sota – Moottorisahalla on asiaa

Captain America: The First Avenger 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0458339/
Sarjisleffa, HEIL HYDRA!

Supersankarielokuva, jonka pihvi on natsiokkultismi ja Kolmannen valtakunnan superaseet? Tätä konseptia ei voi mokata, eihän?

Kerrankin on käsissä pätkä, joka pitää kaikki siihen kohdistuvat odotukset. Ilahduttavasti Kapun oma elokuva tosiaan sijoittuu (introa ja outroa lukuun ottamatta) kokonaan alkuperäiseen ajankohtaansa 40-luvulle. Siitä huolimatta tarina ei mene liian campiksi, nimenomaan Kapun originaaliversiosta lasketaan pilaa sangen onnistuneesti. Ja kuitenkin Marvel-tietämykseltään tason 20 ekspertti myhäilee detaljien määrälle sekä sille, miten paljon alkuperäisistä ideoista on säilytetty.

Mukana on hurttia huumoria ja rento meininki, mieleen tulee aivan sotaseikkailugenren klassikko Kotkat kuuntelevat. Luonnollisesti pahat natsit hohottavat, rajatietohörhöily on asiaankuuluvan posketonta, ja salaiset aseet käsittämättömän taktisia. Etenkin se HYDRAn urheiluauto. Tosin, taas on totuus tarua ihmeellisempää: vehkeistä scifistisimmän näköinen kun on oikeasti suunniteltu, mutta rakentamatta jäänyt Focke-Wulf Triebflügel.

Suuresti inhoamani 3D:nkin annan anteeksi, vaikka se onkin paikoitellen tuttua “paperinukkeja eri tasoilla” -konversiota. Nimittäin efektiotokset on tehty aidosti 3D:nä, ja kerrankin syvyysefektiä käytetään niin kuin pitääkin, eli ronskisti: kilometrien korkeudessa Alpeilla alkaa oikeasti huimaamaan. Näin huimaa vaikutelmaa ei ole tähän mennessä tullut vastaan missään muussa 3D-kuvassa. Eri asia sitten onko se sen arvoista, että pitää epämukavia laseja naamallaan ja katsoo vihreään sävyttynyttä, liian tummaa, detaljeiltaan puuroutunutta kuvaa. (Vastaus: ei.)

Ainoa miinus tulee siitä, että lelumyynnin maksimoimiseksi HYDRA ei pidä lainkaan totuttuja väkäkukkasilla koristeltuja hihanauhoja, vaikka Allgemeine-SS:n mustaan mantteliin (joka ei tosin sota-aikana ollut enää virallisesti käytössä, mutta kun Hollywood on lietsonut harhakäsitystä jo 40-luvulta asti) sellainen sopisikin kuin pääkallo koppalakkiin. Tosin yrittäähän HYDRA muutenkin siirtää valtaa itselleen, mistä tulee taas mieleen, että totuus on tarua ihmeellisempää: SS:hän nimenomaan oli samanlainen valtio valtiossa, ja Himmlerhän tunnetusti oli pahimpia rajatietohörhöjä mitä maa päällään kantoi, ja olihan SS:llä omat salaisten aseiden tutkimusprojektinsa aina ydinohjelmaa myöten (jollainen tosin oli Saksan postilaitoksellakin: tämä kannattaa aina muistaa kun näkee DHL:n rahtikoneen kaartavan yläpuolella).

Mutta tässä se siis on, nimittäin yksi parhaista supersankarileffoista kuunaan ellei peräti paras. Täytyypä katsoa ohjaaja Joe Johnstonin varhaistöistä konseptiltaan samantapainen The Rocketeer uudestaan, josko sitä osaisi jo arvostaa näin myöhemmällä iällä.

Tali-Ihantala 1944 (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0378848/
Hautamuistomerkki, peukalo alas

Taas kerran itsenäisyyspäivänä – joka suurta idoliani Ämpäripäätä siteeratakseni on perverssi yhdistelmä pitkääperjantaita ja puolustusvoimain lippujuhlaa: “Jeesus haudataan sotilaallisin kunnianosoituksin” – ihmettelin, eikö YLEllä tosiaan ole näyttää muita suomalaisia sotaelokuvia kuin klassinen Tuntematon (uusioversiota ei tueta). Katsahdus edellisen päivän ohjelmatietoihin paljasti että on, matka huojuvalle, Burj Dubain kanssa korkeudesta kilpailevalle “katsomista odottavat DVD:t” -pinolle paljasti että on, mutta näköjään sellaisia joita ei pitäisi näyttää.

Kas kun jo Tali-Ihantalasta kirjoitetuista arvosteluista (joissa kuitenkin muistettiin pääsosin mumista epäselvästi “kansallinen merkkiteos”… “kunnianosoitus veteraaneille”… “ei saa unohtaa”) saattoi lukea rivien välistä, että kyseessä on suomalainen vastine perinteiselle parisuhdetesterille A Bridge Too Far. Jaa mikä testeri? No kun nainen pakottaa miehen katsomaan kanssaan Sinkkuelämää-leffan pidennetyn version, niin eikö ole vain kohteliasta että nainen puolestaan katsoo miehen kanssa yhtä pitkän, yhtä lailla häntä kiinnostavan ja yhtä jouhevasti etenevän leffan?

Ennakko-odotuksena oli siis paikalleen kuollutta pönötystä ja epäyhtenäinen tarina jossa ei ole päähenkilöitä lainkaan. Tosin Yhdellä sillalla liikaa on puolustuksenaan se, että se perustuu kirjaan, ja kirjalla puolestaan se, että niin britit kuin amerikkalaisetkin ovat yleisönä kuin pikkulapsia, heille asiapitoista historiankirjaakin pitää jatkuvasti elävöittää kertomalla pieniä hauskoja tarinoita sieltä täältä niin, että kokonaiskuva hukkuu niiden taakse eikä muuta sisältöä paljon olekaan (tällä vuodatuksella ei ole luonnollisesti mitään yhteyttä siihen, että olisin jotenkin pettynyt taannoin alennusmyynnistä hankkimaani Anthony Beevorin itseään toistavaan, epäselvään ja olennaisia asioita huomiotta jättävään Normandia-kirjaan, ehei).

Mutta voi yllätystä! Tähän verrattuna ABTF on suorastaan kepeä ja sukkelasti etenevä, ja siinä on jopa selvästi erottuvia päähenkilöitä sekä ymmärrettävissä oleva tarina! Jo edesmenneen Åke Lindmanin käsitys eeppisestä kerronnasta kun oli näköjään filmata minuuttitolkulla staattisella laajakulmalla metsää jossa räjähtelee (joko oikeasti tai CGI:nä) samalla kun jousisoittimet pauhaavat jotain “Tuonelan joutsenen” kuuloista teemaa. Tähän verrattuna haudasta kaivettu ja rollaattorilla pystyyn tuettu Adolf Ehrnrooth-vainaakin olisi eloisaa katseltavaa, ja valehtelematta noin puolet elokuvan sisällöstä koostuu tästä. Se toinen puoli koostuu irrallisista kohtauksista, joissa päähenkilöitä ei aina edes nimetä, puhumattakaan että hahmot palaisivat elokuvaan myöhemmässä vaiheessa. Dialogia ei liiemmälti ole, usein vuorosanat koostuvat neljättä seinää rikkoen kameralle lausutuista latteuksista jotka kuulostavat ehkä hyvältä veteraanien muistojuhlassa.

Välillä seuraa karttaruutu ja/tai morsetusefektin kera ruutuun tulostettavat pari tekstiriviä, jotka eivät kyllä auta ymmärtämään yhtään mitään kokonaiskuvasta tai seuraavan kohtauksen merkityksestä sille, ellei ennestään tiedä. Jos tarkoituksena oli tehdä draamadokumentti, niin sitten se selostajanääni taustalle, kiitos. Varmaan tulevaisuudessa tämmöinen versio tehdäänkin, sinällään komea materiaali kun käy moiseen vallan hyvin. Mutta jos tarkoituksena – niin kuin markkinoinnin perusteella käy ilmi – oli tehdä draamaelokuva, niin silloin kokonaiskuva pitää välittää narratiivin kautta. Tähän taas on perinteisesti käytetty – siksi, että se toimii – sitä, että upseerit hikoilevat tuskaisina kartan ääressä adjutanttien siirrellessä karttamerkkejä ja lukiessa ääneen tilanneraportteja ja tiedustelutietoja, ja dialogista käy ilmi sekä kokonaiskuva että seuraavan rintamalla tapahtuvan kohtauksen merkitys. No voihan sitä karttaakin vilauttaa, mutta osana lavasteita, eikä staattisena pahvikuvana.

Pilkkua fiilaava ja höyläävä militääriharrastaja on kerrankin kuitenkin näkemäänsä tyytyväinen (poislukien se, että Saksassa asti piti käydä kuvaamassa aitoja Focke-Wulfeja, mutta niitä nähdään vain vilaukselta rullailemassa kentällä, edes CGI:nä tehtyä lentokohtausta ei ole saatu mukaan vanhan uutisfilmimateriaalin kierrätystä lukuun ottamatta), kun on aitoa asiaa kankaalla aina Sturmeja ja T-34:sia myöten. Ja itse asiassa alun vaunuilla ajelut ovatkin kuin eri elokuvasta, sillä ne ovat intensiivisyydessään ja tiiviissä tunnelmassaan parhaimpia valkokankaalla näkemiäni panssaritaisteluita (poislukien se, että kaikkiin “tähtäimen läpi” kuvattuihin näkymiin on laitettu helposti tunnistettava saksalaisen tykin tähtäinristikko). Niiden ympärille olisi mielellään nähnyt rakennettuna vaikka kokonaisen elokuvan, ikävä juttu että parin alkukahakan jälkeen kyseinen aselaji unohdetaan kokonaan ja siirrytään edellä mainittuun karsikonharvennukseen.

Otan osaa kaikkien tulevien peruskoululaisten puolesta jotka joutuvat tämän yläasteen historiantunnilla katsomaan.

9. rota (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0417397/
Sota, peukalo alas

Osin suomalaisten tuottama, Ukrainassa ja Uzbekistanissa filmattu venäläinen sotaelokuva kuulostaa ainakin ajatustasolla virkistävältä tuulahdukselta pahasti amerikkalaispainotteisessa genressä. Toiveet olivat siis korkealla lätyn mennessä DVD-soittimeen.

Mutta niin vain käy, että Hollywood on lyönyt leimansa rajantakaiseen psyykeenkin, muuten ei nimittäin voi selittää sitä, miksi pakettiin on pitänyt änkeä vino pino sotaelokuvien kuluneimpia kliseitä kera aivan liian monta kertaa nähtyjen stereotyyppipahvikuvien. Erityisen paljon kupataan Kubrick-vainaan klassista Full Metal Jacketia, mutta ei kovin mairittelevin lopputuloksin. Kyllä, muutama omaperäinen dramaattinen ratkaisukin on mukana, mutta siitä huolimatta juonenkäänteet arvaa reilusti ennen niiden lipumista valkokankaalle, koska niitä alleviivataan niin laittamattomasti. “Älä vaan riisu tätä amulettia niin kauan kuin olet Afganistanissa”, jaa mitäs itse menit juuri tekemään, eivät kai vaan saippuaoopperan lainalaisuudet saavuta sinua seuraavassa kohtauksessa? Henkilökehitystä ei pahemmin tapahdu, ja näyttelijätyökin on kauniisti sanottuna “vaihtelevaa”.

Koska elokuva koettaa kopioida epätoivoisesti amerikkalaisia esikuvia, niin (pikagoogletuksen perusteella) ohessa moni Puna-armeijan kansallinen erityispiirre on tylysti sivuutettu, vaikka niistä olisikin saanut tunteisiin vetoavia kohtauksia. Hämmentävänä yksityiskohtana elokuvan pitäisi kertoa laskuvarjojääkäreistä, mutta missään vaiheessa koulutusta ei laskuvarjo edes vilahda. Elokuva ei tunteellisuudessaan tosin edes pyri olemaan realistinen kuvaus, mutta tästä huolimatta katsoja kuin katsoja ihmettelee monia WTF?-luokan tapahtumia (koko joukkue polttelee parakissa ruohoa ja käy polkaisemassa porukalla lääkintäupseerin tytärtä, mjoo, on se varmaan “viimeinen ilta” kasarmilla mutta ei tuo silti ole enää ihan uskottava). Militäärifriikki puolestaan ihmettelee paikoin erheellistä kalustoa, ja puistelee päätään taistelukohtauksille joissa puolestaan kierrätetään toimintaelokuvien kliseitä. Varsinkin rajan takana nousi suuri hässäkkä siitä, että elokuvalla on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä Kukkula 3234:n todellisen taistelun kanssa, aina siitä alkaen että lopputuloskin on symboliikan nimissä käännetty päinvastaiseksi. OK, ei siinä mitään, onhan vaikkapa ikiklassikko Apocalypse. Now. myös pikemminkin absurdi kuin realistinen, mutta juuri henkilöhahmot, näyttelijätyö ja juonenkäänteet ovat niitä erottavia seikkoja, joiden varassa toinen kuva seisoo ja toinen kaatuu.

Netin pikkulinnut myös laulavat, että tekstityksessäkin on suoranaisia käännösvirheitä, tosin kuulemma venäjän eri murteet ovat vastaavasti hyvin edustettuina.

Elokuvalla on kyllä potentiaalinsa – kuvaus on onnistunutta, maisemat komeita, musiikki myötäilee tapahtumia, CGI ei tunge naamalle, muutama mieleenpainuva kohtauskin on, ja perusidea on hyvä – mutta tällaisenaan kokonaisuus ei vain toimi. Mitä olikaan “remake” venäjäksi?

Inglourious Basterds (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0361748/
Tarantino, peukalo alaspäin

Harvempi ohjaaja on yhtä yksiselitteisesti onnistunut määrittelemään itsensä omaksi genrekseen kuin Quentin Tarantino, vielä harvempi jo toisen elokuvansa myötä. Miehen elokuvat alkavatkin siis jo olla enemmän elokuvia hänen omista elokuvistaan kuin mitään muuta.

Q on nyt mennyt ryssimään genressään pahan kerran. Kunnattomat Paksiaiset ei missään vaiheessa pääse lentoon, vaan junnaa kiitoradalla kävelyvauhtia päin päätyverkkoa. Edes Q:n sinällään naseva dialogi ei riitä yksinään kannattelemaan kaksi ja puolituntista elokuvaa. Koska tyylilajina on – vähemmän yllättäen – musta komedia, niin kukaan ihminen ei jaksa odottaa, kun sketsin punchline tulee vasta puolen tunnin dialogin jälkeen. Monesti oli jo sellainen tunnelma, että “tapahtuuko tässä oikeasti kenties jotain”? Leffassa on joko tunti liikaa pituutta, tai sitten olisi oikeasti pitänyt alkaa lisätä enemmän toimintaa viimeistään toisen luvun loppupuolelta alkaen. Jos käytännössä kaikki toimintakohtaukset mahtuvat jo leffan traileriin, niin ollaan vähän hakoteillä. En tosiaan ymmärrä, kuka jaksaisi katsoa pitkälti yli kolmetuntista originaalileikkausta, jos katsojan nimikirjaimet eivät ole QT.

En voi väittää, etteikö Paksiaiset olisi kuitenkin “ihan hauska” ja ettenkö jossain määrin viihtynyt. Natsit ovat aina instant win, ja hahmogalleria on herkullinen. Etenkin SS-Standartenführer Hans Landa (Christoph Waltz) on hysteerisen hauska ja jo suorastaan klassinen pahis. Siitä huolimatta annan pisteet melkein mieluummin Til Schweigerin esittämälle psykoottiselle, veistään jatkuvasti teroittavalle Hugo Stieglitzille. (Schweiger muuten taitaa kohta päästä jenkkiyleisön tietoisuuteenkin, The Red Baron, Far Cry ja nyt tämä, kaikki vuoden sisällä.) Itse Paksiaisista sensijaan ainoa mieleenjäävä on Brad Pittin mongertava umpijuntti Aldo Raine.

Mutta kun leffa olisi voinut olla niin paljon enemmän kuin vain “ihan kiva”. Käsittämättömän, suorastaan rikollisen paljon potentiaalia jää yksinkertaisesti hyödyntämättä. Miksi tuoda mukaan koko valtakunnanbunkkerin väki ja “Gösse-setä” myös, jos näitä ei käytetä kuin statisteina? Olisin odottanut edes vitsailua Göringin painosta tai ekstravagantista pukeutumisesta, tai sitten postmodernia viittausta jossa Bormann vitsailisi perustavansa sodan jälkeen huoltoaseman. Tai jotain. Ja tosiaan, miksi nimeä myöten korkkarisotaelokuville kunniaa tekevässä teoksessa ei ole kunnon präiskintää? Aina kun näen kriitikon selittävän, että tämä onkin oikeasti vakava elokuva holokaustista joka purkaa juutalaisten puolivuosisataisia traumoja, poistan varmistimen. QT ei ole eläissään tehnyt vakavaa elokuvaa, ja meille Wolfenstein 3D -sukupolven kasvateille Hitler tasonloppuhirviönä ei ole mitään ihmeellistä. Häiriintynyt soundtrack sentään täyttää odotukset.

Apropoo, harrastaako QT elokuvallista itsensäruoskintaa? Lopun teatterikohtauksessa kun yritetään selkeästi tuoda sellainen sanoma, että “eihän tämä nyt ole ihan oikein nauraa sille kun ihmisiä tapetaan” (kun aluksi yleisö nauraa elokuvalle ja sitten oikea yleisö nauraisi kun elokuvayleisö ammuttaan). Katuuko mies nyt kaikkia koskaan tekemiään elokuvia?

No, onneksi seuraava Tarantino-leffa on sitten taas timangia. Kas kun Kill Bill vol. 1 oli kurko, vol. 2 vähän möh, Death Proof taas full of win ja tämä petti odotukset, niin seuraavan vuoro olisi taas kohota korkeuksiin.

1968 Tunnel Rats (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0970462/
Sota, peukalo kiikun kaakun

Hämmentävä tapaus. Toisaalta tästä haluaisi pitää: omaperäinen idea (tai ainakaan Vietnamin tunnelisotaa en ole havainnut liiemmälti ryöstöviljellyn edes silloin 20 vuotta sitten kun Vietnam-genre oli muotia), intensiivinen tunnelma, kivaa gorea, ja pessimistinen lopetus.

Toisaalta ongelmat hyppivät silmille: pimeissä ahtaissa tunneleissa tapahtuvista tapahtumista ei saa aina selvää, ja eniten häiritsee se Bollin originaalileffoille (mm. Seed) tyypillinen piirre, että repliikkitasolla käsikirjoitusta ei edes ole vaan näyttelijöiden on käsketty improvisoida, jolloin tulos on huutamista ilman että varsinaisesti erottuisi persoonallisuuksia joihin kiintyä alun lyhyttä tyypittelyä lukuunottamatta. Uskottavuutta nakertaa pahasti myös se, että amöriikkalaisilla on pikkiriikkinen tukikohta keskellä viidakkoa ilman vartiomiehiä, ilman ympärille raivattua ampuma-alaa, jne. – mikä toisaalta kielii siitä, minkä kokoisella budjetilla Boll leffojaan pykää, mutta silti.

Emmätiä. Päättäköön katsoja. Suurelle yleisölle ei voi suositella, mutta sotaelokuvia harrastavien kannattanee tsekata. Jossain foorumilla joku totesikin: Of course it’s no Platoon, but fortunately it’s not Platoon Leader either.

Strike Commando (1987)

http://www.imdb.com/title/tt0094059/
Toiminta, huomasin että peukalot osoittavat erehdyksessä ylöspäin jos hautaa kasvot kämmeniin
Eksploitaatio, peukalot osoittavat silloin oikeaan suuntaan

HUAAAAAAAAAAA!

Kauan kauan sitten, eräässä kaukaisessa pikkukaupungissa eräs pikkupoika ihastui videovuokraamon hyllyssä (Supercarrierin vieressä, tästä myöhemmin) kököttävään, miehekkäästi nimettyyn toimintaelokuvaan, jonka kannessa setä vielä sohi minigunilla. Jos kerran nimi oli oikein Strike Commando, niin sittenhän sen oli pakko olla parempi kuin pelkkä Commando! Valitettavasti ikä ei riittänyt vuokraamiseen, mutta onneksi FilmNetin (junioreille: elokuvakanava Silloin Joskus ennen sotia) piirissä asuva kaveri lainasi telkusta tulleen version. Eihän se ihan 110% odotuksia vastannut, mutta kyllä se 11-vuotiaan mielestä oli KOVA pätkä.

HUAAAAAAAA!

Nostalgia ja pikkupojan ajatusmaailma ovat ihmeellisiiä asioita. Elokuvasta jääneet muistikuvat saavuttivat niin myyttiset mittasuhteet, että pakkohan siitä oli lopulta, 18 vuotta myöhemmin, tilata kökköinen VHS:ltä ripattu, epäilyttävästi bootlegiltä vaikuttava kopio (sisältyy Grindhouse Experience -roskaleffakokoelmasarjan boksiin Mercs, esmes jenkki-Amazuuni toimittaa). Kyseessähän on, jos joku ei jo arvannut, italialaisten eksploitaatiomaakareiden Rambosploitaatio, jossa useampi kuin yksi otos on varastettu suoraan Ramboista, Commandosta ja Missing in Action-saagasta, unohtamalla kaikkia mahdollisia Vietnam-elokuvien ylikäytetyimpiä kliseitä. Höystettynä pöyristyttävän huonolla näyttelyllä ja silkkaa myötähäpeää synnyttävällä melutraaman paisuttelulla. Puhumattakaan kömpelöistä, joskus jopa puuttuvista tehosteista (ampumiseen riittää dubattu kk-tulitus, veripusseja tai paukkupatruunoita on turha käyttää) – onneksi dokumenttimateriaalia ja stock footagea käyttämällä on säästetty niin paljon, että valtavia tulipalloja viljelevästä pyrotekniikasta tulisi Bruckheimerillekin housupyykkiä. Jotain kertoo sekin, että harvakseltaan viljeltävät onelinerit eivät yllä edes nykyään suoraan videolle kuraa suoltavien Seagal/Snies/Van Damme -rypistysten muljautusten tasolle. Harvinaisen pehmon näköinen sankari tyytyykin siis lähinnä kommentoimaan tapahtumia karjumalla otsasuonet pullottaen.

HUAAAAAAAAAA!

Jos juonen ekan kymmenen minuutin aikana päädytään Apocalypse Now -tyyliseen viidakkokylään, niin mitä vielä odottaakaan? Tetsaaminen itsetarkoituksellisesti ilman paitaa jo 20 minuutin kohdalla? Maailman noloin kuolinkohtaus? Toinen toistaan jopa kasariäksönin mittapuullakin epäuskottavampia ja ennen kaikkea ponnettomia taistelukohtauksia tunnin kohdalle asti? Vietnam-leffoissa lakisääteinen vankileirijakso, johon sisältyy tahattoman koominen kidutusmontaasi? Ilsa-henkinen venäläinen naisupseeri joka noin vain suostuu juoksemaan pitkin viidakoita panttivankina sidontakohtauksesta toiseen (ei, en minä houraile vaan italiaanot), kunnes lopulta ihastuttuaan Vietnamin auringossakin ihonsa kirkkaan valkoisena säilyttäneeseen amerikkalaiseen kertoo tälle petturista hetkeä ennen ennalta-arvattavaa kuolemaansa? Lisää epäuskottavia taistelukohtauksia? Tasonloppuhirviönä kaljupäinen yli-inhimilliset voimat omaava sadistinen neukku? Pakollinen petturin nitistys -lopputaisto? Äärimmäisen typerä loppuyllätys?

HUAAAAAAAA!

Soundtrackilla pauhaava kasarisyntikkamusa on sentään komiaa, tosin pääteema tunkee korvista ulos jo paljon ennen elokuvan loppua.

HUUUUAAAAAAAA!

PS. Se minigun videokasetin kannessa/julisteessa on hämäystä, kuten valistuneempi ja yli 11-vuotias katsoja olisi arvannutkin.

Horrors of War (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0439615/
Zombie/sota, peukalo alas

Iät ajat katsottavien pinossa roikkunut indie on harmillinen tapaus. Harrastajaporukalla on ollut sen verran hyvät ja autenttiset rensselit käytössään, että olisi oikeasti kannattanut mieluummin tehdä pienimuotoinen sotaleffa toisen maailmansodan länsirintamalta kuin sotkea siihen nolon näköisiä ihmissusia ja supersotilaita. Tai ehkei sittenkään, nytkin näyttelijätyön laatu heittelehtii vähän turhan paljon, ja saman kohtauksen sisälläkin taistelukoreografia vaihtelee ammattilaistasoisesta nolostuttavaan. Ja mitämitä, hullu tohtori oli pakotettu työhönsä? Ei kuulu genreen tuommoiset vetistelyt.

Battle for Haditha (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0870211/
Sota, irtileikattu peukalo viemäristä alas

Hetken ajan luulin, että Uwe Boll on siirtynyt vastustamaan Irakin sotaa. Ei, kyseessä olikin jonkun muun työ. Mistään tätä ei tosin huomaa. Kerronta hyppii, pomppii ja nykii, useampi kuin yksi kohtaus (lue: kaikki) synnyttää lähinnä tahatonta naurua ja syvää myötähäpeää, ja valitettavasti sen huomaa, että käsikirjoitusta ei ollut vaan näyttelijät improvisoivat ohjaajan ohjeiden mukaan. Usein tosin tuntuu, onko niitä ohjeitakaan ollut, eikä näyttelijöiden kannattaisi kyllä jättää päivätyötään. Elokuvana homma ei toimi, ja poliittisena pamflettinakin tämä vastaa lähinnä kadunkulmassa huutamista. Koska hyviä sodanvastaisia sotaelokuvia on runsaasti, tämän olemassaoloa vaikea perustella edes dramaturgisena kokeiluna (yrittää näyttää paikan päällä filmatulta dokumentilta).

Ainoa plussa kyynisestä lopusta (joka tosin toimii osittain elokuvan muuta sanomaa vastaan): tienvarsipommillaan verilöylyn aikaansaaneet vastarintamiehet viis veisaavat sivullisten kuolemasta, mutta herkuttelevat kuvaamalla uhreja videolle korostaakseen amerikkalaisten pahuutta.

The Bridges at Toko-Ri (1954)

http://www.imdb.com/title/tt0046806/
Sota/draama, peukalo ylös

Mjoo. Ikäisekseen pirun hienoa ilmakuvausta, aitoa militäärikalustoa (F9F Panther vaan on niin sexy vaikka oli jo käyttöön otettaessaan suorine siipineen vanhanaikaista tekniikkaa), ja ihan päteviä efektejäkin. Ja tietysti se harvinaisen omaperäinen idea, että lennetään it-tulen täyttämän kanjonin läpi pommittamaan parin metrin levyistä tuuletu… siltaa. Kiitollisesti tällä kertaa ei tarvitse kärsiä hassusti maalatuista jenkkikoneista MiGeinä koska toimintakohtaukset keskittyvät maamaaleja vastaan rynnäköintiin. Täysin toissijaisina huomioina tarina on ihan onnistunut ja yllättävän syvällinen & raadollinen, ja sen lopetuskin on epätyypillinen Hollywoodille, ja näyttelijätyökin on pääsääntöisesti hyvää.

Sitten sinne valivaliosastolle: elokuvan piiiiiiitkä ja tylsä kakkosnäytös tuhoaa koko elokuvan rytmityksen. Kyllähän minä ymmärrän että 50-luvulla elokuvissa oli pakko änkeä sotaleffaankin mukaan rakkaustarina, mutta olisi se nyt voitu jumankavita rytmittää palasiksi muun materiaalin sekaan niinkuin yleensä tapana on/oli (vrt. Top Gun) eikä keskeyttää tarinaa ~45 minuutin ajaksi. Kiitollisesti pääparilla Holden & Kelly ei ole kemiaa lainkaan (joojoo, on Grace Kelly nätti, so?) ja leffan huumorikin on mitä on.

Ihan lopussa toki selviää miksi aitoa kalustoa oli suotu käyttöön niin hövelisti — indoktrinaatiota on toki ripoteltu sinne tänne mutta neljättä seinää rikkovasta loppumonologista puuttuu vain lähimmän värväystoimiston puhelinnumero.

The 300 Spartans (1962)

http://www.imdb.com/title/tt0055719/
Historiallinen spektaakkeli, peukalo alas

This is madness! (Jota ei tässä versiossa kylläkään sano Persian lähettiläs vaan kuningatar Gorgo.)

Kyllä ajan hammas on pahasti nakertanut tämän leffan puhki. Taistelut ovat jopa ajan mittapuulla lähinnä paikallaan seisoskelua, eikä sitä kumimiekkaakaan uskalleta iskeä, kunhan nyt vähän heilautetaan laiskasti. Väkirynnäkön erottaa löntystelystä… niin, ei oikeastaan mikään. Xerxesin hovissa tapahtuvat kohtaukset ovatkin sitten jo puhdasta camppia. (Tosin tanssitytöt ovat tässä hotimpia, eivät vähiten siksi, että ovat ilman epämuodostumia ja kasvaimia, kiitos.) Enin osa leffaa kuluu siihen että jaaritellaan piitkät pätkät, kunnes vasta viimeisten 20 minuutin aikana päästään tositoimiin.

Studion sijaan on ihan oikealla tapahtumapaikalla käyty kuvaamassa, ikävää vain että maankuoren kohoamisen ja eroosion takia rantaviiva on satoja metrejä kauempana ja loivempana kuin 2500 vuotta sitten, ja samaten sola on vaaaaltavan paljon leveämpi. Propsit tosin siitä, että joukkojen koostumus ja varustus on lähempänä totta kuin 300:ssa (eipä näy jättiläisiä ja jättisarvikuonoja).