Sucker Punch (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0978764/
Audiovisuaalinen nirvana joka kutittelee myös aivosoluja, ja joskus peukalo on vain peukalo vaikka se nousisikin ylöspäin, arvon tohtori Freud!

Harvoin leffasta tulee välittömästi sellainen tunne, että kyseessä on uusi kulttiklassikko. Nähtyäni Sucker Punchin, ja etenkin seurattuani sen ympärillä vellonutta keskustelua, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että nyt on käsissä sellainen. Harvoin on myös toista leffaa, josta on käytännössä mahdotonta keskustella syvällisesti ilman että spoilaa lopputwistin, tai siis, että edes kertoo että siinä on sellainen. Hetkinen, minunhan piti inhota twistejä, miksi siis minä olen julistamassa tätä jo huhtikuussa vuoden parhaaksi elokuvaksi? Lue, niin ehkä se selviää – spoilereita kuitenkin vasta varoituksen jälkeen.

Jos pitäisi spoilaamatta kertoa aluksi jotain, niin leffa on alusta loppuun hengästyttävää visuaalista tykitystä. Ihan sama vaikka siinä ei olisi juonta ollenkaan, viimeksi tunsin samanlaista lapsen kaltaista iloa nähdessäni ensimmäistä kertaa Matrixin aulakohtauksen, paitsi että tässä on sitä samaa hyvää melkein koko elokuvan mitalta. Vaikka puitteet mahdollistaisivat eksploitatiivisemmankin lähestymistavan, niin elokuvan valitsema puolituhma viattomuuskin jollain kierolla tavalla toimii, ja on itse asiassa elokuvan tarkoituksen mukaista (tästä jäljempänä). Mutta silmäkarkin lisäksi elokuvalla on kuin onkin umpikiero juoni, se vetoaa tunteisiin, siinä on enemmän pohdittavaa kuin multipleksillisessä burgerileffoja, ja kerrankin onnistunut twistilopetus joka on aika munakas siihen mennessä kepeältä vaikuttaneeseen elokuvaan. Musiikkiraitakin on täynnä häröjä mutta toimivia covereita, joita toki puristit kuuntelevat kauhusta kurlaten. (Voisin alkaa taas jotain siitä, että niin kauan kuin populaarimusiikki on eurooppalais-afroamerikkalaisesta perinteestä kumpuavaa 4/4 tahtilajin tonaalista menoa, niin genrerajat ovat täysin teennäisiä ja kappaleen muunto näennäisesti täysin toisentyyliseksi on paitsi helppoa myös ehdottoman suositeltavaa, jos ei muuten niin puristien ärsyttämiseksi.)

Käsittämättömän tanakka paketti, joka tuntuu olevan ohitse aivan liian pian. Yksi viime vuosien parhaita (toiminta)elokuvia, joka kannattaa ehdottomasti katsoa kriitikoiden mielipiteistä huolimatta. Mutta varoituksen sana: tätä joko vihaa tai rakastaa, en ole nähnyt kenenkään antavan tälle kahta-kolmea tähteä, vaan vain ääripäät ovat olleet käytössä.

Ja saippualaatikolle on taas käyttöä.

Ensinnäkin on kommentoitava elokuvakriitikoita, noita lempitasonloppuhirviöitäni. Enemmistö tuntuu menneen katsomaan tätä jo etukäteen asenteella “näyttää videopeliltä, paskaa”. Siinä sivussa on juonikin jäänyt huomaamatta. Toki juoniosioita olisi voinut olla enemmän (paitsi että studio saneli taas kerran elokuvan sisällön, keston ja ikärajan, DVD:lle/BluRaylle kuitenkin tulossa kuulemma Director’s Cut), mutta ammattikriitikoilta kaipaisi enemmän analyyttistä otetta. Mikä on myöskin hämmentävää, on että Snyderiä syytetään siitä, että hänellä on leimallinen visuaalinen tyylinsä. No ilmankos Oscar-gaalassa menestyy aina ylituotettu, hajuton, mauton ja väritön sentimentalismi. Olen nähnyt tästä tasan yhden, aidosti analyyttisen negatiivisen arvostelun (jotain 2-2,5 tähteä, muistaakseni) jossa arvostelija oli peräti ymmärtänyt juonen, mutta juuri siksi ei pitänyt koska olisi halunnut sitä lisää, erityisesti jo ennen loppujaksoa. Lisäksi sama arvostelija kiitti sitä, että vaikkei pidäkään Snyderin tyylistä, niin on hyvä että ohjaaja uskaltaa tehdä oman näköisiään elokuvia, ja totesi mieluummin katsovansa ohjaajan näköistä elokuvaa josta ei pidä, kuin hyvää elokuvaa jonka tekijä voisi olla kuka tahansa.

Jotenkin elokuvan vihaajilla tuntuu olevan kipupisteenä myös, että populaarisesti kuorrutetulla silmäkarkilla täytetty leffa ei voi – eikä saa – käsitellä vakavia asioita. Eikä saa etenkään olla ajattelua vaativa, koska muutenhan sitä ei voisi haukkua. Niinpä on menty katsomoon asenteella “trailerit nähtynä ja nehän kertoo kaiken”, ja pettymys ennakko-odotusten murskaantumisesta puretaan merkkijonoon “sisällötön, vastenmielinen, yleisöä kosiskeleva” joka oli jo aivolohkoissa valmiina trailerin perusteella.

Suurin kauhistus kriitikoille tuntuu kuitenkin olevan, että nuoria naisia olisi puettu miestä miellyttävän näköisiksi (vaikkakin tähän liittyy tietty ironia, tästä myöhemmin). Samalla arvokonservatiivit, feministit ja elokuvaelitistit löytävät yhteisen sävelen. Arvokonservatiiveille seksuaalisuus on jotain hirveän pelottavaa, pahaa ja syntistä, ja merkki huonosta elokuvasta. Feministinen argumentti taas tuntuu olevan, että seksualisoitu nainen ei voi eikä saa olla vahva ja itsenäinen, vaan tällöin kyseessä on automaattisesti patriarkaalisen salaliiton uhri – vain androgyyni tai maskuliininen nainen kelpaa “vahvan naisen” esikuvaksi, kaikki muu on “naisvihamielistä”. Kyynikko harrastelija-kulttuuriantropologi mutisisi (ellei pelkäisi leimaantumista sovinistiseksi tasa-arvon vatustajaksi) tässä vaiheessa jotain siitä, että avoimesti seksuaalinen nainen koetaan feminismistä huolimatta kilpailijaksi, joka pitää torjua. Eli madonna-huora-akselilta ei olla edelleen liikuttu mihinkään.

Oma lukunsa ovat itsensä elokuvaharrastajiksi nimenneet, joiden mielestä vaikkapa itsetarkoituksellinen alastomuus 70-lukulaisessa eksploitaatioelokuvassa on virkistävää, kaksinaismoralismia ravisuttelevaa, tai ihanan törkyistä, mutta valtavirtaelokuvassa mikä tahansa yritys estetisoida vartalo on vastenmielistä kaupallisuutta (ikään kuin eksploitaatioelokuvaa olisi aikanaan tehty vain puhtaasti taiteellinen kunnianhimo huomioiden). Lisäksi keisarilla ei ole vaatteita: Tarantino saa tehdä mitä lystää, vaikka elokuvan jossa nälkävuoden mittaiset jaarittelut ovat ainoa sisältö, ja kriitikot ja fanipojat rientävät kilvan ylistämään, mutta “viihdeohjaajaksi” leimatun yritys leikkiä hiekkalaatikon ulkopuolella on automaattisesti roskaa, koska viihde.

Sitten itse elokuvan purkuun. Tästä eteenpäin sitten spoilereita, toista varoitusta ei tule.

Niin tajusitteko? Toista varoitusta ei tule!

Elokuvan kritisoijilta on näkjään useimmilta jäänyt huomaamatta se ironia, että aina kun Baby Doll kuvitelmassaan “tanssii” ja “lumoaa” (mies)katsojat ja kuvitelman sisällä olevassa kuvitelmassa on käynnissä on fantastinen taistelu, jossa siis naisia kriitikkojen mukaan esineellistetään, niin elokuvan tosimaailman (mielisairaalan) tasollahan kyse on siitä, että Baby Dollia samaan aikaan käytetään seksuaalisesti hyväksi, jolloin Sweet Pea pystyy huomaamatta varastamaan jonkin pakoa varten tarvittavista esineistä.

Ohjaajan tarkoituksena (yksi piljoonista selventävistä haastatteluista esmes täällä) oli lisäksi nimenomaan kritisoida yleisöä joka näkee elokuvissa naiset vain esineinä, ja toisaalta tökkiä juurikin leffoja, joissa tätä mielialaa vain lietsotaan sillä, ettei niiden taistelukohtausten (tai naisvartalon esittelyn) välissä oikeasti edes ole juonta. Tässä vaiheessa tunnen pienen piston, mutta armahdan itseni sillä, että vaikka itse syyllistynkin elokuvien arvostamiseen silmäkarkin perusteella, en sentään rakentele kotiini Lara Croft -alttareita tai juokse coneihin kuolaamaan leffan hottistähteä, ja saatan joskus jopa arvostella elokuvaa muillakin perusteilla kuin trikoiden kireydellä. Ja Kokooja paratkoon, tiedostan näyttelijän olevan ihminen elokuvan ulkopuolellakin, minkä tähden en näe mitään järkeä esmes useimpien planeetan uroiden Megan Fox -fanituksessa.

Niin, ne taistelukohtaukset ovat kuin keskenkasvuisen kuvitelmaa. Daa? Eihän elokuvassa mitään muuta väitetäkään, toisin kuin monissa vakavalla naamalla markkinoidussa…

Edellisestä päästäänkin sujuvasti siihen, että koko leffan ideanahan on perinteinen “epäluotettava kertoja”. Epilogissahan väännetään rautalangasta, että koko kertomus on Sweet Pean, ei lobotomisoidun Baby Dollin, kertomaa takautumaa. Samaten, taistelutkin ovat todennäköisesti Sweet Pean eikä Baby Dollin kuvitelmaa, koska muuten niissä ei esiintyisi vasta paon jälkeen Sweet Pean näkemä bussin kuljettaja ja bussissa matkustanut poika, ja samalla selittyy myös se miksi viisas vanhus kertoo paon tarvitsevan uhrausta (koska kaikki on jo tapahtunut). Tai sitten ei…

Huomionarvoista on, että lopussa tohtori Gorski tuntuu lobotomialääkärille avautuessaan sivuuttavan kokonaan sen, että kolme potilasta olisi kuollut, eli tässäkin kyseessä olisi kuvitelma joka peilaa tosimaailmaa tai sitten ei. Lobotomisoitu? Ehkä. Eristetty? Mahdollisesti. Tai entä – entä jos kysesessä onkin perinteinen, Fight Clubista tuttu jekku, eli Rocket, Amber ja Blondie eivät edes olleet olemassa siinä muodossa kuin Babydoll ja Sweet Pea kuvittelivat (vaikkakin sairaalassa saaattoi olla samannäköisiä potilaita mutta eivät siis välttämättä ottaneet osaa pakoon), vaan he kuvastivat ainoastaan heidän toiveitaan ja pelkojaan. Rocket oli heijastuma Baby Dollin pikkusiskosta, jota tämä ei pystynyt suojelemaan. Blondie oli epävarmuus paosta, jne.

Mikä tietysti heittää epäilyksen sillekin, miksi Baby Doll sairaalaan joutuu, jos tämäkin tarina on Sweet Pean kertomaa tai ymmärtämää. Mitä Sweet Pean pakoon tulee, onko sekään todellinen (alkuperäinen lopetus vihjaisi kyllä todellisuuteen, koska siinä Baby Doll on lobotomian jälkeen päänsä sisällä jumissa bordelli”todellisuudessa” eikä mielisairaalassa), tai onko edes Sweet Pea olemassa? Entä jos hänkin on olemassa vain Baby Dollin päässä, ja kaikki tapahtuukin Baby Dollin kuvitelmissa sillä hetkellä, kun lekurin piikki katkaisee hermoratoja? Vai pakeniko Sweet Pea, mutta Baby Doll kuvittelee paon detaljit, mikä tarkoittaisi että taistelutkin ovat Baby Dollin fantasiaa (mikä selittää pojan ja bussikuskin) eivätkä Sweet Pean, toisin kuin aiemmin väitin?

Epävarmuus ei ole vain epätoivoisen fanin tulkintaa vaan Snyderin haastatteluiden perusteella se on täysin tarkoituksellista. Jos tämä kaikki ei käy tarpeeksi selväksi, niin kiittäkää studiota joka halusi PG-13:n hinnalla millä hyvänsä. Tämän linkin takaa (ainakin tätä kirjoitettaessa) löytyy esimerkiksi Snyderin kertomana alkuperäinen lopetus. Paljon muutakin jäi kuulemma leikkaushuoneen lattialle, koska MPAA.

En edelleenkään ymmärrä niitä puheita leffan naisvihamielisyydestä. Kyllä, leffalla on traaginen loppu, eikä yltiösiirappinen Hollywood-loppu, ja siitä vain plussaa. Mutta paha saa silti palkkansa; ilman Baby Dollin lobotomiaa Bluen ja isäpuolen juonittelu ei olisi käynyt ilmi, ja Blue saisi edelleen jatkaa tahdottomien potilaiden hyväksikäyttöä. Ja mihin Baby Doll olisi paennut? Ilkeän isäpuolen luo? Herran jestas, pitäisikö ruutuun pamahtaa yliopiston naistutkija joka sitten selittäisi rautalangasta vääntäen, että seksuaalinen hyväksikäyttö voi jättää niin syvät ja ylitsepääsemättömät traumat, että vain täydellinen todellisuudesta irtaantuminen on ainoa pakokeino? (Melkoista naisvihamielisyyttä, vai mitä?) Siitähän koko hommassa on kyse, ja siksi Baby Doll henkisesti hyväksyy hänelle tehtävän lobotomian – koska hän ei kestä todellisuutta jossa hän olisi vahingossa ampunut sisarensa, antautunut kähmittäväksi pakoa yrittäessään ja (kaikella todennäköisyydellä) joutuisi isäpuolen sijasta Bluen hyväksikäyttämäksi ikuisiksi ajoiksi. Mutta samalla leffa muistuttaa, että pahimman jo tapahduttua ei pidä pelkästään alistua uhrin asemaan vaan tehdä jotain eteenpäin pääsemiseksi.

En ehkä onnistu täysin selkeästi sanomaan kaikkea mahdollista, mitä haluaisin sanoa, mutta haluan saada tämän blogikirjoituksen ulos ennen leffan ensi-iltaa jotta olisi edes yksi huutavan ääni korvessa oikaisemassa vääryyttä. Katsokaa tämä ajatuksella ennen kuin tuomitsette.

Loppuun taas perinteinen lässytys uskottavuudesta ja realismista. Kas kun lobotomiasta ei väistämättä seurannut elokuvan esittämällä tikulla silmään -metodilla vihanneksena olo vaan “onnistunut” tunne-elämän latistuminen ja välinpitämättömyys. Harhoja, pelkotiloja, masennusta, tai mitään muutakaan mielenterveydellistä ongelmaa tunnelohkojen osittainen eristäminen kognitiivisista toiminnoista ei tietenkään lakkauttanut, ainoastaan laimensi niiden vaikutusta (eli parantamatta mitään korvataan yksi, pahimmillaan väliaikainen oire toisella aiheuttamalla isolla riskillä peruuttamaton aivovaurio – nykyään ei yllättäen menisi enää läpi, mutta aikana jolloin jokaisella itseään kunnioittavalla valtiolla, Suomi mukaan lukien, oli vähintään pakkosterilointiohjelma, tämä oli “ihan jees”). Sen sijaan tämän puoskarointimetodin alkuvaiheen leikkauksissa, joissa porattiin kallo molemmilta sivuilta auki ja survottiin veistä sitä kautta sisään ilman sen kummempaa kokemusta tai tietämystä, kyllä useimmiten tulikin juureksia tulokseksi, mutta piikkimetodilla ehkä “enää” vain joka viidennellä, ja tästäkin suurin osa aiheutui aivoverenvuodosta tai aivokalvontulehduksesta, eli olisi ilmennyt viiveellä. Plus potilas pyrittiin tainnuttamaan sähköshokkilaitteella (joita tuohon aikaan löytyi joka pöpilästä) ennen toimenpidettä. Mutta Hollywood.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *