Tag: draama

Neon Genesis Evangelion / Shin sheiki evangerion (1995)

http://www.imdb.com/title/tt0112159/
Scifi, hourupeukalo suuntaan jonka kuvittelee olevan ylös

Aloin katsomaan viimein ostamaani Neon Genesis Evangelion -pakettia. Muistikuvat taannoiselta TV-esityskiertueelta olivat oikeita: jo alkujaksoista lähtien tuli selväksi, että suunnitteilla oleva ikuisuusprojektina pyörivä Hollywood-elokuvatrilogiaremake ei tule ikinä toimimaan.

Ei, en nitkuta siitä, että (useimmat) henkilöt eivät enää olisi japanilaisia, lapsia vanhennettaisiin 18-vuotiaiksi (itsestäänselvyys, muuten kukkahattutätien raivotautinen lauma polttaisi leffateatterit –tai sitten sisältöön pitäisi kajota vielä oletettuakin raskaammalla kädellä), tai Toinen Osuma tapahtuisi muutamaa vuotta ensi-iltapäivän jälkeen vuoden 2000 sijaan, tai että Renault Alpinen sijaan näkyisi eniten maksaneen sponsorin uutuussporttikaara. Nämä kaikki kun ovat melko lailla sivuseikkoja (joskin tietyt jutut johtuvat juuri japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, mutta antaa olla).

Sen sijaan jo alkujaksoissa päälle hyökkää sellainen määrä uskonnollisia, filosofisia, psykologisia, mytologisia, poliittisia, salaliittoteoreettisia ja populaarikulttuuriviittauksia että heikompaa hirvittää. Jatkuvasti on WTF? hetkiä, joita ei edes yritetä selittää (enkä nyt puhu edes houruisesta finaalijaksosta tai sen “järjellisemmästä” versiosta End of Evangelion). Kuvakulmat ovat välillä sitä sorttia, että Sam Raimiltakin putoaa purkka suusta, ja muutenkin visuaalinen ilme pyrkii monestikin taiteellisini sommitelmiin joita valkokankaalle jaksaisi pykätä vain nyt jo koiranputkea puskeva Kubrick. Konstailematon suhtautuminen seksuaalisuuteen. Ja kaiken tämän keskellä itsetietoisen itseironinen ote: “seuraavassa jaksossa fan serviceä”.

Saa siitä live-adaptaatiosta ehkä kivan mechamätön Transformersien kanssa kilpailemaan, mutta NGE:n kanssa sillä tulee olemaan yhteistä lähinnä nimi, ja yleisellä tasolla tutuhkon oloinen juoni ja henkilöt. (Mikäli taas trilogian asemesta tuleekin yksi ainokainen 2,5 tunnin pätkä… no joo, antaa olla.) 150 megataalan budjetilla kun ei kukaan rupea tekemään (saatika rahoittamaan) tarkoituksellisen outoa, vaikeaselkoista ja provosoivaa efektielokuvaa…

The Devil Wears Prada (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0458352/
Draama/satiiri, peukalo alas

En ihan 100% ymmärrä, miksi tätä mainostettiin (käytännössä) pelkkänä naistenelokuvana. Onhan tässä jo alkutekstijatkossa nähtävää mieskatsojilekin. Öh, vakavasti, kyseessä on pikemminkin muotilehden toimitukseen sijoitettu satiiri sairaasta työyhteisöstä, jossa sosiaalisesti vammainen johtaja pompottaa nöyristeleviä mutta toisiaan selkäänpuukottavia alaisiaan, ja sellaisenaan elokuvan luulisi koskettavan kaikkia konttorirottia. Herkulliset henkilöhahmot ovat humoristisuudestaan huolimatta riipaisevan aidon oloisia, enkä nyt sanoisi, että “paholaismainen” päätoimittajakaan on suoranaisesti ilkeä (nälvii kaikille tasapuolisesti, eikä kiusaa ketään tiettyä), vaan ympäristönsä tuote – miesjohtajalla moisessa käytöksessä kun ei välttämättä nähtäisi edes mitään outoa (joskaan ei silti päästäisi hyväksi esimieheksi haukkumaan).

Tässä vaiheessa elokuvalla olisi vielä ollut ainesta perinteisellä tähtiasteikolla neljään tähteen tai ylikin. Mutta sitten elokuva kaatuu kuin korkokenkänsä catwalkilla katkaiseva anorektikko, sillä ylisentimentaalinen loppuratkaisu (ja sen pohjustaminen noin elokuvan puolivälistä alkaen) on kuin ummehtunut tuulahdus 50 vuoden takaisesta Hollywoodista. Sanomana tuntuu olevan, että nainen ei kuulu uraa luomaan vaan nyrkin ja hellan väliin – perheonni on taattu vasta kun nainen valitsee korkeintaan miehensä työtä vähäarvoisemman työn, jos sitäkään, ja on 24/7 passaamassa. Samaten annetaan ymmärtää, että sosiaalinen kiipiminen on jo määritelmällisesti väärin ja voi johtaa vain turmioon, eli olkoot vähäväkiset vain hiljaa ja tyytykööt asemaansa älkäänkö edes kuvitelko nostavansa päitään mullasta kun bättre folk ajaa Rollsilla yli/ohi.

The Bridges at Toko-Ri (1954)

http://www.imdb.com/title/tt0046806/
Sota/draama, peukalo ylös

Mjoo. Ikäisekseen pirun hienoa ilmakuvausta, aitoa militäärikalustoa (F9F Panther vaan on niin sexy vaikka oli jo käyttöön otettaessaan suorine siipineen vanhanaikaista tekniikkaa), ja ihan päteviä efektejäkin. Ja tietysti se harvinaisen omaperäinen idea, että lennetään it-tulen täyttämän kanjonin läpi pommittamaan parin metrin levyistä tuuletu… siltaa.  Kiitollisesti tällä kertaa ei tarvitse kärsiä hassusti maalatuista jenkkikoneista MiGeinä koska toimintakohtaukset keskittyvät maamaaleja vastaan rynnäköintiin. Täysin toissijaisina huomioina tarina on ihan onnistunut ja yllättävän syvällinen & raadollinen, ja sen lopetuskin on epätyypillinen Hollywoodille, ja näyttelijätyökin on pääsääntöisesti hyvää.

Sitten sinne valivaliosastolle: elokuvan piiiiiiitkä ja tylsä kakkosnäytös tuhoaa koko elokuvan rytmityksen. Kyllähän minä ymmärrän että 50-luvulla elokuvissa oli pakko änkeä sotaleffaankin mukaan rakkaustarina, mutta olisi se nyt voitu jumankavita rytmittää palasiksi muun materiaalin sekaan niinkuin yleensä tapana on/oli (vrt. Top Gun) eikä keskeyttää tarinaa ~45 minuutin ajaksi. Kiitollisesti pääparilla Holden & Kelly ei ole kemiaa lainkaan (joojoo, on Grace Kelly nätti, so?) ja leffan huumorikin on mitä on.

Ihan lopussa toki selviää miksi aitoa kalustoa oli suotu käyttöön niin hövelisti — indoktrinaatiota on toki ripoteltu sinne tänne mutta neljättä seinää rikkovasta loppumonologista puuttuu vain lähimmän värväystoimiston puhelinnumero.

A Scanner Darkly (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0405296/
Houretrippi, peukalo alas

Pilleripäisen narkkariporukan paranoidi fobioitten ja manioitten täyttämä sekoilu toimii aluksi absurdina komediana, joka kuitenkin alkaa pidemmän päälle puuduttaa, eikä enää jaksa naurattaakaan kun tajuaa, että teos lienee “kävelevänä kemikaalivarastona” toimineen Philip K. Dickin tuotannosta se kaikkein omaelämänkerrallisin. Cel-shadingia muistuttava animaatio filmimateriaalin päällä toimii yllättävän hyvin ja mahdollistaa hourevisioiden kuvaamisen “autenttisempana” kuin mitä fotorealistinen CGI:kään koskaan.

The 300 Spartans (1962)

http://www.imdb.com/title/tt0055719/
Historiallinen spektaakkeli, peukalo alas

This is madness! (Jota ei tässä versiossa kylläkään sano Persian lähettiläs vaan kuningatar Gorgo.)

Kyllä ajan hammas on pahasti nakertanut tämän leffan puhki. Taistelut ovat jopa ajan mittapuulla lähinnä paikallaan seisoskelua, eikä sitä kumimiekkaakaan uskalleta iskeä, kunhan nyt vähän heilautetaan laiskasti. Väkirynnäkön erottaa löntystelystä… niin, ei oikeastaan mikään. Xerxesin hovissa tapahtuvat kohtaukset ovatkin sitten jo puhdasta camppia. (Tosin tanssitytöt ovat tässä hotimpia, eivät vähiten siksi, että ovat ilman epämuodostumia ja kasvaimia, kiitos.) Enin osa leffaa kuluu siihen että jaaritellaan piitkät pätkät, kunnes vasta viimeisten 20 minuutin aikana päästään tositoimiin.

Studion sijaan on ihan oikealla tapahtumapaikalla käyty kuvaamassa, ikävää vain että maankuoren kohoamisen ja eroosion takia rantaviiva on satoja metrejä kauempana ja loivempana kuin 2500 vuotta sitten, ja samaten sola on vaaaaltavan paljon leveämpi. Propsit tosin siitä, että joukkojen koostumus ja varustus on lähempänä totta kuin 300:ssa (eipä näy jättiläisiä ja jättisarvikuonoja).

Kolmistaan (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0972385/
Draama, peukalo alas

Vähemmän yllättäen suomalainen ihmissuhde-elokuva tarjoaa minulle taas kerran WTFIGO-elämyksen. Aluksikin leffassa ei vaikuttanut olevan yhtään ns. normaalisti käyttäytyvää ihmistä, eli oliko tämä (musta) komedia? Ainakin hassu naamanvääntely viittaisi siihen, vai onko sillä vain koetettu keventää pateettista draamaa? Toiseksi, leffassa on koko ajan tunnelmaan piilotettuna omituinen väkivallan uhka, joka ei koskaan purkaudu. Kolmanneksi, leffa rikkoo “Tsehovin asetta” törkeällä tavalla: päähenkilön hengityskatkoksista tehdään iso pointti eikä se johda yhtään mihinkään. Neljänneksi, elokuva myös loppuu täysin äkkiarvaamatta ja töksähtäen.

Supercarrier (1988)

http://www.imdb.com/title/tt0094560/
Lentäjäsarja, peukalo ei ole noussut sitten 80-luvun

Vertaisverkot pettivät, mutta onneksi Raretv.co.uk (lakkautettu nyttemmin, t. T-800) toimitti Supercarrier -TV-sarjan VHSripit DVD:ksi poltettuina. Tai onneksi ja onneksi, kaverin kanssa nostalgisoitiin tätä taannoin josta sain kimmokkeen tilata synttärilahjaksi hänelle (ja itselle muuten vaan).

Jotkut asiat olisi parempi jättää nostalgisiin muistikuviin. Kyllä huomaa miksi tämä topgunsploitaatio on pikkupoikana kolissut ja lujaa, mutta nyt vanhempana silmiä särkee stock footagen ja harvojen efektiotosten totaalinen ylikierrätys ja ala-arvoinen näyttelijätyö.

VHS-alkuperä huomioidenkin kuvanlaatu on tässä versiossa kamala, mutta jos tästä ikinä virallinen julkaisu tulee, olen (taas) kaivamassa kuvetta vanhojen aikojen kunniaksi.

Rescue Dawn (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0462504/
Sota, peukalo alas

Tää nyt on tätä, perussettiä Vietnam/vankileirigenressä. Bale vetää taas vaihteeksi roolinsa tappiin asti, niin että välillä miettii onko miekkosella ihan kaikki aina kotona, mutta siitä huolimatta leffa ei onnistu herättämään tunteita suuntaan tai toiseen. On se juu tositarina, mut silti. Meh. Steve Zahn muuten on totaalisesti miscastattu.

Ganes (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0909388/
Komedia, peukalo alas

On se niin. Tämä olisi muuten ollut ihan OK kepeä komedia, mutta jostain syystä suomalaiseen elokuvaan on pakko tunkea tätä patologis-depressiivistä “melankoliaa”. Pikku-Remun raahatessa kelkalla vesiämpäreitä metrisessä hangessa räkätapin valuessa tekee mieli vetää ranteet auki, joko omat tai tekijöiden. Vastaavia tunnelman rikkovia kohtauksia on läjäpäin. Ei näin.

The Sopranos (1999-2007): kommentti päätösjaksosta

http://www.imdb.com/title/tt0141842/
Provokaatio, älämölöpeukalo ylös (satunnaiskatsojana en ole muodostanut mielipidettä koko sarjasta)

Oe voe. Myrsky vesilasissa. Suomalaisen bulkkirahvaan reaktio (kahvipöytäkeskustelujen ja netin massafoorujen perusteella) Sopranosin eiliseen päätösjaksoon siis. Aluksi valitetaan “kaavamaisesta jenkkiviihteestä”, mutta kun kerrankin saadaan avoin lopetus, niin vingutaan sitten siitäkin.

Keksitään ihmeellisiä teorioita siitä, mitä musta ruutu tarkoittaa – kuka/ketkä ammutaan/ei ammuta/tms. Mustasta ruudustahan sarja alkoikin, kesken lauseen, olisiko tämä jotain symmetriaa, mitä? No, sama pulinahan on maailman foorut täyttänyt jakson tultua muualla ulos ensi kerran. Turhaan tekijät selittävät, että lopun on tarkoituskin olla täysin avoin, jättää katsoja epätietoisuuden valtaan, tarinalle ei saada “vapauttavaa ratkaisua”, onnellista tai onnetonta, vaan koko sarja oli vain katkelma Tonyn ja lähipiirin elämästä. Ei ei, kyllä MUSTA RUUTU on varmasti jokin salainen viesti. Tai no, onhan se, mutta hieman eri tavalla tosin. Pienen ihmisen (jollainen mahtava mafiapomokin loppupeleissä on) kohtalolla ei maailmankaikkeuden kannalta ole mitään merkitystä. Ilmankos katsojia ahdistaa ja tarinalle pitää keksiä väen vängällä “sen pituinen se” loppuja.

Edelleen olen sitä mieltä, että ainoa naula mihinkään arkkuun on se, että Tonylle käy joka tapauksessa enemmän tai vähemmän huonosti, mutta katsojat eivät koskaan saa tietää mitä, miten ja milloin. Ammutaanko sekunnin kuluttua vai ehtiikö vankilaan vai kompastuuko siellä toistuvasti irtonaisen tiiliskiven päälle, vai vapautuuko raihnaisena vanhuksena ja rikollisimperiumi on rapautunut sillä aikaa, vai ammutaanko sen sijaan tytär, vai mitä, sitä ei kerrota. “Lopun” antaminen tarinalle tai sen venyttäminen venyttämisen vuoksi pilaisi koko homman. Sarjan luojan David Chasen taannoinen kommentti siitä, että 30-60 -lukujen Hollywoodin “production code” edellytti, että rikolliselle piti näyttää eksplisiittisesti käyvän lopussa huonosti, ja että hän ei halunnut sitä kliseetä mukaan omaan teokseensa, pätee minusta edelleen.

Ja edelleen, sarja loppui niinkuin se alkoikin.