The Men Who Stare at Goats (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1234548/
Satiiri, peukalo ylös

No goatse, no glory! Pienellä tuunaamisella olisi elokuvan taglinesta voinut repiä huumoria suorastaan kaksin käsin… anteeksi, takaisin asiaan. Kääntäjää pitää tosin kiittää poikkeuksellisen näppärästä vastineesta Silmä tarkkana. Joka sorkka.

Jo valmiiksi gonzo-journalistiseen tyyliin kirjoitetun kirjan pohjalta on väännetty sangen onnistunut satiiri, jossa tapahtumat on saatu sovitettua juonellisen narratiivin puitteisiin varsin toimivasti. Kaikessa epäuskottavassa typerrytävyydessäänkin elokuva kuitenkin pohjautuu dokumentoituihin tosiseikkoihin, mitä siis tulee USA:n asevoimien ja CIA:n harrastamiin paranormaaleihin kokeiluihin. Kohtalon ivaa on, että ohjelmat sysäsi aikanaan vauhtiin ranskalainen huuhaa-artikkeli, jonka neuvostoliittolaiset ottivat vakavissaan ja käynnistivät oman paranormaalin tutkimuksen ohjelmansa, ja luonnollisestihan kylmässä sodassa ei parannut jäädä jälkeen asetutkimuksessa… Ilmeisesti jokainen uusi idea on ollut vain vähän hullumpi kuin edelliset, ja aina edelliseen verrattuna kohtalaisen nieltävissä, joten sinällään vielä uskottavista suggestiomenetelmistä edettiin vähitellen kirjaimellisesti otsikon mukaiseen vuohien tappamiseen tuijottamalla.

Juonellisuus edellyttää tietysti tapahtumien siirtelyä vuodesta toiseen ja henkilöiden yhdistelyä, mutta eipä tuo haittaa edes meitä jotka muuten jaksaisimme nitkuttaa siitä, että MKULTRA-ohjelma alkoi jo reilusti ennen sitä artikkelia, koska tuloksena on hauska ja loogisesti etenevä tarina, sen sijaan että olisi vain kokoelma irrallisia anekdootteja. Irakin sodan aikaan sijoittuvassa kehyskertomuksessa Ewan McGregorin esittämä tuppukylän päivälehden rääpäletoimittaja lähtee seikkailemaan rintamalle haaveenaan tulla kuuluisaksi sotareportteriksi. Matkallaan hän törmää George Clooneyn häkellyttävän aidosti esittämään umpihullulta vaikuttavaan tyyppiin, joka alkaa kertoa tarinoita ajasta, kun hän oli vielä jediritari. Takaumissa palataan aikaan kun Kevin Spaceyn oivallisesti näyttelemä pahis ei vielä ollut saastuttanut paranormaalia iskujoukkoa. Luonnollisesti skuuppia hakeva nyypiöreportteri lyöttäytyy miehen matkaan, ja niin epäsuhtainen kaksikko päätyy keskelle sotaa, ja niin joutuvat jedivoimat tosi koetukselle.

Riippumatta puoluekannasta tai mielipiteistä leffa tarjoaa unohtumatonta, nauruhermot karrelle polttavaa sekoilua koko rahan edestä. Käsittämättömät ja absurdit tilanteet seuraavat toisiaan, ja näyttelijäkaartin pokerinaama pitää ilman että kokonaisuus missään vaiheessa repeäisi silkaksi ilveilyksi. Etenkin Clooneyn hahmon maaninen silmät lautasina tuijotus nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissa on erityisen muistettava.

Elokuvia jotka näin spontaanisti saavat hyvälle mielelle on harvassa, joten katsominen on ehdottoman suositeltavaa.

Street Fighter: The Legend of Chun-Li (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0891592/
Mätkintäpelielokuva, peukalo alas -fatality

Perkele! Tämä tapaaminen loppui tähän! Leffan hauskin kohtaus tosiaan liittyy tähän sitaattiin, ilmeisesti tapaus WinCapita on uutisoitu siinä määrin ulkomaillakin, että sen seurauksena yksi Bangkokin vaikutusvaltaisimmista mafiajengeistä on tässä eepoksessa suomalaisvetoinen. Enteellistä: tapaaminen leffan kanssa olisi tosiaan kannattanut lopettaa tähän alkupuolen vitsiin.

Se mongertavan brysseliläisen ja Kylli-tädin tähdittämä aiempi versio oli hauskempi. Ja elokuvana parempi, vaikka jättäisi camp-arvotkin huomioimatta. Ehkä leffamaakarien pitäisi luopua yrityksistä tehdä vakava elokuva mahdollisimman kirjavaan hahmogalleriaan nojaavasta yksi vastaan yksi -mätkintäpelistä, ja tosiaan mennä originaalin pelleilylinjalla, tai sitten tehdä DOA:n tyyppistä hattaraviihdettä.

Nimittäin vetistelevä vakavaksi yrittävä draama ei oikein ole yhteensopiva tulipallojen viskomisen, ”erikoisliikkeiden” ja ihmeellisten mustamagiahäröilyjen kanssa. Tosin ei ala-arvoinen näyttelijätyökään sitä draamaa tue. Kristin Kreuk (jota eräässä neljännen seinän harvinaisen tökerösti rikkovassa kohtauksessa puhutellaan Lanaksi) vetää roolinsa läpi Smallville-ylinäyttelyllä, Neal McDonough pääpahiksena suorittaa Ö-luokan Malcom McDowell -imitaation ja Chris Klein puolestaan kanavoi Nic Cagea liiankin aidonoloisesti, alkaen hätääntyneestä ilmeestä. Moon Bloodgood sentään tiedostaa olevansa roskaleffassa ja sovittaa roolityöskentelynsä sen mukaan. Käsikirjoituksestakin on ilmeisesti taas vaihteeksi vastannut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneen ääressä, muuten ei ole selitettävissä lukuisat epäloogisuudet, naurettavuudet, ylikäytetyt kliseet ja silkat aivopierut. Leikkaus viimeistelee loput, editointihuoneen lattialle jäivät (muiden muassa) kohtaukset joissa selitettäisiin, mistä Chun-Li ja Charlie oikein tuntevat toisensa etukäteen, nykyisellään juoni on niiltä(kin) osin täysin käsittämätön.

Kun nyt kuitenkin mätkintäpelistä on kyse, niin hämmentävää on se miten paljon mättöä pihdataan ja miten lyhyinä sekä lepsuina matsit on pidetty. Muutenkin, alkuhässäkkää lukuun ottamatta toiminta alkaa vasta melkein leffan puolivälissä, mihin mennessä silmäluomet ovat alkaneet lupsua silloin kuin ei hihitä hysteerisesti tahattomalle komiikalle. Luonnollisesti, koska videopelit on tarkoitettu lapsille, myös leffa on tarkoitettu lapsille, ja väkivaltaa on sanitoitu. Ja koska Street Fighter -pelisarja ei ole, toisin kuin myöhemmät kilpailijansa DOA, Tekken ja SoulCalibur, panostanut (heh) maitorauhasten heilahtelua mallintavaan fysiikkamoottoriin, niin leffassakaan ei ole tarjolla sen vertaa silmänruokaa että sekään pelastaisi. Valitetaan nyt vielä siitäkin, että soundtrackille ei ole taaskaan riittänyt kuin mustista mustinta hiphoppia ja rappia. Sitähän siellä Bangkokissa pelkästään soi, vai…?

Pelielokuvatradition mukaisesti hahmojen taustat on vedetty uusiksi aiempi kaanoni unohtaen, ja ottaen huomioon että kyseessä on “origins movie” niin on aika kummaa että pelien pääpahikset vedetään kylmäksi jo tässä. (Tai no, onhan Bison aiemminkin “palannut” kuolleista, riippuen siitä tulkitaanko pelejä vai animaatiosarjoja, mutta ei näin eksplisiittisesti suoritetusta fatalitystä, ja nyt ei ole kloonilabrojakaan auttamassa.) Ai hupsis, siinähän tuli spoilattua leffan lopetus. No mitä sitten, pilasiko tämä muka jonkun katsomiselämyksen? Muutenkin on säälittävää, että maailmanvalloitusta haaveileva sotilasdiktaattori on vesitetty kiinteistökeinottelijaksi. Kyllä, luitte oikein. Mitä seuraavaksi, Kummisedän remake jossa Don Corleone tunkee teipattuja kolikoita hedelmäpeliin ja hakee juoksukaljaa lähimarketista?

Pitääkin katsoa se originaali pitkästä aikaa. Ainakin sitä oppi arvostamaan tämän tekeleen jälkeen ihan uudessa valossa, siis jos siihen suhtautuu alkuperäisen Batman-leffan tyylisenä camp-klassikkona. Tämän tekeleen puolestaan voi unohtaa saman tien.

Crank 2: High Voltage (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1121931/
Toimintakomedia, peukalo ylös aina voimalinjoihin asti

Uppoaa kasariäksönfaniin kuin rasvattu haulikko jengiläiseen. Vuoden 2009 paras leffa? Todennäköisesti. Vuoden 2009 hauskin leffa? Varmasti.

Periaatteessahan kyseessä on sama homma kuin jo sinällään loisteliaassa ykkösessä, mutta vietynä kymmenenteen potenssiin. Ja siinä missä ykkösessä antisankari-palkkatappaja Chev Chelios joutui pitämään adrenaliinit korkealla, ettei sydän pysähdy, niin tällä kertaa tarvitaan sähköä keinosydämen käyttämiseen: korkeajännitelinja, starttikaapeli tai kehoja vastakkain hangattaessa syntyvä staattinen sähkö, kaikki käy. Chevin sydän kun on varastettu (heh), ja mies säntää pumppunsa perään, apunaan puhelimen päässä päivystävä juoppo parittaja-sydänkirurgi, strippariksi ruvennut tyttöystävä, henkisesti epästabiili kiinalainen ilotyttö, veljensä murhaajaa jäljittävä pakkoliikkeinen transu sekä klubillinen mustia nahkahomoja. Vastaan asettuu sydämen itselleen asennuttaneen, sangen Pai Mei -henkisen papan johtama triad sekä meksikolaismafia. Matkan varrella törmätään muiden muassa yltiöväkivaltaisiin poliiseihin sekä lakkoileviin pornotähtiin, eli poliittinen epäkorrektius on sitä luokkaa että tästä saisi useammankin sensaatiohakuisen lööpin. Tosin toimittajia ketuttanee toimittajille kettuilu, eli tuskinpa sentään ilmaista julkisuutta antavat.

Päräyttävän toiminnan lisäksi tarjolla on kieroutunutta huumorintajua, totaalisen surrealistista WTF-menoa (kuten kaiju-tyyliin kuvattu tappelukohtaus) ja yleistä häröilyä. Siinä missä ykkösosa sai miettimään, oliko kyseessä sittenkin vain videopeli (kuten lopputekstien jälkeen tuleva kohtaus vihjasi), niin kakkonen unohtaa moiset pohdinnat ja tapahtuu täysin omassa hypertodellisuudessaan, jossa pätevät vain toimintaelokuvan lait. Väkivallan suhteen ei kursailla ja paljasta pintaa on sen verran että kukkahattutädit tukehtuvat. Ykköstä ei ole tarvinnut nähdä kärryillä pysyäkseen, mutta sen nähneet elokuva palkitsee, kun tuttuja hahmoja vilahtelee ja ykkösen tapahtumiin viitataan tyyliin ”kaikella on seurauksensa”. Veikeitä sivurooleja sekä cameoita on myöskin siihen tahtiin että suorastaan hengästyy, mieleen jäi erityisesti hupaisa takaumajakso (jossa kuittaillaan myös tälle muotiselitykselle kuinka kaikki nuorison oireilu nykyään johtuu väkivaltaisista videopeleistä) jossa ex-Spaissari Geri Halliwell esittää Chevin äitiä. Ja onelinerit & puujalkavitsit paukkuvat napakasti kuin kasarilla konsanaan. Did I just drop change or did I hear a chink? Leffa on lähes tauotonta intensiivistä tykitystä alusta loppuun – ja sen jälkeenkin; lopputekstien päälle tuleva kohtaus kun lupailee kolmososaa. Sitä odotellessa.

Koossa on jokseenkin täydellinen viihdepaketti toiminnan ystäville ja ehdoton toimintakomedian klassikko. Tuomio on selvä, Neveldine/Taylor ovat modernin toiminnan jumalat ja etsintä voidaan lopettaa, Statham on 2000-luvun Arska.

Chicken and broccoli.

The Spirit (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0831887/
Sarjakuvaparodia, monen sivun mittaiseksi piirretty peukalo alas

Okei, kenen mielestä oli hyvä idea tehdä Poliisiopisto: Sin City? Toivon todella, että tämän on tarkoitus olla parodia, muuten ei voisi kyllä kuin pyöritellä päätään. Tai ei oikein sittenkään. Hillitöntä naamanvääntelyä ja sketsien venytystä ei vain jaksa, sama se millainen alkuteos on ollut jos lopputulos vain ärsyttää. Ylipäätään huumori joka perustuu mölinään ja kitinään on keskimäärin hauskaa vain pikkulasten ja Seiskan lukijoiden mielestä. Hämmentävää kyllä, en usko, että edes alkuperäinen sarjakuva on mennyt ihan näin matalaotsaisella linjalla, ja jos onkin, niin silloin olisi kyllä pitänyt uskaltaa retusoida isolla kädellä. Ja pitäisi vain hyväksyä se, että 30-50 -lukujen huumori ei kuitenkaan enää sellaisenaan toimi nykypäivässä, koska enää ei eletä niin viattomassa ja lapsenomaisessa kuvitelmassa. Sentään sarjakuvan “happy negro” –sivuhahmo on poistettu rasistisena… ei mutta hetkinen, mikäs hahmo se onkaan lakisääteinen jokaisessa muussa Hollywood-kuvassa?

Millerin visuaalinen tyyli sopii hillittömään machoiluun ja synkistelyyn, ei kermakakkuhuumoriin. Will Eisnerin piirrostyyli on wikinän perusteella selkeästi toiminut miehen omankin tyylin innoituksena, mutta ei se silti ollut 1:1 Millerin oman kanssa. Sinällään visuaalinen ulkoasu on kyllä hieno – mustavalkoiseksi saturoitu kuva jossa vain yksittäinen väri silloin tällöin rikkoo monotonian, jaksaa viehättää – mutta elokuva on muuten kovin ontto.

Frank Miller piirtää ja kertoo kyllä hyvin, mutta paperilla; selluloidille projisoitaessa on ainakin tämän näytteen perusteella vähän toisin. Gabriel Macht esittää nimihahmoa niin ponnettomasti, että ihmetyttää onko leffalla ollut ohjaajaa lainkaan. Suorastaan ennennäkemätön määrä naiskauneutta käy kääntymässä valkokankaalla, mutta pelkkinä kiiltokuvina, ilman mitään tunnetta tai edes lääh-efektiä. Hetkittäin – ihan pienen hetken vain – anakronismeilla kuorrutettu humoristinen noir-tunnelma, jota tässä kai tavoiteltiin, herää henkiin. Mutta aivan liian harvoin, että sen vastapainoksi kestäisi puolen tunnin (tai pidempääkin, ainakin se tuntui siltä) Samuel L. Jackson -show’ta. Tosin silmämunien pullautteluindeksillä SLJ on selkeästi siirtynyt jo arvostettujen luonnenäyttelijöiden joukkoon (vrt. Eragon ja Dungeons & Dragons).

Tämän räpellyksen tilalla olisi niin paljon mieluummin nähnyt limboon juuttuneen Sin City 2:n.

Transporter 3 (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1129442/
Toiminta/kaahaus, peukalo varovaisesti ylös

On se aito Transporter, mutta kahteen ekaan osaan verrattuna vähän väkinäinen ja tapahtumaköyhä. Eihän tässä ollut (lyhyet takaa-ajon ja tappelun tyngät alussa poislukien) kuin yksi (1) kunnon mättö ja yksi (1) kunnon takaa-ajo ennen tasonloppuhirviötä. Sentään ne on tehty asianmukaisesti ja yhdessä asiallisen epäloogisen lopputaistelun kanssa riittävät syyksi katsoa elokuva, ja Stathamin tyly karisma kannattelee kyllä keskinkertaisempaakin elokuvaa. Minkäänlaista jännitystä ei tosin pääse syntymään vahingossakaan, ja oikeasti olisi voinut harkita toistekin, kannattaako sarjaa yrittää väkipakolla vääntää romanttisen komedian suuntaan. Tosin kiitos pisamafetisismini, Natalia Rudakovan (jota toivottavasti nähdään valkokankaalla tulevaisuudessakin) takia näitäkään kohtauksia ei tule pikakelattua.

Viihdytti kuitenkin vielä nippa nappa (lähinnä siksi että verrokki, 20th Century Foxin ja WWE Filmsin hallitsema nykytoimintaelokuva, on niin hirveää paskaa), mutta kun näistä aineksista (kaahaaminen ja potkinta) saisi niin paljon menevämpääkin – kuten ne kaksi aiempaa osaa osoittivat. Tuotti kuitenkin kaikista Transportereista eniten lipputuloja, eli toivottavasti nelososassa petrataan.

Audi muuten maksanut aika hyvin taas voitelurahaa, järveen upotettu A8 toimii kuin tyhjää vain heti takaisin kuivalle maalle päästyään, kunhan vähän vain antaa apuvirtaa…

Angel of Death (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1269734/
Indie, peukalo ylös
Toiminta, peukalo alas

Alunperin nettijatkikseksi tehty indie-toimintahalpis tuo positiivisella tavalla mieleen ”huoltoasema-actionit” ajalta, kun Van Dammella ja Seagalillakin oli vielä ihan oikea ura. Asennevammainen antisankari ja nihilistinen maailma kun ovat ”tällaisina aikoina” harvinaista herkkua toimintaelokuvissa(kin). Tosin halpistaustasta johtuen toimintaa on kovin vähänlaisesti ja pienimuotoisesti, ja genre huomioiden liian moni tapoista on turhan siistitty. Sensuurimörön pelkoko tämän saneli, vai onko biopolttoainevillitys aiheuttanut mustaherukkamehun hintapiikin tai saako sianveren käytöstä nykään fatwan? Sentään ”novelty killingejä” on muistettu ottaa mukaan.

Reklamaatio-osastolla tosin todetaan, että b-elokuvan mittapuullakin dialogi on karmeaa ja näyttelijätyö sinne päin. Kuvaa on myös saturoitu turhan paljon, niin etää muutamasta otoksesta ei meinaa saada enää selvää. Vaikka yrmy asenne pelastaakin paljon, niin silti jotenkin yleinen ponnettomuus vaivaa koko teosta kauttaaltaan.

Ihan pätevä Hollywood-käyntikortti, mut elokuvana olisi ollut vielä paljon petrattavaa. Jättää kuitenkin halun nähdä lisää samalta ohjaajalta (mutta ei silti saa vielä motivoitua minua miehen päätyönään käsikirjoittamia sarjakuvia lukemaan). Mutta rehellisesti sanottuna, oikeastaan vain toimintaelokuvan harrastajien kannattaa tsekata tämä nimenomainen teos, muilta tämä menee enemmän tai vähemmän ohisektoriin.

The International (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0963178/
Trilleri, peukalo ylös

Näin se vainoharhatrilleri pitää oikeasti tehdä, tämä kestää vertailussa 70-luvun klassikoidenkin kanssa. Toimiva paketti, joka on loppumetreille asti piljoona kertaa jännittävämpi kuin Stieg Larssonin jäämistö ikuna, koska päähenkilöt ovat todella yksin systeemiä vastassa, ja loppukin on aidosti yllättävä ilman että se tuntuu itsetarkoitukselliselta lopputwistiltä. Leffa onnistuu myös olemaan Larssonia yhteiskuntakriittisempi olematta samalla lailla lapsellisen sormella osoitteleva tai artikkelityyliin paasaava, ja viihdyttää silti jopa patakokoomuslaista. Vanha analogia kahdesta Mooresta, Michael ja Alan, tulee taas mieleen. Sitä paitsi, leffa joka tarjoilee oikeasti nihilistisen maailmankuvan siivittämän näkymän nykymaailmaan jonka epäkohtiin ei ole saatavissa yksioikoista pakettiratkaisua ja joka mustavalkoisen sijaan koostuu vain mustan ja tummanharmaan eri sävyistä, on piristävä poikkeus. (Leffahan muuten on itse asiassa löyhästi fiktionalisoitu ja nykypäivään siirretty versio BCCI-pankin kähminnästä parikymmentä vuotta takaperin.)

Kuvauspaikkojen valinnasta plussaa, jenkkitrillerissä on kerrankin uskaltauduttu pistäytymään myös “vanhan Euroopan” puolella, vaikka toki Nykkiinhän ne kaikki tiet taas vievät. Vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintaelokuva, niin puolen välin ammuskelukohtaus Guggenheim-museossa on sen verran intensiivinen että useampikin filmintekijä saisi ottaa siitä oppia. Clive Owen totta kai esittää taas Clive Owenia, mutta se on vain plussaa. Muut näyttelijät sen sijaan onnistuvat nappiin, erityisesti Armin Müller-Stahlin ja Brian F. O’Byrnen roolityöt ovat suorastaan hyytäviä. Ohjaus, leikkaus ja käsikirjoitus toimivat, homma pysyy kasassa ja tiiviinä pakettina. Eikä mitään shakycamia, nyt pelataan perinteisillä, taidokkailla kuvakompositioilla. Ja liikoja spoilaamatta, mutta pitää mainita: se tylyn pessimistinen lopetus kruunaa koko komeuden.

Älkää uskoko nyrpeitä kriitikoita, katsokaa tämä.

The Tournament (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0471041/
Toiminta, peukalo ylös

Kerran seitsemässä vuodessa maailman parhaat palkkatappajat valtaa itsetuhovietti ja nämä hakeutuvat lätkän MM-kisojen sijasta omiin MM-kisoihinsa, upporikkaille välitettävään tosi-TV-ohjelmaan, jossa 20 palkkista hyökkää satunnaiseen valvontakameroilla täytettyyn pikkukaupunkiin häätöäänestämään toisiaan kunnes lopussa on vain yksi henkiinjäänyt. Jatkoajalle ei näissä kisoissa mennä, vaan useamman henkiinjääneen problematiikka ratkaistaan kaikkien äkkikuolemalla. Luonnollisesti buranan kokoinen kapseli toimii paitsi paikannuslähettimenä, myös riittää räjäyttämään sääntöjä rikkovan plus koko lähikorttelin. Ja luonnollisesti tietotekniikka on tukenut tämmöisiä kisoja jo ties kuinka monen seitsenvuotiskauden ajan. Edellisten kisojen voittaja palaa kostamaan ja, äh…

Joo, juonessa ei ole mitään järkeä, mutta leffa on silti täynnä tiukkaa ja tymäkkää toimintaa. Niin tuliaseita kuin perinteistä nujakointiakin riittää, autotakaa-ajoja asianmukaisine bensaräjähdyksineen unohtamatta. Väkivaltakin on pitkästä aikaa ihan oikeasti “auts!” tasoa eikä siivoksi blandattua. Varsinkin puolen välin paikkeilla tapahtuva hillittömän hurmeiseksi massalahtaamiseksi äityvä yhteenotto strippibaarissa on silkkaa asiaa. Sekaan on ripoteltu myös suorastaan infrapunan puolelle menevää huumoria. Hahmogalleriassakin on monen monta toinen toistaan kajahtaneempaa henkilöhahmoa. Erityisesti Robert Carlylen esittämä vahingossa tapahtumiin sotketuksi joutuva juoppo pappi on hauskimpia hahmoja pitkään aikaan. Jonkinlaista mediakritiikin tynkääkin on sekaan ripoteltu, vaikka mitään varsinaisesti uutta ei saada irti: The Running Man, Battle Royale ja tämänvuotinen Gamer lienevät jo lypsäneet tosi-tv-satiirin tankin siinä määrin tyhjäksi. Viimeksi mainittu muuten on hyvä vertailukohta tälle, sen verran samanhenkisistä teoksista on kyse.

Koska tv-esityksen arvostelussa aikanaan kuitenkin lukee taas ”ylenmääräistä ja tarpeetonta väkivaltaa heppoisen juonen kera”, niin sehän tarkoittaa että äksönfaneilla ei ole varaa jättää tätä väliin.

Surrogates (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0986263/
Scifi, peukalo alas

Jassoo. Jo vuonna 2017 kukaan ei poistu kotoaan kuin äärimmäisessä hädässä, vaan julkinen asiointi hoituu etäohjattavan robotin kautta. Kunnes sitten joku keksii aseen, jolla robottia ampumalla sen ohjaajan aivot käristyvät. Ettei asialla olisi robottivapaisiin reservaatteihin linnoittautunut neoluddiitien uskonlahko?

Sinällään mielenkiintoinen metafora julkisesta minän ja siviiliminän erosta ei oikein pääse lentoon, sillä leffaan on hätiköiden tungettu kaikki mahdolliset valkokankaalla koskaan nähdyt robottiteemat Stepfordin vaimoista Blade Runnerin kautta Terminatoriin sikin sokin, muttei olla saatu niistä mitään oikein irti, ja laitettu lopuksi Bruce Willis vetämään vakioroolinsa, eli siis esittämään itseään. Päähenkilön tarinakaari on sitä paitsi umpikliseinen ja täysin ennalta arvattavissa. Typeriä lopputwistejä on sitten senkin edestä enemmän kuin laki sallii. Niin, ja loppupuolella on taas kliseistä ”apuuva nysse mittari tikittää nollaan mut huh ku jäiki vielä sekunti aikaa” -säätöä enemmän kuin edes valelääkäri määräisi.

Sääli että leffa on niin huono, aivan lopussa nimittäin pari otosta niihin lopputwisteihin liittyen olikin sen verran vaikuttavia, että niiden takia olisi toivonut kokonaisuuden olleen edes sen tasoinen että olisi voinut suositella katsomaan leffan niiden takia. Nyt ei pysty, on niin hapokasta.

Pikaisen wikisemisen perusteella muuten pohjana olevassa sarjakuvassa ei ihan yhtä paljon twistailla, sekä tarina oli sijoitettu sen verran kauemmas (vuoteen 2054) että olisi ollut ”vähän” uskottavampi. Muuten lukemattomana en kommentoi.

Gamer (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1034032/
Scifi/toiminta, peukalo ylös -hymiö!!!!1111

Tässäpä kuva joka iski täysin puun takaa. Tosin ensi kerralla pitäisi lukea DVD-kotelon takakansitekstit takaraivoa säästääkseen, sillä lopputekstit kertoivat tekijöinä olevan samat naamat kuin loistavan Crankin takana, eli sattumasta ei ollut kyse ja olisi pitänytkin jo odottaa jotain päräyttävää. Juonen liirumlaarumi lähitulevaisuudesta, kun ihmistä voi etäkäyttää aivoja ohjaavilla nanosoluilla on toki uskottavuuden rajalla, mutta mikäs siinä, kun se mahdollistaa niin FPS-räiskinnöille kuin Simsille (tai pikemminkin Second Lifelle) naureskelun. Ohessa toki kuittaillaan myös 731n1x1en mesetys- ja nettiherutuskulttuurille, tavataan tyypillinen naishahmona nettipelissä esiintyvä pelaaja (kellarissa asuva hygieniarajoitteinen 300-kiloinen aikamiespoika), sun muuta semmoista. Mutta voi! Digiänkyräkriitikot, joille nettiväen masinointi on tuttua vain (lasten)lasten höpötyksinä tai keltaisten laatulehtien sensaatio-otsikoista, ja jotka eivät tunnistaisi meemiä vaikka Anonymous IRL-bannaisi heidän perheensä, lyttäsivät tämän käsittämättömänä koska heiltä meni yli 9000 vitsiä ohi, ja seurauksena Suuri Yleisö kiersi tämän kaukaa.

Pääjuonena toki siis on, jotta kuolemaantuomitut rikolliset laitetaan pelaajien ohjastettaviksi livenä näytettävään “räiskintäpeliin”, oikeilla aseilla siis. Luonnollisesti pelimiesten ollessa ohjaimissa nähdään, miten hassulta tosielämässä monet FPS-maneerit kuten bunnyhopping, circle strafe, grenade spam tai teabagging näyttävät, ja samalla selviää ”tallennuspisteidenkin” mysteeri. Melkein kaikki levelit selvittäneellä päähenkilötuomitulla on luonnollisesti ylivertaiset taidot, salattu menneisyys, sekä ajan tasalla oleva pelaaja joka osaa päästää ohjista irti oikeassa kohtaa lagin välttämiseksi. Mukaan sotkeutuu vieläpä kansalaisten etäkäyttöä vastustava vastarintaliike, joten pelkkää räiskintää ei leffa ole vaan media- ja yhteiskuntakritiikkiäkin on sekaan sotkettu. Mutta toiminnan ystäville riittää tylyä menoa, splättäystä ja niskojen vääntymistä niin että suupielet kääntyvät virneeseen. Toiminta on juuri oikein rytmitetty ja taidolla kuvattu. Kuvan niiiiiin muodikas saturointikaan ei pääse häiritsemään. Onelinereitakin heitellään, vaikkei Gerard Butler nyt Iso-Arskan klassisimpien lohkaisujen tasolle vielä ihan pääsekään.

2000-luvun The Running Man? Pelottavaa kyllä, tämmöistäkin titteliä voisi heitellä. (Positiivisessa mielessä siis. Kasariäksöniä vihaavankin toiminnan ystävän luulisi pitävän tästä.)