Tag: kasarinostalgia

Ninja Cheerleaders (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0972857/
Mikä tahansa oikean elokuvan genre, peukalo alas
Komediakalkkuna, peukalo ylös

Joskus pitää ihmetellä elokuvakäsikirjoittajien ajatuksenjuoksua. Kun meillä on jo high concept-idea, jossa jo sinällään olisi riittävästi sisältöä ja silmänruokaa – Ninja. Cheerleaders. – niin miksi ruveta sotkemaan pakkaa tarpeettomalla sivujuonella, etenkin kun sen takia törmätään amerikkalaisen elokuvabisneksen realiteetteihin?

Eli siis suomeksi, leffan nimihenkilöt heittävät koulu- ja ninjaopintojen ohella keikkaa strippareina, ja koko leffan pääjuoni joudutaan vääntämään käyntiin tämän alajuonen kautta. (Se, että ninjasensei vetää päivällä koko perheen itsepuolustuskursseja ja isännöi illalla strippibaaria, on puolestaan täysin loogista eksploitaatioelokuvan mittapuulla.) Mutta siis ihan oikeasti, strippareita jotka eivät riisu edes yläosaa? Ja minä kun luulin että vain Lindsay tai Natsku on tämmöinen hienohelma, ei vosukööri jonka tunnetuin nimi kiertää ammatikseen jenkkirealityjä. Eh. Omassa versiossani olisi ollut paljasta pintaa muuallakin kuin sekunnin väläyksinä väli-inserteissä jonkun muun kuin pääosan esittäjien toimesta, ja väkivaltaa enemmän, tai pikemminkin, uskottavana ja sotkuisempana. Tosin sitten ehkä ei olisi saatu George “Mr. Sulu” Takeita mukaan. Muutenkin tämä itsesensuuri on saattanut johtua siitä, että leffalle toivottiin (turhaan) teatterilevitystä, joten eksploitaation sijaan tyylilajiksi valittiin erittäin vähän pikkutuhma komedia.

No olisi edes Bitch Slap -tason sleazyilyä voinut vaatteet päällä olla, nyt oltiin Charlien enkelit/DOA -linjalla, paitsi että silmänruokaa on käsittämättömästi vähemmän ja edes sitä siistittyä väkivaltaa on niin vähän, että lopputulos muistuttaa oikeastaan enemmän DEBSiä (jossa sentään oli tyttöjen välistä kivaa jonnin verran, nyt vain pirnataan häppeliä ja implikoidaan). DEBSistä muistuttaa myös hukattu potentiaali, ja se, ettei leffassa oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Huumorikin on vähän sinne päin, ja dialogikaan nyt ei kovin nasevaa ole.

Toisaalta, elokuva riitti jollain käsittämättömällä tavalla kuitenkin viihdyttämään – siis jos odotukset kalibroi VHS-ajan B-komediaan, nimenomaan komediaan eikä eksploitaatioon. Vaikka elokuvassa on jopa roskaelokuvien harrastajan silmissä jokseenkin kaikki pielessä, nousee kokonaisuus silti osa-alueita vahvemmaksi. Kaikesta välittyy kuitenkin vilpitön innostus ja se, että elokuvaa tehtäessä on ollut hauskaa, ja tällä mitäänsanomattomien hajuttomien ja mauttomien tuotteiden aikakaudella se lienee paras kehu jota elokuvalle voi antaa.

Perinteille uskollisesti jatko-osaa pedataan lopputekstien välissä, mutta jo tämän osan julkaisu oli niin pitkäksi venynyt prosessi (teatterikierros peruttiin, mutta videollekaan ei päästetty kuin pitkän odottelun jälkeen, ja ulkomaanlevitykseen vielä pidemmän ajan kuluttua) että eipä taida moista tulla. Valitettavasti. Tarjoudun tosin ilomielin käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi kun tästä tehdään aina niin muodikas “gritty, contemporary re-imagining”.

Conan the Barbarian 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0816462/
Barbaari, peukalo ylös

Kreikaksi kommunikoimaton kimmerialainen kolmedee (kaksituhattayksitoista) kolisi kertakatsomalla kohtalaisen kivasti. Katsojakato kinemateekeissä kummastuttaa, käsiteltävässä kuvassa kuitenkaan kummempaa kitisemistä; kökömpiäkin kuvia kinoon köyrätään kauheasti, kummasti keräävät kansansuosiotakin. Kuittailee kivasti kinemaattiselle kantaisälleen, kuten kolmikymmenluvun kirjoillekin, kuvasarjojenkin keksintöjä käytetään. Korrektiuskin kurissa. Kalmaa ja karskia kurmotusta kiitettävästi, kuumista kissoista kikki kostuu. Kekseliäitä kaulankatkaisukonstejakin kasarin kunniaksi, kuten korneja kommenttejakin. Kärsäeläinten kannattelemasta kaljuunasta komeat kiitokset.

Kamera kylläkin koikkelehtii kaatumatautisesti kurmotuskohtauksia kolhien, kuuloaistimuksetkaan kovin konsertilta kuulosta. Kompuutterikrafiigoidenkin konteksti kyseenalainen. Kaikkea kakkaahan kuvasta kaivelee, kuitenkin kokonaisuus käsittämättömästi komeampi kuin kappaleet keskenään. Kaipaisinkin kernaammin kehitettyä, kohennettua kakkososaa, kuin kolmikymmenvuotista kadotusta. Kulahtanut kolmedee-konversio kylläkin kammottavinta katsomaani.

Kyllästyittekö k:n käyttämiseen? Kas kummaa. Kaikenkarvaista kööriä kirjoituksiani kyttäileekin kyberavaruudessa.

—

Selkokielellä, vaikka kaikki sitä haukkuvatkin ihan vain siksi kun muutkin, niin uusi Conan on oikeasti ihan kiva fantasiamättö ja huomattavasti parempi kuin osiensa summa. (Leffa, jossa 2011 uskalletaan karjaista ”Woman! Mead!” ei voi olla läpeensä huono.) Jason Momoan esittämä barbaari on kertaluokkaa uskottavamman ja kirjalliselle esikuvalleen uskollisemman oloinen kuin Iso-Arska, tosin juoneen on ollut taas kerran pakko tunkea se kotikylän tuho.

Tosin huonomminkin voisi olla: leffaoikeuksia ilmeisesti tekijänoikeuslakiin perustumattomasti (USA:ssa oikeudet raukesivat rekisteröinnin puutteeseen jo 60-luvulla, ja muualla maailmassa viimeistään 2006 kun Howardin päätöksestä tuulettaa ajatuksiaan .380 Colt Automaticilla tuli kuluneeksi 70 vuotta, periaatteessa siis kuka tahansa saisi tehdä ”Robert E. Howard’s Conan” leffan koska vain Conan-logo ja tuotemerkki ovat enää tekijänoikeuden alaisia) hallinnoiva Paradox Entertainment halusi tehdä tarinan, jossa aina niin muodikkaat ihmissudet ovat syöneet lähes kaikki cimmerialaiset ja uhkaavat jo koko Hyborean mannerta, ellei The Chosen One (arvatkaa kuka) toteuta muinaista profetiaa (syvä, masentunut huokaus). Rahat eivät (onneksi) riittäneet vision toteuttamiseen, ja tuotantoyhtiö Millennium Filmsin tultua kuvioihin lähtökohdaksi muuttui 1:1 remake Ahnuldin versiosta. Levittäjä Lionsgatella joku arveli (oikein), että yleisö on kyllästynyt remakeihin ja esituotannon loppuvaiheessa vaihtoi käsikirjoittajan vääntämään tarinaa uuteen uskoon budjetin sallimissa rajoissa, sekä lisäämään mahdollisimman paljon viittauksia kirjoihin ja sarjakuviin sen 1982-leffan lisäksi. Tosin käsittämättömänä mokana markkinointibudjetti oli tuotantokuluihin nähden olematon (olisi voinut käyttää siihen edes sen 3D-konversioon hukatun rahan), ja edes elokuvakriitikoita ei saatu uskomaan että kyseessä ei ollut suora remake, joten pätkä floppasi suhteellisen rankasti kaikkialla muualla paitsi Venäjällä (?!). Sääli, koska puheissa olisi ollut jatko-osissa käyttää Howardin alkuperäistarinoita materiaalina lakisääteisen kostojuonen sijaan.

STOP PRESS: Itkuparkugeneraattorien käymiseen ylikierroksilla lienee se, että ihmiset vertaavat tätä Ahnuld-Conaniin, joka on fantasiaelokuvan klassikko, vaikka onkin (muutamaa tutunoloista nimeä lukuun ottamatta) Robert E. Howardin tarinoiden adaptaation sijaan peittelemätön tutkielma nietzscheläisestä filosofiasta (tosin pätkän henki on autenttinen ja etenkin sen herättämät fiilikset ovat samoja, joita kirjoja lukiessaankin tuntee, eli sikäli ollaan asian ytimessä). Ja juuri tässä vertailussa uusio-Conan ei kestä, mutta jos siihen suhtautuu neutraalisti fantasialeffana joka sattuu kertomaan kirjojen Conanista, eikä Milius-version remakena, saattaakin yllättyä iloisesti. Mikäli ei siis kuulu koulukuntaan joka nillittää barbaarimme silmien väristä.

Tango & Cash (1989)

http://www.imdb.com/title/tt0098439/
Kasariäksön, aurinkolaseista heijastuu valtavan bensaräjähdyksen lisäksi nostetut peukalot

Tajusin, etten ollut katsonut tätä 17 vuoteen. En vieläkään tajua, miksi en. Tässä kun on kaikki se parhaus, mikä teki kasariäksönistä kasariäksöniä, vedettynä tappiin. Dialogi koostuu käytännössä pelkistä onelinereistä. Jos jokin näyttää siltä, että se voisi räjähtää, näin käy. Pakollinen takaa-ajokohtauskin suoritetaan minigunin isoveljellä M61 Vulcanilla aseistetulla, tuunatulla monsteriautolla maansiirtokoneita vastaan. Fysiikan lakeja ei tunneta. Väkivalta novelty killingeineen saa kukkahattutädit vaatimaan uutta videolakia. Jösses, joku lällyilevä Tappava ase sai kolme jatko-osaa ja tämä ei yhtään?

Rambo is a pussy!

Transformers: Dark of the Moon 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1399103/
Mecha, robottipeukalo niin alas kuin ikinä menee

Hetkinen vain, tiivistän tässä patoutuneet fffffffruuuuuu-straationi osa osalta huonontuneen trilogian niistä osuuksista, joissa ei ole robottitaistelua:

VITTU MITÄ PASKAA

Jopa Bay-fanin mielestä tämä on Bayn huonoin elokuva ikinä, ja noin miljoona kertaa paskempi kuin Pearl Harbor. Ihan toimivaa introa lukuunottamatta elokuva alkaa noin kahden (2) tunnin kohdalla, ja 45 minuutin mittainen lopputaistelu on täysin juonettomaksi pitkitetty, täynnä epäloogisuuksia, klaffivirheitä ja ruudun ulkopuolella tapahtuvia ihmekäänteitä (kuten koko muukin elokuva: missä välissä oli muka vain yhdeksän (9) Autobottia hengissä Maapallukalla, kun niitä edellisosasakin jäi henkiin paljon enemmän ja Decepticonit ovat olleet piilossa?). Ja sekin on tungettu täyteen naamanvääntelyhuumoria. Väliin jäävässä osuudessa tätä on vielä enemmän, plus tarpeettomia sivujuonia jotka eivät johda mihinkään. Kerran, ainokaisen kerran, elokuvan huumori irrotti yhden naurahduksen: kun Sentinel Prime (äänenä Leonard Nimoy) lohkaisee “The needs of the many outweigh the needs of the few” (tosin repliikin sisältö lähinnä nolostuttaa: Sentinel käyttää tätä perustelemaan miksi ~7 miljardia homo sapiensia kannattaa hävittää muutaman cybertronilaisen tieltä).

3D:täkään ei käytetä yhtään mihinkään (vaikka nimenomaan lopun korkeuskammoa laukovissa kohtauksissa siihen olisi ollut tilaisuus) paitsi lens flarejen, CGI-soran ja etualalla olevien yksittäisten esineiden tunkemiseen naamalle, sekä ihmiskunnalle tärkeiden esineiden kuten USA:n lipun ja Rosie Huntington-Whiteleyn gluteus maximuksen esittelyyn. Ja näköjään Bay on yrittänyt kopioida Zack Snyderin hidastukset, sillä erolla että Bay ylikäyttää niitä jopa Snyder-mimttapuulla. Ei sikäli, koko elokuva nimittäin tuntuu etenevän hidastettuna. 2h 35min on muutenkin toimintaleffalle yläkanttiin, mutta tässä pitkästyisi vaikka katsoisi pelkän lopputaistelun.

Shia LaBoeufin hätääntynyttä naamanvääntelyä ei kestä kukaan, sentään RHW lievittää tuskaa kosska älyää toimia (MB SLS AMG:n ohella) silmäkarkkina sen sijaan että yrittäisi näytellä. Niin katoaa mainen kunnia: taannoin ennustin, että Megan Foxin tähti oli saavuttanut lakipisteensä, kun hän oli mennyt haukkumaan juutalaista Hollywood-ohjaajaa (Bay) Hitleriksi, minkä jokainen normaaliälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtäisi olevan viihdealalla ammatillinen itsemurha, ja niinpä hänen hahmonsa kirjoitettiin kylmästi ulos kolmosesta.

Kovasti se Bay selittää, kuinka aiemmista osista saatu palaute oli otettu huomioon tätä tehtäessä. Ilmeisesti niin, että kaikkea, mitä oli haukuttu, piti lisätä moninkertaisesti? Vai onko sittenkin syypää tuottajan pallilla istuva kavala Peilivuori? Pakko olla, koska mies joka on tehnyt jotain näin jumalaista ei voi omin nokkineen osua näin pahasti harhaan.

Onneksi trilogiaan ei sittenkään laitettu viittauksia G.I. Joeen, voi sentään edes siitä nauttia ilman, että joutuisi muistelemaan tätä.

Masters of the Universe (1987)

http://www.imdb.com/title/tt0093507/
Lelumainos, peukalo osui silmään kasvoja kämmeniin lyötäessä

Lienee olemassa jonkinlainen Murphyn laki, jonka mukaan salama iskee aina kun sanoo, ettei se voi iskeä kahta kertaa samaan paikkaan. Ja aina kun luulee, ettei enää joudu uudestaan katsomaan Masters of the Universeä, seurueesta löytyy väistämättä joku, joka ei ole sitä nähnyt, mutta haluaa välttämättä näin tehdä. Kuudes kerta yhden ihmisiän aikana – näistä viisi vieläpä aikuisiällä noin viiden vuoden sisällä – alkaa olla jo lähellä mielenterveyden riskirajoja.

Kuten niin monet 80-luvun piirrossarjat, alkuperäinen Masters of the Universekin oli silkka ohjelma-ajan sekaan ujutettu lapsille suunnattu lelumainos. Joten loogisesti sen live-adaptaatioltakaan ei olisi voinut odottaa muuta. Sen sijaan olisi voinut odottaa, että elokuva olisi edes hieman paremmin suuniteltu ja toteutettu. Tietysti tässä vaiheessa homma alkoi toimia yhtä hyvin kuin Skeletorin suunnitelmat keskimäärin, sillä oikeudet nappasi legendaaristen halpistoimintatuottajien Menahem Golanin ja Yoram Globusin Cannon Films, tunnettu paremmin Chuck Norrisin luottotyönantajana ja länsimaisen ninjasploitaation uranuurtajana.

Halpastudion budjetti (vaikkakin oli suurin mitä Cannon Group oli ikinä käyttänyt) ei luonnollisesti riittänyt täysimittaiseen efektielokuvaan. Niinpä noin varttitunnin jälkeen loppuu sekä efektipajalle että käsikirjoittajille maksaminen, sankarien ja pahiksien tupsahtaessa nykyajan Maapallolle. (Jokainen voinee arvata onko tämä hyvä vai paha asia, tosin Galactica: 1980:n nähneet saattavat saada arvauskisassa epäreilun etumatkan.) Samalla tapahtumista katoaa se vähäinenkin logiikka ja järjellisyys, mikä niillä tässä asti on ollut. Säveltäjäkin lienee ollut töissä urakkapalkalla, sillä soundtrackilla kopioidaan surutta Teräsmies-elokuvan ja Imperiumin vastaiskun teemoja. Tämä kaikki korreloi mainiosti siihen, että budjetin kasvattaminen (ja leffassa paluu Eterniaan) onnistui vasta pitkän väännön jälkeen, ja senkin jälkeen kesken kaiken yllättänyt Cannon Filmsin selvitystila meinasi lopulta estää koko leffan valmistumisen, kunnes yhden päivän pikakuvauksissa saatiin lopetus viimein purkkiin. Maailma tosin ei välttämättä olisi menettänyt mitään, vaikkei näin olisi käynytkään.

Koska lelumainoksesta on kyse, niin ruutuun marssitetaan uutta kööriä (leluja), mutta samalla monet keskeiset hahmot leluista/piirrossarjasta sivuutetaan tylysti (se budjetti). Skeletorin mustaan nahkaan pukeutuneita stormtroopereita, joiden kypärästä ei edelleenkään näe ulos, ei valitettavasti koskaan nähty leluina, nimetyt isommat pahikset sentään kyllä. Joukot tuovat kyllä puvustukseltaan ja kypärämuotoilultaan ihastuttavan erehdyttävästi mieleen SS:n miehet mustissa, lieneekö olemassa jokin luonnonlaki joka redusoi kaiken fiktion viittaamaan Kolmanteen valtakuntaan (tästä lisää myöhemmin)? Mitä ilmeisimmin ikärajan kohoamisen pelossa sekä Teelan että Evil-Lynin kostyymiä on sensuroitu noin sata kertaa peittävämmäksi kuin leluissa, mikä detalji häiritsi jo pikkupoikana. Ja on tainnut mennä myös universumit sekaisin tekijöiltä, kun Skeletor manaa avukseen leluina tai piirrossarjassa koskaan näkemättömät “Air Centurion” -joukot, vai oliko Mattelilla aikomus dumpata varastoon jääneet Galactica-figutkin tämän varjolla? Sentään harvoja järkeviä muutoksia sarjaan on jättää pois He-Manin arkiego, prinssi Adam, koska toisin kuin normisupersankareilla, He-Manilla ei ole trikoomaskia tai edes Clark Kentin silmälaseja identiteettiään suojaamassa, vaan “muodonmuutos” (jonka jälkeen kukaan ei tunnista) käsittää ainoastaan vaatteiden vähentämisen.

Mutta sitten törmätään elokuvan kummallisimpaan keksintöön. Toki oli selvää, että lentävä Orko-velho oli budjetin ulkopuolella, eli hahmo oli pakko pudottaa pois tai korvata. Mutta tuottajat huomioiden on vähän yllättävää, että tilalle keksitty Gwildor-kääpiö on kuin Julius Streicherin Der Giftpilzistä karannut: kyömynenäinen, ahne, kaksinaamainen, ja syyllinen Valtakunnan luhistumiseen. Jokikinen kohtaus missä kääppä esiintyy, vain vahvistaa illuusiota: jalokivikoristeltu avain, mustapukuiset miehet potkimassa tämän ovea sisään… lieneekö tämä sitä kuuluisaa juutalaista itseironiaa?

Ottaen huomioon, että elokuvan pääosassa heiluu Dolph Lundgren, ei liene yllätys, ettei ohjaaja ole edes yrittänyt kannustaa muita näyttelemään. Onnekseen tunnistamattomana Skeletorin pääkallomaskin (johon on maalattu nenänreiät) takana Frank Langella tosin innostuu oma-aloitteisesti (käsikirjoitti omat, ihastuttavan kornit repliikkinsä) riehumaan oopperapahiksen elkein harvinaisen hykerryttävästi. James Tolkan esittää taas kerran ainoaa rooliaan (vrt. WarGames, Top Gun, Paluu tulevaisuuteen -trilogia) mutta tekee sen sentään hyvin. Mutta kenekään tunnistettavissa olevan näyttelijän ura ei tainnut selvitä tästä katastrofista, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tosin epäilen, että Courteney Cox ei ole sittemmin viitsinyt mainita tätä CV:ssään…

Hämmentävänä yksityiskohtana Skeletorin kätyrien rynnätessä lukion voimistelusaliin tulee äkkiä mieleen, että mistäs leffasta ne Lordin möröt onkaan oikein kopioitukaan? Nelikon yhdennäköisyys kun on ilmeinen, plus miljöökin tuo erehdyttävästi mieleen Hard Rock Hallelujan videon…

Jos selvisit hengissä 80-luvulta, ja onnistuit välttämään tämän kuin ihmeen kaupalla, niin velvollisuutesi on jakaa tuskamme katsomalla tämä. Jos puolestaan näit tämän mutta mielikuvasi ovat kaihoisan nostalgisia, niin siinäkin tapauksessa velvollisuutesi on tuhota lapsuusmuistosi.

—

Jo aiemminhan on ollut tiedossa, että jatko-osan peruuduttua siihen, ettei Cannonin konkurssipesällä ollut enää varaa maksaa lisenssistä, se muuttui kökköohjaaja Albert Pyunin osaavissa käsissä Van Damme -potkinnaksi Cyborg. Sen sijaan, harvempi on kuullut, että jatko-osan alkuperäisenä ideana olisi ollut, että lopputekstien jälkeen (kera replan “I’ll be back!”) henkiin pompannut Skeletor palaakin Maapallukalle naamioituneena pahaksi teollisuuspampuksi Aaron Darkiksi tavoitteenaan pistää mokoma primitiivinen maailma ojennukseen, ja He-Man joutuu soluttautumaan jenkkifutisjoukkueen pelinrakentajaksi estääkseen tämän suunnitelmat, mutta ei ehdi ennen kuin Maa on jo sangen heikossa hapessa ja—

Anteeksi, sosiaalinen käyttöliittymäni kaatui kirjoittaessani tuota.

Mitä aina niin muodikkaisiin rebootteihin tulee, niin jonkun aikaa oli tekeillä tästäkin sellainen, nimellä Grayskull: Masters of the Universe. Lukemani, nettiin vuotanut versio kässäristä oli itkettävän sekava kokoelma kuluneimpia scifi- ja fantasiakliseitä, joissa (suurin) osa kohtauksista on varastettu sellaisenaan mm. Tähtien Sodasta, Predatorista, Terminatorista, Fifth Elementistä, Sormustarusta, jne. Ja ottaen huomioon, että kyseessä olisi ollut “origins movie”, porukkaa (jota tosin on piljoona kertaa enemmän kuin kasarileffasssa) laitetaan kylmäksi siihen tahtiin että heikompia hirvittää – tosin dramaturgian kannalta tämä ei olisi välttämättä ollut huono juttu, ja oli ongelmista pienin takkuilevan juonenkuljetuksen, hönön dialogin, ja puoli leffaa vievän lopputaistelun rinnalla. Ilmeisesti projektin päädyttä Warnerilta Sonylle joku sentään ymmärsi lukemansa ja veti maton projektin alta, mutta kun projekti taas kiskottiin vuosi sitten henkiin, vaihdettiin sentään käsikirjoittajia – Predatorsista vastuussa olleisiin Finch/Litvak-duoon. Suo siellä, vetelä täällä.

Odinotshnoje plavanije (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089721/
Toiminta, peukalo upotetaan

Voi Internetin ihmemaata. Pelkästään kaverin epämääräisen kuvauksen perusteella (“neuvostoliittolainen kasariäksön jossa punalaivaston merijalkaväki estää kolmannen maailmansodan”) onnistuu hetkessä löytämään katsottavaksi seuraavaan videoiltaan melkein minkä tahansa koskaan julkaistun teoksen. Eri asia sitten, onko tämä hyvä vai paha juttu.

Perehdyttyäni saatavilla olevaan lähdemateriaaliin “Iskuryhmästä” – IMDB:n kommentit, Wikipedia-sivu (etenkin sen venäjänkielinen versio automaattikääntäjän läpi ajettuna) ja Elonetin ja FIx-gallerian sivut – olen saanut sen käsityksen, että neuvostomittapuulla tämä on ollut oikein ison budjetin elokuva jonka eteen on nähty poikkeuksellisen paljon vaivaa; englanninkielistä dubbaustakin on ollut tekemässä useampi ääninäyttelijä ja ulkokuvauksia on käyty tekemässä ihan Kuubassa asti. Kokemus oli kuitenkin näilläkin premisseillä sen verran karmaiseva, että ehkä en välitä nähdä niitä pienen budjetin teoksia…

Tai siis, ei se budjettikaan pahin ongelma ole. Aluksi voisi aloittaa siitä, että käsikirjoituksessa ei ole logiikan häivää: hyvänä esimerkkinä toimikoon se, että salaisen tukikohdan komentajaksi määrätty psykoottinen Vietnam-veteraani saa päähänsä “kaapata” tukikohdan itselleen (jonka komentaja jo on), ja “varastaa” siellä olevan ydinkärjen (joka jostain syystä pitää ottaa irti ohjuksesta että sen voi laittaa takaisin siihen… argh). Miksi CIA:n salaisessa tukikohdassa on joka paikassa valtavia “U.S. Air Force” -logoja, tai miksi komentajan pitäisi ammuttaa random-alaisiaan vaikka nämä muutenkin tottelevat häntä, tai miksi tämän oikea käsi on pukeutuneena suojapukuun ennen kaappausta muttei suinkaan ydinkärkivarastoon tunkeuduttaessa onkin sitten jo hankalampi selittää.

Elokuva on muutenkin täynnä klaffivirheitä ja epäjatkuvuuksia, välillä kuvaan eksyy kakkoskameran miehistö, ilmakuvauksissa näkyy vahingossa kuvaushelikopterin ikkunanpokat, ja sillai. Kliseitä viljellään enemmän kuin on sallittua, näyttelijätyö sopisi ehkä ammattinäyttelijöiden puutetta potevaan kesäteatteriin, ja siinä missä kasariäksön on puhdasta propagandaa tämä kuva nokittaa koko rahalla ja yrittää änkeä jokaiseen kohtaukseen jonkin moraalisen opetuksen, kuten että imperialistien asevoimat ovat kaikki juoppoja. Pisteenä i:n päälle musiikki ei oikein missään vaiheessa tunnu olevan synkassa itse elokuvan tapahtumiin. Salaliittoteorioihin uskova alkaisi tässä vaiheessa rakentaa hypoteesia, että ohjaajaksi listattu Mihail Tumanishvili on itse asiassa legendaarisen Visa Mäkisen taiteilijanimi. Jossain vaiheessa alkaa myös epäilyttää, onko tämä ollut ensimmäisiä sissimarkkinointikampanjoita rautaesiripun tuolla puolen, sillä länsimaisia olut- ja virvoitusjuomatölkkejä esitellään sen verran itsetarkoituksellisesti.

Ja lupaan olla tämän jälkeen enää ikinä valittamatta pienistä epätarkkuuksista lavastamisessa. Elokuvan “amerikkalaiset” kun heiluvat iloisesti 2. maailmancupista ylijääneiden Sturmgewehr 44:ien ja Bren-pikakiväärien kanssa. Runsaasta stock footagen käytöstä huolimatta amerikkalaista sukellusvenettä esittää venäläisen Foxtrot-luokan sukellusveneen pienoismalli, amerikkalaiset ohjusveneet (joita USA:n laivastolla ei edes ole) ovat niinikään venäläisiä Osa-luokan kippoja, jne. Lieneekö käännöstoimiston moka vaiko jo alkuteoksen ongelma, mutta jenkkiylikersantilla on vääpelin natsat ja peräkkäisissä dialogeissa sama laiva on vuoroin fregatti, hävittäjä, risteilijä tai taistelulaiva. Elokuvan efektiotokset puolestaan ovat lähinnä hellyttäviä, siis olettaen jopa mihin 80-luvun neuvostoelokuvassakin olisi pystytty. “Vaikuttavin” lienee valtava, selvästi paperinen “näyttötaulu” jonka takana vilkutellaan ledivaloja. Onneksi paperinäyttöön on jo valmiiksi merkatttu ledeillä harhaan menevän ohjuksen oikea ja väärä lentorata…

Iskuryhmä on kökköydestään huolimatta kuitenkin hypnoottista katsottavaa, mutta sitä katsoessa joka minuutin todella tuntee. Ei amatööreille, eikä selvin päin katsottavaksi.

Scott Pilgrim vs. the World (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0446029/
Komedia, nintendiitistä kärsivä peukalo ylös

Ei pitäisi näköjään lyödä kantojaan lukkoon liian aikaisin. Menin jo julistamaan The Other Guysin vuoden hauskimmaksi komediaksi, ennen kuin olin nähnyt tämän. Virheliike, mutta onneksi oli vielä elämiä jäljellä.

Jo elokuvan alussa, kun pikselöity Universalin logo pyörähtää ruudulle kuusnelospulputuksen säestämänä, tietää, että edessä ei voi olla muuta kuin silkkaa Voittoa, Oikeutta ja Parhautta. Elokuva on kuin tehty meille kasibittiaikakauden lapsille, varsinainen nörttikulttuurin korkea veisu. Leffa vilisee niin paljon viittauksia sinne tänne, että katsoja suorastaan tikahtuu. Tietysti retrosetä suhtautuu moniin juttuihin vielä isommalla nostalgialla kuin nuoriso, jolta saattaa sitä paitsi mennä osa jutuista kokonaan ohi; itse repesin totaalisesti modeemin kättelyäänen käyttöön kirosanoja piippaamassa. Niin, ja se musiikki. Kun kasibittipörinä tavoittaa korvat, siirtyy tietoisuus jonnekin toiselle tasolle. Ihan sama mitä rokkia ne on siinä välillä soittavinaan (tai siis soittavat oikeasti, kerrankin näyttelijät tekevät töitä palkkansa eteen).

Vaikkei hengittäisikään chiptuneja ja harrastaisi emulaattoreita, on leffa siitä huolimatta järjettömän hauska, kiitos hypernopean dialogin ja äkkiväärän asenteen. Vatsalihakset kasvavat tehokkaammin kuin Ostoskanavan ihmelaitteilla konsanaan, koska vitsejä tulee siihen tahtiin ettei edelliselle ehdi lakkaa nauramasta ennen seuraavaa. Itseironisessti leffa tekee pilaa romanttisista komedioista ollen itse tyylipuhdas sellainen, mutta myös muualle suuntautuvia piikkejä on runsaanlaisesti, etenkin musiikkibisnekseen. Häkellyttävästi päähenkilön taistelukohtauksissa seitsemää pahaa exää vastaan näkee hetkittäin jopa parempaa mättöä kuin monissa nykyisissä muka-taistelulajipätkissä, mutta mikään muu ei luonnollisesti kelpaisikaan meille jotka kasvoimme ninjaleffojen keskellä.

Sääli vain että elokuva oli ilmeisesti liian vaikea bulkkirahvaan ymmärrettäväksi ja floppasi teatterikierroksella. Mutta tällä jos millä on vielä potentiaalia nousta kulttileffaksi kotikatsomoissa.

Prepare to die, obviously!

Rare Exports (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1401143/
Kasariparodia, lapanen ylös

 

Normaalisti kotimainen komedia herättää lähinnä pelkoa ja inhoa, etenkin jos keskushahmona on pikkulapsi. Onneksi Jalmari Helanderin täyspitkä prequel miehen aiemmille lyhytelokuville (linkit yllä) yllättää (tai pikemminkin ei yllätä vaan pitää minkä lyhärit lupaa) positiivisesti.

Elokuvan sekä vahvuus että heikkous on se pikkutarkkuus, jolla se parodioi 80-luvun “koko perheen kauhuelokuvia” (Gremlins, The Goonies, jne.) samassa hengessä kuin originaalit parodioivat luontodokumentteja (aina häkellyttävän aidonoloista sirdavidattenboroughmaista kertojanääntä myöten) ja opetusvideoita. Toisaalta 110% vakavalla naamalla näytelty mutta käsikirjoituksen puolella täysin överiksi vedetty pastissi on äärimmäisen herkullista katsottavaa, toisaalta se taas rajoittaa toimintavapautta, mutta tässä tapauksessa ei kuitenkaan liiaksi. Plussapalloja plopsahtelee siitä, että kerrankin on osattu tehdä ei-ärsyttävä lapsihahmo, tosin osasyynä lienee se, että napero osaa tarpeen tullen lohkoa kasariäksön-henkisiä onelinereitä.

Totaalisen vinksahtanut huumorintaju, absurdit tapahtumat ja leimallinen suomalainen raskassoutuinen melankolia nivoutuvat jotenkin luonnollisesti yhteen hollywoodmaisen melodramaattisuuden kanssa, muodostaen ainutlaatuisen kokonaisuuden. Paketin täydentää komea kuvaus sekä hieno musiikki. Jos tämä ei ole käyntikortti Hollywoodiin, niin ei sitten mikään.

Mutta jottei lipsahdeta ylisanojen puolelle, niin täytyy muistaa että Rare Exports on erittäin hyvä, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuva alkaa vähän hämmentävästi “keskeltä”, ilman että hahmoja tai tapahtumia sen kummemmin pohjustettaisiin. Joulupukin todellinen historia käydään myös läpi vähän turhan hätäisesti ja pintapuolisesti; hämmentävää kyllä, tässä vertailussa Santa’s Slay vetää pidemmän korren. Samaten, välillä olisi kaivannut vieläkin ilkeämpää otetta, edes siihen originaaleja versioivaan epilogiin. Makuasia tietysti on, olisiko Pukin näkeminen (sarviparia lukuun ottamatta) ollut parempi kuin nykyinen ratkaisu.

Elokuvallisilta ansioiltaan tämä on toki paras jouluelokuva koskaan, mutta en silti osaa sanoa, oliko tätä hauskempi katsoa kuin Santa’s Slayta, ovat kuitenkin niin erilaisia. Mutta siitä huolimatta tämä on kuitenkin pakkokatsottavaa kaikille, siinä missä viimeksi mainittu vaatii jo kovin sofistikoituneita tottumuksia.

PS. Nyt kun helvetti jäätyy, ja franchisen ympärille aletaan taas kerran toivottavasti puuhaamaan pitkään jäissä ollutta filmatisointia, niin mitenkäs olisi…?

Battlestar Galactica: The Plan (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1286130/
Clip show, robopeukalo alas

Mitä ihmettä? Galactica-fanille tarjoillaan lisää huumetta vieroitusoireisiin, mutta DVD jää silti lojumaan vuodeksi katsottavien pinoon? Mistä on oikein kyse?

No siitä, että elin miltei kaksi vuotta itsepetoksessa. Hiljalleen valjennut totuus kun on, että neloskauden loppupuoli oli aivan käsittämätöntä paskaa ja finaali sen huipentuma. Miten on mahdollista tuhota siihen asti kaikkien aikojen parhaan scifi-sarjan laatu tällä tavoin? No siten, että oikeastihan tekijätiimillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa, muuta kuin että sarja piti lopettaa sankareiden tupsahtamiseen muinaiselle Maapallolle. Siinä vaiheessa kun oli maalattu itsensä nurkkaan kesken sarjan keksityn Viiden kanssa, päätettiin ilmeisesti lyödä läskiksi ja alkaa kieriskelemään sillä maalatulla lattialla. No, on se silti historian toiseksi paras scifi-sarja – heti Babylon 5:n jälkeen. Mikä Suurten Muinaisten kirous oikein estää sen ylittämisen? (Vastaan itse kysymykseen: tv-kanavien haluttomuus sitoutua scifiin pidemmäksi kuin yhden kauden ajaksi.)

Mitä itse The Planiin tulee, niin kyseessähän on “clip show”, jota ei olisi nykymuodossaan edes olemassa, ellei vielä neloskauden loppupuolen lukemattomien retconnausten ja ylläpripyllärienkin jälkeen olisi ollut tarvetta retconnata koko sarjan alkupuoli sopimaan jälkikäteen keksittyyn loppuun. Senpä takia The Plan sisältääkin melkein puolet uutta materiaalia. Tosin mitään yhtenäistä tarinan kaarta ei päässe syntymään, vaan käsissä on sarja huterasti yhteenliimattuja kohtauksia joista sarjaa näkemätön (tai nähnytkään) ei tajua yhtään mitään, koska kaiken tämän olisi pitänyt sisältyä jo itse sarjaan, mikäli vain se olisi alusta alkaen viitsitty suunnitella kunnolla. Ja kaikesta huolimatta tämäkin tekele vain jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa, sivuuttaen lisäksi kokonaan monta monituista sarjassa avoimeksi jäänyttä juttua joita olisi voinut valaista lisää. Sikäli sääli, että kautta linjan vahva näyttelijätyö on haaskattu tällaiseen räpellykseen.

Lisätäkseen loukkausta satuttamiseen (näin anglismeilla operoidaksemme) The Plan ei sisältynyt edes The Complete Series -bokseihin (ei sikäli että moista enää ostaisin, koska sarja on jo sekä importteina että Nordic bokseina), koska niihin piti saada kiireellä Caprican pilotti. Pikkulinnut tosin lauloivat, että Caprican ykköskauden jaksot olivat siihen(kin) verrattuna silkkaa kuraa, ja vain finaali tavoitti pilotin tason, mutta liian myöhään koska sarja ehti jo saada kirveestä ennen sitä. Enpä taida vaivutua siis katsomaan (lue: lataamaan).

Seuraavaksi rahoja näköjään kalastellaan backdoor-pilotilla ensimmäiseen cylon-sotaan sijoittuvalle sarjalle Blood & Chrome. Olisin innoissani, ellei neloskauden nolo lopetus vieläkin kirvelisi. Mutta turhaan minä tutkainta vastaan potkin, kuitenkin olen piraattisatamassa kärkkymässä torrenttia heti lähetyspäivänä. Liha on heikko.

Wall Street: Money Never Sleeps (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1027718/
Draama, peukalo syksyn 2008 pörssikurssien tavoin alas

Charlie Sheen on hieno mies. Siitäkin huolimatta, että uskoo kaikkiin mahdollisiin foliopipojen 9/11-salaliittoteorioihin. Mikäli uskomme iltapäivälehtiä – ja miksemme uskoisi – niin järjestettyään hiljattain seuralaispalvelun kautta “treffit” porn… krhm, audiovisuaalisen alan viihdetaiteilijan Capri Andersonin kanssa (joka etenkin uransa alkupään kuvissa näyttää hämmentävästi aivan Anna Abreulta, noin niin kuin vihjeeksi) heille tuli hotellihuoneeseen siirtymisen jälkeen ilmeisesti erimielisyyttä käsitteestä “happy ending”, minkä Sheen kommunikoi kuristamalla Andersonia kurkusta ja kanavoimalla Mel Suurta huutamalla “NIGGER NIGGER NIGGER” (Andersonin valkoihoisuudesta huolimatta jälkimmäinen on toki täysin normaalia kommunikaatiota mikäli postaa sen /b/:hen, mikä vain korostaa medialukutaidon tärkeyttä 2010-luvun tietoyhteiskunnassa). Anderson koki tilanteen jostain käsittämättömästä syystä “uhkaavaksi” ja sulkeutui kylpyhuoneeseen soittamaan poliisit, joiden saapuessa paikalle huoneen tällä välin päreiksi pistänyt Sheen keikkui alastomana kattokruunussa nenä valkoisena ja kieltäytyi tulemasta alas. Tälle kaikelle on kuitenkin täysin luontainen selitys, nimittäin se, että Sheen on oikeasti cyloni ja yksinkertaisesti vain projisoi itsensä Tarzaniksi viidakkoon.

—

Mitä tekemistä tällä on sitten yhtään minkään kanssa? No sitä, että jos alkuperäisen Wall Streetin pääosaa näytellyt Sheen korvataan hajuttomalla, mauttomalla ja värittömällä Shia LaBeoufilla kuten tässä jatko-osassa on tehty, niin metsään menee ja lujaa: LaBeoufin näyttelijänkyvyt ja lähinnä hätääntyneen oloinen habitus kun riittävät juuri ja juuri Indiana Jonesiin ja Transformersiin. Lisäksi LaBeouf ilman omaa syytään näyttää aivan David “Ross” Schwimmeriltä (jonka läsnäolo puolestaan Band of Brothersin ensimmäisessä jaksossa epäuskottavuudellaan lähes romahdutti allekirjoittaneen katsomiskokemuksen). Miesten eroa vain alleviivaa Sheenin cameo alkuperäisessä roolissaan.

Sikäli, edes pääosan esittäjän vaihto jämerämpään ei korjaisi tätä katastrofia, joka on silkkaa rahastusmielessä tehtyä kuraa. Tarina tökkii ja poukkoilee, se on kuin sarja irrallisia kohtauksia joilla on hyvin vähän yhteyttä toisiinsa. Aivan kuin aluksi olisi haluttu tehdä dokudraama syksyn 2008 pankkikriisistä, sitten keksitty rahastaa vääntämällä se väkisin Wall Streetin jatko-osaksi ja kirjoittamalla Gordon Gekko mukaan, ja lopuksi liimattu päälle “inhimilliseksi kosketuspinnaksi” parisuhdekriisi. Ja kappas: melkein näinhän se tapahtuikin, koska projekti alkoi täysin itsenäisenä kuvauksena pankkikriisistä, ja Oliver Stonen ei alun perin edes pitänyt ohjata. Lisäksi päähenkilön kihlattua, Gordon Gekkon tytärtä esittävän Carey Mulliganin otokset filmattiin viimeisinä muun elokuvan ollessa jo purkissa, virallisesti toki “aikataulujen yhteensovittamiseksi”, jos siis uskoo kritiikittä kaikki making of -jutut ilman että lukee rivien välistä. Pankkikriisinkään tapahtumia ei onnistuta kuvaamaan niin, että tavis ymmärtäisi tai rahoitusalaa tunteva ei kirskuttaisi hampaitaan, ja miksi keksiä pankkien nimet kun ne on kuitenkin selvästi tunnistettavissa reaalimaailman vastineikseen (Keller Zabel = yhdistelmä Bear Stearnsia ja Lehman Brothersia, Churchill Schwartz = Goldman Sachs ja JP Morgan Chase)?

Oliver Stone tuntuu lisäksi hukkuneen teknologian ihmemaahan, liian monta kertaa jäädään leikkimään sekavilla kuvakollaaseilla joissa CGI-animoidut pörssikurssit pomppivat rasittavasti. Otoksesta toiseenkin leikataan koko ajan itsetarkoituksellisen erilaisilla pyyhkäisyillä ja häivytyksillä ja liu’uilla niin että George Lucaskin alkaisi potea päänsärkyä. Lopputekstien taustalle sentään ne morffautuvat dollarinkuvat vielä sopivat, tosin olisi nyt laitettu sentään enemmän NWO-hörhöilyä sekaan kun dollarin seteli kuitenkin on jo valmiiksi täynnä rapparisymboliikkaa.

Ensimmäisessä osassahan Gekko oli eräänlainen antisankari, kunnes vasta aivan lopussa homma vesitettiin lapsellisella moraliteetilla. Nyt puolestaan on koko elokuva yhtä saarnaamista, Gekkokin vaikuttaa suorastaan katuvalta (toivottavasti kirjoitettu teeskentelemään sellaista ettei mene kaikki usko käsikirjoitukseen) kunnes vasta aivan lopussa Gekkosta tehdäänkin käsittämättömästi taas antisankari mikä toimii koko muun senastisen elokuvan sanomaa vastaan vielä tehokkaammin kuin originaalin loppu. Ja juu, kyllä minä tajuan, että tässä elokuvassa aiheena on kupla, onko ihan pakko alleviivata sitä zoomaamalla minuuttien ajaksi lasten puhaltamiin saippuakupliin, vieläpä kahteen otteeseen? Propsit myös maailman kömpelöimmästä product placementista: itämaishenkisessä ravintolassa tuskin tarjoiltaisiin oletuksena Heinekeniä, mutta ehkäpä vaikka Tsingtaon nykyään omistava Anheuser-Busch -panimo vetäytyikin viime hetkessä sponsorisopimuksesta? Ehkä Stone ei oikeasti edes viitsi yrittää, koska saavutti jo yli 20 vuotta sitten suunnilleen kaiken mahdollisen – Wall Street, Platoon, Syntynyt 4. heinäkuuta, lisäksi Conan Barbaarin ja Scarfacen käsikirjoitukset, kaikki nämä jo 80-luvulla.

Sääli sikäli, koska Michael Douglasilla on homma edelleen suvereenisti hallussa ja aina kun Gekko ilmaantuu valkokankaalle, elokuva lähtee lentoon, vain joutuakseen aina hetkeä myöhemmin alasammutuksi. Elokuva loppuu töksähtäen juuri kun se on päässyt itse asiaan: Gekkolla menee taas lujaa. Sata kertaa mieluummin olisin katsonut spin-offin Gordon Gekko’s Big Adventure kuin tämmöisen pohjaan palaneen sekametelisopan.

Vaikka Gekkolle onkin taas kirjoitettu meheviä repliikkejä, valitettava totuus on että ei tätä kannata edes kroonisen Wall Street -fanin katsoa. Parempi vain turvautua siihen aitoon ja alkuperäiseen.

Bulls make money. Bears make money. Pigs? They get slaughtered.