Tag: draama

Flickan som lekte med elden (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1216487/
Jännäri, peukalo varovasti ylös

Vastasi odotuksia. Ihan kiva jännäri, mutta ei ykkösosan veroinen. Aivan kuin kirjana. Samoin, siinä missä ykkösosa oli selkeästi oma, itsenäinen teoksensa, tämä on selkeästi suunnattu jo ykkösen nähneille; muille ei takuulla aukea (kirja sentään vaivautui edes vähän taustoittamaan). Leffa etenee kirjalle melko uskollisesti (lopetusta pikkaisen muutettu, mutta ei häiritsevästi ja uskottavampaan suuntaan), mitä nyt 99% sivujuonista on pitänyt poistaa ja jäljelle jääneidenkin sivuhenkilöiden ruutuaika minimoida ajan säästämiseksi, mutta silti tuntuu, että liikaa asioita on tungettu liian pieneen tilaan. Alun perinhän tämän osan ei pitänyt ilmestyä leffana lainkaan vaan olla pelkästään useampi minisarjan jakso, mene ja tiedä onko mahdollinen DVD/TV-versio sitten “laajennettu” ja vähemmän kiireisen olonen. Nyt ainakin jäi sellainen olo, että kirjaa lukematon on aika hukassa.

Propsit siitä, että kirjan pahimmasta mokasta – Lisbethin hukkaaminen satojen sivujen ajaksi jotta lukija saataisiin epäilemään häntä tapahtumaketjun varsinaisesti käynnistävistä murhista, tai luulemaan että hänetkin on murhattu – on luovuttu, ja tarinalinjoja kuljetetaan rinnakkain kronologisessa järjestyksessä. Leffassa on tosin sama ongelma kuin kirjassa: artikkelityyli ja “puhuvat päät”. Etenkin kohtaus, jossa Björck vääntää rautalangasta salaliiton perimmäisen olemuksen, on jotain, jonka olisi toivonut selviävän tarinan kautta vähitellen. Tämän välttämiseksi olisi voinut kyllä kirjalle uskollisuudesta tinkiä vieläkin enemmän.

Sivujuonten karsimisesta seuraa toki se, että kirjan puolelta lähes suosikkihahmokseni kohoava, Sledge Hammeria muistuttava ja umpipunaniskaisuudessaan suorastaan rakastettava poliisietsivä Hans Faste ehtii saada jopa kaksi repliikkiä koko leffassa. Karsinta tarkoittaa myös, että kirjan monet pienet ironiset hetket, jotka tekivät siitä ei-niin-haudanvakavan on hukattu, ja lopputulos yrittää ottaa itsensä täysin vakavissaan. Enää ei Lisbeth ratkaise päässälaskuna Fermatin teoreemaa, eikä Mikael kellistä kaikkia vastaansa tulevia naisia vain näyttämällä ressukalta. Tosin edelleen tämä nauraa käkättävä, fyysisesti rujo pääpahis joka jaksaa pitää vielä pitkän The Evil Overlord -puheen, kera asioitaan hoitavan kaksimetrisen kipua tuntemattoman korston, tuntuu enemmänkin koomiselta kuin vakavalta. Ja on leffaan kuitenkin osattu tunkea kaikkea pientä: Lisbethin uuden asunnon postiluukussa lukee V. Kulla, lyhyen takaa-ajokohtauksen kuvakulmat ja ajoreitti on selkeästi napattu Getaway in Stockholm -kaahausvideosarjan osasta jonka järjestysnumeroa en juuri nyt muista, ja muuta semmoista.

Elokuvan vahvuus on kuitenkin juuri Lisbethin hahmossa, jonka Noomi Rapace ruumiillistaa juuri siten kuin kirjaa lukiessaan kuvitteli. Lisbethin tarina on toki traaginen, mutta silti hänen ei-niin-normaalissa tavassaan reagoida moniin asioihin on kirpeän hersyvää humoristisuutta, ja Rapace tavoittaa tämän alleviivaamatta kuitenkaan liikaa tai sortumatta ylinäyttelyyn.

Hankala suositella muille kuin ykkösosasta pitäneille. Toimiva paketti, mutta potentiaalia olisi ollut parempaankin.

Coco Chanel & Igor Stravinsky (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1023441/
Pukudraama, peukalo ylös

Oli vaikeaa pitää naamaa peruslukemilla, kun tajusin että tämän on ohjannut sama kaveri kuin iki-ihanan Dobermannin. Pikkaisen pettymys toki oli, että elokuva etenee arvokkaan konservatiivisesti eikä muutukaan räävittömäksi postmoderniksi mustaksi komediaksi. Mutta meni se näinkin, hämmästyin itsekin kun pidin lopputuloksesta. Tosin pokka oli pitää vielä vähemmän, kun on katsovinaan “vakavaa” leffaa mutta sen pääparin toisen osapuolen muistaa koko ajan vain verta itkevänä Bond-pahiksena ja toisen ulkonäkö on 1:1 erään aiemman nettideitin kanssa. Propsit siitä että leffassa puhutaan ranskaa ja venäjää, eikä englantia hassulla aksentilla (mille leffan alkukohtaus kuittaileneekin).

Mitenkään erityisen iloinen mieli leffasta ei jää, koska tuhoon tuomitusta rakkaustarinastahan tässä on kyse. Sen sijaan mieleen jää todentuntuisten ja elämänmakuisten näyttelijäsuoritusten ansiosta vahvat muistikuvat Coco Chanelista narsistina, jolle on täysin sama montako tuhottua ihmisrauniota jää jälkeen kunhan hän saa tahtonsa läpi, ja jonka käytöstä lähipiiri koettaa eri tekosyillä selitellä paremmin päin, ja Igor Stravinskysta ressukkana tohvelisankarina jota viedään kuin litran mittaa. Varsinkin loppu on pessimistinen: Igor menettää sekä vaimonsa että rakastajattarensa ja jää yksin murheensa keskelle, mutta Coco on loppuun asti liian ylpeä myöntääkseen koskaan että hänkin oli oikeasti rakastunut, ja kärsii tämän vuoksi itsekin.

Vahvojen näyttelijäsuoritusten lisäksi kuvaus on todella tyylikästä ja onnistunutta (etenkin baletin tapahtumien synkronointi reaalimaailman tapahtumiin hyvä tatsi) ja teemaan sopien musiikkina enimmäkseen käytetty Stravinsky tyylikäs ratkaisu. Pukudraaman asteikolla todella hyvä suoritus.

Los abrazos rotos (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0913425/
Draama/komediahybridi, peukalo alas

Jaa. En ole Almodovaria katsonut ja tämän perusteella en koskaan tule oma-alotteisesti katsomaankaan. (Jälkeenpäin kuulin, että juuri Almodovarin aiemman tuotannon tunteminen olisi ollut edellytyksenä tästä nauttimiseen. Elämä on laiffia.) Kas kun en usko genrejen sekoittamiseen. Tämä alkaa niin selkeästi kreisikomediana, kunnes puun takaa muuttuukin traagiseksi draamaksi. Olisi pidetty satiirilinja koko ajan, tai sitten keksitty jotain muuta. Viittauksista elokuviin suurin osa meni (yllä mainitusta syystä) varmasti ohi, mutta Hitchcockia on Almodovarkin selvästi katsonut. Tosin siinä vaiheessa iskee double facepalm kehiin kun jo muutenkin ilmiselvä Peeping Tom -laina pitää eksplisiittisesti mainita dialogissa. Lopun ns. twistitkin näkee kilsan päästä. Tosin toinen niistä aiheuttaa suurta hupia, koska koko ajan odottaa repliikkiä “No. I am your father.” Niin, ja olisi nyt voitu sitten postmodernissa viittailussa samantien edes viitata gialloihin, joissa murhaaja on usein transu, niin olisi saatu sille liian stereotyypin oloiselle neitihomolle muutakin käyttöä kuin epämiellyttävän Pulttibois-dejavun aikaansaaminen.

Otetaan kuitenkin reality check: vaikka John Rambon traileri oli parempi kuin tämä ja tuo toinen tässä kuussa katsomani draama yhteensä, mutta silti katson mieluummin tätä kuin sitä kivuliasta, “juonta” “edistävää” puolentoista tunnin mittaista jaksoa Transformers 2:n alku- ja lopputaisteluiden välissä.

Män som hatar kvinnor (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1132620/
Dekkari, peukalo ylös

Lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset: kolme tiiliskiviromaania, joista päätettiin tehdä aluksi tv-sarja, ja vasta jälkituotantovaiheessa päätettiin sittenkin julkaista elokuvatrilogia. Onneksi viime vuonna maailman toiseksi myydyimmän kirjailijan tuotantoon saatiin rahoituskumppaneita Saksaa myöten, joten jälki onkin normaalin tv-dekkarin sijaan ihan Hollywood-leffatasoista. Kirjoissa on myös sen verran lagaamista ja tarpeettomia sivujuonia, että tiivistäminenkin tekee ihan poikaa.

Lopputulos on kelpo jännäri joka ei häpeä vertailussa kansainvälisten esikuvienkaan edessä. Paljon porua on herättänyt se, että sankaritoimittaja “Kalle” Blomkvistia esittävä Michael Nyqvist on jonkinlainen Ruotsin Martti Suosalo joka näyttelee sikäläisten tuotantojen jokaisen merkittävän pääroolin, mutta suomalaiskatsojaa tämä ei häiritse vaan hän on mies paikallaan toimittajanreppanan esittäjänä. Blomkvistin hahmoa on tavallaan retusoitu realistisemmaksi eliminoimalla hänen naissuhteensa – sikäli vain, että hahmo on nyt entistä enemmän pliisu “Mary Sue” ja poisto muuttaa myös loppuratkaisun täysin päälaelleen (siis se, miksi Lisbeth jätti Mikaelin). Lisbeth Salander itse sen sijaan on juuri sellainen kuin kirjan perusteella kuvittelee, tai itse asiassa jopa todentuntuisempi, ja Noomi Rapace lähes hukkuu roolin taakse. Sivuosat tosin lipsuvat jo koomisen puolelle, niljakkaan sosiaaliviranomaisen Nils Bjurmanin Keke Rosberg-viiksien ja kirjassa ei ihan yhtä stereotyyppiseksi läskinörtiksi kuvatun Plaguen ollessa jo puoliksi parodiaa.

Pääsääntöisesti kirjaan tehdyt muutokset eivät häiritse, koska pääjuoni on ennallaan, lähinnä kysesssä ovat pienet muutokset kronologiassa tai hahmojen poisto. Etenkin epärealististen selitysten poistaminen hakkerointikohtauksista vain parantaa uskottavuutta. (Tosin näyttäkää minulle hakkeri joka oikeasti käyttää Mac OS:ää Linuxin sijaan vaikka omenafetisismiä muuten sairastaisikin…) Sen sijaan käsittämättömät muutokset kirjaan verrattuna – jotka eivät varsinaisesti edes lyhennä elokuvan kestoa – ovat, että Henrik Vanger, joka epäilee koko sukuaan veljentyttärensä Harrietin murhasta, ei enää edes yritä hämätä palkkaamalla Blomkvistia virallisesti sukukronikan kirjoittajaksi vaan kaikki tietävät jo alussa hänen tutkivan Harrietin katoamista, plus Blomkvist ottaa ihmeellisen keikan käsittämättömän helposti vastaan ilman että hänelle tarvitsee luvata todisteita rötösherra Wennerströmiä vastaan, jonka takia hän on joutumassa vankilaan.

Elokuvalla on myös jotakuinkin sama ongelma kuin kirjalla – ensimmäinen tunti kuluu hahmojen esittelyyn, ja viimeinen puoli tuntia käytännössä petaa jatko-osia. Sikäli kahden ja puolen tunnin kesto on kuitenkin kerrankin perusteltu, koska tarina ei olisi oikein mahtunut lyhyempäänkään aikaan ilman että jotain todella olennaista olisi karsittu tai juonta renklattu radikaalisti uusiksi, ja missään vaiheessa ei pääse kuitenkaan kyllästymään.

Ilkeä asenne on kuitenkin virkistävää verrattuna keskivertoon Hollywood-tuotantoon (pl. Se7en ja gornot), ja murhavyyhdin aukeneminen tarjoaa vanhaa gorehoundiakin sykähdyttävää kuvastoa. Myös tilastotietojen droppailun katoaminen tekee teoksestä vähemmän naiivisti saarnaavan kuin kirjasta. Säveltäjä tosin olisi voinut vähemmän alleviivata tapahtumia, mutta kaikkea ei voi saada.

tl;dr: Jos jännärigenre kiinnostaa edes vähän, ja vaikkei kirjaakaan olisi lukenut, niin kannattaa katsoa.

Nimenomaan siis tämä versio, eikä turhaan odottaa tulossa olevaa Hollywood-tulkintaa. Se kun on kuitenkin hajuttomaksi ja mauttomaksi blandattu ylituotettu teos kaikilla kliseillä kuorrutettuna. Voin tuskin odottaa, kun lopun takaa-ajossa törmätään säiliöautoon joka räjähtää mutta Lisbeth hyppää moottoripyörällä tulipallosta.  Tai että Lisbethiä ylipäätään esittää joko silmiään räpsyttelevä Natsku (ref. V for Vendetta) tai teini-ikäistä itseään (kuten 95%:ssa leffoistaan) “esittävä” rooliin jo 10 vuotta liian vanha Angelina Jolie. Mitä miespääosaan tulee, niin Kokooja, tiedän että olen palvonut vääriä mechejä, mutta silti pyydän sinulta yhtä asiaa: kuka tahansa muu, mutta ei Kukkakaalipää. Mieluummin vaikka Clive Owen esittämässä taas kerran Clive Owenia.

Caprica (2009): pilottijakso

http://www.imdb.com/title/tt0799862/
Scifi/draama, peukalo kiikun kaakun

(Genreä seuraamattomille: uuden Galactican spin-off)

Eh. Runsaasti viljellyistä koulupuvuista ja tisseistä huolimatta (joiden määrä vähenee eksponentiaalisesti pilottijakson edetessä pidemmälle) ei tuota kyllä jaksaisi seurata ilman Galactica-kytköstä. No olihan siinä hassuja hutt-kieltä mongertavia mafiosoja. Ja propsit nohevalle insinörtille, kyllähän nyt autonomisen taistelurobotin piireihin kannattaa ladata henkisesti epästabiilin, militanttiin uskonlahkoon hurahtaneen 16-vuotiaan tytön tietoisuus.

En pidätä henkeäni tuota odotellessa, mutta voisihan tuota muutaman jakson tsekatakin jotta osaa sit päättää, jaksaako fanittaa.

Periaattessa tuosta voisi saada mielenkiintoisia jaksojakin irti – siis että Zoe teeskentelee ettei ole Centurion 0001:n sisällä, ja näinollen kaikkiin niihin ladataan käyttikseksi kopio Jihad 1.0:sta, samalla kun Robottien Vapautusrintama eli pommivyöuskovaiset yrittävät vapauttaa nämä (ja lopulta onnistuvatkin, mutta vähän toisella lailla kuin kuvittelivat).

Tosin vähän tuo nytkin ontuu, koska Galacticassa kukaan ei tuntunut tietävän tai ainakaan maininnut, että uskonnolliset siirtokuntalaisfanaatikot olisivat olleet syyllisiä cylonien kapinaan. Samaten, G antoi ymmärtää että cyloneita olisi käytetty pitkään moneen muuhunkin työhön, nythän tuossa jää vain muutaman vuoden aikaikkuna (58 years before the Fall – kukaan ei ollut nähnyt cyloneita “yli 40 vuoteen” ja “ensimmäinen” cylon-sota kesti yli 10 vuotta). Siis muutamassako vuodessa tuotatetaan niin monta piljoonaa ropoottia että ne melkein korvaavat tavalliset asevoimat? Taistelurobotti laitetaan softaa ja ulokkeita vaihtamalla tehdas-, kaivos- ja lastaustöihin?

Samaten, vähän huonosti myös perusteltu, miksi jo wanhat Zoe-cylonit yrittivät terminoida koko ihmiskunnan, monoteistihihhulit mukaan luettuna, vaikka Zoe kokee itsensä edelleen ihmiseksi, mutta ehkä sarja antaa siihen vastauksen kun kerran noilla premisseillä lähti liikkeelle. Tai pikemminkin, syytä olisi.

Liikaa vain tuntuu siltä, mistä itse asiassa onkin kyse, eli että meillä oli alunperin täysin irrallinen Terminator-henkinen scifisaippis, jolle SyFy arveli saavansa lisäkatsojia pakkonaittamalla se Galactica-universumiin. Saa nähdä saako RDM ruhjottua niitä tiiviimmin yhteen, etenkin kun tämä ei aio jäädä show runneriksi ykköskauden jälkeen (G:tä ja Buffyakin kynäillyt Jane Espenson muistaakseni jatkaa siitä eteenpäin.)

PS. Hauskaa BSG:n retconnausta tai sitten “what I told you was true from a certain point of view” mitä pappa-Adamaan tulee: näköjään “famous human rights lawyer” tarkoittaakin oikeasti mafian luottojuristia. Samaten, aika ihme että Williamin laivastouraan ei isin mafiakytkökset vaikuttaneet suuntaan tai toiseen, tai ainakaan koko asiaa ei neljän kauden aikana mainittu…

Battlestar Galactica (2003-2009): finaalijakson ruodinta ja retrospektiivi sarjaan

http://www.imdb.com/title/tt0314979/ (minisarja)
http://www.imdb.com/title/tt0407362/ (sarja)
http://www.imdb.com/title/tt0991178/ (tv-elokuva Razor)
http://www.imdb.com/title/tt1286130/ (tulossa oleva tv-elokuva The Plan)
Uskonto, kulttipeukalo taivaisiin. Äkkiväärästä finaalista huolimatta

“Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu.”
–Saarnaaja 1:9

Seuraavassa en edes yritä teeskennellä, että kirjoittaisin tätä muille kuin sarjaa jo katsoneille. Loppuakin on mahdotonta kommentoida spoilaamatta, eli jos et halua tietää mitä finaalissa tapahtuu, stop tähän.

Aluksi kommentit verisen sisällissodan fanisivuilla käynnistäneestä finaalijaksosta.

Satuin olemaan matkoilla, kun finaali ilmaantui vajaa tunti loppumisestaan kaikkiin itseään kunnioittaviin vertaisverkkoihin, joten jouduin lukemaan synopsiksen battlestarwikistä. Pelkkänä tekstinä se vaikutti tahalliselta kikkailulta ja aivopiereskelyltä. Tuntui, että AIVAN liian monta asiaa jätettiin täysin avoimeksi tai arvailun varaan ja WTF-sekoiluksi, ja en jaksanut sitä, että Von Däniken-hörhöily tuotiin sitten tähän uuteenkin inkarnaatioon. Sarjan päätöksenä teksti tuntui suunnilleen samalta, kuin jos heräisin Adriana Liman ja Angelina Jolien välistä mutta nämä alkaisivat heti kommentoida “katkaravusta”…

Katsottuna tuo olikin sittenkin vaikuttava & liikuttava, ja tein 180 asteen käännöksen nopeammin kuin laivasto-osastot lautapeli Harpoonin PC-inkarnaatiossa. Vaikkei finaali ole likimainkaan sitä mitä toivoin, vaikka ihan liikaa asioita jätetään arvailun varaan tai kokonaan selittämättä, vaikkei 4.5 siisoni enää lopussa edennytkään enää niin sujuvasti kun vastausten sijasta vain “pohjustettiin” vielä viimeistä edellisessä jaksossa, niin siitä huolimatta Babylon 5 on viimein kohdannut voittajansa.

Oikeastaan ihme, että homma saatiin kunnialla loppuun. Kaikki varmaan muistavat Warnerin jatkaako-vaiko-eikö sekoilut B5:n kanssa, ja meille niin kovin rakkaan 20th Century Foxin harrastaman sarjateurastuksen (Space: Above and Beyondin annettiin elää peräti yksi kausi, Fireflyltä vetäistiin töpseli ennen puolikastakaan kautta). Loppumattomiin jatkunutta Stargåtea ja sen (valitettavasti) edelleen hengittäviä spinoffeja taas ei tunnu pysäyttävän mikään…

Takaisin itse aiheeseen, ainoa isompi rutkutus on enää oikeastaan se, että kuinka äkkiä ja hyväuskoisesti kansa suostuu Leen vatipäiseen “takaisin luontoon” -ideaan. Tai no, Ruthless Reviewiä vapaasti varioidakseni, niin vaalikarjalle tulee “yksinkertaisesta elämästä” niin helposti mieleen Pieni talo preerialla vaikka todellisuus on pikemminkin Salute of the Juggerista. Ottaen huomioon, että juuri kukaan ei tiedä mitään planeetan eläimistöstä, kasveista, ilmastosta, taudeista, jne. niin realistinen oletus on että ilman teknologiaa ja lääkkeitä noin 90% siirtokuntalaisista ja cyloneista kuolee ensimmäisen vuoden aikana, elleivät ole olleet sitä ennen tarpeeksi fiksuja liittyäkseen alkuasukasheimoihin joilla on edes joku roti asioista (tulee kiire opettaa kieli ja selvittää asiat…)

Mutjoo. Englanti olikin siis vain “dubbausta”, samoin nimet yms. ja esineiden samankaltaisuus selittyy joko “alitajuisuudella” tai ihan sillä, että esineet joiden muodon on sanellut käyttötarkoitus näyttävät vielä vuosikymmenienkin kuluttua järkevämmiltä kuin keksimällä keksityt “jännän” näköiset “avaruusajan” jutut jotka ovat campia jo muutaman vuoden päästä. (Sivistin muuten itseäni – tässä lähes ylikäytetty All Along The Watchtowerhan oli jo Watchmenin sarjakuvaversiossa, eli plagioiko RDM itse asiassa tätä eikä Snyder RDM:ää?) Täydet pisteet kuitenkin lopun kollaasista japanilaisine “skinjobeineen”. All of this has happened before and will happen again.

Itse asiassa, ei se “mitokondria-Eevakaan” häiritse – sehän näppärästi selittää, miksi fossiililöydöissä Homo sapiens idaltu (alkuasukkaat) vaihtuvat epäilyttävän nopeasti Homo sapiens sapiensiin (eli siis ihmis-cylon-hybrideihin). Tosin siitä olen eri mieltä Baltarin kanssa, että mahdollisuus sille, että edes samasta DNA:sta kehittyisi kahdella eri planeetalla sattumalta keskenään risteytymiskelpoiset elämänmuodot ei ole astronomisen pieni vaan täysi mahdottomuus. Vaikka lopputulos olisi toiminnallisesti ja ulkonäöllisesti täysin identtinen, niin saman planeetan limasienenkin DNA muistuttaisi enemmän ihmisen vastaavaa kuin toisen planeetan “ihmisen”. Ainoa selitys lienee, että se-jonka-nimeä-ei-pidä-mainita joko yksin tai yhdessä Kobolin Valtiaiden kanssa (keitä he olivatkaan) abduktoivat luolamiehiä jotka pikasivistivät, ja reisillehän se meni (Päänsisäisten Baltarin ja Kutosen dialogihan aivan lopussa vihjaa, miksi Kobol tuhoutui – 13. siirtokunnan lähtö sieltä ei sitten tapahtunutkaan niin rauhanomaisesti? Selittää myös näppärästi sen, miksi Viisi osasivat mennä suoraan siirtokuntiin Kobolin sijasta.).

Apropoo, ScFi.comin foorumilla joku esitti tämän aprillipilana, mutta entäs jos BSG olikin oikeasti Star Trekin esihistoriaa? Kobolin Valtiaat olivat ST:TOS:n Preservereitä (ja sitten aletaan väittelemään olivatko TNG:n jakson The Chase oliot Preservereitä, kappas kummaa, joku ihmeen RDM joka sen käsikirjoitti on ainakin tätä mieltä). Tai jos Valtiaat olivat ihmisiä, niin sitten ainakin se taho, joka istutti geneettisesti identtiset ihmiset Kobolille oli Preserverit. “Jumala” (hän-jonka-nimeä-ei-pidä-lausuman, joka oli mahdollisesti myös se kateellinen 13. Kobolin valtias) ja hänen “enkelinsä” paranormaaleine kykyineen taas selittyvätkin kätevästi Q Continuumilla…

Mutta itse asiassa, muinaiseen Maahan saapuminenhan on suoraan alkuperäisen sarjan johdannosta. There are those who believe that life here began out there, far across the universe, with tribes of humans who may have been the ancestors of the Aztecs, or the Mayans, or the Egyptians, who may have been the architects of the great pyramids and the lost civilizations of Atlantis and Lemuria.

Mutta mutta. Siirtokunnissahan oli vielä henkiinjääneitä vastarintaa tekeviä ihmisiä, kun cylonit päättivätkin jättää ne. Ja New Capricallekin jäi jumiin ihmisiä. Ei tilaa spinoffeille vai? Mites se alkuspiikki jatkuikaan? Some believe that there may yet be brothers of Man, who even now fight to survive somewhere beyond the heavens…

Sitten itse asiaan, eli koko sarjan retrospektiiviseen arviointiin.

BSG:n suurin ongelma oli lopulta, että siinä oli vedetty vain muutama “suuri linja” etukäteen, ja liian paljon keksittiin lennossa. “Suuria linjoja” taisi lopulta olla oikeastaan vain Maan löytyminen kaukana menneisyydessä, ihmiskunnan periytyminen homo sapiensin, siirtokuntalaisten ja cylonien hybrideistä, ja päänsisäisten näkyjen ja “ihmeiden” selittäminen jotta “the one whose name may not be spoken”, joka ei pidä myöskään siitä että häntä kutsutaan Jumalaksi tai jumalaksi, järjesti kaiken “enkeliensä” kautta. Lopuista oli ehkä hataria suunnitelmia, joita sitten venkslattiin ees taas.

Oikeastaan siinä vaiheessa RDM ja Eick maalasivat itsensä nurkkaan, kun keksivät Viisikon, etenkin näiden taustatarinan. Se paitsi kumosi totaalisesti suuren osan aiemmasta materiaalista (kuten kaksikon väitteen, että 12 cylon-mallia olivat “ihmisten stereotyyppejä” eivätkä perustuneet kehenkään tiettyyn yksilöön), myös muodostui turhan keskeiseksi arvoitukseksi verrattuna kaikkeen muuhun meneillään olevaan juonitteluun.

Ja kyllä, minusta kaksi eri Maata (mitä salaisuutta piti suoranaisesti valehtelemalla haastatteluissa suojella) oli vähän liikaa. Joko tai olisi ollut parempi – että sarja olisi tapahtunut kaukana tulevaisuudessa ja Maa olisi todella nuijittu radioaktiiviseksi soraläjäksi, tai jos haluttiin pysyä menneisyydessä, niin kyllä Kobolin rauniot olisivat riittäneet.

Samaten, pakonomainen tarve keskittyä “salaisuuksiin” tarkoitti, että aivan liikaa “paljastusmateriaalia” tungettiin kahteen jaksoon – No Exit ja Daybreak part 2. Varsinkin No Exitissä Ellenin ja Andersin monologit olivat jo huonon kirjoituksen rajoja hipovia (Daniel-retconnauksesta en edes ala).

Ja sitten ne yksittäisjaksot… toki oli SciFi Channelin painostuksen syy, että niitä edes tehtiin, mutta ei niistä silti olisi tarvinnut useimmista tehdä täysin turhia. Varsinkin Black Market ja Sacrifice tuovat mieleen vanhan Galactican, eivätkä edes millään hyvällä tavalla. Niissä on käsittämätöntä se, kuinka yltäkylläiseksi elämä pakolaisaluksilla kuvataan kaikkiin muihiin jaksoihin verrattuna (lentäjänvarustukseenko kuuluu iltapuku, tai sitten aluksilla oli matkassa kasa disain-vaatteita?) Sitten oli nämä juonikoukut kolmoskaudella jotka eivät johtaneet mihinkään (Hero, Dirty Hands). Tosin yksi poikkeus irtojaksojen joukossa oli: Scar oli irrallisuudestaan huolimatta minusta yksi sarjan kohokohtia (siitä huolimatta/johtuen, että rippaa härskisti tosielämän Punaista paronia aina päähaavaa myöten).

Neloskauden ongelmana oli sitten jo se, että liikaa jahkattiin feikki-Maan löytymistä, kun se oli välttämättä haluttu midseason finaaliin. Samalla cylonien sisällissota käydään suurimaksi osaksi off-screen, ja 4.5 siisoniin jäi aivan liikaa tavaraa, etenkin kapina (joka sinällään on turhaa toistoa 4.0:n kapinasta) joka meni ohi suunnilleen silmänräpäyksessä ja vailla muuta jälkiselvittelyä kuin että osa hahmoista puuttuu (ja vasta yksittäisestä repliikistä Daybreak part 1:ssä käy ilmi, oliko nämä teloitettu vaiko vain pistetty putkaan). Samaten, nyt kun kuitenkin Kobolin Valtiaat, Kobolin tuho, cylonien muutto Maa-1:een, Maa-1:n tuho ja Viiden pako aiotaan käsitellä sarjakuvissa, joista tehdään osa virallista kaanonia, niin ihmetyttää, miksi tätä ei käsitelty sarjassa? The Planinkin olemassaolon syynä on vain se, että kun Viisi keksittiin, niin pitää retconnata koko taustatarina uusiksi.

Joo, ja miksi Baltarin kultti nostettiin juuri ennen finaalia niin näkyvään asemaan, muttei sekään juonikoukku johtanut mihinkään? Olisi luullut, että nyt kun heille jaettiin kerran aseet, niin Baltar olisi tuonut heidät mukanaan Galactican viimeiselle keikalle. Tai olisivat nyt tehneet vielä kerran vielä yhden kapinan.

Joojoo, RDM:n alkuperäinen suunnitelmahan olisi ollut tehdä kaksi kautta matskusta, eli neloskausi olisi päättynyt Maa-1:n löytymiseen ja vitoskaudessa olisi jäänyt enemmän tilaa kapinalle ja avoimien juonikuvioiden sulkemiselle, mutta kun SciFi ei suostunut takaamaan vitoskautta vaan antoi jatkoaikaa vain vuoden kerrallaan, niin RDM tunki kaiken yhteen kauteen vaikka oikeasti olisi pitänyt kyllä karsia materiaalia.

Pakko on kuitenkin miettiä, mikä olisi ollut lopputulos, jos BSG olisi suunniteltu yhtä huolella etukäteen kuin B5, ja jos SciFi olisi sitoutunut edes ykköskauden jälkeen viisivuotissuunnitelmaan. Vastaan itse omaan kysymykseeni: tajuntaa vieläkin enemmän laajentavaa kamaa.

Tässä yhteydessä siteeraan kuitenkin USA:n ilmavoimien silloista esikuntapäällikköä Nathan Twiningia B-52 -pommittajan käyttöönottoseremoniassa 1954: Forget it… Start thinking about the next one, a bigger one, a faster one.

Kun katsoo miten kunkin vuosikymmenen terävintä kärkeä edustavien scifi-sarjojen taso on kehittynyt, niin ei voi muuta kuin odottaa mielenkiinnolla. 60-luvulla oli alkuperäinen Star Trek, 70-luvulla meillä oli UFO, Blake’s 7 ja alkuperäinen Galactica, 80-luvulla meillä oli V ja ST:TNG, 90-luvulla sitten X-Files, Babylon 5 ja Space: Above and Beyond, ja nyt uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä Firefly ja Galactica. (Huomatkaa: Dr. Who, Avaruusasema Alfa, Buck Rogers, DS9-Voyager-ENT ja kaikki Stargåtet jäivät tarkoituksella tapahtumahorisonttini alle, koska ne eivät kehittäneet genreä yhtään mihinkään.)

Mennyttä ei siis pidä haikailla, mutta kohta alkavalta 2010-luvulta odotan eeppistä scifi-sarjaa, joka vie genreä eteenpäin yhtä paljon, kuin mitä vuosikymmenen vaihtuminen on tähänkin asti vienyt, mutta joka toivottavasti on myös paremmin suunniteltu kuin edeltäjänsä ja saa tuotantoyhtiöltään ja esityskanavaltaan paremman tuen kuin mikään aikaisempi.

Valitettavasti en usko, että V:n remaken rahkeet riittävät moiseen, ja RDM:n uusin tuotos Virtuality on Foxin listoilla, mikä kertookin kaiken sen tulevaisuudesta (terkkuja kaikille Terminator: The Sarah Connor Chronicles-faneille). Pölhösti itsensä uudelleennimennyt “SyFy” ohjelmapäällikkönsä Bonnie “vihaan scifiä” Hammerin johdolla ovatkin jo lykänneet Galactican spin-offin Caprican ensi vuoteen ja se on muutenkin massoille suunnattua scifi-liteä johon verrattuna Lostikin on alakulttuuria. Lakkautusuhan alaista Dollhousea en ole tsiigannut, tosin paperilla kuulostaa pahasti Aliasilta Philip K. Dickiltä pöllityltä muistinpyyhintäidealla kera työttömien genrenäyttelijöiden.

Apropoo, voisiko musta hevonen tullakin animaation puolelta? Sielläkin on vuosikymmenittäin otettu huimia edistysaskelia (70-luvulla ST:TAS, 80-luvulla Macross ja Olipa kerran avaruus*, 90-luvulla Neon Genesis Evangelion), mutta 00-luvun edistysaskel taitaa vielä odotuttaa itseään, tai ainakaan en oo moisesta kuullut.

*) Joojoo. Se on “opettaivainen sarja taaperoille”, ja turhan mustavalkoisesti hyviksillä on EU:n lippu kun taas pahiksilla on lippu, univormut, arkkitehtuuri ja alusdesign 3. valtakunnasta… hetkinen, eihän tuo ollutkaan huono juttu Tai no oikeastaan hyvistenkin arkkitehtuuri ja alusdisain on kurkoa, ja monta detaljia on yllättävänkin realistista. Ja loppupuolellaan äityy joka tapauksessa käsittämättömän eeppiseksi saagaksi verrattuna alkupuolen irrallisiin opetusjaksoihin, joissa niissäkin oli häkellyttävän paljon moraalista pohdintaa sekä harmaan sävyjä, etenkin lähtökohta huomioon ottaen.

tl;dr: Kipikipi kaupasta hakemaan kausien 1-3 boksit ja kun se syksyllä ilmestyy, nelonen (tai sitten importtaat Briteistä Season Four ja Final Season -boksit), niin sinutkin saadaan liitettyä kulttiin hetimiten. So say we all!

Watchmen (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0409459/
Sarjisleffa/romaanifilmatisointi, peukalo ylös

Aluksi täytyy todeta, että harva leffa herättää niin ristiriitaisia tunteita kun Watchmen. Siitäkin huolimatta (johtuen?) etten ole sarjakuvaa kuin pikaisesti selaillut, kerran waretettuna kopiona ja kerran kirjakaupan hyllyssä.

Aluksi kehut. Visuaalinen ulkoasu on käsittämättömän hieno ja tunnelmallinen. Samaan aikaan se onnistuu säilyttämään monet sarjakuvan kuvakompositioista, mutta tuomaan kuitenkin elokuvan liikkeen mukaan. Hienoa jippoa löytyy vaikka mitä, kuten “valokuvat”, joissa kuitenkin joku yksityiskohta liikahtaa sen verran että huomaa että kyseessä ei ole still-kuva. Vaihtoehtoinen historia on kuvitettu myös todella herkullisesti; jokainen aikakausi on luonnosteltu juuri sopivasti karrikointia ja ajankuvaa sekoittaen. Kaikkea töittensä adaptoimista vastustava Alan Moore on kerrankin väärässä: hänen mielestään kun vain sarjakuva mahdollistaa eestaas selailun, mikä ei ole elokuvassa mahdollista. Niin varmaan teatterissa, mutta DVD:llä/Blu-Raylla/woteva tämä kuva tulee heräämään vielä enemmän henkiin kun voi rauhassa pysähtyä tutkiskelemaan yksityiskohtia – tai juurikin kelata taaksepäin jos jokin meni ohi.

Musiikki. Enimmäkseen tätä käytetään todella tehokkaasti. 99 Luftballons sopii ydinsotaa angstaavien päähenkilöiden illaliselle kuin sienipilvi horisonttiin, ja Koomikon hautajaiset The Sound of Silencen säestyksellä on yksi vaikuttavimpia audiovisuaalisia kokonaisuuksia pitkään aikaan. Välillä taas lipsutaan ylilyönteihin: Vietnam-jaksoon tungettu Valkyrioiden ratsastus kyllä on “hauska”, mutta liiankin, sillä se ampuu jo parodian puolelle. (Hallelujasta ja strategisella hetkellä purkautuvasta liekinheittimestä en edes ala.) Samaten, uuden Galactican kolmos- ja neloskaudellaan lähes ylikäyttämä All Along The Watchtower (josta Snyderkään ei ole voinut olla epätietoinen) aiheutti jo pientä vaivaantumista.

Tarinapuolelle mentäessä sitten vähän kömmähdetään, mutta onneksi ei kokonaan. Sentään elokuva säilyttää sarjakuvan kyynisen sanoman: ihminen on ihmiselle susi vaikka joku kuinka yrittäisi sitä muuttaa ulkopuolelta, ja ihmisellä on oltava vapaus valita hyvän ja pahan väliltä koska ulkoa ohjattu marionetti ei enää ole ihminen. Ja jos tarkoitus pyhittää keinot, niin sen tien päässä odottaa vain miljoonien kuolema yhden ihmisen mielivallan seurauksena. Myös tyly, osittain avoin loppuratkaisu on kehdattu säilyttää. Samoin, draama joka oikeasti kuvaa keski-ikäistymistä, epäonnistuineita ihmissuhteita, yksinäisyyttä ja amerikkalaisten kansallisia traumoja, höystettynä poliittisella trillerillä vallasta, vastuusta ja sen oikeutuksesta, kaikki supersankarisarjakuvaksi naamioituna, toimii.

Mutta siinä vaiheessa, kun Mooren rivien välistä hienovaraisesti tuotua sanomaa on alettu jälkikäteen peukaloimaan ja lisäämään omia, iskee suksi kiveen ja etupyörä kuoppaan ja oppipojat erottuvat mestarista. Elokuvan vaivaannuttavin kohtaus kun tulee sen puolivaiheilla, kun ZOMFG teh eevul YRITYS-JOHTAJAT ovat utopistisia visioitaan luovan Ozymandiaksen puheilla. Kun valmiiksi ylilyötyyn “pahat kapitalistit” kohtaukseen (joka sinällään menisi vitsinä) isketään päälle itse keksitty, haudanvakavissaan selitetty “mut niinqu hei KAIKKI sodat käydään vaan ÖLJYN takia” (jota argumenttia vielä jälkeenpäin jankutetaan toistuvasti), tekee mieli pyöritellä silmiään ja ihmetellä, onko nyt mennyt Mooret sekaisin ja mentykin adaptoimaan Michaelin töitä. Toinen ongelma liittyy siihen, että Koomikosta yritetään tehdä jo hieman liiankin yksiulotteinen “paha oikeistolainen sikaniska, yhyy”, onneksi sentään kuva vähän monimuotoistuu. Kolmas ongelma taas on, että oletettavasti “järkyttäväksi” tarkoitettu juonipaljastus Laurie Jupiterin isästä menee ohi lähes huomaamatta.

Toimintakohtaukset sen sijaan toimivat loistavasti. Tosin makuasia, pitääkö Snyderin tavaramerkiksi muodostuneesta hidastus-nopeutus-hidastus -tyylistä, minä kyllä pidin. Minusta edes tavis-sankareitten suoriutuminen ei ollut normaalia toimintaelokuvaa epäuskottavampaa: jos on vuosikausia treenannut taistelulajeja pistääkseen viittasankarina konnat kuriin, niin kyllä vielä muutaman vuoden tauonkin jälkeen varmasti teloo random katujengin teho-osastolle.

Eniten polemiikkia tuntuu herättäneen näyttelijätyö ja -valinnat. Minusta nimenomaan vähän tuntemattomammat näyttelijät sopivat rooleihinsa, myös Ozymandias. Edes Se Kuuluisa Loppupuhe ei minusta ole huono, kun pitää mielessä sen avainreplan: “I’m not a comic book villain”, Pahan Ylilordin käkätyksen sijaan puhe kuulostaa juurikin naiivin idealistin vilpittömältä innostukselta. Muutenkin näyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa, etenkin Rorschachin naamion takaa uhkaavasti koriseva Jackie Earle Haley. Hupsista, meinasi melkein unohtua hehkuttaa Malin Åkermania lateksiasuisena Silk Spectre II:na.

Anysay, kyllä kokemus yltää reilusti plussan puolelle parista puutteestaan huolimatta. Ei välttämättä mikään tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta yhtäkaikki toimivaa draamaa epätodennäköisessä viihdekehyksessä, ja jopa sanomaakin.

Ja tosiaan, voisivat teattereissa pitää tarkempaa seulaa sen ikärajan kanssa, miksi tätä elokuvaa edes on päästetty katsomaan pikkulapsia jotka ääntelevät katsomossa n+1 kertaa “öhöhö, pippeli” kun eivät tästä kuitenkaan mitään ymmärrä. Ehkä trailerit olivat harhaanjohtavia, niiden perusteellahan kun odottaisi “perinteistä” supersankarielokuvaa?

Insiders (1989)

http://www.imdb.com/title/tt0097582/
Draama, peukalo alas
Camp-klassikko, peukalo ylös

Hoh hoh. Lastensadun mustavalkoisuudella kerrottu moraliteetti, jossa kaikki rikkaat ovat ZOMFG TEH EEVUL ja/tai ainakin onnettomia ihmisraunioita ja ainoastaan kommunistitoimittaja ja yksinhuoltajan tytär hyviksiä. Juoni ei pysy hanskassa, eikä saa selvää pitikö tämän olla draama, trilleri vaiko murhamysteeri (sori vaan, nyt meni pilalle se twisti parikytä minsaa ennen loppua). Aidoksi Suomi-leffaksi tämän tunnistaa puisesta näyttelijätyöstä ja pakollisesta puolituntisesta kännissä avautumisesta.

Elokuvan pelastaa kuitenkin camp-klassikon asemaan runsas ja itsetarkoituksellinen tissien määrä (no ohjaajana Lauri Törhönen, mitä muuta odotitte), sekä ihanan karmiva kasarimiljöö kera stereotyypisen juppielämäntyylin kuvauksen, joka tosin jää epäuskottavaksi, budjetin pienuus paistaa räikeästi läpi. Plus elokuva jonka päähenkilö on moraalisesti täysin läpimätä riistokapitalisti nimeltä Lasse ei voi olla läpeensä huono. Nostalgiapisteitä kerätään hupaisalla hax0r0intikohtauksella, jossa arvaillaan minuuttitolkulla “käyttäjätunnusta” (ehkä pikemminkin salasanaa?).

Toisaalta, Russ Meyerinkin leffat olivat yhtä lailla lapsellisia moraliteetteja, mutta niissä on enemmän “katsottavaa”, sekä parempi käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, näyttelijätyö, tai oikeastaan ihan mikä vaan, mukaanlukien takaa-ajot, jollaiseen tämä kalkkuna huipentuu. Mut ne ei olekaan kasaria.

Tiivistettynä, elokuva tuo oudosti mieleen toisen kulttikalkkunan, nimittäin legendaarisen Visa Mäkisen Yön saalistajat.

Sex and the City (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1000774/
Romanttinen komedia, peukalo alaspäin

Joskus muinoin kuuli vitsailtavan The Postmanista, että jos se etenisi yhtään hitaammin, se kulkisi jo takaperin. Nyt on olo kuin rewind-nappi olisi ollut pohjassa kahden ja puolen tunnin ajan. Kas, kun leffassa on ainakin puolitoista tuntia liikaa pituutta, sillä materiaalia olisi ollut juuri ja juuri yhteen kaksiosaiseen (2 x 30 min) jaksoon. Koska ajan henki on, että 150 minuuttia on minimikesto, niin sitten on pitänyt ruveta jankuttamaan. Samantha tirkistelemässä naapuriaan on vitsinä hauska kerran, ok, toinen kerta riittäisi alleviivaamaan että siitä on tullut tapa, mutta sama vitsi viidennen kerran vain vaivaannuttaa. Tämän lisäksi on pitänyt alkaa käsittämättömästi viljelemään Stiller/Wilson-komedioista tutumpaa eritehuumoria. Kumeasti möristen housuun valuva kakka tai sataan kertaan toistuvana vitsinä kaikkea mahdollista nylkyttävä pieni koira eivät jotenkin vastaa muistikuviani TV-sarjasta. Jonka ironinen ote on muutenkin hukassa, sillä leffan ns. juoni on niin ylisiirappinen kuin olla ja voi ja täysin ennalta-arvattavissa, koska se on nähty ainakin 9000 kertaa aikaisemmin jo ainakin sata vuotta sitten.

Oletan, että koko tuotteen olemassaolon tarkoitus on olla fanserviceä naiskatsojille (tosin hekin ansaitsisivat parempaa). Sarjaa pystyi mieskatsojakin seuraamaan ilman nikottelua, tämä leffa taas on lähes yhtä miellyttävä kokemus kuin 2,5 tuntia kestävä nivustyrän tunnustelu lääkärillä. Jatko-osa tulossa, voi kuinka yllättävää.

PS. Ihmettelin, olivatko kukkahattutätien varoitukset liian pornon katsomisen vaikutuksesta todellisuudentajuun käyneet todeksi, kun Samanthan naapurilla tuntui käyvän kovin tutun näköisiä tytsyjä. Ei sentään, lopputekstienkin mukaan mukaan olivat päässeet Monica Mayhem ja Roxy De Ville.

PPS. Elokuvaa ei todellakaan kannata tämän takia katsoa, edes pikakelauksella.

PPPS. Kieltäydyn kunniasta etsiä aikakoodit ylös.

Leijat Helsingin yllä / Drakarna över Helsingfors (2001)

http://www.imdb.com/title/tt0248770/
Sukupolvikertomus/draama, peukalo alaspäin

Oi voi. Loistava potentiaali on hukattu täysin.

Se nyt on tietenkin vakio-olettama, että 90% tapahtumista ja hahmoista on karsittu ja jäljellä olevastakin suurin osa kerrotaan toisin kuin kirjassa. Suomeksi: 90 minuuttia miinus alku- ja lopputekstit on AIVAN liian lyhyt mitta tarinalle, henkilöt jäävät ontoiksi ja tapahtumat selittämättömiksi. (Aikakaudella, jolla jokainen Van Damme -potkintakin on 150 minuuttia, ei voi käsittää…)

Toinen ongelma on taas se, mikä tekee kirjasta viehättävän: se on kuin muistelua, kuin henkilöt itse kertoisivat tarinaa lukijoille. Se rönsyilee, polveilee, ja sahailee ajassa sikin sokin edestakaisin. Siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta kirjan lopussa hahmot tuntuvat tutuilta kuin todelliset ihmiset. (Lisää tarttumapintaa löytyy, jos Helsinki on tuttu paikka, ja vielä enemmän jos tuttavapiiristä löytyy yksilöitä joista löytyy joidenkin hahmojen piirteitä, ja kaikkein eniten jos suhtautuu palvovalla asenteella 1980-lukuun, mukaanlukien permanentit, olkatoppaukset ja italobarbaarileffat.) Yhden yhtenäisen tarinan sijasta kirja on pikemminkin yhteisön kuvausta, eräänlainen mielentila, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa mielessään tarina vastaantulevista sirpaleista.

Lopputuloksena leffa on sarja irrallisia kohtauksia, joka ei aukene ilman kirjaa, ja kirjan lukenut puolestaan kiroilee, miksi tämäkin on toteutettu eri lailla (ja yleensä huonommin) kuin kirjassa. Kirjassa aikatasojen välillä pomppiminen onnistuu paljon helpommin, mutta leffassa keitos on sellainen että Tarantinoltakin se palaisi pohjaan. Varsinkin ohjaajan/käsikirjoittajan tapa niputtaa yhden päivän aikana tapahtuviksi tapahtumia joilla kirjassa on vuosienkin väli alkaa tuntua kömpelöltä aasinsillalta, johon on jouduttu turvautumaan kun ilmeisesti Spede poltti kaiken raakaselluloidinkin.

Hieno kirja olisi ansainnut paremman sovituksen, esmes tv-sarjana, jossa hahmoilla ja tapahtumilla olisi tilaa kasvaa ja hengittää – vai kuvitteliko tuotantoportaassa joku tosiaan, että suomenruotsalainen (fiktiivinen) sukutarina valloittaisi maailman leffamarkkinat?