Yön Saalistajat (1984)

http://www.imdb.com/title/tt0088437/
Finnsploitaatio, peukalo ylös

Niin kuin on monessa lähteessä todettu, elokuvan noustua hetkeksi pinnalle Night Visions -festivaaleilla tapahtuneen 25-vuotisjuhlanäytöksensä ansiosta, leffan pohjaidea – kovaksikeitetty gangsterielokuva – on jotain, mitä suomalaisessa elokuvassa ei oltu nähty ennen tätä eikä ole nähty tämän jälkeenkään. Tosin sitten törmätään siihen tosiseikkaan, että legendaarisen trash-ohjaaja Visa Mäkisen budjetti saatikka sitten kyvyt eivät olisi millään ilveellä riittäneet uskottavaan lopputulokseen, joten lopputulos on väkisinkin silkkaa campia. Toki avuton käsikirjoitus tai harrastelijatasoinen näytteleminen ei mitenkään auta asiaa. Saatikka sitten se tosiseikka, että Suomen Porissa toimiva suojelurahoja keräävä ja kultaryöstöihin erikoistunut gangsteriliiga, johon Porin poliisilaitos yrittää soluttautua useamman poliisin voimin, on jo lähtökohtaisesti epäuskottavan tuolla puolen. Puhumattakaan Porin “rantahotellin” “kasinolla” miljoonia uhkapeliin hassaavasta yritysjohtajasta. Ja niin edes päin.

Koska ollaan 1980-luvulla, niin totta kai kalapuikkoviikset, kiharat ja takatukka ovat muotia, ja ilmiselvästi ihmiset ovat tuolloin huvitelleet tukehduttamalla turkiseläimiä jalkoväliinsä ja jättämällä trofeen niille sijoilleen. Liigan maanisesti käkättävällä, pellavapukuun ja avonaisena roikkuvaan pastellipaitaan pukeutuvalla Pomolla on luonnollisesti espanjalaistyylinen hacienda jossa ihmiset käyskentelevät alastomina, ja hänen oikeana kätenään toimii Reuna, suomalaisen elokuvan hahmogallerian kulminaatiopiste. Ei voi tarpeeksi korostaa, että enkelikutrinen, Dingo-tyylisiä sifonkihuiveja suosiva, mölisevä, väkivaltainen, arvaamaton ja huumeongelmainen psykopaattikorsto, jolla on nahkatakki (jossa on tekstejä kuten “FUCK”, “PUNK” ja “TAIDE KUULUU KAIKILLE”), katkaistu haulikko, oidipaalinen suhde kuolleeseen äitiinsä, ja ennen kaikkea heittotähdet on jotain, jota on nähty liian vähän Suomi-filmissä (tai oikeastaan yhtään missään). Etenkin Reunan “teemamusiikki”, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin Psykon suihkumurhakohtauksen viuluja soitettaisiin epävireisen thereminin ja halvan sähköurun duettona, on mieleenpainuva kokemus. Itse elokuvan pääteema puolestaan (joka kuullaan noin sata kertaa elokuvan aikana) sopisi paremmin johonkin puskafarssiin. (Eiku hetkinen…)

Pomon ja Reunan lisäksi henkilöhahmoista jää mieleen Kauko Helovirran esittämä komisario, jota mies esittää tutuin Radioteatterin komediakuunnelmamaneerein. Niin, ja ohjaajaneron itsensä esittämä comic relief, juoppo, koko ajan pullosta naukkaileva ja röyhtäilevä kalastaja, joka jatkuvasta “wardrobe malfunctionista” kärsivän naisensa kanssa törmää elokuvan sankareihin ja konniin useampaankin otteeseen. Testiryhmämme oli myös pakko poistua elokuvan jälkeen juomaan kossuvissymaljoja selvästi itävientihenkisen teolisuusjohtaja Angströmin kunniaksi. Seurueemme naispuolinen jäsen vaati, että häntä on tästedes kutsuttava Velmaksi elokuvan “kohtalokkaan kaunottaren” mukaan.

Joku saattaisi huomauttaa, että elokuvan tapahtumissa ei ole logiikan häivää, että huono vitsi ei parane toistamalla sitä tuhat kertaa, että takaa-ajot ja etenkin tulitaistelut ovat jotain itkettävän surkean ja myötähäpeää herättävän välimaastossa, ja niin edespäin, mutta hän ei ole selkeästi ymmärtänyt elokuvan ydintä. Eikä sitä, että en muista mitä leffaa vielä toista kertaa katsoessakin olisi viimeksi ollut näin hauskaa.

Erikoismaininta täytyy antaa 25-vuotisjuhlanäytöksen “live-kommenttiraidalle”, jossa Reunan ja Pomon näyttelijät alustivat leffan ja kommentoivat sitä jälkeenpäin. Selkeästi Night Visionsin pojat olivat pehmentäneet miekkosia taikajuomalla, jotta nämä eivät täysin nolostuneet yleisön hörähdyksistä. En tosin ymmärrä anteeksipyytelevää asennetta: “tätä pitää katsoa aikansa tuotteena”. Miksi pitäisi hävetä sitä, että tekee trashia ja että se on kivaa? Mutjoo, haastattelut, etenkin leffan jälkeen tulleet, olivat lähes yhtä kipeitä kuin itse leffakin. (“Saatiinks me edes palkkaa tästä?” -“No saatiin ainakin.”) Mutta olisipa Visa Mäkinen itse ollut paikalla: jos loppuunmyydyssä näytöksessä yleisö antaa pitkät aplodit, on se jotain mitä hän tuskin on koskaan kokenut uransa aikana.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *