Luftslottet som sprängdes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1343097/
Trilleri, peukalo alas

Oi voi. Kolmas Stieg Larsson -filmatisointi on juuri sitä mitä kirjan perusteella pelkäsikin. Samat ongelmat vaivaavat kuin kirjaa: ainesten hajanaisuus (salaliittojännärialku ja -keskiosa, silkkaa Matlock-pastissia oleva oikeudenkäynti, ja päälleliimatun oloinen “viimeinen välienselvittely”, joista jokainen tuntuu olevan oma kokonaisuutensa), piiiiiitkät artikkelityyliset jorinat jotka leffassa toteutetaan tekstin lukemisella ruudulta tai “puhuvilla päillä” narratiivin tai dialogin sijaan, sekä tietty epäuskottavuus: kun ruutiukkojen nitrodisko ryntää tippapullot kolisten viimeiseen taistoon kunnian ja isänmaan puolesta on jotenkin “möh” olo. Jos tarkoitus oli olla parodinen, niin lopputulos on edelleen lähinnä kömpelö. Niin, ja edelleenkin salaliittotrillerin mittapuulla päähenkilöt saavat aivan liian varhain aivan liian voimakkaita liittolaisia, jotta jännitys säilyisi.

Lisäksi elokuvan ikioma ongelma on, että se ei ole enää itsenäinen teos vaan TV-sarjan jakso: se on nimittäin täysin käsittämätön kahta ensimmäistä osaa näkemättömille, tai oikeastaan kirjaa lukemattomille. Jopa kirja sentään selitti aiempia tapahtumia, tosin elokuvassa ei olisi materiaalin runsauden takia oikein tilaakaan tälle. Tarinan rönsyjä on saksittu rankalla kädellä, joten monet kohtaukset ja henkilöhahmot tulevat täysin puun takaa äkkiyllättäen ja selittämättä. Tosin leikata olisi saanut lisääkin, tai sitten pidentää: nyt Erika Bergerille lähetetyt uhkauskirjeet eivät johda mihinkään eikä niiden arvoitus edes selviä (toisin kuin kirjassa). Niin, ja ilmiselvän Anonymousin avun sijaan Plague joutuu yksin huhkimaan IT-tuen roolissa. Blomkvistin ihmeflaksi on taas kerran poistettu, minkä tähden hänestä onkin tullut lähes sivuhenkilö. Michael Nyqvist esittää muuten Mikaelia entistä enemmän parodisesti, joko tahattomasti tai tahallaan, mikä on omiaan viemään elokuvaa entistä enemmän satiirin suuntaan.

Motiiviksi katsoa elokuvaa riittää edelleen Noomi Rapacen unohtumattomasti ruumiillistama Lisbeth, tosin olisi kivempaa jos se elokuva siinä ympärillä olisi myös hyvä. Ehkä oli vain parempi, että Stieg Larsson ei saanut niitä kaikkia kymmentä Millennium-sarjan osaa valmiiksi, jos Jokisen eväät olivat levinneet käsiin jo kolmososassa. Toivottavasti sentään perikunta ymmärtää rahan voiman ja lisensoi hahmot eteenpäin – suoraan elokuviksi (tai jatkuvajuoniseksi TV-sarjaksi!) väännettynä, laadukkaiden käsikirjoitusten voimalla Lisbethin (ja muiden) seikkailuja seuraisi mielellään vaikka kuinka monta osaa, sillä hyviä tyyppejä vilisevässä henkilökaartissa on kuitenkin potentiaalia.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa osaa, niin pakkohan tämäkin on nähdä, mutta jos kiinnostus ei enää riittänyt kakkoseen, niin eipä juuri kannata vaivautua.

Ninja Assassin (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1186367/
Ninjailu, nunchakut ylös! HIJAA!

Kukaan 80-luvulta selvinnyt ja yhteyden sisäiseen pikkupoikaansa säilyttänyt ei voi unohtaa ninjaelokuvia, noita videovuokraamojen kulta-ajan helmiä. Mutta sitten tulivat pahat mutanttikilpikonnat ja syöksivät ninjailun mukanaan campin suohon, eikä varjosotureita nähty läntisellä valkokankaalla pariinkymmeneen vuoteen, lukuunottamatta Elektraa sekä satunnaisia sivuosavierailuja pelielokuvissa (kuten Mortal Kombat tai iki-ihana DOA). Mutta nyt on aika kaivaa kuusnelistäjän Last Ninja 2:n Limited Edition -boksissa tulleet maski ja heittotähti esiin, sillä mustapukuiset vipeltäjät ovat palanneet voimalla!

Vaikka ninjamaski ei enää mahdu päähän ja aika on hapertanut halvimmasta mahdollisesta muovista valmistetun heittotähden tärviölle, se ei menoa haittaa. Jo alkukohtaus on nimittäin käsittämättömän väkevä, luoden oikeaa ninjatunnelmaa ja etenkin avaten verihanat (valitettavasti CGI:tä eikä sianverta, mutta tää on nykyaikaa) täysille: mukana on niin Shogun Assassinista tuttu torson halkaisu kuin myös oikeaoppinen pään (siis pään, ei kaulan) katkaisu kera kiitettävien verisuihkujen. Meno jatkuu yhtä hurmeisena, eikä juontakaan ole tungettu sekaan liiaksi, vaan juuri sopivasti. Runsas takaumien käyttökään ei tunnu häiritsevän lainkaan. Ninjailu on myös muutakin kuin sitä iänikuista katanan (tai ninjaton) heiluttamista ja shurikenien viskomista, varsinkin runsas kusarigaman kanssa isännöinti (no, teknisesti ottaen tuo taitaa olla kyoketsu shoge, mutta kuitenkin) ilahduttaa. Tosin legendaarisen Revenge of the Ninjan varustepaljoutta ei saavuteta, eli parantamisen varaa on vielä. Ninjataikuuttakin harrastetaan – ninjat kun hyökkäävät äkkiarvaamatta täysin toiselta taholta kuin lähestyivät, ja vammat paranevat kuji-in -meditaatiolla. Mihinkään Ninja Warsin tasoiseen WTFIGO-efektisekoiluun ei taikuudessa onneksi mennä. Lisäbonusta ropisee sangen Kas-Pin -henkisestä vatsanpohjan puhkaisusta sormilla. Vaikkei Rainilla olekaan martial arts -taustaa, selviytyy mies pääosasta kuitenkin mallikkaasti, mutta pisteet kerää luonnollisesti kotiin ninjalegenda Sho Kosugi ninjaklaanin häijynä senseinä.

Parista kohtaa pitää kyllä rutkuttaa: ensinnäkin, elokuva tapahtuu ninjahenkisesti suurimmaksi osaksi yön pimeydessä, mistä johtuu se, että tapahtumista on välillä kovin vaikea saada selvää, ja myös veripaltun veivaaminen peittyy osin pimeyden suojaan. Toinen ongelma on parissa kohtaa pikkaisen liian nopeat leikkaukset, jättäen katsojan kaipaamaan itämaisen seesteistä kameratyöskentelyä. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin toimii ja täyttää tarkoituksensa.

Vähemmän yllättäen elokuvakriitikoilla on taas ollut heittotähden sijaan taide-elokuvavaihde silmässä mennessään katsomaan tätä, ja lopputuloksena on piljoona arvostelua tyyliin “elokuva on vain sarja perusteettoman verisiä väkivaltakohtauksia”. Kriitikot eivät selvästikään ole sisäistäneet ninjaelokuvan syvintä olemusta! Myös wanhat pärrät ovat olleet nihkeinä, unohtaen, että eivät ne 80-luvun ninjaleffatkaan olleet mitään “oikeita” elokuvia (itse asiassa voisi keskustella siitä, olivatko Godfrey Hon leikkaa-ja-liimaa -tuotokset elokuvia lainkaan). Kyllä tämä niiden seurassa pärjää vallan mainiosti.

2000-luvun alussa 28 Days Later ja Resident Evil käynnistivät varsinaisen zombie-renessanssin, täytyy vain toivoa että tämä tekee saman ninjaelokuville. Ja kyllä siitä joukosta löytyy jo sitten omansa niin elokuvakriitikolle kuin elitistillekin. Sitä odotellessa täytynee allekirjoittaneen katsastaa pahimpiin vieroitusoireisiin kasariklassikoiden ohella viimevuotinen independent-tarjokas, yksinkertaisesti nimetty Ninja.

Hujuu!

The Last Sentinel (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0758762/
Minkä tahansa genren elokuva, kaikki sopivat ulokkeet alas
Masokistista viihdettä känniselle roskaeksploitaation ystävälle, peukalo ylös

Ihminen on hädän hetkellä valmis epätoivoisiin tekoihin. TV-sarjan filmaustauoilla näyttelijänkin on ansaittava elantonsa, joten parin viikon keikka miten huonon elokuvan kuvauspaikalla tahansa on aina parempi, kuin ei keikkaa ollenkaan. Samaten, jos katsojan lempisarja on lopetettu, niin pahimpiin vieroitusoireisiin kelpaa mikä tahansa tallenne jossa fanituksen kohde esiintyy, vaikka tietäisikin sen olevan etukäteen täyttä paskaa.

Puhun nyt siis allekirjoittaneen epäterveestä suhtautumisesta Galacticasta tuttuun Katee Sackhoffiin. Mikäli DVD-kotelon Eurooppa-kansi sattuu hämäämään, niin ei, Katee ei ole tässä pääosassa eikä maailman kohtalo riipu hänen roolihahmostaan, jolla ei ole edes nimeä. Sen sijaan saamme seurata kuinka uransa Ö-luokan DTV-tekeleissä luoneen ex-potkunyrkkeilijän esittämä supersotilas (se nimihahmo eli “viimeinen vartiomies”) juttelee näsäviisaalle aseelleen maailmassa, jossa Dellin läppäreitä lukuunottamatta teknologia (erityisesti autot) pysähtyi 1980-luvulle, ja jossa The Gimpin näköiset taistelurobotit (jotka osaavat marssia lähes kenraali Ernroothin rollaattorin nopeudella ja saattavat osua jopa metrin päästä ja kuolevat hipaisusta) vainoavat ihmisiä maisemassa, joka on BSG:n tapaan saturoitu keltaiseksi että tietäisi maailmanlopun tulleen ja menneen. Robottien päämajaankin on näköjään helpompaa ja turvallisempaa mennä kuin lähiöbaariin, koska siellä käydään kolmeen otteeseen, vaikkakin siellä väijyy rivitykinruoan lisäksi punapukuisten NINJAROBOTTIEN joukko, jotka muistavat päästää valosapelin aktivointiäänen vetäessään katanan esiin.

Tähän verrattuna mikä tahansa 1980-luvun post-aposekoilukin vaikuttaa oikealta elokuvalta. Niissä oli sentään tehty jotain oikein, eli toimintaa (muutakin kuin paikallaan seisoskelua) piisasi, veri lensi (poislukien yksi silmän poisleikkuu on valjun veretön, robottivastuksesta ja ihmisten vastarintaliikkeen cameoroolista johtuen) ja alastomuuttakin oli ronskisti tarjolla enemmän kuin yhdet rinnat sivulta päin takaviistosta kuvattuna. Ja usein käyttämäni indietrash-mittatikku Nato Commandokin tuntuu tämän rinnalla vakavasti otettavalta kaupalliselta tuotannolta. Ei, tämä ei ole niin huono että olisi jo hyvä, tämä on niin huono että on jo legendaarisen huono. Mistä johtuen leffan seuraaminen tuottaa yllätävää hupia, mutta vain oikeassa mielentilassa ja promillemäärässä.

District 9 (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1136608/
Scifi, peukalo alas.

Alussa kaikki oli hyvin: ohjaaja Neill Blomkamp oli kiinnittänyt Isojen Herrojen huomion näppärällä lyhärillään Alive in Joburg, joka purki paitsi Etelä-Afrikan apartheidmenneisyyden traumoja, myös kommentoi nykytilaa (rotusorto on muisto vain kun mustat eteläafrikkalaiset kertovat mustista zimbabwelaispakolaisista rasistisia kaupunkitarinoita 130% tosina, mikäli eivät ole liian kiireisiä näitä mukiloidessaan). Samaan aikaan Sormustarun ansiosta käytännössä avoimen shekin ja valtakirjan kaikilta studioilta saanut Peter Jackson nappasi Blomkampin suojatikseen ja vakuutti Saatanan kätyrit (tai muiden kuin Linux-talebanien kielellä, Microsoft Game Studiosin) siitä, että tämä mies oli omiaan Halon hakkuuseen. Pelielokuvajeesus vain jäi tekemättä kun rahoittajat kakistelivat lähes James “3D-Jeesus” Cameronin Avatarin suuruista budjettia. Lohdutukseksi Jackson antoi Blomkampille vapaat kädet toteuttaa koko illan versio lyhäristään.

Valitettavasti Halon esituotantoon oli uponnut jo sen verran rahaa, että käsikirjoittajaa ei ollut enää varaa palkata. Niinpä lopputuloksesta näkee liiankin selvästi, että materiaalin kanssa ei ole enää tiedetty mitä tehdä. Fanipoikien jeesusleffaksi kruunaama “älyllisen scifin mestariteos” kun muuttuu silkaksi juonettomaksi räiskinnäksi vajaan tunnin kohdalla, ja jo sitä ennen on joutunut kärsimään siitä, kun jokainen kohtaus venytetään Pulttibois-tason naamanvääntelyhuumorilla ylipitkäksi. Asiaa ei auta lainkaan Maailman Ärsyttävin Päähenkilö, jota onneksi esittää (Hollywoodin ulkopuolinen alkuperä huomioiden) tuntematon paikallinen suuruus sen iänikuisen Virallisen Hätääntyneen Jokamiehen(tm) eli Nicolas Cagen sijasta.

Myöskään juonen kulkua ei onnistuta perustelemaan mitenkään järjellisesti. Nähtävästi eivät ihmiset eivätkä alienit oikeasti halua alkaa kanssakäymiseen, muuten ei tapahtumia voi selittää: alienit pykäävät laittomia aseita, joita ihmiset yrittävät käyttää, ja abduktoivat alieneita koekappaleikseen, mikä vihastuttaa alieneita, jotka eivät viitsi kaupata edes jotain heille triviaalia teknologiaa saadakseen löpöä lentävään lautaseensa, vaan mieluummin ovat 20 vuotta sorsittuina ja abduktoitavina slummissa. Oikein ovela allu olisi vieläpä selittänyt, että ne löpön valmistusaineet tarvitaankin oikeasti aseiden tekemiseen, tehdään ne aluksi teille sopiviksi ja sitten opetetaan käyttö, ylläpito ja valmistus, ja sitten olisikin ollut ihmisillä ihmettelemistä kun ravut olisivatkin kiittäneet ja kuitanneet eikä luvattuja tuikuttimia olisikaan poistuvan aluksen pohjaluukuista tippunut.

Kokonaan oma lukunsa on se, että Suomella ei ole historiassaan apartheidia (pl. suomenkielisten kohtelu Ahvenanmaalla) eikä nnn… nee… suomenafrikkalaisten orjuutta, joten emotionaalinen tarttumapinta jää väkisinkin pieneksi. Koska ihmis- tai muukalaishenkilökaartikin on joko pahvikuvia tai vastenmielisiä pahvikuvia, ei sieltäkään löydy ketään samaistumisen kohdetta, ja lopputuloksena katsoja toljottaa välinpitämättömänä.

Siksi toisekseen, leffa seisoo jalka kahdessa leirissä. Alussa (ja aivan lopussa) nähtävä muka-dokumentaarinen materiaali on kiva tatsi, ja mielellään näkisi, että koko leffa olisi tehty tällä tyylillä. Tosin siten ei olisi voitu enää kuvata loppupuolen räiskintäpeliosuutta, koska paikalla tuskin olisi ollut kuvausryhmää, joten se on suosiolla tehty normifiktiona ja siinä tyydytään vain trendikkäästi heiluttamaan kameraa 24:n ja Galactican tyyliin.

Efektit olivat kuulemma ihan ilmaiset, no niin varmaan jos kulut haudataan joka tapauksessa tappiolle menneen Halon puolelle jotta saadaan tämä projekti näyttämään voitolliselta. Vaikka ne ovatkin teknisesti mallikelpoisia ja naitettu filmattuun materiaaliin saumattomasti, muukalaismöllit näyttävät silti typeriltä. Tuottajan vaikutusta tosin lienee se, että päitä ja kokonaisia vartaloita poksautellaan kiitettävästi, irtoraajoja ja splättäystä piisaa, ja että loppupuolella alieniksi mutatoituvalla päähenkilöllä on rujo lateksimaski.

Lopussa sentään leffa lähtee lentoon kunnon mecharymistelyn myötä, jossa notkea taistelupuku pistää haisemaan hökkelikylässä, mutta näitäkin efektejä katselisi mieluummin jossain järkevämmässä leffassa, kuten vaikka Neon Genesis Evangelionin pitkään lupaillun live-adaptaation kanssa (joka ilmestynee ihan kohta Duke Nukem Foreverin ja hiljattain itsevarmasti tiedotetun Duke Nukem Beginsin jälkeen…)

Mutant Chronicles (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0490181/
Scifi/kauhu/toiminta, käsivarresta muotoutunut raatelukynsi alaspäin

Oi ja voi. Niin paljon hukattua potentiaalia, että ihan säälittää näyttää tälle peukaloa alaspäin. Mutta ei oikein muutakaan voi, sillä tuoreessa muistissa on toinen kengännauhabudjetilla tehty, niinikään miniatyyrisotapeliin (no, okei, Mutant Chronicles on roolipeli ja Warzone samaan maailmaan sijoittuva miniatyyrisotapeli) perustuva scifikauhutoimintaveto, jossa käydään goottilais-steampunk-henkisessä tulevaisuudessa rauniokaupungin uumenissa Pahaa vastaan. Kyseessähän on tottakai Kielletty Hedelmä, eli Damnatus. Joka siis onnistuu suunnilleen kaikessa missä tämä ei.

Siinä vaiheessa, kun nimekäs luonnenäyttelijä mainitaan genre-elokuvan julisteessa tai kannessa (pahimmillaan pelkän cameon perusteella), pitäisi osata juosta lujaa. Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa, sir Ben Kingsley BloodRaynessa, tai Irons, Robert Carlyle ja John Malkovich Eragonissa pitäisi riittää todistusaineistoksi, joista viimeksi mainittu suorittaa tässäkin viisiminuuttisen “ylinäyttelen mielipuolisesti kun kerrankin saa eikä ohjaaja osaa tai uskalla estää” yhdenmiehenshow’n. Muuhun näyttelijäkaartiin on sitten osattu kerätä suunnilleen kaikki kuvaushetkellä työttömänä olleet genrenäyttelijät: Ron Perlmanin leukaluut, Thomas Jane, Sean Pertwee, ainoaa roolihahmoaan esittävä mutta hottiutensa takia kaiken anteeksi saava Devon Aoki sekä 1:1 Elektra-kopioksi nakitettu Anna Walton. Viimeksi mainittua lukuunottamatta kaikki vaikuttavat olevan liikkeellä “säädä sitä teleprompteria jo jumalauta isommalle että saan sen palkkashekin” -asenteella. Damnatusissa sentään tuntemattomat suuruudet, niin amatöörit kuin ammattilaisetkin, sentään yrittivät tosissaan.

Itse visuaalit miellyttävät silmää, etenkin alkujakson 1. maailmansota steampunk-versiona tulevaisuudessa, sekä myöhemmin nähtävät höyrykäyttöiset lentoalukset. Rooli- ja figupelin sekä itsestäänselvästi koko muun steampunk-genren lisäksi vahvana vaikuttajana on selvästi toiminut iki-ihana Sky Captain and the World of Tomorrow, mitä tulee kuvan saturointiin, tehosteisiin, kuvakulmiin, ja niin pois päin. Valitettavasti vain budjetti on loppunut kesken, ja liian monesta kuvasta näkyy läpi halpa ja nopeasti hutaistu CGI, miten ei asian suinkaan pitäisi olla. Star Wreckin jälkeen tähän ei ole kaupallisessa tuotannossa minkäänlaista veruketta. Äänimaailma on sitten vähän niin ja näin, vakioefektejä ja alleviivaavaa mutta mieleen painumatonta musiikkia kai siellä taustalla oli.

Juonesta on turha puhua, käsikirjoituksen on mitä ilmeisimmin kirjoittanut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneiden ääressä, tai sitten joku arpoi tarokkikorteilla genre-elokuvan kliseitä peräkkäin, täysin naurettavaa loppukaksintaistelua myöten. Maailma on niin kovin pieni, henkilöhahmot ovat paperisia ja sisäinen logiikka pettää.

Hupaisaa kyllä, tämähän ei ole varsinainen Hollywood-tuotanto, vaan pikemminkin “indie”, mutta siitä huolimatta pohjana olevan pelin maailmaa ja taustatarinaa muutellaan surutta: mutanttizombeja (muun muassa) aiheuttava Kone löytyi aurinkokunnan “kymmennenneltä planeetalta” eikä Itä-Eurooppaan haudattuna, ja sen käytännössä jatkuva EMP-vaikutus pakotti höyrykoneisiin eikä suinkaan mikään 500 vuotta sitten käyty ydinsota, megakorporaatiot (joista yksi eli Cybertronic on unohdettu) eivät koskaan ryhtyneet yhteistyöhön (mutta silloinhan leffaan ei olisi saatu taas tämmöistä “ristiriidat unohtuvat yhteisen vaaran uhatessa” -kliseetä), ja niin pois päin. Tämä siis kuriositeettina, itse olen tutustunut maailmaan vain Wikipedian välityksellä eli se ei vaikuta minulla suuntaan tai toiseen, mutta tosifani kyllä polttaisi hihansa.

Tämä jälleen yksi synkkä luku pelielokuvien sarjassa, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia figupelielokuvagenren epäonnisena päänavaajana, saa odottamaan Games Workshopin “virallista” näkemystä Warhammer 40,000:sta kauhun vallassa. Ai niin, sen “laadunhan” tulee takaamaan K-11 ikäraja, sekä studio jonka ainoa työnäyte ovat Bionicle-animaatiot…

Mamma Mia! (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0795421/
ABBA-karaokelevy, peukalon suunta riippuu fanituksen asteesta
Musikaali? Älkää nyt naurattako

Aina välillä joutuu punaista lihaa syövä Volvo-mies uhrautumaan ja tekemään jotain luonnonvastaista, joko parisuhteen tai perhesovun nimissä. Joulunpyhien kunniaksi oli kyse jälkimmäisestä. Vinkki kaikille muille saman kohtalon uhriksi syystä tai toisesta joutuville heteromiehille: suunnilleen elokuvan puolivälin paikkeilla Jennifer’s Bodysta tuttu Amanda Seyfried konttaa märissä bikineissä kameraa kohti. Tämän odotuksen voimalla jaksaa puolimatkan krouviin, ja kuvaa mielessään pitäen sekä Akvavitixin taikajuoman voimin sitten loppuun asti, encoreiden (lopputekstien) kohdalla voikin sitten jo poistua kierrättämään.

Ei sikäli, että Abbaa miten erityisesti vihaisin. Ihan kivoja biisejä. Mutta ei niitä jaksa kokonaisen kokoelmalevyn verran kuunnella putkeen. Etenkin kun tässä tekeleessä on musikaaliksikin harvinaisen vähän tapahtumia tai dialogia. Koska lisäksi on lukittauduttu tiiviisti yhden bändin tuotantoon – ja yleisöä mukana laulattaakseen vain niihin suurimpiin hitteihin – niin monetkin kappaleet on pitänyt saada aikamoisilla aasinsilloilla mukaan, jos ei muuten niin sanoja strategisissa kohdissa muuttamalla. Lopputulos on parista naurut irroittavasta irtovitsistä huolimatta väkinäisen oloinen ja pitkästyttävä, paitsi tietysti jos jo DVD:n alkuvalikossa on vääntänyt karaoketekstitykset päälle.

Toisaalta, tässä olisi ollut potentiaalia. Kas kun nyt pyritään pysymään itkettävän paljon 1:1 alkuperäisesitysten (ja näyttämömusikaalin) hengessä ja tyylissä, vaikka parissa kohtaa olisikin biisi sovitettu orkesterille tai kitaralle. Millä tähän olisi saanut miljoona kertaa enemmän eloa (mutta silloinhan ei olisi enää ollut 1:1 näyttämömusikaali eikä karaokelevy) olisi ollut käyttää joko olemassaolevia tai varta vasten teetettyjä covereita, mutta tyystin eri tyylilajeissa. Eli Donna-äidin muistellessa nuoruuttaan olisi ollutkin punk/uusiaalto-coveri Super Trouperista. Sophie-tyttären polttareissa olisi voinut surista tech-house versio Gimme! Gimme! Gimme!stä. Rantabaarissa flirttailtaessa olisi soinut letkeä reggae-versio Does Your Mother Know‘sta. Ja niin pois päin.

Hupaisin juttu liittyy siihen, että 1999 tehty musikaali ilmeisesti tapahtuu myös yhdeksän vuotta myöhemmin tehdyssä elokuvassa vuonna 1999. Kas kun muuten ei takaumissa ole mitään järkeä, tai sitten Donna ja kaikki isäehdokaat olivat vuonna 1987 jo todella pahasti ajastaan jäljessä pukeutuessaan 70-lukulaisittain. Tosin tämän tulkinnan mukaan Meryl Streep esittäisi siis 40-vuotiasta Donnaa (dialogista kun pääsee siihen käsitykseen että hän oli vahingonlaukauksen yllättäessä samanikäinen kuin naimisiin menossa oleva tyttärensä nyt). Mikäs siinä, niin kauan kun sopimus edellyttää siloittamaan kasvorypyt jälkituotannossa ja timmin sijaisnäyttelijän hyppimään joukkokohtauksissa…

V2 – jäätynyt enkeli (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0489325/
Rikoskomedia, peukalo varovasti ylös

Njoo, ihan kiva. Tosin tarinan suhteen on otettu reippaasti omia vapauksia – huonompaan suuntaan. Jälkiviisaasti olisi voinut enemmänkin painottaa tätä Poria hallitsevan Kehittyvien Maakuntien Suomen, anteeksi FC Käppärän Poikien, pahuutta. Edelleenkin sekunnin sadasosassa tapahtuvat siirtymät silkan campin ja “vakavan” dekkarin välillä ovat se kantava voima. Mutta enää ei edes DVD-kotelo väitä kyseessä olevan haudanvakavan teoksen, mitä nyt ohimennen spoilaa koko juonen loppuratkaisua myöten.

On tietysti makuasia, luottaako ohjaaja komiikassa nasevaan dialogiin vai Pulttibois-tyyliin. Aleksi Mäkelä on aiheeseen sopivasti – onhan kirja kirjoitettu jo 1990, vaikkakin leffa on siirretty nykyaikaan – valinnut turhan monessa kohtaa jälkimmäisen. Elämää suurempi transvestiitti tai liioitellen artikuloidut heimolaiset kun tuovat dejavu-fiilikset niin vahvoina esiin, että melkein pelottaa. Tosin tahattomasti tai tahallisesti tulee mieleen myös Yön Saalistajat (näin oli jo kirjassa, ja ei pelkästään siksi että tapahtumapaikkana on Pori), ja se taas ei ole lainkaan huono juttu. Mutta niinhän tuli jo kirjassakin – arvaamaton ja väkivaltainen psykokonna Hopea kun on ilmetty Reuna, vain heittotähdet ja sifonkihuivi puuttuvat.

Ei niin hyvä kuin ykkönen, mutta viihtyi tuon parissa silti. Bonusta suomimetallia hyvin esittelevästä soundtrackista sekä siitä, että Jasper Pääkköstä ei ollut tunnistaa.

Apropoo, kolmas osa tulossa, koska Kata Kärkkäinen oli soittanut Selinille ja kysynyt olisiko jotain leffaa jonka hän voisi elantonsa pitimiksi käsikirjoittaa, ja V3 oli seuraavaksi vuorossa Solar Filmsin listoilla. Saas nähdä mihin se sitten perustuu, suomalaiset wannabe-teknotrilleristit eli Remeksen seuraajineen naurunalaisiksi tekevä Black Jack voisi olla kova juttu mikäli se ei kaadu poliittisen korrektiuden puutteeseen. Varsinaiseksi ongelmaksi noussee, että Mäen laajaan henkilögalleriaan nojaamisen takia joutuu kohta Suomen ammatti-elokuvanäyttelijöiden kapea kärki vetämään tuplaroolit.

Vares – yksityisetsivä (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0372594/
Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri, kasvot kämmeniin
Musta rikoskomedia, peukalo ylös

Elokuvan lähtökohdat eivät ole todellakaan sieltä parhaimmasta päästä: Solar Films -elokuva, ohjaus Aleksi Mäkelä, tuotanto Markus Selin, “executive tuottaja” (sic) Jussi Salonoja, “co-executive tuottaja” (sic sic) Sedu Koskinen. Post-traumaattinen stressioireyhtymä oli jo melkein auttanut unohtamaan Levottomat 3:n, joten uskalsin tekijöistä huolimatta tarttua tähän tekeleeseen, tosin ainoastaan siksi, että Reijo Mäen Vares-dekkarit ovat viime aikoina kolahtaneet kovaa ja toisaalta siksi että luotettava taho kehui leffaversioita hauskoiksi.

Mäen dekkarithan ovat kaukana haudanvakavasta jännityksestä, pikemminkin ne ovat mustaa komediaa ressukoista, joille elämän valttikortteja ei ole edes jaettu, ja joiden keskellä puolialkoholisoitunut yksityisetsivä Vares puolivahingossa aina törmää rikoksiin ja puolivahingossa onnistuu ratkaisemaan ne. En ole koskaan diggaillut hirveästi Aki Kaurismäen elokuvia, mutta jotenkin niiden ankean lakoninen tyyli sopisi Mäen melodramaattisen apeaan tunnelmaan ja terävään dialogiin kuin repaleisina raahautuvat pilvet mustaa hyhmää vellovan Aurajoen ylle. Niinpä Selinin, Suomen wannabe-Bruckheimerin sliipatun tuotantotyylin yhdistäminen niihin tuntui aluksi perin oudolta.

Elokuvan tekovaiheista tietämättömänä tuntuu pahasti siltä, että tässä on aluksi tosiaan yritetty tehdä isolla rahalla “Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri” kuten DVD-kotelon kansi mielenkiintoisesti kertoo. Alkupuolella on esmes ihan tyylikäs (mutta liian lyhyt) auto-takaa-ajo jossa poliisiauto pyöräytetään näppärästi katolleen, tämmöisestä Suomi-filmissä harvinaisesta äksönistä bonusta. (Näyttelijöille tätä ei tosin ole muistettu kertoa, alkaen Jari Halosen maanisesti ylinäyttelemästä hervottomasta pääpahiksesta.) Mutta sitten kun kuvausmateriaalia alettiin leikata yhteen joku sentään huomasi, että vakavaa tästä ei enää saa, kiitos yliampuvan komiikan, joten lisäämällä muutama voiceover sekä useampikin ruutuun pläjähtävä “henkilöesittely” leffa sysättiin lopullisesti komedian puolelle. Ikävää vain, että mainosmateriaali oli jo lähtenyt ja traileritkin ulkona…

Mutta hämmentävää kyllä, lopputulos toimii! kybällä kun tätä katsoo nimenomaan mustana dekkariparodiana. Vares-kirjojen surkuhupaisa maailma tavoitetaan täydellisesti juurikin ylinäyttelyn takia. Tai typecastingin. Tai Suomi-elokuvalle tyypillisen nolon komiikan. Tai tyylilajin äkillisten vaihdosten tai täysin tunnelmaan sopimattomien tehokeinojen myötä (terveisiä sille jonka mielestä Matrix-tyylinen pyörivä kamera lopun ammuskelussa oli viilein idea ikinä). Eihän tämä mikään klassikko ole, mutta naurunhörähdysten seassa kuluu puolitoista tuntia rattoisasti ja jättää jälkeensä halun katsoa jatko-osa.

2012 (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1190080/
Katastrofielokuva, tsunami huuhtoo peukalon mannerlaattojen väliseen siirrokseen

Roland Emmerich on mielenkiintoinen tapaus. Mies aloitti uransa tavalla, joka lupasi hyvää roska- ja B-elokuvien ystäville: Moon 44 oli scifiksikin täysin epäuskottava ja epärealistinen, mutta sisälsi paljon kuilussa lentelyä, Malcom McDowellin mielipuolista hohotusta vakioroolissaan sekä puun takaa iskevää yllätysseksiä. Ihastuttavan fasistisessa Universal Soldierissa taas laadun takasivat ilmaisutaidon mestarit, Jean-Claude van Damme ja Dolph Lundgren, nuo eurooppalaisen näyttämötaiteen lahjat maailman elokuvayleisölle. Luonnollisesti realismi oli edelleenkin kirosana. Varsinainen vedenjakaja oli kuitenkin apokalyptisiä sävyjä viljellyt scifispektaakkeli Stargåte. Totuttuun tapaan juoni oli täyttä huttua, mutta koska se poiki valtavat kassatulot ja loputtomiin jatkuneen tv-sarjan spinoffeineen, niin Emmerich selkeästi ymmärsi, että nyt oli jotain tehty oikein. Seurasi sarja elokuvan tapaisia, joissa toinen toistaan epätodennäköisemmissä ja -realistisissa skenaarioissa maailma vedettiin paskaksi stereotyyppihahmojen niskaan. ID4:ssä oli jo häiritsevässä määrin kuilussa lentelyä, Godzilla taas kaatui siihen että kliininen CGI-hirviö tuhoamassa kliinistä CGI-kaupunkia ei ole lainkaan niin hellyttävä kuin mies kumipuvussa polkemassa pahvitaloja, ja The Day After Tomorrow oli jo liiankin suoraan silkkaa Al Goren seksifantasiaa. Tälle kaudelle mahtuvat toki myös harhapolut historiallisten spektaakkelien pariin, USA:n vapaussotafantasia The Patriot ja mammuttiseikkailu 10,000 B.C., jotka ovat toki sikäli linjalle uskollisia että niiden historiallisuus on samaa luokkaa miehen apokalypsien tieteellisyyden kanssa, ja henkilöt yhtä lailla pahvikuvia.

2012 on siis erään aikakauden loppu. Tämän jälkeen kun Emmerich tai kukaan muukaan ei voi enää tehdä katastrofielokuvaa ilman, että se aiheuttaa vain valtavan röhönaurun potentiaalisessa yleisössä. Jo trailerin perusteella kun vaikutti, että 2012 on silkkaa parodiaa katastrofielokuvien kliseistä. Ja niin onkin. Jo Emmerichin omilla standardeillaankin täysin hörhö taustatarina on vain heppoinen tekosyy sille, että nyt saadaan samaan rainaan maanjäristyksiä, hyökyaaltoja ja tulivuorenpurkauksia, unohtamatta lento-onnettomuuksia ja merihätää. Hahmogalleriassakaan ei ole yhtään klisettä jäänyt käyttämättä, ja siirappigeneraattorissa on nupit kaakossa. Ja nollaan tikittäviä laskureita on enemmän kuin lääkäri määrää. Pääosassa hätääntyneenä jokamiehenä heiluva John Cusack muuten suorittaa hämmentävän aidontuntuisen Nicolas Cage -imitaation, oliko miehellä muita kiireitä kun ei aitoa asiaa saatu mukaan?

USA:n fundamentalistien mieleenkin elokuva varmasti on, ydinperhettä kun puolustetaan niin vimmaisesti että kaikkien avionrikkojien on kuoltava, niin perusteellisesti että aivan elokuvan loppumetreillä mennään muuten täysin dramaturgisesti perustelemattomista syistä viimeistelemään elokuvan ainoa sympaattinen hahmo (ja vielä niin että kukaan ei reagoi tähän mitenkään), ja toki nuorimaakreationismille oikeaoppisesti muutaman valtamerialuksen kuljettama fauna riittäisi repopuloimaan mantereiden jämät sen jälkeen kun kilometrien paksuinen suolavesimassa on steriloinut maanpinnan…. hups, nyt paljastin koko juonen. (Toisaalta, jos katsoja ei arvaa, mitä Roland Emmerichin katastrofielokuvassa tulee tapahtumaan kullekin henkilöhahmolle jo kun tämä ensi kertaa näkyy ruudulla, niin varmasti “juonellisten” pornoelokuvien seksikohtauksetkin tulevat siinä tapauksessa täytenä yllätyksenä.) Tai no, ehkei tätä sittenkään pyhäkoulujen opetusmateriaalina tulla käyttämään. Kas kun sangen selkeästi todetaan etteivät rukoukset auta vaan teot, ja kristinuskon (plus parin muun) pyhät paikat hävitetään sileäksi. (Luonnollisesti jotkut uskonnot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, koska Emmerich omien sanojensa mukaan ei halua fatwaa päälleen.)

Mutta siis. Kaikenhan pitäisi olla kunnossa: meillä on silkkaa herkullista parodiaa katastrofielokuvista kera komeimman maailmanloppukuvaston kuunaan, joka yksinään on jo pääsynlipun arvoinen koska pienellä ruudulla se latistuu, ja superbonuksena 9/11 trauma on historiaa, niin innokkaasti pilvenpiirtäjiä kaadellaan ja tuhkapilviä levitellään, ja lentokoneet melkein lentävät torneja päin, ja sieltä tippuu ihmisiä ja toimistokalusteita ja A4-parvia, ja autolla ajetaan sortuvan pilvenpiirtäjän läpikin. Mikä sitten tökkii?

No se, että materiaalista kasaisi helposti todella tiiviin puolentoista tunnin paketin, joka olisi se definitiivinen katastrofielokuva. Valitettavasti vain ajan standardi ison rahan elokuvalle on vähintään kaksi ja puoli tuntia ja tässä tapauksessa vielä kymmenen minuuttia päälle, mikä johtaa siihen, että jokikistä kohtausta venytetään niin kauan kunnes kaikki jännitys on kadonnut ja liikutuksen tai sympatian sijaan haluaisi viillellä kaikki hahmot mattoveitsellä kebab-lihaksi. Koska Emmerichin taidot dramaturgian, dialogin ja henkilöohjauksen suhteen ovat valovuosia jopa maanmiestään Uwe Bollia jäljessä, on maailmanlopun – sitten kun se viimein vajaan tunnin kohdalla alkaa – katkaisevien vetistelykohtausten ylivenytys suunnilleen yhtä miellyttävää kuin kiinalainen vesikidutus yhdistettynä kynsien ja karvojen samanaikaiseen irtirepimiseen. Jos joskus tarjotaan mahdollisuutta *köh*fanedit*köh* kokea leffa niin, että siinä on jäljellä enää pelkät tuhovisiot ilman niitä katkaisevaa lässytystä, niin olen kärppänä katsomassa, muuten en toiste enää samaa virhettä tee.

Emmerich kiltti. Koska et selvästikään aio enää tehdä katastrofielokuvia, niin voitko tehdä kaksi asiaa?
1.) Soita kaverillesi Dean Devlinille ja tehkää nyt jo viimein se Battletech/Mechwarrior -leffa, jonka oikeuksien päällä mies on istunut jo vuosikaudet.
2.) Kun sen sitten teette, niin voisitko ystävällisesti jättää kaiken mahdollisen juonenkehittelyn ja henkilöhahmojen syventämisen minimiiin tai mieluiten kokonaan pois, ja sen sijaan näyttää vain meille kuinka jättimechat pistävät paikat sileäksi niin isoilla pyssyillä jotta edes ukko Freud ei pitäisi niitä vain sikareina?
Kiitos jo etukäteen.

Bitch Slap (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1212974/
Eksploitaatio, peukalo ylös

Kun näin ensi kertaa elokuvan julisteen, niinsanotusti Haistoin Laadun. Ja arvasin, että kyseessä tulee olemaan äärimmäisen viihdyttävä pätkä, jolla ei ole tasan mitään elokuvallisia arvoja. Niinpä ei ole mikään yllätys, että Hesarin kriitikko itkee, kuinka tämä on roskaa. Ihan kuin rehellistä roskaa ei enää saisi tehdä ilman, että se on taiteellisesti kunnianhimoinen postmoderniin kommentaariin pyrkivä tribuutti (joskin leffan alkutekstijakso suorastaan anteeksipyytelevästi leikkaa eksploitaatioklippejä perätysten aina Bettie Pagesta asti Russ Meyerin kautta Thriller: en grym filmiin). Ei eksploitaatiolta koskaan ole vaadittu kriitikon peräänkuuluttamia arvoja, riittää että se viihdyttää kohderyhmäänsä. Jota kriitikko ei selvästi ole, ja edelleen ihmettelen, miksi HS ei vieläkään arvosteluta toimintaelokuvia niitä arvostavalla henkilöllä.

Voin jo kuvitella lyhyemmän version tuosta kritiikistä Hesarin tv-sivuilla parin vuoden kuluttua: siinä esiintyvät ainakin kuluneet ilmaisut “sisällöltään ja asenteiltaan vastenmielinen”, “huumorintajultaan mauton”, “tarpeetonta ja sadistista väkivaltaa”, “pornahtava ja naista esineellistävä” ja paradoksaalisena kliimaksina “elokuvan tv-esitystä on vaikea perustella millään syyllä”. Paradoksaalisena siksi, että tuossa oli jo monta kovaa syytä katsoa.

Väännetään nyt vielä kerran rautalangasta, että edes Grindhouse-tasoista “oikeaa” elokuvaa on turha odottaa, mutta jos kokee kuuluvansa kohderyhmään niin viihtyy kybällä. Lucy Lawlessilla on muuten hauska cameo.