Fanboys (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0489049/
Komedia, valosapeli varovasti ylös

Elokuvan kohderyhmän määrittäminen on aina vaikea taiteenlaji. Jos kohderyhmä määritellään liian tarkasti, jää leffa videovuokraamon pohjahyllyjen kulttikamaksi. Jos se määritellään liian laveasti, se johtaa sellaiseen itkuun ja parkuun ettei moista ole kuultu sitten kuningas Herodeksen päivien­. Fanboysillakin oli tämä ongelma, kunnes studio päätti, jotta kyllä elokuva pitää myydä bulkkirahvaalle, tuli mikä tuli.

Studiossa ei vain taidettu huomata, että leffa edellyttää katsojalta keskivertoparodiaakin enemmän perehtyneisyyttä, että siitä saa mitään irti. Lopputuloksena Tähtien sodasta ja Trekistä (saatikka niiden fanituksesta) mitään ymmärtämättömät satunnaiskatsojat olivat aivan hukassa ja täyttivät HoloNetin kitinällään, ja kriitikot itkivät, että elokuvan olisi pitänyt nimenomaan pilkata fanitusta siinä rypemisen sijaan, vaikka oikeasti olivat kuitenkin vain katkeria, kun eivät ymmärtäneet vitsejä (poislukien kaverusten Linus ja Windows nimet).

Onhan leffa ihan hauska (siis sillä edellytyksellä että omistaa sen kuuluisan Darth Vader -kakkulapion), mutta kerrankin olen samaa mieltä pahan tuottajan kanssa: ilman sitä syöpäjuonta tämä olisi toiminut paljon paremmin, koska nyt pätkä kuitenkin vajoaa siihen ylisentimentaalisuuteen mitä pidän Hollywood-komediaa vaivaavana vitsauksena. Ennen kuin karmaiseva totuus Pimeästä uhasta valkeni pahaa-aavistamattomille katsojille ja Suuri Flanellipaitainen raiskasi lapsuutemme, ei näet keskivertowarssi olisi tarvinnut mitään muuta motivaatiota murtautua Skywalker Ranchille kuin nähdä Episodi I ensimmäisenä maailmassa.

Paljon olisi toki ollut parannettavaa, leffa jää useaan otteeseen jumiin, parikin juonenkäännettä on todella keinotekoisia, osa kohtauksista lähinnä vaivaannuttaa, ja vitsien tulemisen arvaa noin kilometrin päästä, mutta niille nauraa silti ja kokonaisuutena kokemus pähkähulluine cameoineen yltää kuitenkin plussan puolelle. The Shatin läsnäolo on selkeästi laadun tae.

Khhhhhhaaaaaaaaannnnnnn!

Limitless (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1219289/
Scifi/draama, peukalo alas

Minulla on ikävä Twilight Zonea ja The Outer Limitsiä. Kas kun 45 minuutin kesto sopi parahultaisesti yhden idean ympärille perustuvaan moraliteettiin tai ajatusleikkiin, joka saattoi hieroa katsojan aivonystyröitäkin, mutta jolla ei kuitenkaan ollut aineksia täyspitkäksi leffaksi. Ja tämä nimenomainen tuotoskin toimisi paremmin juurikin edellä mainittujen sarjojen yksittäisenä jaksona.

Limitless on mainiosta perusideastaan huolimatta yksinkertaisesti ylipitkä, itseään toistava ja venytetyn oloinen, ja koko leffan loppupuolen juonen muodostava tapahtumaketjukin on mahdollista vain hillittömän keinotekoisen aasinsillan avulla. Lisäksi loppuratkaisu lässähtää temaattisesti: leffan alkupuoli on kuin perskoulun valistusvideoista ja sinällään menisi Turmiolan Tommi -tyylisenä allegoriana HUUMEHISTA, mutta sitten siihen liimataankin kaavastandardi deusexmachinaa seuraava öglön onnellinen Hollywood-siirappilopetus. Menisihän tuo feelgood-egotrippinäkin, mutta jälleen kerran – lyhyempänä.

Pääosassa heiluva Bradley Cooper – joka oli livahtanut allekirjoittaneen tutkan alta ennen kuin päätyi Facemaniksi A-Teamin reboottiin – suoriutuu varsin mallikkaasti kahdesta täysin erilaisesta roolistaan kirjailijanrenttuna ilman ihmepillereitä ja niiden kanssa. Johtaako tämä siihen, että häntä aletaan typecastaamaan vain muuttumiskykyä edellyttäviin rooleihin? No, ainakin on virkistävää nähdä edes yksi näyttelijä jolla on muitakin kykyjä kuin vain aina saman roolin esittämiseen nippa nappa riittävät maneerit.

Sucker Punch (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0978764/
Audiovisuaalinen nirvana joka kutittelee myös aivosoluja, ja joskus peukalo on vain peukalo vaikka se nousisikin ylöspäin, arvon tohtori Freud!

Harvoin leffasta tulee välittömästi sellainen tunne, että kyseessä on uusi kulttiklassikko. Nähtyäni Sucker Punchin, ja etenkin seurattuani sen ympärillä vellonutta keskustelua, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että nyt on käsissä sellainen. Harvoin on myös toista leffaa, josta on käytännössä mahdotonta keskustella syvällisesti ilman että spoilaa lopputwistin, tai siis, että edes kertoo että siinä on sellainen. Hetkinen, minunhan piti inhota twistejä, miksi siis minä olen julistamassa tätä jo huhtikuussa vuoden parhaaksi elokuvaksi? Lue, niin ehkä se selviää – spoilereita kuitenkin vasta varoituksen jälkeen.

Jos pitäisi spoilaamatta kertoa aluksi jotain, niin leffa on alusta loppuun hengästyttävää visuaalista tykitystä. Ihan sama vaikka siinä ei olisi juonta ollenkaan, viimeksi tunsin samanlaista lapsen kaltaista iloa nähdessäni ensimmäistä kertaa Matrixin aulakohtauksen, paitsi että tässä on sitä samaa hyvää melkein koko elokuvan mitalta. Vaikka puitteet mahdollistaisivat eksploitatiivisemmankin lähestymistavan, niin elokuvan valitsema puolituhma viattomuuskin jollain kierolla tavalla toimii, ja on itse asiassa elokuvan tarkoituksen mukaista (tästä jäljempänä). Mutta silmäkarkin lisäksi elokuvalla on kuin onkin umpikiero juoni, se vetoaa tunteisiin, siinä on enemmän pohdittavaa kuin multipleksillisessä burgerileffoja, ja kerrankin onnistunut twistilopetus joka on aika munakas siihen mennessä kepeältä vaikuttaneeseen elokuvaan. Musiikkiraitakin on täynnä häröjä mutta toimivia covereita, joita toki puristit kuuntelevat kauhusta kurlaten. (Voisin alkaa taas jotain siitä, että niin kauan kuin populaarimusiikki on eurooppalais-afroamerikkalaisesta perinteestä kumpuavaa 4/4 tahtilajin tonaalista menoa, niin genrerajat ovat täysin teennäisiä ja kappaleen muunto näennäisesti täysin toisentyyliseksi on paitsi helppoa myös ehdottoman suositeltavaa, jos ei muuten niin puristien ärsyttämiseksi.)

Käsittämättömän tanakka paketti, joka tuntuu olevan ohitse aivan liian pian. Yksi viime vuosien parhaita (toiminta)elokuvia, joka kannattaa ehdottomasti katsoa kriitikoiden mielipiteistä huolimatta. Mutta varoituksen sana: tätä joko vihaa tai rakastaa, en ole nähnyt kenenkään antavan tälle kahta-kolmea tähteä, vaan vain ääripäät ovat olleet käytössä.

Ja saippualaatikolle on taas käyttöä.

—

Ensinnäkin on kommentoitava elokuvakriitikoita, noita lempitasonloppuhirviöitäni. Enemmistö tuntuu menneen katsomaan tätä jo etukäteen asenteella “näyttää videopeliltä, paskaa”. Siinä sivussa on juonikin jäänyt huomaamatta. Toki juoniosioita olisi voinut olla enemmän (paitsi että studio saneli taas kerran elokuvan sisällön, keston ja ikärajan, DVD:lle/BluRaylle kuitenkin tulossa kuulemma Director’s Cut), mutta ammattikriitikoilta kaipaisi enemmän analyyttistä otetta. Mikä on myöskin hämmentävää, on että Snyderiä syytetään siitä, että hänellä on leimallinen visuaalinen tyylinsä. No ilmankos Oscar-gaalassa menestyy aina ylituotettu, hajuton, mauton ja väritön sentimentalismi. Olen nähnyt tästä tasan yhden, aidosti analyyttisen negatiivisen arvostelun (jotain 2-2,5 tähteä, muistaakseni) jossa arvostelija oli peräti ymmärtänyt juonen, mutta juuri siksi ei pitänyt koska olisi halunnut sitä lisää, erityisesti jo ennen loppujaksoa. Lisäksi sama arvostelija kiitti sitä, että vaikkei pidäkään Snyderin tyylistä, niin on hyvä että ohjaaja uskaltaa tehdä oman näköisiään elokuvia, ja totesi mieluummin katsovansa ohjaajan näköistä elokuvaa josta ei pidä, kuin hyvää elokuvaa jonka tekijä voisi olla kuka tahansa.

Jotenkin elokuvan vihaajilla tuntuu olevan kipupisteenä myös, että populaarisesti kuorrutetulla silmäkarkilla täytetty leffa ei voi – eikä saa – käsitellä vakavia asioita. Eikä saa etenkään olla ajattelua vaativa, koska muutenhan sitä ei voisi haukkua. Niinpä on menty katsomoon asenteella “trailerit nähtynä ja nehän kertoo kaiken”, ja pettymys ennakko-odotusten murskaantumisesta puretaan merkkijonoon “sisällötön, vastenmielinen, yleisöä kosiskeleva” joka oli jo aivolohkoissa valmiina trailerin perusteella.

Suurin kauhistus kriitikoille tuntuu kuitenkin olevan, että nuoria naisia olisi puettu miestä miellyttävän näköisiksi (vaikkakin tähän liittyy tietty ironia, tästä myöhemmin). Samalla arvokonservatiivit, feministit ja elokuvaelitistit löytävät yhteisen sävelen. Arvokonservatiiveille seksuaalisuus on jotain hirveän pelottavaa, pahaa ja syntistä, ja merkki huonosta elokuvasta. Feministinen argumentti taas tuntuu olevan, että seksualisoitu nainen ei voi eikä saa olla vahva ja itsenäinen, vaan tällöin kyseessä on automaattisesti patriarkaalisen salaliiton uhri – vain androgyyni tai maskuliininen nainen kelpaa “vahvan naisen” esikuvaksi, kaikki muu on “naisvihamielistä”. Kyynikko harrastelija-kulttuuriantropologi mutisisi (ellei pelkäisi leimaantumista sovinistiseksi tasa-arvon vatustajaksi) tässä vaiheessa jotain siitä, että avoimesti seksuaalinen nainen koetaan feminismistä huolimatta kilpailijaksi, joka pitää torjua. Eli madonna-huora-akselilta ei olla edelleen liikuttu mihinkään.

Oma lukunsa ovat itsensä elokuvaharrastajiksi nimenneet, joiden mielestä vaikkapa itsetarkoituksellinen alastomuus 70-lukulaisessa eksploitaatioelokuvassa on virkistävää, kaksinaismoralismia ravisuttelevaa, tai ihanan törkyistä, mutta valtavirtaelokuvassa mikä tahansa yritys estetisoida vartalo on vastenmielistä kaupallisuutta (ikään kuin eksploitaatioelokuvaa olisi aikanaan tehty vain puhtaasti taiteellinen kunnianhimo huomioiden). Lisäksi keisarilla ei ole vaatteita: Tarantino saa tehdä mitä lystää, vaikka elokuvan jossa nälkävuoden mittaiset jaarittelut ovat ainoa sisältö, ja kriitikot ja fanipojat rientävät kilvan ylistämään, mutta “viihdeohjaajaksi” leimatun yritys leikkiä hiekkalaatikon ulkopuolella on automaattisesti roskaa, koska viihde.

Sitten itse elokuvan purkuun. Tästä eteenpäin sitten spoilereita, toista varoitusta ei tule.

—

Niin tajusitteko? Toista varoitusta ei tule!

—

Elokuvan kritisoijilta on näkjään useimmilta jäänyt huomaamatta se ironia, että aina kun Baby Doll kuvitelmassaan “tanssii” ja “lumoaa” (mies)katsojat ja kuvitelman sisällä olevassa kuvitelmassa on käynnissä on fantastinen taistelu, jossa siis naisia kriitikkojen mukaan esineellistetään, niin elokuvan tosimaailman (mielisairaalan) tasollahan kyse on siitä, että Baby Dollia samaan aikaan käytetään seksuaalisesti hyväksi, jolloin Sweet Pea pystyy huomaamatta varastamaan jonkin pakoa varten tarvittavista esineistä.

Ohjaajan tarkoituksena (yksi piljoonista selventävistä haastatteluista esmes täällä) oli lisäksi nimenomaan kritisoida yleisöä joka näkee elokuvissa naiset vain esineinä, ja toisaalta tökkiä juurikin leffoja, joissa tätä mielialaa vain lietsotaan sillä, ettei niiden taistelukohtausten (tai naisvartalon esittelyn) välissä oikeasti edes ole juonta. Tässä vaiheessa tunnen pienen piston, mutta armahdan itseni sillä, että vaikka itse syyllistynkin elokuvien arvostamiseen silmäkarkin perusteella, en sentään rakentele kotiini Lara Croft -alttareita tai juokse coneihin kuolaamaan leffan hottistähteä, ja saatan joskus jopa arvostella elokuvaa muillakin perusteilla kuin trikoiden kireydellä. Ja Kokooja paratkoon, tiedostan näyttelijän olevan ihminen elokuvan ulkopuolellakin, minkä tähden en näe mitään järkeä esmes useimpien planeetan uroiden Megan Fox -fanituksessa.

Niin, ne taistelukohtaukset ovat kuin keskenkasvuisen kuvitelmaa. Daa? Eihän elokuvassa mitään muuta väitetäkään, toisin kuin monissa vakavalla naamalla markkinoidussa…

Edellisestä päästäänkin sujuvasti siihen, että koko leffan ideanahan on perinteinen “epäluotettava kertoja”. Epilogissahan väännetään rautalangasta, että koko kertomus on Sweet Pean, ei lobotomisoidun Baby Dollin, kertomaa takautumaa. Samaten, taistelutkin ovat todennäköisesti Sweet Pean eikä Baby Dollin kuvitelmaa, koska muuten niissä ei esiintyisi vasta paon jälkeen Sweet Pean näkemä bussin kuljettaja ja bussissa matkustanut poika, ja samalla selittyy myös se miksi viisas vanhus kertoo paon tarvitsevan uhrausta (koska kaikki on jo tapahtunut). Tai sitten ei…

Huomionarvoista on, että lopussa tohtori Gorski tuntuu lobotomialääkärille avautuessaan sivuuttavan kokonaan sen, että kolme potilasta olisi kuollut, eli tässäkin kyseessä olisi kuvitelma joka peilaa tosimaailmaa tai sitten ei. Lobotomisoitu? Ehkä. Eristetty? Mahdollisesti. Tai entä – entä jos kysesessä onkin perinteinen, Fight Clubista tuttu jekku, eli Rocket, Amber ja Blondie eivät edes olleet olemassa siinä muodossa kuin Babydoll ja Sweet Pea kuvittelivat (vaikkakin sairaalassa saaattoi olla samannäköisiä potilaita mutta eivät siis välttämättä ottaneet osaa pakoon), vaan he kuvastivat ainoastaan heidän toiveitaan ja pelkojaan. Rocket oli heijastuma Baby Dollin pikkusiskosta, jota tämä ei pystynyt suojelemaan. Blondie oli epävarmuus paosta, jne.

Mikä tietysti heittää epäilyksen sillekin, miksi Baby Doll sairaalaan joutuu, jos tämäkin tarina on Sweet Pean kertomaa tai ymmärtämää. Mitä Sweet Pean pakoon tulee, onko sekään todellinen (alkuperäinen lopetus vihjaisi kyllä todellisuuteen, koska siinä Baby Doll on lobotomian jälkeen päänsä sisällä jumissa bordelli”todellisuudessa” eikä mielisairaalassa), tai onko edes Sweet Pea olemassa? Entä jos hänkin on olemassa vain Baby Dollin päässä, ja kaikki tapahtuukin Baby Dollin kuvitelmissa sillä hetkellä, kun lekurin piikki katkaisee hermoratoja? Vai pakeniko Sweet Pea, mutta Baby Doll kuvittelee paon detaljit, mikä tarkoittaisi että taistelutkin ovat Baby Dollin fantasiaa (mikä selittää pojan ja bussikuskin) eivätkä Sweet Pean, toisin kuin aiemmin väitin?

Epävarmuus ei ole vain epätoivoisen fanin tulkintaa vaan Snyderin haastatteluiden perusteella se on täysin tarkoituksellista. Jos tämä kaikki ei käy tarpeeksi selväksi, niin kiittäkää studiota joka halusi PG-13:n hinnalla millä hyvänsä. Tämän linkin takaa (ainakin tätä kirjoitettaessa) löytyy esimerkiksi Snyderin kertomana alkuperäinen lopetus. Paljon muutakin jäi kuulemma leikkaushuoneen lattialle, koska MPAA.

En edelleenkään ymmärrä niitä puheita leffan naisvihamielisyydestä. Kyllä, leffalla on traaginen loppu, eikä yltiösiirappinen Hollywood-loppu, ja siitä vain plussaa. Mutta paha saa silti palkkansa; ilman Baby Dollin lobotomiaa Bluen ja isäpuolen juonittelu ei olisi käynyt ilmi, ja Blue saisi edelleen jatkaa tahdottomien potilaiden hyväksikäyttöä. Ja mihin Baby Doll olisi paennut? Ilkeän isäpuolen luo? Herran jestas, pitäisikö ruutuun pamahtaa yliopiston naistutkija joka sitten selittäisi rautalangasta vääntäen, että seksuaalinen hyväksikäyttö voi jättää niin syvät ja ylitsepääsemättömät traumat, että vain täydellinen todellisuudesta irtaantuminen on ainoa pakokeino? (Melkoista naisvihamielisyyttä, vai mitä?) Siitähän koko hommassa on kyse, ja siksi Baby Doll henkisesti hyväksyy hänelle tehtävän lobotomian – koska hän ei kestä todellisuutta jossa hän olisi vahingossa ampunut sisarensa, antautunut kähmittäväksi pakoa yrittäessään ja (kaikella todennäköisyydellä) joutuisi isäpuolen sijasta Bluen hyväksikäyttämäksi ikuisiksi ajoiksi. Mutta samalla leffa muistuttaa, että pahimman jo tapahduttua ei pidä pelkästään alistua uhrin asemaan vaan tehdä jotain eteenpäin pääsemiseksi.

En ehkä onnistu täysin selkeästi sanomaan kaikkea mahdollista, mitä haluaisin sanoa, mutta haluan saada tämän blogikirjoituksen ulos ennen leffan ensi-iltaa jotta olisi edes yksi huutavan ääni korvessa oikaisemassa vääryyttä. Katsokaa tämä ajatuksella ennen kuin tuomitsette.

—

Loppuun taas perinteinen lässytys uskottavuudesta ja realismista. Kas kun lobotomiasta ei väistämättä seurannut elokuvan esittämällä tikulla silmään -metodilla vihanneksena olo vaan “onnistunut” tunne-elämän latistuminen ja välinpitämättömyys. Harhoja, pelkotiloja, masennusta, tai mitään muutakaan mielenterveydellistä ongelmaa tunnelohkojen osittainen eristäminen kognitiivisista toiminnoista ei tietenkään lakkauttanut, ainoastaan laimensi niiden vaikutusta (eli parantamatta mitään korvataan yksi, pahimmillaan väliaikainen oire toisella aiheuttamalla isolla riskillä peruuttamaton aivovaurio – nykyään ei yllättäen menisi enää läpi, mutta aikana jolloin jokaisella itseään kunnioittavalla valtiolla, Suomi mukaan lukien, oli vähintään pakkosterilointiohjelma, tämä oli “ihan jees”). Sen sijaan tämän puoskarointimetodin alkuvaiheen leikkauksissa, joissa porattiin kallo molemmilta sivuilta auki ja survottiin veistä sitä kautta sisään ilman sen kummempaa kokemusta tai tietämystä, kyllä useimmiten tulikin juureksia tulokseksi, mutta piikkimetodilla ehkä “enää” vain joka viidennellä, ja tästäkin suurin osa aiheutui aivoverenvuodosta tai aivokalvontulehduksesta, eli olisi ilmennyt viiveellä. Plus potilas pyrittiin tainnuttamaan sähköshokkilaitteella (joita tuohon aikaan löytyi joka pöpilästä) ennen toimenpidettä. Mutta Hollywood.

Battle: Los Angeles (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1217613/
Katastrofi, peukalo alas

Toistuvista uhkauksistaan huolimatta Roland Emmerich ei koskaan toteuttanut aina silloin tällöin puheenaiheeksi noussutta “ID4EVERiä”, eli jatko-osaa Independence Daylle ennen vetäytymistään katastrofielokuvagenrestä. Niinpä H.G. Wellsin muinaisesta Maailmojen sodasta inspiroituneeseen katastrofifiktioon jäi muiden toimijoiden täytettävissä oleva aukko, ja poislukien operoivan thetanin ihmeelliset seikkailut, ID4:n henkinen jatko-osa (tai muotitermeillä operoidaksemme, re-imagining) on täällä, vain 15 vuotta originaalin jälkeen.

Toisin kuin ID4, joka nolostutti vain hetkittäin ollen noin muutoin (etenkin pienessä hönössä nautittuna) sopivan pöhkö Boeingin Hornet-mainos ja Applen Mac-mainos (tai pikemminkin Windows-mainos: elokuvahan kuvasi täysin realistisesti, että kytkemällä Macin samaan verkkoon saa minkä tahansa tietojärjestelmän kaatumaan), tämä on silkka USA:n merijalkaväen rekrytointivideo. Koko pätkä on alusta loppuun samanlaista hellyttävää campia kuin kotoisen SA-INTinkin opetus- ja mainosvideot, aina käsikirjoitusta ja näyttelijätyötä myöten. Vain kertojanääni puuttuu.

Jossain olisi hälytyskellojen pitänyt soida, kun Michelle Rodriguezin jälleen kerran ruumiillistamansa ainoa roolihahmo on moniulotteisin ja ilmeikkäin kaikista. Aaron Eckhartilla onnistuu kuin ihmeen kaupalla pitämään ilmeensä tarvittavalla ummetusirvistyksellä ja miehen jämerät leukaperät riittäisivät yksinään päärooliin, mutta ymmärrän hyvin mitä hän tarkoitti sanoessaan haastatteluissa, että tämä oli “hauskin” elokuva jota hän oli ollut tekemässä: minullakin olisi ollut naurussa pidättelemistä kuvauspaikalla. Muu osa kööristä on unohdettavia kliseepahvikuvia, joiden kaatumisetkin noteeraa lähinnä vain siksi, että ne mainitaan; nimiä ei jaksa muistaa, koska ei välitä.

Juonesta on turha edes alkaa, koska sen loogisia aukkoja ei pysty järjellä käsittämään. Mihin alienit ahtavat miljardeja kuutiokilometreja polttoaineekseen tarvitsemaansa vettä niin että valtamerien pinta ehtii laskea havaittavissa määrin? Miksi ne edes valtaavat maa-alueita jos ne tarvitsevat vain vettä? Miten paljon kreationistit ovat maksaneet käsikirjoittajille jotta ovat saaneet filmiin “asiantuntijan” horisemaan itsetarkoituksellisesti jotta nestemäistä vettä on maailmankaikkeudessa vain Maapallukalla (nykytieteen valossa sitä löytyy Aurinkokunnassakin useammalla Jupiterin ja Saturnuksen kuulla)? Miten allut ovat tänne sitten edes tulleet jos niillä ei kerran ollut nestemäistä vettä? Miksi eteen työnnetyn tukikohdan tuhoutuminen vaikuttaisi ilmaiskuun, jonka kohdealue ja aikataulu on jo sovittu etukäteen? Millä ilveellä alienit hautaavat Kheopsin pyramidin kokoisen komentokeskuksen LA:n viemäreihin muutamassa tunnissa niin että siitä ei näy jälkeäkään? Miten muka vaurioitunut helikopteri ei jaksaisi nousta ylös jos kyydistä poistetaan seitsemän nurmiporaa varusteineen, kun se kuitenkin jaksaa pysyä vaakalennossa nykykuormallaan? Miksi täysin laatikon muotoisesta lasermaalinosoituslaitteesta, joka ampuu kirkkaassa päivänvalossa näkyviä tähtiensotamaisia punaisia lasersäteitä, lähtee johonkin johtava käsivarren paksuinen virtajohto, ja mihin aparaattia edes tarvitsee GPS-ohjattujen tykistöohjusten (joista tosin elokuvassa käytetään “Copperhead”-nimeä, mikä viittaisi laserohjattuun tykinammukseen) kohdistamisessa? Miksi pyramidin kokoinen komentokeskus pystyy kyllä kohoamaan maan sisästä omin voimin mutta tarvitsee tuhat kertaa pienempiä lennokkeja hinaamaan itseään?

Loogisesti tietysti vihollisella pitää olla jokin heikkous, no sehän on se että sydän on vähän enemmän oikealla kuin ihmisellä! Onneksi tämä ei haitannut vihollisia siinä vaiheessa kun niihin pumpattiin lipastolkulla kuteja tai tiputeltiin käsikranaatteja syliin, mutta ihmisten saatua selville tämän salaisuuden voidaankin lähteä rynnäkkööön reteästi pistoolilla yhden käden otteella ammuskellen.

Niin, ja se shakycam. Joka ikisessä otoksessa – niissäkin joissa ei tarvitsisi – kamera tärisee yhden otoksen aikana enemmän kuin tästä haukutussa Bourne-trilogiassa yhteensä. Lopputuloksena edes normaalista dialogista – toiminnasta puhumattakaan – on vaikea mahdoton saada mitään selvää, ja itse aloin teatterissa potea liikepahoinvoinnin oireita jo parinkymmenen minuutin kohdalla. Koska kaupungin raunioita peittää valtava pölypilvi, päästään efekteissä halvemmalla ja saadaan tapahtumat tuntumaan entistä sekavammilta. Haukutaan nyt vielä pällin näköiset biomekaanisiksi kai tarkoitetut alienit, joiden huipputekniikkaan kuuluu mm. panssarivaunu jonka ainoa miehistönjäsen istuu ulkopuolella ja rattaat ja releet pyörivät iloisesti näkyvillä (ollen silti lähes voittamaton kunnes käsikirjoitus toisin sanoo).

Lopetus lupaa jatko-osaa ja tekijät ovatkin puhuneet piljoonasta Battle: markkina-alue spin-offista. Kokooja meitä niiltä varjelkoon. Itse asiasssa tulee mieleen, että edes The Asylumin aiheesta tekemä mockbuster Battle of Los Angeles ei voisi olla enää huonompi.

—

Erikoiskiitos teatteriversion suomikääntäjälle, joka ei totuttuun tyyliin ole jaksanut edes wikistä sotilasarvojen käännöksiä (tai katsonut edes kauluslaattoja). Lance corporal (korpraali) ja corporal (alikersantti – tämä on tosin yleinen moka) kääntyvät tekstissä molemmat sujuvasti korpraaliksi, staff sergeant (ylikersantti) ja first sergeant (ylivääpeli) molemmat ylikersantiksi, second lieutenant (vänrikki) ja lieutenant (luutnantt) molemmat vänrikiksi, jne.

Masters of the Universe (1987)

http://www.imdb.com/title/tt0093507/
Lelumainos, peukalo osui silmään kasvoja kämmeniin lyötäessä

Lienee olemassa jonkinlainen Murphyn laki, jonka mukaan salama iskee aina kun sanoo, ettei se voi iskeä kahta kertaa samaan paikkaan. Ja aina kun luulee, ettei enää joudu uudestaan katsomaan Masters of the Universeä, seurueesta löytyy väistämättä joku, joka ei ole sitä nähnyt, mutta haluaa välttämättä näin tehdä. Kuudes kerta yhden ihmisiän aikana – näistä viisi vieläpä aikuisiällä noin viiden vuoden sisällä – alkaa olla jo lähellä mielenterveyden riskirajoja.

Kuten niin monet 80-luvun piirrossarjat, alkuperäinen Masters of the Universekin oli silkka ohjelma-ajan sekaan ujutettu lapsille suunnattu lelumainos. Joten loogisesti sen live-adaptaatioltakaan ei olisi voinut odottaa muuta. Sen sijaan olisi voinut odottaa, että elokuva olisi edes hieman paremmin suuniteltu ja toteutettu. Tietysti tässä vaiheessa homma alkoi toimia yhtä hyvin kuin Skeletorin suunnitelmat keskimäärin, sillä oikeudet nappasi legendaaristen halpistoimintatuottajien Menahem Golanin ja Yoram Globusin Cannon Films, tunnettu paremmin Chuck Norrisin luottotyönantajana ja länsimaisen ninjasploitaation uranuurtajana.

Halpastudion budjetti (vaikkakin oli suurin mitä Cannon Group oli ikinä käyttänyt) ei luonnollisesti riittänyt täysimittaiseen efektielokuvaan. Niinpä noin varttitunnin jälkeen loppuu sekä efektipajalle että käsikirjoittajille maksaminen, sankarien ja pahiksien tupsahtaessa nykyajan Maapallolle. (Jokainen voinee arvata onko tämä hyvä vai paha asia, tosin Galactica: 1980:n nähneet saattavat saada arvauskisassa epäreilun etumatkan.) Samalla tapahtumista katoaa se vähäinenkin logiikka ja järjellisyys, mikä niillä tässä asti on ollut. Säveltäjäkin lienee ollut töissä urakkapalkalla, sillä soundtrackilla kopioidaan surutta Teräsmies-elokuvan ja Imperiumin vastaiskun teemoja. Tämä kaikki korreloi mainiosti siihen, että budjetin kasvattaminen (ja leffassa paluu Eterniaan) onnistui vasta pitkän väännön jälkeen, ja senkin jälkeen kesken kaiken yllättänyt Cannon Filmsin selvitystila meinasi lopulta estää koko leffan valmistumisen, kunnes yhden päivän pikakuvauksissa saatiin lopetus viimein purkkiin. Maailma tosin ei välttämättä olisi menettänyt mitään, vaikkei näin olisi käynytkään.

Koska lelumainoksesta on kyse, niin ruutuun marssitetaan uutta kööriä (leluja), mutta samalla monet keskeiset hahmot leluista/piirrossarjasta sivuutetaan tylysti (se budjetti). Skeletorin mustaan nahkaan pukeutuneita stormtroopereita, joiden kypärästä ei edelleenkään näe ulos, ei valitettavasti koskaan nähty leluina, nimetyt isommat pahikset sentään kyllä. Joukot tuovat kyllä puvustukseltaan ja kypärämuotoilultaan ihastuttavan erehdyttävästi mieleen SS:n miehet mustissa, lieneekö olemassa jokin luonnonlaki joka redusoi kaiken fiktion viittaamaan Kolmanteen valtakuntaan (tästä lisää myöhemmin)? Mitä ilmeisimmin ikärajan kohoamisen pelossa sekä Teelan että Evil-Lynin kostyymiä on sensuroitu noin sata kertaa peittävämmäksi kuin leluissa, mikä detalji häiritsi jo pikkupoikana. Ja on tainnut mennä myös universumit sekaisin tekijöiltä, kun Skeletor manaa avukseen leluina tai piirrossarjassa koskaan näkemättömät “Air Centurion” -joukot, vai oliko Mattelilla aikomus dumpata varastoon jääneet Galactica-figutkin tämän varjolla? Sentään harvoja järkeviä muutoksia sarjaan on jättää pois He-Manin arkiego, prinssi Adam, koska toisin kuin normisupersankareilla, He-Manilla ei ole trikoomaskia tai edes Clark Kentin silmälaseja identiteettiään suojaamassa, vaan “muodonmuutos” (jonka jälkeen kukaan ei tunnista) käsittää ainoastaan vaatteiden vähentämisen.

Mutta sitten törmätään elokuvan kummallisimpaan keksintöön. Toki oli selvää, että lentävä Orko-velho oli budjetin ulkopuolella, eli hahmo oli pakko pudottaa pois tai korvata. Mutta tuottajat huomioiden on vähän yllättävää, että tilalle keksitty Gwildor-kääpiö on kuin Julius Streicherin Der Giftpilzistä karannut: kyömynenäinen, ahne, kaksinaamainen, ja syyllinen Valtakunnan luhistumiseen. Jokikinen kohtaus missä kääppä esiintyy, vain vahvistaa illuusiota: jalokivikoristeltu avain, mustapukuiset miehet potkimassa tämän ovea sisään… lieneekö tämä sitä kuuluisaa juutalaista itseironiaa?

Ottaen huomioon, että elokuvan pääosassa heiluu Dolph Lundgren, ei liene yllätys, ettei ohjaaja ole edes yrittänyt kannustaa muita näyttelemään. Onnekseen tunnistamattomana Skeletorin pääkallomaskin (johon on maalattu nenänreiät) takana Frank Langella tosin innostuu oma-aloitteisesti (käsikirjoitti omat, ihastuttavan kornit repliikkinsä) riehumaan oopperapahiksen elkein harvinaisen hykerryttävästi. James Tolkan esittää taas kerran ainoaa rooliaan (vrt. WarGames, Top Gun, Paluu tulevaisuuteen -trilogia) mutta tekee sen sentään hyvin. Mutta kenekään tunnistettavissa olevan näyttelijän ura ei tainnut selvitä tästä katastrofista, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tosin epäilen, että Courteney Cox ei ole sittemmin viitsinyt mainita tätä CV:ssään…

Hämmentävänä yksityiskohtana Skeletorin kätyrien rynnätessä lukion voimistelusaliin tulee äkkiä mieleen, että mistäs leffasta ne Lordin möröt onkaan oikein kopioitukaan? Nelikon yhdennäköisyys kun on ilmeinen, plus miljöökin tuo erehdyttävästi mieleen Hard Rock Hallelujan videon…

Jos selvisit hengissä 80-luvulta, ja onnistuit välttämään tämän kuin ihmeen kaupalla, niin velvollisuutesi on jakaa tuskamme katsomalla tämä. Jos puolestaan näit tämän mutta mielikuvasi ovat kaihoisan nostalgisia, niin siinäkin tapauksessa velvollisuutesi on tuhota lapsuusmuistosi.

—

Jo aiemminhan on ollut tiedossa, että jatko-osan peruuduttua siihen, ettei Cannonin konkurssipesällä ollut enää varaa maksaa lisenssistä, se muuttui kökköohjaaja Albert Pyunin osaavissa käsissä Van Damme -potkinnaksi Cyborg. Sen sijaan, harvempi on kuullut, että jatko-osan alkuperäisenä ideana olisi ollut, että lopputekstien jälkeen (kera replan “I’ll be back!”) henkiin pompannut Skeletor palaakin Maapallukalle naamioituneena pahaksi teollisuuspampuksi Aaron Darkiksi tavoitteenaan pistää mokoma primitiivinen maailma ojennukseen, ja He-Man joutuu soluttautumaan jenkkifutisjoukkueen pelinrakentajaksi estääkseen tämän suunnitelmat, mutta ei ehdi ennen kuin Maa on jo sangen heikossa hapessa ja—

Anteeksi, sosiaalinen käyttöliittymäni kaatui kirjoittaessani tuota.

Mitä aina niin muodikkaisiin rebootteihin tulee, niin jonkun aikaa oli tekeillä tästäkin sellainen, nimellä Grayskull: Masters of the Universe. Lukemani, nettiin vuotanut versio kässäristä oli itkettävän sekava kokoelma kuluneimpia scifi- ja fantasiakliseitä, joissa (suurin) osa kohtauksista on varastettu sellaisenaan mm. Tähtien Sodasta, Predatorista, Terminatorista, Fifth Elementistä, Sormustarusta, jne. Ja ottaen huomioon, että kyseessä olisi ollut “origins movie”, porukkaa (jota tosin on piljoona kertaa enemmän kuin kasarileffasssa) laitetaan kylmäksi siihen tahtiin että heikompia hirvittää – tosin dramaturgian kannalta tämä ei olisi välttämättä ollut huono juttu, ja oli ongelmista pienin takkuilevan juonenkuljetuksen, hönön dialogin, ja puoli leffaa vievän lopputaistelun rinnalla. Ilmeisesti projektin päädyttä Warnerilta Sonylle joku sentään ymmärsi lukemansa ja veti maton projektin alta, mutta kun projekti taas kiskottiin vuosi sitten henkiin, vaihdettiin sentään käsikirjoittajia – Predatorsista vastuussa olleisiin Finch/Litvak-duoon. Suo siellä, vetelä täällä.

Odinotshnoje plavanije (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089721/
Toiminta, peukalo upotetaan

Voi Internetin ihmemaata. Pelkästään kaverin epämääräisen kuvauksen perusteella (“neuvostoliittolainen kasariäksön jossa punalaivaston merijalkaväki estää kolmannen maailmansodan”) onnistuu hetkessä löytämään katsottavaksi seuraavaan videoiltaan melkein minkä tahansa koskaan julkaistun teoksen. Eri asia sitten, onko tämä hyvä vai paha juttu.

Perehdyttyäni saatavilla olevaan lähdemateriaaliin “Iskuryhmästä” – IMDB:n kommentit, Wikipedia-sivu (etenkin sen venäjänkielinen versio automaattikääntäjän läpi ajettuna) ja Elonetin ja FIx-gallerian sivut – olen saanut sen käsityksen, että neuvostomittapuulla tämä on ollut oikein ison budjetin elokuva jonka eteen on nähty poikkeuksellisen paljon vaivaa; englanninkielistä dubbaustakin on ollut tekemässä useampi ääninäyttelijä ja ulkokuvauksia on käyty tekemässä ihan Kuubassa asti. Kokemus oli kuitenkin näilläkin premisseillä sen verran karmaiseva, että ehkä en välitä nähdä niitä pienen budjetin teoksia…

Tai siis, ei se budjettikaan pahin ongelma ole. Aluksi voisi aloittaa siitä, että käsikirjoituksessa ei ole logiikan häivää: hyvänä esimerkkinä toimikoon se, että salaisen tukikohdan komentajaksi määrätty psykoottinen Vietnam-veteraani saa päähänsä “kaapata” tukikohdan itselleen (jonka komentaja jo on), ja “varastaa” siellä olevan ydinkärjen (joka jostain syystä pitää ottaa irti ohjuksesta että sen voi laittaa takaisin siihen… argh). Miksi CIA:n salaisessa tukikohdassa on joka paikassa valtavia “U.S. Air Force” -logoja, tai miksi komentajan pitäisi ammuttaa random-alaisiaan vaikka nämä muutenkin tottelevat häntä, tai miksi tämän oikea käsi on pukeutuneena suojapukuun ennen kaappausta muttei suinkaan ydinkärkivarastoon tunkeuduttaessa onkin sitten jo hankalampi selittää.

Elokuva on muutenkin täynnä klaffivirheitä ja epäjatkuvuuksia, välillä kuvaan eksyy kakkoskameran miehistö, ilmakuvauksissa näkyy vahingossa kuvaushelikopterin ikkunanpokat, ja sillai. Kliseitä viljellään enemmän kuin on sallittua, näyttelijätyö sopisi ehkä ammattinäyttelijöiden puutetta potevaan kesäteatteriin, ja siinä missä kasariäksön on puhdasta propagandaa tämä kuva nokittaa koko rahalla ja yrittää änkeä jokaiseen kohtaukseen jonkin moraalisen opetuksen, kuten että imperialistien asevoimat ovat kaikki juoppoja. Pisteenä i:n päälle musiikki ei oikein missään vaiheessa tunnu olevan synkassa itse elokuvan tapahtumiin. Salaliittoteorioihin uskova alkaisi tässä vaiheessa rakentaa hypoteesia, että ohjaajaksi listattu Mihail Tumanishvili on itse asiassa legendaarisen Visa Mäkisen taiteilijanimi. Jossain vaiheessa alkaa myös epäilyttää, onko tämä ollut ensimmäisiä sissimarkkinointikampanjoita rautaesiripun tuolla puolen, sillä länsimaisia olut- ja virvoitusjuomatölkkejä esitellään sen verran itsetarkoituksellisesti.

Ja lupaan olla tämän jälkeen enää ikinä valittamatta pienistä epätarkkuuksista lavastamisessa. Elokuvan “amerikkalaiset” kun heiluvat iloisesti 2. maailmancupista ylijääneiden Sturmgewehr 44:ien ja Bren-pikakiväärien kanssa. Runsaasta stock footagen käytöstä huolimatta amerikkalaista sukellusvenettä esittää venäläisen Foxtrot-luokan sukellusveneen pienoismalli, amerikkalaiset ohjusveneet (joita USA:n laivastolla ei edes ole) ovat niinikään venäläisiä Osa-luokan kippoja, jne. Lieneekö käännöstoimiston moka vaiko jo alkuteoksen ongelma, mutta jenkkiylikersantilla on vääpelin natsat ja peräkkäisissä dialogeissa sama laiva on vuoroin fregatti, hävittäjä, risteilijä tai taistelulaiva. Elokuvan efektiotokset puolestaan ovat lähinnä hellyttäviä, siis olettaen jopa mihin 80-luvun neuvostoelokuvassakin olisi pystytty. “Vaikuttavin” lienee valtava, selvästi paperinen “näyttötaulu” jonka takana vilkutellaan ledivaloja. Onneksi paperinäyttöön on jo valmiiksi merkatttu ledeillä harhaan menevän ohjuksen oikea ja väärä lentorata…

Iskuryhmä on kökköydestään huolimatta kuitenkin hypnoottista katsottavaa, mutta sitä katsoessa joka minuutin todella tuntee. Ei amatööreille, eikä selvin päin katsottavaksi.

Scott Pilgrim vs. the World (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0446029/
Komedia, nintendiitistä kärsivä peukalo ylös

Ei pitäisi näköjään lyödä kantojaan lukkoon liian aikaisin. Menin jo julistamaan The Other Guysin vuoden hauskimmaksi komediaksi, ennen kuin olin nähnyt tämän. Virheliike, mutta onneksi oli vielä elämiä jäljellä.

Jo elokuvan alussa, kun pikselöity Universalin logo pyörähtää ruudulle kuusnelospulputuksen säestämänä, tietää, että edessä ei voi olla muuta kuin silkkaa Voittoa, Oikeutta ja Parhautta. Elokuva on kuin tehty meille kasibittiaikakauden lapsille, varsinainen nörttikulttuurin korkea veisu. Leffa vilisee niin paljon viittauksia sinne tänne, että katsoja suorastaan tikahtuu. Tietysti retrosetä suhtautuu moniin juttuihin vielä isommalla nostalgialla kuin nuoriso, jolta saattaa sitä paitsi mennä osa jutuista kokonaan ohi; itse repesin totaalisesti modeemin kättelyäänen käyttöön kirosanoja piippaamassa. Niin, ja se musiikki. Kun kasibittipörinä tavoittaa korvat, siirtyy tietoisuus jonnekin toiselle tasolle. Ihan sama mitä rokkia ne on siinä välillä soittavinaan (tai siis soittavat oikeasti, kerrankin näyttelijät tekevät töitä palkkansa eteen).

Vaikkei hengittäisikään chiptuneja ja harrastaisi emulaattoreita, on leffa siitä huolimatta järjettömän hauska, kiitos hypernopean dialogin ja äkkiväärän asenteen. Vatsalihakset kasvavat tehokkaammin kuin Ostoskanavan ihmelaitteilla konsanaan, koska vitsejä tulee siihen tahtiin ettei edelliselle ehdi lakkaa nauramasta ennen seuraavaa. Itseironisessti leffa tekee pilaa romanttisista komedioista ollen itse tyylipuhdas sellainen, mutta myös muualle suuntautuvia piikkejä on runsaanlaisesti, etenkin musiikkibisnekseen. Häkellyttävästi päähenkilön taistelukohtauksissa seitsemää pahaa exää vastaan näkee hetkittäin jopa parempaa mättöä kuin monissa nykyisissä muka-taistelulajipätkissä, mutta mikään muu ei luonnollisesti kelpaisikaan meille jotka kasvoimme ninjaleffojen keskellä.

Sääli vain että elokuva oli ilmeisesti liian vaikea bulkkirahvaan ymmärrettäväksi ja floppasi teatterikierroksella. Mutta tällä jos millä on vielä potentiaalia nousta kulttileffaksi kotikatsomoissa.

Prepare to die, obviously!

Nude Nuns with Big Guns (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1352388/
Eksploitaatio, peukalo alas

Elokuva, jolla on tällainen nimi ei voi olla huono, eihän? Etenkin kun koko nunsploitaatiogenrekin on ollut kuolleena jo 30 vuotta? Ja koska tämä on tehty studiosysteemin ulkopuolella niin otsikkokaan ei tällä kertaa ehkä olisi harhaanjohtava?

Äh, ketä minä oikein yritän huijata. Tämä on ihan liiankin aidonoloinen 70-lukuhenkinen eksploitaatio, joka näkyy muun muassa siinä että Eläkeläisten sanoin “ihmiset on rumia ja haisee pahalta”, mikä on tietysti vähän ongelmallista jos leffaa yritetään myydä alastomuudella. No, parissa kohtauksessa silmiä ei särje, mutta noin muuten kaipaisi kyllä undo-toimintoa. Eksploitaation standardeillakin tarina, käsikirjoitus ja toiminnan rytmitys on täysin ala-arvoista, vaikkei näiden pitäisi olla budjetista kiinni, ja jaksan maailman tappiin asti pelata Nato Commando -kortin paitsi näiden niin myös tehosteiden osalta: ei pidä tehdä veristä kostoleffaa jos ei osata läträtä. Valaistuksesta, lavastuksesta jne. en jaksa edes alkaa, ja sen kuvankäsittelyyn kuluneen ajan ja rahankin olisi voinut käyttää paremmin jossain muualla. Osittain epäilen, että ulkoasusta on tarkoituksella tehty mahdollisimman nuhjuinen, mutta kun moinen ei enää nykyaikana toimi (vaikkei nyt miljoonabudjetteihin mentäisikään).

Eikä elokuva lopulta osaa edes päättää, ollako vakavasti otettava vaiko itseironinen: täysin kreisi perusasetelma ja ylilyödyt hahmot viittaisivat jälkimmäiseen, useampikin sangen ei-humoristinen ja ei-viihdyttävä törkyilykohtaus edelliseen. Amerikkalaisen sensuurijärjestelmän kaksinaismoralistisuuden satirisointikin onnistui Teethissä kilometrin verran paremmin ja hienovaraisemmin, tämän pätkän kontribuointi keskusteluun on jotta irtiammuttua pippeliä voidaan heilutella minuuttitolkulla ja vaikka zoomata siihen, mutta näkymät lemmentunneliin pitää blokata kuvan etualalle strategisesti sijoitetulla esineellä. Ei, minä en naura.

Sinällään sääli, jos tämän rainan perusidea yhdistettäisiin Bitch Slapin tuotantoarvoihin (voisin silloin jopa hyväksyä tiukemman sensuurin), voitaisiin puhua jokseenkin täydellisestä kokonaisapteekista. Nykymuodossaan tästä irtoaa parit naurahdukset – lähinnä katolisen kirkon kustannuksella – mutta muuten on lähinnä masentavaa ajanhukkaa. No, yksi hyvä puolikin tämän katsomisessa oli: Machetea arvostaa tämän jälkeen aivan uusin silmin.

Svinalängorna (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1437366/
Draama, peukalo fiilispohjalta alas

Ehdin jo melkein naureskella ennen elokuvan näkemistä, että onpa kääntäjä suorittanut nohevasti ja spoilannut loppuratkaisun jo otsikossa. Näin ei sitten ollutkaan, elokuva kun ei sinällään sisällä minkäänlaista “sovintoa”, se ei vapauta millään lailla tai tarjoa minkäänlaista “ratkaisua” (no tietystä näkökulmasta tarjoaa, mutta en nyt jaksa spoilata sitäkin). Siitä jää vain huono fiilis, mikä lienee ollut tarkoituskin koska vinksahtaneen alkoholiperhehelvetin kuvaus ihQonnellisella lopetuksella olisi niin todellisuudesta vieraantunutta, että moisee kykenisi vain Hollywood. Tästä näkökulmasta “Sikalat” olisi ollut paljon osuvampi (millä nimellä se alkuperäinen kirjakin – muuta siitä en sitten tiedäkään – on käännetty, derp).

Elokuvan parhaat puolet ovat sen epäkonventionaalinen rakenne ja kauttaaltaan vahva näyttelyn taso. Noomi Rapacen roolityöskentely on edelleen hypnoottista, mutta pelottaa vain että kohta häntä aletaan typecastaamaan, ei vain Hollywoodissa vaan myös täällä peräpohjolassa, pelkästään omituisia ja/tai traumatisoituneita hahmoja esittämään. Huvittaa myös jo pelkkänä ajatuksena, miten elokuvaa jossa puhutaan suomea ja ruotsia sekaisin ruvetaan dubbaamaan moista barbarismia harrastavissa maissa…

Mutta siinä missä elokuvan vahvuus on että se ei tarjoa minkäänlaista katharsista, se on myös sen heikkous. Sekä nykyajassa toimivassa kehyskertomuksessa että väliin sirotelluissa takaumissa puuttuu jotenkin se draaman kaari, joka jaksaisi kantaa koko elokuvaa. Asioita tapahtuu koko ajan, mutta niille ei tunnu löytyvän selitystä, eivätkä siirtymät takaumien ja nykyhetkenkään välilläkään aina tunnu luontevilta. Ehkä näin on tarkoituksella, ehkä tarkoitus onkin vain ollut olla naturalistinen kuvaus ongelmaperheen arjesta siten kuin lapsi sen muistaisi, mutta sekään ei selitä nykyhetkessä tapahtuvien kohtausten hajanaisuutta, ja lopputuloksena olo on joka tapauksessa koko ajan vähän saman tuntuinen kuin jos katsoisi ala-asteelaisille suunnattua “Miksi Jeppe juo” -opetuselokuvaa, sillä erotuksella ettei katsojalle koskaan kerrota, miksi Jeppe juo.

Jos olisin epäluuloinen (pois se minusta), saattaisin jopa kuvitella, että elokuva on jonkinlaista kansankodin itseruoskintaa näihin päiviin jatkuneen yksisilmäisen vähemmistöpolitiikkansa ja gettouttavan maahanmuuttopolitiikkansa nurjista puolista, mutta koska kaikki tietävät että kaikki finnet faktisesti ovat yksinkertaista mutta väkivaltaista väkeä joka on persoa viinalle, niin kukaan ei voi ärähtää “rassismi”, eli siinä tarkoituksessa kirja olisi tullut kuin tilaustyönä.

Ero ruotsalaisessa ja suomalaisessa maailmankatsomuksessa muuten kiteytyy hupaisasti yhteen kohtaukseen: kun kohmeloinen finnjävel kompuroi verkkopaidassaan ja kalsareissaan ylös omien eritteidensä peitossa, se on ruotsalaisista vastenmielinen ilmiö, mutta suomalaisista niin hauska että siitä saadaan aikaan 30 vuotta jatkunut, 20 elokuvaa poikinut franchise.

The Adjustment Bureau (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1385826/
Scifi, peukalo kohosi sattumalta nipin napin ylös

Hollywoodin suhde kohta 30 vuotta sitten edesmenneen tieteiskirjailija Philip K. Dickin tuotantoon on vähän kuin pikkulintuja jahtaavalla kissalla: kun se saa saaliinsa kiinni, se ei oikein tiedä, mitä sillä tekisi. Sen jälkeen kun Blade Runner (joka, ironista kyllä, on edelleen melkeinpä uskollisin Dick-tulkinta A Scanner Darklya lukuunottamatta) muodostui moderniksi klassikoksi, studiot ovat hamstranneet oikeuksia miehen tarinoihin. Mutta koska kirjallisesti lahjakkaan Dickin teksti, jossa tämä usein projisoi omia vainoharhojaan ja lääkeriippuvuttaan dystooppiseen tulevaisuuteen, on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja helppotajuista, joutuu onneton käsikirjoittaja sitten vaikean valinnan eteen: noudattaako alkutekstiä toki sopivasti soveltaen, vaiko napata pelkkä perusidea ja sitten säveltää jotain perinteistä Hollywood-systeemiä siihen päälle? Vähemmän yllättäen vaaka (tai olan yli yskähtelevä tuottaja) kallistuu usein jälkimäisen puolelle – niin kuin tässäkin.

Tällä kertaa tähtimankelin lävitse vaan ei ole oltu vetämässä edes kokonaista romaania vaan pelkkä novelli, josta ei ole kyllä pahemmin jäljellä muuta kuin idea “valvontavirastosta” noudattamassa “pomon” ohjeita manipuloidessaan maailman ja ihmisten kohtaloita. Sikäli on hauska visuaalinen gägi että 50-luvulla kirjoitetun novellin hengessä viraston valkokangasversio pukeutuu 50-lukulaisittain, mutta sitä onkin jo hankalampi selittää miksi useampikin vain elokuvassa esiintyvä juonenkäänne on sellainen, että se toimisi kyllä 50-luvulla mutta ei enää 2010-luvulla. Samaten, vaikka novelli on pohjimmiltaan abrahamilaisten uskontojen kritiikkiä (tai ainakin tarkoitettu herättämään ajatuksia), niin elokuva jättää tämän kortin kyllä pelaamatta loppuun asti. Mikä ei toki ison studion tähtikastatussa teoksesssa yllätä pätkääkään, oikeastaan on ihme että edes tämän verran uskalletaan tökkiä raamattuvyöhykettä simmuun.

Kaiken nitkutuksen jälkeenkin on todettava, että ei elokuvassa mitään varsinaista vikaa ole, kyllä sitä katsoessa viihtyi. Juoni on kuitenkin keskivertoa nokkelampi, ja absurdit tapahtumat aiheuttavat sopivasti nauruntyrskähdyksiä. Elokuvaa on koetettu myös pohjustaa enemmän pariskuntaystävälliseksi lisäämällä siihen (originaaliin yllättäen kuulumaton) romanssi, jopa ihan keskeiseksi juoneksi muttei kuitenkaan niin keskeiseksi että tämä olisi mitään romkom-siirappia. Lisäyksellä on sekin hyvä puoli että valkokankaalla viipyy huomattavan pitkään Emily Blunt, joka oli myös Pradan parasta antia (ja lisäksi hänen esittämänsä vakihahmo oli jo siinä piljoona kertaa luontevampi ja pliihottavampi kuin Anne Hathawayn ärsyttävä vakihahmo).

Keskivertoa parempi Dick-filmatisointi siis. Blade Runnerista (jolle puuhataan tarpeetonta jatkoa) ja iki-ihanasta Total Recallista (josta on ensi vuonna tulossa tarpeeton uusioversio) jäädään kuitenkin aika reippaasti.