http://www.imdb.com/title/tt1027718/
Draama, peukalo syksyn 2008 pörssikurssien tavoin alas
Charlie Sheen on hieno mies. Siitäkin huolimatta, että uskoo kaikkiin mahdollisiin foliopipojen 9/11-salaliittoteorioihin. Mikäli uskomme iltapäivälehtiä – ja miksemme uskoisi – niin järjestettyään hiljattain seuralaispalvelun kautta “treffit” porn… krhm, audiovisuaalisen alan viihdetaiteilijan Capri Andersonin kanssa (joka etenkin uransa alkupään kuvissa näyttää hämmentävästi aivan Anna Abreulta, noin niin kuin vihjeeksi) heille tuli hotellihuoneeseen siirtymisen jälkeen ilmeisesti erimielisyyttä käsitteestä “happy ending”, minkä Sheen kommunikoi kuristamalla Andersonia kurkusta ja kanavoimalla Mel Suurta huutamalla “NIGGER NIGGER NIGGER” (Andersonin valkoihoisuudesta huolimatta jälkimmäinen on toki täysin normaalia kommunikaatiota mikäli postaa sen /b/:hen, mikä vain korostaa medialukutaidon tärkeyttä 2010-luvun tietoyhteiskunnassa). Anderson koki tilanteen jostain käsittämättömästä syystä “uhkaavaksi” ja sulkeutui kylpyhuoneeseen soittamaan poliisit, joiden saapuessa paikalle huoneen tällä välin päreiksi pistänyt Sheen keikkui alastomana kattokruunussa nenä valkoisena ja kieltäytyi tulemasta alas. Tälle kaikelle on kuitenkin täysin luontainen selitys, nimittäin se, että Sheen on oikeasti cyloni ja yksinkertaisesti vain projisoi itsensä Tarzaniksi viidakkoon.
—
Mitä tekemistä tällä on sitten yhtään minkään kanssa? No sitä, että jos alkuperäisen Wall Streetin pääosaa näytellyt Sheen korvataan hajuttomalla, mauttomalla ja värittömällä Shia LaBeoufilla kuten tässä jatko-osassa on tehty, niin metsään menee ja lujaa: LaBeoufin näyttelijänkyvyt ja lähinnä hätääntyneen oloinen habitus kun riittävät juuri ja juuri Indiana Jonesiin ja Transformersiin. Lisäksi LaBeouf ilman omaa syytään näyttää aivan David “Ross” Schwimmeriltä (jonka läsnäolo puolestaan Band of Brothersin ensimmäisessä jaksossa epäuskottavuudellaan lähes romahdutti allekirjoittaneen katsomiskokemuksen). Miesten eroa vain alleviivaa Sheenin cameo alkuperäisessä roolissaan.
Sikäli, edes pääosan esittäjän vaihto jämerämpään ei korjaisi tätä katastrofia, joka on silkkaa rahastusmielessä tehtyä kuraa. Tarina tökkii ja poukkoilee, se on kuin sarja irrallisia kohtauksia joilla on hyvin vähän yhteyttä toisiinsa. Aivan kuin aluksi olisi haluttu tehdä dokudraama syksyn 2008 pankkikriisistä, sitten keksitty rahastaa vääntämällä se väkisin Wall Streetin jatko-osaksi ja kirjoittamalla Gordon Gekko mukaan, ja lopuksi liimattu päälle “inhimilliseksi kosketuspinnaksi” parisuhdekriisi. Ja kappas: melkein näinhän se tapahtuikin, koska projekti alkoi täysin itsenäisenä kuvauksena pankkikriisistä, ja Oliver Stonen ei alun perin edes pitänyt ohjata. Lisäksi päähenkilön kihlattua, Gordon Gekkon tytärtä esittävän Carey Mulliganin otokset filmattiin viimeisinä muun elokuvan ollessa jo purkissa, virallisesti toki “aikataulujen yhteensovittamiseksi”, jos siis uskoo kritiikittä kaikki making of -jutut ilman että lukee rivien välistä. Pankkikriisinkään tapahtumia ei onnistuta kuvaamaan niin, että tavis ymmärtäisi tai rahoitusalaa tunteva ei kirskuttaisi hampaitaan, ja miksi keksiä pankkien nimet kun ne on kuitenkin selvästi tunnistettavissa reaalimaailman vastineikseen (Keller Zabel = yhdistelmä Bear Stearnsia ja Lehman Brothersia, Churchill Schwartz = Goldman Sachs ja JP Morgan Chase)?
Oliver Stone tuntuu lisäksi hukkuneen teknologian ihmemaahan, liian monta kertaa jäädään leikkimään sekavilla kuvakollaaseilla joissa CGI-animoidut pörssikurssit pomppivat rasittavasti. Otoksesta toiseenkin leikataan koko ajan itsetarkoituksellisen erilaisilla pyyhkäisyillä ja häivytyksillä ja liu’uilla niin että George Lucaskin alkaisi potea päänsärkyä. Lopputekstien taustalle sentään ne morffautuvat dollarinkuvat vielä sopivat, tosin olisi nyt laitettu sentään enemmän NWO-hörhöilyä sekaan kun dollarin seteli kuitenkin on jo valmiiksi täynnä rapparisymboliikkaa.
Ensimmäisessä osassahan Gekko oli eräänlainen antisankari, kunnes vasta aivan lopussa homma vesitettiin lapsellisella moraliteetilla. Nyt puolestaan on koko elokuva yhtä saarnaamista, Gekkokin vaikuttaa suorastaan katuvalta (toivottavasti kirjoitettu teeskentelemään sellaista ettei mene kaikki usko käsikirjoitukseen) kunnes vasta aivan lopussa Gekkosta tehdäänkin käsittämättömästi taas antisankari mikä toimii koko muun senastisen elokuvan sanomaa vastaan vielä tehokkaammin kuin originaalin loppu. Ja juu, kyllä minä tajuan, että tässä elokuvassa aiheena on kupla, onko ihan pakko alleviivata sitä zoomaamalla minuuttien ajaksi lasten puhaltamiin saippuakupliin, vieläpä kahteen otteeseen? Propsit myös maailman kömpelöimmästä product placementista: itämaishenkisessä ravintolassa tuskin tarjoiltaisiin oletuksena Heinekeniä, mutta ehkäpä vaikka Tsingtaon nykyään omistava Anheuser-Busch -panimo vetäytyikin viime hetkessä sponsorisopimuksesta? Ehkä Stone ei oikeasti edes viitsi yrittää, koska saavutti jo yli 20 vuotta sitten suunnilleen kaiken mahdollisen – Wall Street, Platoon, Syntynyt 4. heinäkuuta, lisäksi Conan Barbaarin ja Scarfacen käsikirjoitukset, kaikki nämä jo 80-luvulla.
Sääli sikäli, koska Michael Douglasilla on homma edelleen suvereenisti hallussa ja aina kun Gekko ilmaantuu valkokankaalle, elokuva lähtee lentoon, vain joutuakseen aina hetkeä myöhemmin alasammutuksi. Elokuva loppuu töksähtäen juuri kun se on päässyt itse asiaan: Gekkolla menee taas lujaa. Sata kertaa mieluummin olisin katsonut spin-offin Gordon Gekko’s Big Adventure kuin tämmöisen pohjaan palaneen sekametelisopan.
Vaikka Gekkolle onkin taas kirjoitettu meheviä repliikkejä, valitettava totuus on että ei tätä kannata edes kroonisen Wall Street -fanin katsoa. Parempi vain turvautua siihen aitoon ja alkuperäiseen.
Bulls make money. Bears make money. Pigs? They get slaughtered.