Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983)

http://www.imdb.com/title/tt0140793/
Bondsploitaatio, hienonhieno mikropiiripeukalo hautautuu kivilouhoksen pohjalle

Halloweenina katsotaan perinteisesti kauhuelokuvia. Mutta jos sattuu olemaan pitkälle sofistikoitunut konnossööri, jolle japanilainen splatter on arkipäivää ja joka naureskelee gornoa katsellessaan, niin silloin ei mikään kevyt kama riitäkään. Tarvitaan todella vahvoja aineita suoraan suoneen – Visa Mäkistä! Kuoleman kurvit on nimittäin todellinen kauhuelokuva, jota ei uskalla katsoa kuin sormien läpi ja joka saa aikaan spontaaneja kauhunkiljahduksia. Siinä missä Yön Saalistajat koetti epätoivoisesti olla vakava elokuva ja on sen takia tahattoman hauska, 000 koettaa epätoivoisesti olla hauska. Mitä se ei suinkaan ole, vaan pohjattoman tylsä. Pari irtovitsiä naurattaa (kuten alkukohtauksen “Sheikki Ali Haa”), ja auto-takaa-ajossa on jo ihan yritystä ja oikeaa vauhdin tunnelmaa, mutta ei se oikein riitä.

Kun Bondsploitaatiosta on kyse, niin totta kai kaikki vakiokliseet ovat käytössä: Suomen salaista palvelua johtava X ja hänen hemaiseva sihteerinsä, salaisia aseita aggenttien harjoituskeskuksessa esittelevä “Proffa”, sekä maanalaiseen, tietokonekonsoleilla täytettyyn päämajaansa piiloutunut maan valloitusta havitteleva, naisvartiokaartin ympäröimä ja mielipuolisesti hohottava pääpahis, jonka suunnitelmana on istuttaa maan jokaisen silmäätekevän niskaan mikrosiru, jonka avulla heitä voidaan ohjailla. Kaikkien muiden 00-agenttien kadottua on valtakunnan ainoa toivo agentti 000, Jonas Breitenfeld, sanan kaikissa merkityksissä kyvytön tohelo.

Kengännauhabudjetista huolimatta aineksista voisi saada jotain irtikin, mutta kun ei niin ei. Saman vitsin jatkuttua jankuttamalla ties kuinka kauan tekee jo mieli pikakelata. 22 vuotta tuoreempi Nato Commando sentään tajusi, että tuleen ei saa jäädä makaamaan, eikä ronskista väkivallasta ja tisseistä ole ainakaan haittaa, ja olikin mitä mainiointa viihdettä. 000 puolestaan on lähes täysin väkivallaton ja totaalisen tissitön – vika jonka Mäkinen osasi sentään korjata Yön Saalistajissa. Säveltäjäkin on ilmeisesti ollut tuntipalkalla, sillä Bondia rippaavan pääteeman lisäksi sangen usein soi sama geneerinen funk-musiikin pätkä, joka myöhemmässä Yön Saalistajissa soi lähes koko elokuvan ajan.

Summa summarum: Yön Saalistajien parissa viihtyy, tämän ei.

Vampire Girl vs. Frankenstein Girl / Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1425928/
Splatter, peukalo ruuvattu ylös

Japanin-splatteria on vaivannut tähän asti juonen puute, sekä tyylilajin vaihtelu. Nyt tyylilajina on selkeästi kreisikomedia ja juonikin on edes jotenkin järkevä, plus siinä on ihan näppärä twisti. Ei sillä juonella tosin Oscaria voiteta, mutta sentään siinä on jo perinteistä viiden pennin freudilaista kauhuelokuvasymboliikkaa: goottilolitajengin johtaja menettää luokan tavoitelluimman pojan hiljaiselle vaihto-oppilaalle, joka onkin oikeasti satoja vuosia vanha vamppuuri, arvattavan fataalein seurauksin. Onneksi vararehtori-isäpappa harrastaa voodootamineissaan koulun kellarissa himokkaan kouluterveydenhoitajan muiluttamien kuolleiden oppilaiden palasiksi leikkelyä ja henkiinherättämistä, ja truuttaamalla vähän puolivahingossa saatua vampyyriverta palasista harsitun kalmon suoniin maistuu taas meno.

Luonnollisesti jokainen hahmo on toinen toistaan pähkähullumpi. Niin, ja väkivalta on aina vain rujompaa ja surrealistisempaa. Jo avauskohtauksessa vampyyritar puree kokoonharsitulta kalmolta naaman irkipoies. Kehon modaaminen entistä rujommaksi on myös entistä mielikuvituksellisempaa. Lisäksi naureskellaan japanilaiselle nuorisokulttuurille (goottilolitat, wannabe-afroamerikkalaiset ja sillai) sekä fetisseille (koulupuvut, sairaanhoitajat, jne.)

Nishimura-san se vain parantaa tahtiaan. Jo The Machine Girl oli huima, Tokyo Gore Police juoneltaan kökköinen mutta sitäkin houreisempi, ja tämä yhdistää niiden parhaat puolet, niin miten pahasti mielenterveyttä vaurioittava kokemus jo trailerinsa perusteella täysin hervoton RoboGeisha tuleekaan olemaan?

En yksinkertaisesti muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa leffassa. Ai niin, ja koska tämä perustuu mangaan niin tämähän on vuoden paras sarjisleffa, koska Watchmenhan on tekijöidensä mukaan “kuvitettu romaani”

Yön Saalistajat (1984)

http://www.imdb.com/title/tt0088437/
Finnsploitaatio, peukalo ylös

Niin kuin on monessa lähteessä todettu, elokuvan noustua hetkeksi pinnalle Night Visions -festivaaleilla tapahtuneen 25-vuotisjuhlanäytöksensä ansiosta, leffan pohjaidea – kovaksikeitetty gangsterielokuva – on jotain, mitä suomalaisessa elokuvassa ei oltu nähty ennen tätä eikä ole nähty tämän jälkeenkään. Tosin sitten törmätään siihen tosiseikkaan, että legendaarisen trash-ohjaaja Visa Mäkisen budjetti saatikka sitten kyvyt eivät olisi millään ilveellä riittäneet uskottavaan lopputulokseen, joten lopputulos on väkisinkin silkkaa campia. Toki avuton käsikirjoitus tai harrastelijatasoinen näytteleminen ei mitenkään auta asiaa. Saatikka sitten se tosiseikka, että Suomen Porissa toimiva suojelurahoja keräävä ja kultaryöstöihin erikoistunut gangsteriliiga, johon Porin poliisilaitos yrittää soluttautua useamman poliisin voimin, on jo lähtökohtaisesti epäuskottavan tuolla puolen. Puhumattakaan Porin “rantahotellin” “kasinolla” miljoonia uhkapeliin hassaavasta yritysjohtajasta. Ja niin edes päin.

Koska ollaan 1980-luvulla, niin totta kai kalapuikkoviikset, kiharat ja takatukka ovat muotia, ja ilmiselvästi ihmiset ovat tuolloin huvitelleet tukehduttamalla turkiseläimiä jalkoväliinsä ja jättämällä trofeen niille sijoilleen. Liigan maanisesti käkättävällä, pellavapukuun ja avonaisena roikkuvaan pastellipaitaan pukeutuvalla Pomolla on luonnollisesti espanjalaistyylinen hacienda jossa ihmiset käyskentelevät alastomina, ja hänen oikeana kätenään toimii Reuna, suomalaisen elokuvan hahmogallerian kulminaatiopiste. Ei voi tarpeeksi korostaa, että enkelikutrinen, Dingo-tyylisiä sifonkihuiveja suosiva, mölisevä, väkivaltainen, arvaamaton ja huumeongelmainen psykopaattikorsto, jolla on nahkatakki (jossa on tekstejä kuten “FUCK”, “PUNK” ja “TAIDE KUULUU KAIKILLE”), katkaistu haulikko, oidipaalinen suhde kuolleeseen äitiinsä, ja ennen kaikkea heittotähdet on jotain, jota on nähty liian vähän Suomi-filmissä (tai oikeastaan yhtään missään). Etenkin Reunan “teemamusiikki”, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin Psykon suihkumurhakohtauksen viuluja soitettaisiin epävireisen thereminin ja halvan sähköurun duettona, on mieleenpainuva kokemus. Itse elokuvan pääteema puolestaan (joka kuullaan noin sata kertaa elokuvan aikana) sopisi paremmin johonkin puskafarssiin. (Eiku hetkinen…)

Pomon ja Reunan lisäksi henkilöhahmoista jää mieleen Kauko Helovirran esittämä komisario, jota mies esittää tutuin Radioteatterin komediakuunnelmamaneerein. Niin, ja ohjaajaneron itsensä esittämä comic relief, juoppo, koko ajan pullosta naukkaileva ja röyhtäilevä kalastaja, joka jatkuvasta “wardrobe malfunctionista” kärsivän naisensa kanssa törmää elokuvan sankareihin ja konniin useampaankin otteeseen. Testiryhmämme oli myös pakko poistua elokuvan jälkeen juomaan kossuvissymaljoja selvästi itävientihenkisen teolisuusjohtaja Angströmin kunniaksi. Seurueemme naispuolinen jäsen vaati, että häntä on tästedes kutsuttava Velmaksi elokuvan “kohtalokkaan kaunottaren” mukaan.

Joku saattaisi huomauttaa, että elokuvan tapahtumissa ei ole logiikan häivää, että huono vitsi ei parane toistamalla sitä tuhat kertaa, että takaa-ajot ja etenkin tulitaistelut ovat jotain itkettävän surkean ja myötähäpeää herättävän välimaastossa, ja niin edespäin, mutta hän ei ole selkeästi ymmärtänyt elokuvan ydintä. Eikä sitä, että en muista mitä leffaa vielä toista kertaa katsoessakin olisi viimeksi ollut näin hauskaa.

Erikoismaininta täytyy antaa 25-vuotisjuhlanäytöksen “live-kommenttiraidalle”, jossa Reunan ja Pomon näyttelijät alustivat leffan ja kommentoivat sitä jälkeenpäin. Selkeästi Night Visionsin pojat olivat pehmentäneet miekkosia taikajuomalla, jotta nämä eivät täysin nolostuneet yleisön hörähdyksistä. En tosin ymmärrä anteeksipyytelevää asennetta: “tätä pitää katsoa aikansa tuotteena”. Miksi pitäisi hävetä sitä, että tekee trashia ja että se on kivaa? Mutjoo, haastattelut, etenkin leffan jälkeen tulleet, olivat lähes yhtä kipeitä kuin itse leffakin. (“Saatiinks me edes palkkaa tästä?” -“No saatiin ainakin.”) Mutta olisipa Visa Mäkinen itse ollut paikalla: jos loppuunmyydyssä näytöksessä yleisö antaa pitkät aplodit, on se jotain mitä hän tuskin on koskaan kokenut uransa aikana.

Jennifer’s Body (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1131734/
Slasher/komedia, p… pe…. peukalo, PEUKALO! ylös

Elokuvan nimenä voisi aivan yhtä hyvin olla Megan Fox’s Body, siinä määrin eksploitatiivisesti se keskittyy päähenkilönsä kurvien vilautteluun. Megan Foxin kannalta katsoen tosin kannattaa takoa kun rauta on kuumaa, eli niin kauan kuin suunnilleen kaikki planeetan miehet ja osa naisistakin kuolaavat hänen peräänsä (pun intended). Sillä kauneus on katoavaista, toistaiseksi varsinaisista näyttelijänlahjoista ei ole hirveästi näyttöjä, ja lukemalla haastatteluita (etenkin rivien välistä) tulee mieleen lähinnä vittumainen bimbo pissis, jolla on noussut äkkimenestys päähän. Tai lukemalla Transformers 2:n kuvaushenkilökunnan nimettömänä julkaiseman vuodatuksen ei tarvitse lukea edes rivien välistä. Meediona näen jotenkin tulevaisuudenkuvana, että siinä vaiheessa kun suosio alkaa laskea, niin julkisuutta saa enää tippumalla kännissä limusiinista alapää koko maailman ihasteltavana – tosin esimerkki on osoittanut, ettei moinen kyllä saa uraa nousuun.

Tajusi päätähti sitä itse tai ei (tai ehkei hän välitä), mutta filmi tekee kaiken muun ohella pilaa Meganin julkisesta kuvasta. Nimihenkilö Jennifer on narttumainen white trash -suttura, mutta kuvaannollisuuden sijaan hän onkin ihan kirjaimellisesti oikea syöjätär, joka on lisäksi mustasukkainen homssuisesta bestiksestään (hupaisasti nimeltään “Needy”), joka huomattavasti vähemmän homssuisena kertoo tarinaa takautumana vankimielisairaalasta käsin. Tekijät selvästi tiedostavat sen, että lukiossa riehuvasta sarjamurhaajasta, riivatusta koulutytöstä tai etenkään näiden yhdistelmästä on mahdotonta enää vuonna 2009 tehdä 110% vakavasti otettavaa kauhuelokuvaa, joten elokuva on tanakasti kieli poskessa ja suorastaan rypee kliseissä, ja freudilainen symboliikka vedetään totaalisesti överiksi.

Leffa on täynnä kajahtaneita henkilöhahmoja joille ei voi kuin hörähdellä, ja vaikkei kauhugenre olisikaan tuttua, niin tilanteille ei voi olla nauramatta. Ihmettelitkö koskaan, miksi Buffy sai rauhassa fileerata puoli koulua vain siksi, kun ne luokkalaiset oli vamppuureita, ihan aikuisten oikeesti oli? Joka tapauksessa, nyt puhutaan kuitenkin täysin eri genrestä kuin Scary Moviet, naamanvääntelylle ja pissakakkahuumorille höröttämisen sijaan katsoja joutuu jopa käyttämään aivojaan. Dialogi on nasevaa, ja tapahtumat pysyvät koko ajan liikkeellä ilman että tarina jämähtäisi paikalleen. Sen pakollisen twistinkin leffan juonessa annan anteeksi, koska se ei ole itsetarkoitus ja itse asiassa piristää kivasti kulunutta formulaa.

Leffassa loksahtavat kaikki palaset kohdalleen: genren mittapuulla siinä on riittävästi silmänruokaa ja gorea, mutta kumpikin on toteutettu hyvällä maulla (vaikka allekirjoittanut toki olisikin arvostanut ronskia nakuilua ja itsetarkoituksellista verellä läträystä). Ja tätä on yksinkertaisesti hauska katsoa. Koska genre-elokuvaa ymmärtämättömien peräänkuuluttamat ns. elokuvalliset arvotkin ovat kohdallaan, niin taidammepa olla todistamassa uuden kauhukomediaklassikon syntyä. Paitsi että totaalisena aivopieruna tätä ei ilmeisesti tulla näkemään Suomessa valkokankailla lainkaan. Sen sijaan jo ajat sitten itse itsensä parodiaksi muuttunutta gornoa (Scar 3D, miljoonas Saw, jne.) kyllä pusketaan innokkaasti cinemateekkiin, luokattoman kammottavasta Scary Movie -saagasta puhumattakaan.

Flickan som lekte med elden (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1216487/
Jännäri, peukalo varovasti ylös

Vastasi odotuksia. Ihan kiva jännäri, mutta ei ykkösosan veroinen. Aivan kuin kirjana. Samoin, siinä missä ykkösosa oli selkeästi oma, itsenäinen teoksensa, tämä on selkeästi suunnattu jo ykkösen nähneille; muille ei takuulla aukea (kirja sentään vaivautui edes vähän taustoittamaan). Leffa etenee kirjalle melko uskollisesti (lopetusta pikkaisen muutettu, mutta ei häiritsevästi ja uskottavampaan suuntaan), mitä nyt 99% sivujuonista on pitänyt poistaa ja jäljelle jääneidenkin sivuhenkilöiden ruutuaika minimoida ajan säästämiseksi, mutta silti tuntuu, että liikaa asioita on tungettu liian pieneen tilaan. Alun perinhän tämän osan ei pitänyt ilmestyä leffana lainkaan vaan olla pelkästään useampi minisarjan jakso, mene ja tiedä onko mahdollinen DVD/TV-versio sitten “laajennettu” ja vähemmän kiireisen olonen. Nyt ainakin jäi sellainen olo, että kirjaa lukematon on aika hukassa.

Propsit siitä, että kirjan pahimmasta mokasta – Lisbethin hukkaaminen satojen sivujen ajaksi jotta lukija saataisiin epäilemään häntä tapahtumaketjun varsinaisesti käynnistävistä murhista, tai luulemaan että hänetkin on murhattu – on luovuttu, ja tarinalinjoja kuljetetaan rinnakkain kronologisessa järjestyksessä. Leffassa on tosin sama ongelma kuin kirjassa: artikkelityyli ja “puhuvat päät”. Etenkin kohtaus, jossa Björck vääntää rautalangasta salaliiton perimmäisen olemuksen, on jotain, jonka olisi toivonut selviävän tarinan kautta vähitellen. Tämän välttämiseksi olisi voinut kyllä kirjalle uskollisuudesta tinkiä vieläkin enemmän.

Sivujuonten karsimisesta seuraa toki se, että kirjan puolelta lähes suosikkihahmokseni kohoava, Sledge Hammeria muistuttava ja umpipunaniskaisuudessaan suorastaan rakastettava poliisietsivä Hans Faste ehtii saada jopa kaksi repliikkiä koko leffassa. Karsinta tarkoittaa myös, että kirjan monet pienet ironiset hetket, jotka tekivät siitä ei-niin-haudanvakavan on hukattu, ja lopputulos yrittää ottaa itsensä täysin vakavissaan. Enää ei Lisbeth ratkaise päässälaskuna Fermatin teoreemaa, eikä Mikael kellistä kaikkia vastaansa tulevia naisia vain näyttämällä ressukalta. Tosin edelleen tämä nauraa käkättävä, fyysisesti rujo pääpahis joka jaksaa pitää vielä pitkän The Evil Overlord -puheen, kera asioitaan hoitavan kaksimetrisen kipua tuntemattoman korston, tuntuu enemmänkin koomiselta kuin vakavalta. Ja on leffaan kuitenkin osattu tunkea kaikkea pientä: Lisbethin uuden asunnon postiluukussa lukee V. Kulla, lyhyen takaa-ajokohtauksen kuvakulmat ja ajoreitti on selkeästi napattu Getaway in Stockholm -kaahausvideosarjan osasta jonka järjestysnumeroa en juuri nyt muista, ja muuta semmoista.

Elokuvan vahvuus on kuitenkin juuri Lisbethin hahmossa, jonka Noomi Rapace ruumiillistaa juuri siten kuin kirjaa lukiessaan kuvitteli. Lisbethin tarina on toki traaginen, mutta silti hänen ei-niin-normaalissa tavassaan reagoida moniin asioihin on kirpeän hersyvää humoristisuutta, ja Rapace tavoittaa tämän alleviivaamatta kuitenkaan liikaa tai sortumatta ylinäyttelyyn.

Hankala suositella muille kuin ykkösosasta pitäneille. Toimiva paketti, mutta potentiaalia olisi ollut parempaankin.

Coco Chanel & Igor Stravinsky (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1023441/
Pukudraama, peukalo ylös

Oli vaikeaa pitää naamaa peruslukemilla, kun tajusin että tämän on ohjannut sama kaveri kuin iki-ihanan Dobermannin. Pikkaisen pettymys toki oli, että elokuva etenee arvokkaan konservatiivisesti eikä muutukaan räävittömäksi postmoderniksi mustaksi komediaksi. Mutta meni se näinkin, hämmästyin itsekin kun pidin lopputuloksesta. Tosin pokka oli pitää vielä vähemmän, kun on katsovinaan “vakavaa” leffaa mutta sen pääparin toisen osapuolen muistaa koko ajan vain verta itkevänä Bond-pahiksena ja toisen ulkonäkö on 1:1 erään aiemman nettideitin kanssa. Propsit siitä että leffassa puhutaan ranskaa ja venäjää, eikä englantia hassulla aksentilla (mille leffan alkukohtaus kuittaileneekin).

Mitenkään erityisen iloinen mieli leffasta ei jää, koska tuhoon tuomitusta rakkaustarinastahan tässä on kyse. Sen sijaan mieleen jää todentuntuisten ja elämänmakuisten näyttelijäsuoritusten ansiosta vahvat muistikuvat Coco Chanelista narsistina, jolle on täysin sama montako tuhottua ihmisrauniota jää jälkeen kunhan hän saa tahtonsa läpi, ja jonka käytöstä lähipiiri koettaa eri tekosyillä selitellä paremmin päin, ja Igor Stravinskysta ressukkana tohvelisankarina jota viedään kuin litran mittaa. Varsinkin loppu on pessimistinen: Igor menettää sekä vaimonsa että rakastajattarensa ja jää yksin murheensa keskelle, mutta Coco on loppuun asti liian ylpeä myöntääkseen koskaan että hänkin oli oikeasti rakastunut, ja kärsii tämän vuoksi itsekin.

Vahvojen näyttelijäsuoritusten lisäksi kuvaus on todella tyylikästä ja onnistunutta (etenkin baletin tapahtumien synkronointi reaalimaailman tapahtumiin hyvä tatsi) ja teemaan sopien musiikkina enimmäkseen käytetty Stravinsky tyylikäs ratkaisu. Pukudraaman asteikolla todella hyvä suoritus.

Los abrazos rotos (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0913425/
Draama/komediahybridi, peukalo alas

Jaa. En ole Almodovaria katsonut ja tämän perusteella en koskaan tule oma-alotteisesti katsomaankaan. (Jälkeenpäin kuulin, että juuri Almodovarin aiemman tuotannon tunteminen olisi ollut edellytyksenä tästä nauttimiseen. Elämä on laiffia.) Kas kun en usko genrejen sekoittamiseen. Tämä alkaa niin selkeästi kreisikomediana, kunnes puun takaa muuttuukin traagiseksi draamaksi. Olisi pidetty satiirilinja koko ajan, tai sitten keksitty jotain muuta. Viittauksista elokuviin suurin osa meni (yllä mainitusta syystä) varmasti ohi, mutta Hitchcockia on Almodovarkin selvästi katsonut. Tosin siinä vaiheessa iskee double facepalm kehiin kun jo muutenkin ilmiselvä Peeping Tom -laina pitää eksplisiittisesti mainita dialogissa. Lopun ns. twistitkin näkee kilsan päästä. Tosin toinen niistä aiheuttaa suurta hupia, koska koko ajan odottaa repliikkiä “No. I am your father.” Niin, ja olisi nyt voitu sitten postmodernissa viittailussa samantien edes viitata gialloihin, joissa murhaaja on usein transu, niin olisi saatu sille liian stereotyypin oloiselle neitihomolle muutakin käyttöä kuin epämiellyttävän Pulttibois-dejavun aikaansaaminen.

Otetaan kuitenkin reality check: vaikka John Rambon traileri oli parempi kuin tämä ja tuo toinen tässä kuussa katsomani draama yhteensä, mutta silti katson mieluummin tätä kuin sitä kivuliasta, “juonta” “edistävää” puolentoista tunnin mittaista jaksoa Transformers 2:n alku- ja lopputaisteluiden välissä.

Inglourious Basterds (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0361748/
Tarantino, peukalo alaspäin

Harvempi ohjaaja on yhtä yksiselitteisesti onnistunut määrittelemään itsensä omaksi genrekseen kuin Quentin Tarantino, vielä harvempi jo toisen elokuvansa myötä. Miehen elokuvat alkavatkin siis jo olla enemmän elokuvia hänen omista elokuvistaan kuin mitään muuta.

Q on nyt mennyt ryssimään genressään pahan kerran. Kunnattomat Paksiaiset ei missään vaiheessa pääse lentoon, vaan junnaa kiitoradalla kävelyvauhtia päin päätyverkkoa. Edes Q:n sinällään naseva dialogi ei riitä yksinään kannattelemaan kaksi ja puolituntista elokuvaa. Koska tyylilajina on – vähemmän yllättäen – musta komedia, niin kukaan ihminen ei jaksa odottaa, kun sketsin punchline tulee vasta puolen tunnin dialogin jälkeen. Monesti oli jo sellainen tunnelma, että “tapahtuuko tässä oikeasti kenties jotain”? Leffassa on joko tunti liikaa pituutta, tai sitten olisi oikeasti pitänyt alkaa lisätä enemmän toimintaa viimeistään toisen luvun loppupuolelta alkaen. Jos käytännössä kaikki toimintakohtaukset mahtuvat jo leffan traileriin, niin ollaan vähän hakoteillä. En tosiaan ymmärrä, kuka jaksaisi katsoa pitkälti yli kolmetuntista originaalileikkausta, jos katsojan nimikirjaimet eivät ole QT.

En voi väittää, etteikö Paksiaiset olisi kuitenkin “ihan hauska” ja ettenkö jossain määrin viihtynyt. Natsit ovat aina instant win, ja hahmogalleria on herkullinen. Etenkin SS-Standartenführer Hans Landa (Christoph Waltz) on hysteerisen hauska ja jo suorastaan klassinen pahis. Siitä huolimatta annan pisteet melkein mieluummin Til Schweigerin esittämälle psykoottiselle, veistään jatkuvasti teroittavalle Hugo Stieglitzille. (Schweiger muuten taitaa kohta päästä jenkkiyleisön tietoisuuteenkin, The Red Baron, Far Cry ja nyt tämä, kaikki vuoden sisällä.) Itse Paksiaisista sensijaan ainoa mieleenjäävä on Brad Pittin mongertava umpijuntti Aldo Raine.

Mutta kun leffa olisi voinut olla niin paljon enemmän kuin vain “ihan kiva”. Käsittämättömän, suorastaan rikollisen paljon potentiaalia jää yksinkertaisesti hyödyntämättä. Miksi tuoda mukaan koko valtakunnanbunkkerin väki ja “Gösse-setä” myös, jos näitä ei käytetä kuin statisteina? Olisin odottanut edes vitsailua Göringin painosta tai ekstravagantista pukeutumisesta, tai sitten postmodernia viittausta jossa Bormann vitsailisi perustavansa sodan jälkeen huoltoaseman. Tai jotain. Ja tosiaan, miksi nimeä myöten korkkarisotaelokuville kunniaa tekevässä teoksessa ei ole kunnon präiskintää? Aina kun näen kriitikon selittävän, että tämä onkin oikeasti vakava elokuva holokaustista joka purkaa juutalaisten puolivuosisataisia traumoja, poistan varmistimen. QT ei ole eläissään tehnyt vakavaa elokuvaa, ja meille Wolfenstein 3D -sukupolven kasvateille Hitler tasonloppuhirviönä ei ole mitään ihmeellistä. Häiriintynyt soundtrack sentään täyttää odotukset.

Apropoo, harrastaako QT elokuvallista itsensäruoskintaa? Lopun teatterikohtauksessa kun yritetään selkeästi tuoda sellainen sanoma, että “eihän tämä nyt ole ihan oikein nauraa sille kun ihmisiä tapetaan” (kun aluksi yleisö nauraa elokuvalle ja sitten oikea yleisö nauraisi kun elokuvayleisö ammuttaan). Katuuko mies nyt kaikkia koskaan tekemiään elokuvia?

No, onneksi seuraava Tarantino-leffa on sitten taas timangia. Kas kun Kill Bill vol. 1 oli kurko, vol. 2 vähän möh, Death Proof taas full of win ja tämä petti odotukset, niin seuraavan vuoro olisi taas kohota korkeuksiin.

G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1046173/
Lelumainos, peukalo ylös ja Yo, Joe! -huuto kehiin

Olitko pikkupoika 1980-luvulla? Leikitkö Action Force -toimintafiguureilla? Koetitko hankkiutua aina viikonloppuisin Sky Channelin tai Super Channelin piirissä olevaan talouteen jotta näkisit G.I. Joe -piirrettyä? Pelasitteko porukalla Commodore 64:llä G.I. Joe -peliä, jonka kökköjä toimintaosuuksia hirvittävämpiä olivat vain nälkävuoden mittaiset latausajat (DRM taas kuluttajan asialla, levyturbon käyttö olisi tehnyt pelin kopiointisuojauksista helpommat murtaa – mutta eipä kellään ollut ostettua kopiota tästä)? Kai hypit innoissasi R-kiskalle hakemaan Action Force/G.I. Joe-sarjiksen uusinta numeroa?

Mitä enemmän “Ei”-vastauksia noihin tippuu, sitä vähemmän leffan henkeen pääsee sisälle. Mitä enemmän “Kyllä”-vastauksia, niin sitä enemmän viihtyy, etenkin kun muistaa että ei edes yritä arvostella tätä samoilla kriteereillä kuin bulgarialaista mustavalkoista dokumenttia männynpihkan valumisen runollisuudesta. Jos ei kykene käsittelemään oheistuotetta, joka perustuu sille oletukselle että ninjat, superaseet, pidäkkeetön militarismin ja amerikkalaisen interventionsimin ihannointi ja koko maailmaa uhkaavat superpahikset ovat cool, niin ei voi mitään.

OK, muodikkaasti kyseessä on reboottaus, eli 1:1 ei vanhoja taustatarinoita noudateta, mutta sen verran pikkutarkkaa detaljia on mukana että kyllä tämä ensisijaisesti on tehty wanhoille faneille ja vasta toissijaisesti nykysukupolven leluja vanhemmiltaan kärttäville lapsille. (Toki isi ostaa erittäin mielellään monen monta Baroness- ja Scarlett-nukkea ja saattaa jopa antaa lastenkin leikkiä niillä.) Ei sikäli, kyllä tällä myydään paljon lelujakin, takuuvarmasti.

Apropoo: Japanissahan G.I. Joe oli aikanaan huomattavan iso juttu. Vasta leffaa katsoessa tuli mieleen, että missäköhän 80-luvun jälkeen luodussa japanilaisessa fiktiossa esiintyy punatukkainen, 12-vuotiaana yliopistosta valmistunut naispuolinen hahmo, jonka luonteenpiirteetkin jonkun verran mätsäävät Scarlettiin?

Käsikirjoitus nyt on vähän sitä ja tätä, ottaen huomioon, että tarina vedettiin totaalisesti uusiksi pariinkin kertaan parin eri tekijän toimesta. Alunperinhän tässä piti olla niin, että Cobra Commander oli kaksinaamaisesti pelaava, vapaa-ajallaan terroristia leikkivä CIA-virkailija Ryan (kyseessä ilmiselvästi äärimmäinen pahuuden akseli, koska Jack Ryania esitti viimeksi Bennifer), mukana oli myös Action Man, ja Scarlett tapettiin lopputaistelussa. Versio vuoti nettiin ja fanit olivat jo kaduilla polttamassa mint condition -figujaan, joten sarjakuvaa kynäillyt Larry Hama otettiin konsultiksi ja koko juoni vedettiin uusiksi. Ainoa varsinainen rutkutuksenaihe on, että oli tosi luuseria selittää Cobran nanoboteilla ihan kaikki, Zartanin muodonmuutoskykyä, Destron maskia (jonka tämä kyllä sarjiksissa voi halutessaan ottaa pois) ja Baronessin ilkeyttä myöten (mutta eiköhän vapaalle jalalle jäänyt Mindbender reboottaa nanobotit niin että rehabilitaatio tyssää saman tien).

Ei sikäli, vanhan piirretyn (sekä piirrossarjan että etenkin sen kyseenalaiseksi kliimaksiksi laaditun, jo ammoin suoraan videolle haudatun piirroselokuvan) tämäkin juoni voittaa 100-0.

Väittävät, että Ripcord olisi ollut käsiksessä jo ennen kuin Marlon Wayans castattiin rooliin. Sikäli huvittavaa, että Ripcord oli mitätön sivuhenkilö, monta sarjakuvassa ja piirretyssä isommassa roolissa ollutta Joea sivuutettiin kokonaan, ja koska kyseessä olisi ollut reboottaus, niin samalla lailla kuka tahansa olisi voitu tuoda “uutena” G.I. Joe -tiimiin. Hämmentävää kyllä, Wayans on miljoona kertaa vähemmän ärsyttävä kuin yleensä. Channing Tatum jurottaa Dukena samalla yksi-ilmeisellä tyylillä kuin piirrettykin esikuvansa. JGL:n Cobra Commander sentään on asiallinen superpahis, vaikka olisi sitä tohtorivastuuta voinut vähän jakaa Dr. Mindbenderille (jonka vähäinen esiintyminen on hysteerisyydessään sitäkin hauskempi). Naispääosat (Sienna Miller Baronessina ja uudesta Trekistä tuttu Rachel Nichols Scarlettina) ovat muodollisesti päteviä eikä esiintymisessäkään ole mitään vikaa, ainakaan siinä keskinäisesssä tappelukohtauksessa… Show’n kuitenkin varastaa Christopher Ecclestonen esittämä Destro, jonka läpeensä luihu olemus ja kurkkuun tarttuvan paksu skottiaksentti ovat vertaansa vailla. Destrolle on muutenkin kirjoitettu melkeinpä parhaimmat onelinerit, ja tarina myös (mutta niinhän se oli jo sarjakuvassakin).

Sikälikin hahmoja kyllä pihdataan, että parilla repliikillä olisi voinut tehdä nyt valkokankaalla häärivistä lukuisista nimettömistä Joeista nimettyjä hahmoja: esmes näkymättömyyspuvun demonstroija näyttää kovasti Jinxiltä, lopun jäätikkö/meritaisteluun olisi saatu helposti vaikka Shipwreck ja Snow Job, jne. Brendan Fraserinkin cameo “kersantti Stone” on vähän hukkaan heitetty; jos ei kerran voida käyttää Sergeant Slaughteria, niin olisi nimetty hahmo sitten (rooli taistelukouluttajana huomioiden) vaikka Beach-Headiksi. Mutta toivottavasti jatko-osissa sentään sitten, tämähän oli taas kerran yleensäkin ongelmallinen “origins movie”. Huomaa muuten selvästi, että Hasbro taisi maksaa leffan teosta suurimman osan: Paramount näytti jatko-osalle vihreää valoa jo ennen kuin lipputulot ylittivät budjetin.

Sitä jatkoa odotellessa siis. Go Joe!

Inquisitor (1996)

Lelumainos, peukalo alas

Warhammer 40,000-fanien “iloksi” on nettiin ilmaantunut näköjään myös Games Workshopin taannoinen virallinen näkemys aiheesta vuodelta 1996, lyhytelokuva Inquisitor. Sekä trailerit pätkistä Hive Infestation ja Blood for the Blood God. Täytyy sanoa, että Damnatus (arvostelu alla) on, ei eri planeetalta, vaan suorastaan eri galaksista…

Inquisitor on aika puhdasta camppia. Suurin osa puolituntisesta kuluu hassuun naamanvääntelyyn. Mariinit ovat “vähän” pahvisen näköisiä, ja pääpahis, Khornen demoni, aikas nolo. Puhumattakaan siitä, että sahakirvestä heiluttava berserkki ryntää vihollisen kimppuun…. …hitaasti puolelta toiselle vaappuen. Tehostebudjetti loppuikin sitten Juggernautin kohdalla, josta näkyy vain pää. Nii, ja avaruusjaksot on rumia.

Hive Infestationissa on sitten vähän paremman näköisiä Terminator-haarniskoita, mutta genestealerit ovat mallia “hellyttävä”, ja kappas, nekin löntystävät hitaasti puolelta toiselle vaappuen, ja Maguskin osaa naamanvääntelyn! Blood for the Blood Godissa sit ois iki-ihQja örkkejä, mut mitvit, nehän ei puhukaan itälontoolaisten jalkapallohuligaanien tapaan, vaan murisevat, ja se tekstitetään kirjakielelle, eikä duunarienglanniksi? Nekin vaappuvat hassusti puolelta toiselle (ilmeisesti vaahtomuovipuku ja lateksimaski haittaavat liikkumista ilman että mistään puvusta olisi osattu tehdä liikkumista tukevaa), ja taas yksi inkvisiittori, jonka silmälappu on pudota paikaltaan, osaa irvistellä. Kierrätetty berserkkikin muistaa posettaa kameralle ja murista hitaasti leffan nimen.

Näistä kyllä käy selkeästi ilmi GW:n 90-luvun lopun harharetki koko perheen hassunhauskaan maailmaan, nyttemmin sentään vanhaa synkkyyttä ja pitkiä taustatarinoitakin on pyritty palauttamaan. Filminpätkät kun meinaan ovat selkeästi luokkaa “10-vuotias ruinaa tämän jälkeen isi osta toi”.

EDIT: GW on vainonnut alkuperäiset linkit pois ja jäljellä on vain lähes mustavalkoiselta näyttävä VHS-ripiksikin harvinaisen huonolaatuinen kopio, joka on omiaan viemään katsojan mielenterveyden (aihepiiriin sopivasti tosin).