksi ja puolituntista elokuvaa. Koska tyylilajina on – vähemmän yllättäen – musta komedia, niin kukaan ihminen ei jaksa odottaa, kun sketsin punchline tulee vasta puolen tunnin dialogin jälkeen. Monesti oli jo sellainen tunnelma, että “tapahtuuko tässä oikeasti kenties jotain”? Leffassa on joko tunti liikaa pituutta, tai sitten olisi oikeasti pitänyt alkaa lisätä enemmän toimintaa viimeistään toisen luvun loppupuolelta alkaen. Jos käytännössä kaikki toimintakohtaukset mahtuvat jo leffan traileriin, niin ollaan vähän hakoteillä. En tosiaan ymmärrä, kuka jaksaisi katsoa pitkälti yli kolmetuntista originaalileikkausta, jos katsojan nimikirjaimet eivät ole QT.

En voi väittää, etteikö Paksiaiset olisi kuitenkin “ihan hauska” ja ettenkö jossain määrin viihtynyt. Natsit ovat aina instant win, ja hahmogalleria on herkullinen. Etenkin SS-Standartenführer Hans Landa (Christoph Waltz) on hysteerisen hauska ja jo suorastaan klassinen pahis. Siitä huolimatta annan pisteet melkein mieluummin Til Schweigerin esittämälle psykoottiselle, veistään jatkuvasti teroittavalle Hugo Stieglitzille. (Schweiger muuten taitaa kohta päästä jenkkiyleisön tietoisuuteenkin, The Red Baron, Far Cry ja nyt tämä, kaikki vuoden sisällä.) Itse Paksiaisista sensijaan ainoa mieleenjäävä on Brad Pittin mongertava umpijuntti Aldo Raine.

Mutta kun leffa olisi voinut olla niin paljon enemmän kuin vain “ihan kiva”. Käsittämättömän, suorastaan rikollisen paljon potentiaalia jää yksinkertaisesti hyödyntämättä. Miksi tuoda mukaan koko valtakunnanbunkkerin väki ja “Gösse-setä” myös, jos näitä ei käytetä kuin statisteina? Olisin odottanut edes vitsailua Göringin painosta tai ekstravagantista pukeutumisesta, tai sitten postmodernia viittausta jossa Bormann vitsailisi perustavansa sodan jälkeen huoltoaseman. Tai jotain. Ja tosiaan, miksi nimeä myöten korkkarisotaelokuville kunniaa tekevässä teoksessa ei ole kunnon präiskintää? Aina kun näen kriitikon selittävän, että tämä onkin oikeasti vakava elokuva holokaustista joka purkaa juutalaisten puolivuosisataisia traumoja, poistan varmistimen. QT ei ole eläissään tehnyt vakavaa elokuvaa, ja meille Wolfenstein 3D -sukupolven kasvateille Hitler tasonloppuhirviönä ei ole mitään ihmeellistä. Häiriintynyt soundtrack sentään täyttää odotukset.

Apropoo, harrastaako QT elokuvallista itsensäruoskintaa? Lopun teatterikohtauksessa kun yritetään selkeästi tuoda sellainen sanoma, että “eihän tämä nyt ole ihan oikein nauraa sille kun ihmisiä tapetaan” (kun aluksi yleisö nauraa elokuvalle ja sitten oikea yleisö nauraisi kun elokuvayleisö ammuttaan). Katuuko mies nyt kaikkia koskaan tekemiään elokuvia?

No, onneksi seuraava Tarantino-leffa on sitten taas timangia. Kas kun Kill Bill vol. 1 oli kurko, vol. 2 vähän möh, Death Proof taas full of win ja tämä petti odotukset, niin seuraavan vuoro olisi taas kohota korkeuksiin.

Grindhouse (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0462322/
http://www.imdb.com/title/tt1028528/ (Death Proof)
http://www.imdb.com/title/tt1077258/ (Planet Terror)
Slasher/kaahailu, peukalot ylös; Zombieläträys, peukalot ylös

Elokuva (katsoin jaksot teatterissa peräjälkeen, muuta ratkaisua kuin back-to-back ei tämän teoksen suhteen tueta) palauttaa uskon elokuvantekoon, sekä on virkistävä tuulahdus ajalta, jolloin ei laskemoitu niin kuin nyt. Tai no, olihan sekin laskelmointia, että mietittiin, jotta “tissit myy, natsit myy, autotakaa-ajot myy, kung-fu myy, eiköhän tungeta ne kaikki samaan elokuvaan”. Nykyään taas laskelmoidaan siten, että pyritään tekemään hajuton, mauton, väritön, ketään ärsyttämätön tasapaksu tuote, jonka pitää otsa rypyssä pyrkiä (tuloksetta) olemaan vakavasti otettavaa kårkeakyldyyriä vaikka kyseessä olisikin yhdentekevä toimintapätkä. Mihin unohtui se pieni ja nykytuottajien mielestä mitätön seikka, että viihde-elokuvan pitäisi viihdyttää katsojaa?

Toisaalta, katsojaa tavallaan huijataan. Kyseessä on kuitenkin kahden tunnetun ohjaajan, jos ei ihan A-listan niin kohtalaisen tunnetuilla näyttelijöillä kuitenkin, tekemä ison budjetin tribuutti, ei pienen nyrkkipajan kengännauhabudjetilla tehty aito B-elokuva. Ehkä hyvä niinkin, sillä nyt mutasarjan leffojen heikkoudet ovat poissa ja kaikki hyvät puolet tallella. (Mitä nyt miespuolinen testiyleisö tosin kaipasi enemmän eksploitaatioaikojen paljasta pintaa, mutta ehkä sitten siinä Werewolf Women of the SS:ssä… Kieli ulkona)

Death Proof

Leffa pärähtää käyntiin aika hiljaisesti. Normaali tarantinolainen dialogi ja postmodernit viittaukset alkaisivat vähän ajan kuluttua tuntua puuduttavilta, mutta surrealistiset tempaukset (ja itsetarkoituksellisesti esiteltävät sääret) pitävät mielenkiinnon yllä. Sitten elokuva herääkin henkiin, kun Kurt Russelin käsittämättömän mainiosti esittämä Stuntman Mike saapuu paikalle väijymään slasher-kliseisiä tyhjäpääbimboja. Stuntman Mike on myös virkistävän vanhanaikainen psykotappaja. Nykyäänhän pitää yleisö saattaa tuntemaan säälinsekaista sympatiaa paatuneintakin massamurhaajaa kohtaan kertomalla, kuinka häntä kiusattiin pienenä ja lelu on edelleen patterin välissä. (Jos näin onkin Miken kohdalla, sitä ei onneksi ainakaan kerrota.) Mike tappaa yksinkertaisesti siksi, että se on hänestä kivaa. Tehostettuna mielipuolisella virnuilulla. En myöskään olisi uskonut, miten paljon yhdestä autokolaristakin saa irti (pun intended), mutta niin vain se on että kuvakulmia vaihtelemalla ja toistamalla ja kronologiaa rikkomalla saa tästäkin uudenlaisen tulkinnan.

Puolessavälissä tyyli luontevasti muuttuu slasherista takaa-ajoleffaksi. DP:n (öhö öhö) jälkipuolisko on jo huomattavasti vauhdikkaampaa menoa. Dialogiosuus on lyhyempi, nasevampi, ja ennen kaikkea, toimintaa on enemmän. Leffan kruunaa, ja sen olemassaolon oikeuttaa, yksi elokuvahistorian pisimpiä (tosin alkuperäistä Gone in 60 Secondsia ei olla vielä lähelläkään) ja jännittävimpiä takaa-ajoja. Kun isolohko-V8 alkaa mylvien julistaa sanaa ja vanhan koulun pelti taipuu rutisten, ollaan perusarvojen äärellä, eikä mies voi muuta kuin nöyrtyä ja antautua vauhdin hurmaan.

Hupaisin viittaus vanhoihin elokuviin on se, että stuntnäyttelijä Zoë Bell esittää samannimistä stuntnäyttelijää, tehden itse omat stunttinsa. Rajatulla budjetilla kun ei raha aikanaan riittänyt sekä stuntteihin että näyttelijöihin, niin stuntitkin saivat väkisinkin puherooleja…

Jotain miinusta pitää aina antaa. No iso Q on unohtanut, että “Eleanor” ei ollut normi-Mustang, vaan Mustangin halpamalli “Mach 1”. Jälkipuoliskon keltainen Mustang on nääs niin selvä viittaus, että tämä jää pikkaisen harmittamaan.

Planet Terror

Rodriguez kertoo kirjoittaneensa leffan jo 1998. Tästä johtuen se ei iske samalla miljoonalla voltilla kuin olisi tuolloin iskenyt – väliin kun on ehtinyt oikea zombie-renessanssi ja nyt meillä on Resident Evilit, House of the Dead, Dawn of the Deadin remake, Land of the Dead, 28 Days (ja 28 Weeks) Later ja niin pois päin.

Mutinat sikseen, PT on kuitenkin tanakka paketti joka iskee kuitenkin kuin 999 999 volttia. Tarpeeton “vakava” aines, yhteiskuntakritiikki sun muut on tungettu romukoppaan ja tilalla on estoton läträys, joka tuo mieleen Braindeadin ja Army of Darknessin kaltaiset splatterkomediaklassikot. Kuka kaipaa ruohonleikkuria kun zombeja voi teloa helikopterin lavoilla? Kurkipotkijat menköön kotiinsa, tosimiehet viipaloivat lihaa kahdella perhosveitsellä. Jos pään räjäyttäminen kappaleiksi ei tunnu enää missään, niin entäs aivojen kaapiminen kallon sisältä? Yhdistettynä kajahtaneisiin henkilöhahmoihin ja pikimustaan huumoriin lopputulos on käsittämättömän viihdyttävä, ja samalla zombie-elokuvan parhaimmistoa.

Varsinaisesti PT ei tuo genreen mitään uutta, mutta enpä nyt kyllä keksikään, mitä “uutuutta” olisi kaivannut. Kai se yksi ylipitkä kuolinkohtauskin kuuluu genreen, mutta sen olisi kyllä voinut keksiä poiskin. Sitä paitsi, tässä pätkässä on paras alkutekstijakso sitten Barb Wiren (jolle kyllä jäädään rinnanmitalla) Kieli ulkona

Summa Summarum

En muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa elokuvissa. Kunhan sitten muistetaan, ettei olla menossa katsomaan mitään Kolme väriä -trilogiaa, vaan matalaotsaista viihdettä.

Loppurutkutus II: Loppurutkutuksen pojan koston paluu

Koska ahneet tuottaja-Weinsteinit haluavat maksimoida myös DVD-myynnin, on elokuvan jenkkiversiossa “väliajalla” esitettävistä olemassaolemattomien elokuvien trailereista vain yksi jäljellä tässä Pohjan perälle rantautuneessa kahtia jaetussa versiossa. Onneksi YouTube (joka ei nykyään edes riko lakia, heh) pelastaa Atlantin tämänkinpuolisen yleisön:

Werewolf Women of the SS

Don’t

Thanksgiving

From Dusk Till Dawn (1996)

http://www.imdb.com/title/tt0116367/
Tarantino, peukalo ylös

Nyt tuli tämäkin aukko sivistyksessä paikattua. Enpäs tajunnutkaan, että klassinen “Evereybody, be cool. YOU, be cool.” olikin tästä leffasta. Roksii kybällä. Salma on hottis. Ja onelinerit ovat mainioita.

-Welcome to slavery!
-No thanks. I’ve already had a wife.