Black Swan (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0947798/
Draama, siipi alas

Joskus – varsinkin postatessa Tähtien Sota -aiheiselle foorumille – joutuu perustelemaan sitä, miksi Natalie Portman on mielestäni yksi aikamme yliarvostetuimmista näyttelijättäristä. Ulkonäkökysymykset sikseen, makuja on monia (minen tyksi), ja harvapa tänä typecastingin aikana kovin laajalla skaalalla rooleja esittää, mutta siitä huolimatta Natalien esiintyminen on minusta häiritsevän teennäistä ja roolikin vielä enemmän sama kuin muilla typecastauksen uhreilla.

Niinpä on hupaisaa nähdä, kuinka Natalie on tässä elokuvassa laitettu esittämään roolihahmojensa arkkityyppiä, itkuista, rajoittunutta ja epäspontaania primaballerinaa. Siis alkuasetelmassa. Mutta aivan kuten elokuvan sisäisessä maailmassa hänen roolihahmonsa ei uskota selviävän Joutsenlammen mustan joutsenen esittämisestä, niin en olisi todellakaan laittanut häntä esittämään roolia, joka edellyttäisi että hänen persoonansa muuttuu sulkeutuneesta kiihkeäksi sitä mukaa kun paranoidi skitsofrenia etenee (joojoo, ei ole tässä vaiheessa enää spoileri, eikä ollut sitä oikein edes elokuvan pyöriessä teattereissa, ei tämä sentään mikään lopputwistiinsä nojaava Fight Club ole).

Sikäli sääli, koska muu roolityöskentely osuu nappiin. Natalieta miljoona kertaa hotimpi Mila Kunis kilpailevana ballerinana varastaa show’n totaalisesti ja näytteleekin äärettömän paljon paremmin. Ilahduttavasti vieläpä taiteellisesti (aina) erittäin perustellussa lesboilukohtauksessa Natalien (muttei Milan) kasvot on enimmäkseen rajattu kuvan ulkopuolelle, mikä toisaalta herättää kysymyksen sijaisnäyttelijän käyttämisestä, varsinkin kun samasta käytännöstä tanssikohtauksissa (ja etenkin Natalien kasvojen vaihtamisesta CGI:n avulla stuntin tilalle) nousi myrsky vesilasissa elokuvan julkaisun aikoihin. Ironisesti noin kymmenen vuotta maan alla (pl. A Scanner Darkly ja Star Trek -rebootti) lymyillyt, lähes tunnistamattomaksi muuttunut Winona Ryder esittää riipaisevasti syrjäytetyksi joutuvaa vanhempaa ballerinaa. Ja ihmettelin aluksi, miksi hypnoottisen niljakas balettiohjaaja vaikutti niin tutulta, kunnes keksin, että häntä esittää Vincent Cassel joka jäi allekirjoittaneelle mieleen Dobermannista, 90-luvun ehkä parhaasta toimintaleffasta (jatko-osa Dobermann 2: Arm Wrestle tulossa viimein!).

Ohjaaja Aronofskylla on selvästi visionäärisiä kykyjä, sen verran tarkkaan mietittyä puvustus, lavastus ja kuvaus on, mutta jostain syystä tunnelman luonti siltikin epäonnistuu. Siitäkin huolimatta, että draamaa ryyditetään kauhuelokuvan kuvastolla joka tarjoilee pari sangen häiritsevää visiota. Loppupeleissä vain juoni ei valitettavasti ole sinällään kovin kummoinen, käyden lähinnä läpi psykologisen draaman ja trillerin kliseitä, ja monesti elokuva jää polkemaan paikallaan tai tarjoilee peräkkäisiä irrallisia kohtauksia. Kai sen sitten on tarkoitus kuvata päähenkilön sekavaa mielentilaa, mutta kun ei silti vain toimi ruudun toisella puolella.

Apropoo, vaikken juuri tästä kuvasta välittänytkään, niin tämänkin perusteella ymmärrän kyllä hyvin, miksi Aronofsky haluttiin tekemään RoboCop-remakea/boottia. Mutta yhtä hyvin ymmärrän miksi mies melkein saman tien käveli ulos projektista, ei vähiten siksi, että studio vaati PG-13 -ikärajaa leffalle. Vaikka remake sinällään onkin tarpeeton alkuperäisen ollessa edelleen kuranttia kamaa, niin Aronofskyn visio aiheesta olisi silti ollut mielenkiintoista nähdä. Mutta ei todellakaan pilteille suunnattuna kuohittuna versiona, RoboCop 3 oli jo liikaa sitä sorttia, siitä camp-henkisestä tv-sarjasta puhumattakaan. Ja onneksi Aronofskyn lähdön jälkeen MGM:n selvitystila pelasti katsojat klassikon raiskaamiselta jonkun satunnaisen diletantin toimesta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *