Grindhouse (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0462322/
http://www.imdb.com/title/tt1028528/ (Death Proof)
http://www.imdb.com/title/tt1077258/ (Planet Terror)
Slasher/kaahailu, peukalot ylös; Zombieläträys, peukalot ylös

Elokuva (katsoin jaksot teatterissa peräjälkeen, muuta ratkaisua kuin back-to-back ei tämän teoksen suhteen tueta) palauttaa uskon elokuvantekoon, sekä on virkistävä tuulahdus ajalta, jolloin ei laskemoitu niin kuin nyt. Tai no, olihan sekin laskelmointia, että mietittiin, jotta “tissit myy, natsit myy, autotakaa-ajot myy, kung-fu myy, eiköhän tungeta ne kaikki samaan elokuvaan”. Nykyään taas laskelmoidaan siten, että pyritään tekemään hajuton, mauton, väritön, ketään ärsyttämätön tasapaksu tuote, jonka pitää otsa rypyssä pyrkiä (tuloksetta) olemaan vakavasti otettavaa kårkeakyldyyriä vaikka kyseessä olisikin yhdentekevä toimintapätkä. Mihin unohtui se pieni ja nykytuottajien mielestä mitätön seikka, että viihde-elokuvan pitäisi viihdyttää katsojaa?

Toisaalta, katsojaa tavallaan huijataan. Kyseessä on kuitenkin kahden tunnetun ohjaajan, jos ei ihan A-listan niin kohtalaisen tunnetuilla näyttelijöillä kuitenkin, tekemä ison budjetin tribuutti, ei pienen nyrkkipajan kengännauhabudjetilla tehty aito B-elokuva. Ehkä hyvä niinkin, sillä nyt mutasarjan leffojen heikkoudet ovat poissa ja kaikki hyvät puolet tallella. (Mitä nyt miespuolinen testiyleisö tosin kaipasi enemmän eksploitaatioaikojen paljasta pintaa, mutta ehkä sitten siinä Werewolf Women of the SS:ssä… Kieli ulkona)

Death Proof

Leffa pärähtää käyntiin aika hiljaisesti. Normaali tarantinolainen dialogi ja postmodernit viittaukset alkaisivat vähän ajan kuluttua tuntua puuduttavilta, mutta surrealistiset tempaukset (ja itsetarkoituksellisesti esiteltävät sääret) pitävät mielenkiinnon yllä. Sitten elokuva herääkin henkiin, kun Kurt Russelin käsittämättömän mainiosti esittämä Stuntman Mike saapuu paikalle väijymään slasher-kliseisiä tyhjäpääbimboja. Stuntman Mike on myös virkistävän vanhanaikainen psykotappaja. Nykyäänhän pitää yleisö saattaa tuntemaan säälinsekaista sympatiaa paatuneintakin massamurhaajaa kohtaan kertomalla, kuinka häntä kiusattiin pienenä ja lelu on edelleen patterin välissä. (Jos näin onkin Miken kohdalla, sitä ei onneksi ainakaan kerrota.) Mike tappaa yksinkertaisesti siksi, että se on hänestä kivaa. Tehostettuna mielipuolisella virnuilulla. En myöskään olisi uskonut, miten paljon yhdestä autokolaristakin saa irti (pun intended), mutta niin vain se on että kuvakulmia vaihtelemalla ja toistamalla ja kronologiaa rikkomalla saa tästäkin uudenlaisen tulkinnan.

Puolessavälissä tyyli luontevasti muuttuu slasherista takaa-ajoleffaksi. DP:n (öhö öhö) jälkipuolisko on jo huomattavasti vauhdikkaampaa menoa. Dialogiosuus on lyhyempi, nasevampi, ja ennen kaikkea, toimintaa on enemmän. Leffan kruunaa, ja sen olemassaolon oikeuttaa, yksi elokuvahistorian pisimpiä (tosin alkuperäistä Gone in 60 Secondsia ei olla vielä lähelläkään) ja jännittävimpiä takaa-ajoja. Kun isolohko-V8 alkaa mylvien julistaa sanaa ja vanhan koulun pelti taipuu rutisten, ollaan perusarvojen äärellä, eikä mies voi muuta kuin nöyrtyä ja antautua vauhdin hurmaan.

Hupaisin viittaus vanhoihin elokuviin on se, että stuntnäyttelijä Zoë Bell esittää samannimistä stuntnäyttelijää, tehden itse omat stunttinsa. Rajatulla budjetilla kun ei raha aikanaan riittänyt sekä stuntteihin että näyttelijöihin, niin stuntitkin saivat väkisinkin puherooleja…

Jotain miinusta pitää aina antaa. No iso Q on unohtanut, että “Eleanor” ei ollut normi-Mustang, vaan Mustangin halpamalli “Mach 1”. Jälkipuoliskon keltainen Mustang on nääs niin selvä viittaus, että tämä jää pikkaisen harmittamaan.

Planet Terror

Rodriguez kertoo kirjoittaneensa leffan jo 1998. Tästä johtuen se ei iske samalla miljoonalla voltilla kuin olisi tuolloin iskenyt – väliin kun on ehtinyt oikea zombie-renessanssi ja nyt meillä on Resident Evilit, House of the Dead, Dawn of the Deadin remake, Land of the Dead, 28 Days (ja 28 Weeks) Later ja niin pois päin.

Mutinat sikseen, PT on kuitenkin tanakka paketti joka iskee kuitenkin kuin 999 999 volttia. Tarpeeton “vakava” aines, yhteiskuntakritiikki sun muut on tungettu romukoppaan ja tilalla on estoton läträys, joka tuo mieleen Braindeadin ja Army of Darknessin kaltaiset splatterkomediaklassikot. Kuka kaipaa ruohonleikkuria kun zombeja voi teloa helikopterin lavoilla? Kurkipotkijat menköön kotiinsa, tosimiehet viipaloivat lihaa kahdella perhosveitsellä. Jos pään räjäyttäminen kappaleiksi ei tunnu enää missään, niin entäs aivojen kaapiminen kallon sisältä? Yhdistettynä kajahtaneisiin henkilöhahmoihin ja pikimustaan huumoriin lopputulos on käsittämättömän viihdyttävä, ja samalla zombie-elokuvan parhaimmistoa.

Varsinaisesti PT ei tuo genreen mitään uutta, mutta enpä nyt kyllä keksikään, mitä “uutuutta” olisi kaivannut. Kai se yksi ylipitkä kuolinkohtauskin kuuluu genreen, mutta sen olisi kyllä voinut keksiä poiskin. Sitä paitsi, tässä pätkässä on paras alkutekstijakso sitten Barb Wiren (jolle kyllä jäädään rinnanmitalla) Kieli ulkona

Summa Summarum

En muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa elokuvissa. Kunhan sitten muistetaan, ettei olla menossa katsomaan mitään Kolme väriä -trilogiaa, vaan matalaotsaista viihdettä.

Loppurutkutus II: Loppurutkutuksen pojan koston paluu

Koska ahneet tuottaja-Weinsteinit haluavat maksimoida myös DVD-myynnin, on elokuvan jenkkiversiossa “väliajalla” esitettävistä olemassaolemattomien elokuvien trailereista vain yksi jäljellä tässä Pohjan perälle rantautuneessa kahtia jaetussa versiossa. Onneksi YouTube (joka ei nykyään edes riko lakia, heh) pelastaa Atlantin tämänkinpuolisen yleisön:

Werewolf Women of the SS

Don’t

Thanksgiving

Dogma (1999)

http://www.imdb.com/title/tt0120655/
Komedia, peukalo ylös

Kevin Smithin postmoderneista, itseensä ja Star Warsiin (muun populaarikulttuurin ohella) viittailevista komedioista tämä on eniten omaan mieleeni. Samalla se on myös Smithin elokuvista “suurelle yleisölle” helpoimmin avautuva, koska siinä on ihan oikea juonikin, sekä vitseistä suurimman osan ymmärtää ilman nörttitrivian laajaa oppimäärää. Kun Smith-elokuvien normaaliin New Jerseyn luuserien sekoiluun sotketaan kaksi langennutta enkeliä, näitä jahtaava arkkienkeli, kadonnut mustaihoinen 13. apostoli, naispuolinen Jumala ja potentiaalinen maailmanloppu, ei tulos voi olla muuta kuin kuoliaaksi naurattava. Pikkumiinus tosin siitä, että Silent Bob puhuu.

“She can rebuild you. She has the technology. She can make you better. Stronger. Faster.”

Transformers (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0418279/
Scifi/toiminta/jättirobottirymistely, robottipeukalo ylös

Mennessäni katsomaan tätä elokuvaa en ainakaan ollut etukäteen valmistautunut kehumaan sitä. Käsikirjoitus vuosi jo toista vuotta sitten nettiin, ja sen lukeminen sai aikaan äkillisen vastareaktion sekä halun kirjoittaa miljoona viestiä “Michael Bay ja Steven Spielberg raiskasivat lapsuusmuistoni”. Ihmetys oli suuri, kun useimmat elokuvan nähneet kehuivatkin sitä, mutten uskonut kunnes omin silmin näin. Kerrankin oli iloinen yllätys, että sanat paperilla eivät riitä aina kuvaamaan omakotitalon kokoista liikkuvaa kuvaa edes läheksikään

Aluksi varoituksen sana. Jos potentiaalinen katsoja on
a) militaria- tai erityisesti ilmailuharrastaja,
b) fanittanut pienenä Transformersia,
c) muuten vaan mechafriikki, tai peräti
d) Michael Bayn ohjaustyylin ystävä,
niin elokuva on mielenterveydelle vaarallista tajuntaa laajentavaa kamaa. Miksikö?

a) Koska USA:n asevoimat tykkäävät silkkaa propagandaa ohjaavasta Michael Baysta, hän on päässyt kuvaamaan asejärjestelmiä niin paljon, että CGI:hin tai pienoismalleihin tarvitsee turvautua vasta kun peltiä alkaa vääntymään. F-22 Raptor ja MV-22 Osprey pääsevät esittäytymään ensi kertaa aitoina asioina valkokankaalla arvolleen sopivasti, ja A-10 on aina yhtä söpö lentsikka. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta militariaharrastajalle varsinkin elokuvan alkupuoli on silkkaa pornoa.
b) No kun siinä on Transformersit ihka elävinä, Optimus Prime vieläpä alkuperäisellä ääninäyttelijällä. (Tosin 80-luvulla lapsuuttaan viettäneitä sapettaa se, että juonielementiksi on pitänyt ammentaa näitä uudempien aikojen kerettiläisiä ideoita. No, onneksi ei ole mitään samperin Beast Warsin mönkijöitä vielä tässä osassa.)
c) On äärimmäisen häiriinnyttävää kuvitella, miltä näyttäisi samantasoisilla efekteillä toteutettu Battletech-elokuva tai live-action versio Neon Genesis Evangelionista näyttäisi.
d) Kaikki Bayn tyyli- ja tehokeinot on ylikäytetty nupit kaakkoon -menetelmällä. Suuri osa elokuvasta on siis totaalisen paatoksellisen överiksi vedettyä laskelmointia, propagandaa ja pullistelua. Joka joko toimii tai sitten ei.

Pienen pieni pikkupiru tosin alkaa sitten nitkuttaa niistä ongelmista.

1) Produced by Steven Spielberg. Tästä on seurannut elokuvan alkupuolelle tarpeettoman paljon pikkulapsille suunnattua huumoria, joka sekin tuntuu olevan noin neljännesvuosisadan verran ajastaan jäljessä, kuten päähenkilöteinin jälkeenjääneet vanhemmat, Transformereitten piileskely heiltä puutarhassa, pienen soluttautujarobon slapstick-komiikka jne. Elokuvasta voisi huoletta leikata tätä tuskaannuttavan vaivaannuttavaa osuutta parikymmentä minuuttia, mikä myös parantaisi rytmitystä sekä tekisi leffasta paremmin kohderyhmälle soveltuvan – pikkulapset eivät leffaan kuitenkaan pääse, sen verran reipasta meno jo on, eli tämä on joka tapauksessa tarkoitettu nostalgisoijille teini-iästä ylöspäin. Sitäpaitsi, pikkulapsilta menee noin 90% elokuvasta joka tapauksessa täysin ohi.
Oletan kyllä, että DVD-version julkaisun jälkeen tästä ilmaantuu BitTorrent-verkkoihin useampikin “varttuneen väen” fanieditti, jossa nämä virheet on korjattu siinä määrin kuin materiaali antaa myöten.

2) “Origins movie”. Koska tämä on tarkoitettu sarjan aluksi (kahdelle jatko-osalle näytettiin vihreää valoa jo ennen maailmanensi-iltaa), niin toimintaan päästään kunnolla vasta leffan loppupuolella. Samaten, liikaa aikaa käytetään hahmojen esittelyyn. Yhdessä vaivaannuttavimmista kohtauksista Optimus Prime esittelee joukkonsa nimi ja tehtävä kerrallaan. Kyllä tämmöiset asiat pitäisi käydä ilmi toiminnan tai dialogin kautta. Paljon parempi olisi ollut aloittaa in medias res, keskeltä toimintaa, ja vain tarvittaessa dialogin tai lyhyitten takaumien avulla selostaa taustoja. Samaten, Transformereita on surkean vähän, muutama per puoli, kun niitä loppuja säästellään jatko-osiin. Kyllä niitä olisi pitänyt olla vaikka parikymmentä per puoli, olisi lopun taisteluihinkin tullut ihan eri lailla eeppistä mättömeininkiä.

3) Kiintiöafroamerikkalainen (tässä leffassa vieläpä monikossa) joka on aina joka hassu, lihava, tai molempia ja selviää aina hengissä. Miten minusta silti tuntuu, että tämä on “positiivisesta” kuvauksesta huolimatta ihan yhtä rasistista ja ihan yhtä jälkeenjäänyttä kuin sadan vuoden takainen “blackface”-huumori?

Muutama detalji pitää kuitenkin mainita sitten taas plussana:
I) 9/11-traumasta on viimein päästy eroon. Megatron ja Optimus Prime nimittäin lennähtävät kovin tutun oloisesti toimistopilvenpiirtäjän läpi.
II) Yksi Decepticoneista on naamioitunut xXx2:sta tutuksi äärimmilleen lisäaseistetuksi ja -varustelluksi M1 Abrams-tankiksi.
III) Sähkösahalla robojen kimppuun.
IV) Tuotesijoittelu on lyöty niin överiksi että se on jo itseironista. “But Nokia is from Finland!”
V) Loppupuolella yksi kohtaus rippaa niin suoraan Aliensia että pois alta.

Huomatkaa, minä en nitkuttanut realismista. Leikitään oletuksella, että ulkoavaruudesta tulleet tietoisuuden omaavat kerrostalon kokoiset lähes tuhoutumattomat loppumattomilla ammuksilla varustetut taistelurobotit jotka naamioituvat mm. henkilöautoksi on jo lähtökohtaisesti niin hönö idea että mitään yhteyttä realismiin ei edes kaipaa.

Summa summarum: puhtaana elokuvana tässä on parannettavaa, mutta kokemuksena se on silti uskomaton. Leffa kuuluu niihin, jotka kyllä kannattaa käydä katsomassa isolta kankaalta, isossakin plasmatelkassa tämä kyllä menettää osan tenhostaan. Tosin, mikäli varoituksen kohdat a)-d) tökkivät pahasti vastaan, niin sitten kannattaa jättää väliin.

The Octagon (1980)

http://www.imdb.com/title/tt0081259/
Toiminta/ninjailu, peukalo alas
Kalkkuna, peukalo ylös

Jos seuraavan arvostelun tyyli menee täysin yli ja ohi, niin klicka här. Plagiointisyytteiltä välttynen sillä, että ainakaan kirjoitushetkellä em. sivusto ei käsitellyt tätä filmiä…

The Octagon aka Octagon – hiljaiset tappajat

Julkaisuvuosi: 1980

Tagline:
CHUCK NORRISin SUURIN MENESTYS! (tätä lausetta variaatioineen Future Film käyttää suunnilleen jokaisen Chuckin kierrepotkuelokuvan Suomi-julkaisun kannessa)

Selitä elokuvan juoni oleellisin osin vähemmillä sanoilla, kuin mitä tässä virkkeessä on:
Idän riisikepeistä ei ole vastusta öljytyille rintakarvoille

Homoeroottisuus:
Chuck Norris -elokuvaan kuuluu erottamattomasti treenausmontaasi, jossa Chuck hiki virraten hakkaa intohimoisesti nyrkkeilysäkkiä öljytty karvainen ylävartalo paljaana. Luonnollisesti hänellä on pitkätukkainen sidekick, josta hän on mustasukkainen naisille, ja joka on ainoa kuka saa hänet toimimaan vaikka oman henkensä uhalla. Se, että hottis miljardööriperijätär tarjoaa epätoivoissaan itseään hänelle sormeaan nuollen saa hänet vain huorittelemaan tätä. Myöhemmin kun söpö avokaula-aukkoinen tummaverikkö, valitettuaan pitkään että Chuck kohtelee häntä kuin spitaalista, lähes raiskaa hänet (zoomaus tissien sijasta Chuckin rintakarvoihin), Chuck säilyttää seksuaali-identiteettinsä vain ajattelemalla, kuinka hänen velipuolensa treenatessaan ähkii ylävartalo paljaana. Luonnollisesti elokuva on täynnä kaksimielisiä repliikkejä. “My ass is still on fire after last night!” Puolet elokuvan henkilöistä kulkee lisäksi kireissä cowboy-vaatteissa ilman mitään juoneen tai tapahtumapaikkaan liittyvää syytä. Mainitsinko jo terroristien rekrytointiasemaa hoitavan bodatun, rintaperuukkisen kireäfarkkucowboyn ja hintahtavan valokuvaajan muodostaman kaksikon?

Ruumiitten lukumäärä:
Elokuva alkaa lupaavasti, kun introjaksoa seuraavassa ampumavälikohtauksessa kuolee neljä ihmistä niin että sianveri loiskuu. Tämän jälkeen joutuu odottamaan tunnin kohdalle lyhyttä ampumavälikohtausta, jossa oheisine tappeluineen ja salamurhineen kuolee noin kahdeksan ihmistä. Elokuvan viimeisen 15 minuutin aikana seuraa sentään reipas taistelujakso, joka nostaa ruudulla kuolevien lukumäärän keskinkertaiseen 34:ään, mutta sekin tulee vähän liian myöhään. Muutama lisää saattoi kuolla lopussa ninjaleiriä tuhoavissa räjähdyksissä, tai tyrmätyistä jollain saattoi olla niskat nurin – tuo luku sisältää vain “varmat tapaukset” (teräase tai luoti kriittiseen kohtaan, niskat nurin, vajoaa tajuttomana veden alle, jne.) Iso miinus siitä, että alussa annetaan ymmärtää, että verellä lotrattaisiin enemmänkin, mutta koko loppuelokuvassa on vähemmän verta kuin UltraVioletissä konsanaan.

Kekseliäs kuolintapa:
Ninja hyökkää Chuckin kimppuun vedestä. Chuck tekee kuperkeikan, nappaa ninjan pään jalkateriensä väliin ja lukitsee kädet reisillään, ja hukuttaa ninjan takaisin jorpakkoon.

Kuinka huono se oikein on?
Ennakkoaavistus (CHUCK NORRIS vastaan NINJAT!!!) tuntui fantastiselta. Ja sit mä… niin, mitä? Ilman pikakelausnappia 100-minuuttisen elokuvan aikana olisi nukahtanut useaan otteeseen. Liikaa aikaa kulutetaan väen vängällä väännettyyn juoneen ja “human interestiin”, vaikka kaikki hahmot ovatkin täysin epäuskottavia ja joko yli- tai alinäyteltyjä. Jotenkin mieleen tulee saman aikakauden porno, kun tekijät kuvittelivat että yleisö halusi katsoa oikeaa elokuvaa jossa oli juoni, draamaa, ja sisältöä vaikka “money shotin” takia sitä teatteriin oli oikeasti tultu. Tämäkin leffa olisi ollut äärettömän paljon parempi kun toimintaa olisi ollut 80 minuuttia ja juonta 20, eikä päinvastoin. Elokuvan musiikkikin kuulostaa siltä, että se tehtiin alunperin johonkin saman aikakauden poksupätkään. Kaikilla on lisäksi kamala 70-80-luvun taitteen tukka- ja viiksimuoti. Satunnaista hupia sentään irtoaa itämaisesta puujalkafilosofiasta (“Ruumis voi nukkua, mutta mieli ei koskaan nuku!”), sekä pääpahisten mulkoilusta ja ilveilystä ja pakkomielteestä kyhätä japanilaiskylä Väli-Amerikan viidakkoon (joka kyllä näyttää subarktiselta sekametsältä). Mainitsin kai, että NINJAT kulkevat koko ajan täydessä ninjatällingissä, eivätkä puhu koskaan? Niin, ja Chuck joko kuulee ääniä päässään, tai sitten hänen ajatuksiaan kuvataan järjettömästi kaiutetulla kuiskauksella, joka vastaa noin puolta elokuvan dialogista.

Paras oneliner:
Chuck Norris ei puhu. Chuck Norris tappaa. Nasevan vitsikkäitä tappamiseen yhdistettyjä onelinereitä ei ole, tai ei ainakaan jää mieleen. Ennen pääpahiksen, terroristeille ninjakoulutusta myyvän velipuolensa, surmaamista kaksintaistelussa, hän tuhertaa itkunsekaisesti “Now you will not be able to torment me anymore!”.

Typerä poliittinen sanoma:
Elokuva henkii vielä maapähkinäfarmarin valtakaudella vallinnutta vastenmielistä liennytyshenkeä, eikä siitä löydä kasariäksönille tunnusomaista sanomaa juuri nimeksikään. Itse asiassa, mikä menee jo nykyisen vihervasemmiston piiperryksistäkin ohi, on että terroristit ovat vain laiminlyötyjä mutta sisimmässään hyviä nuoria, jotka vain kaipaavat elämäänsä sisältöä. Vähän sentään on jo yritystä siihen suuntaan, että poliisi tai armeija eivät voi auttaa, vain punaista lihaa syövän valkoisen miehen oman käden oikeus voi ratkaista asiat.

Mitä opin elokuvasta?
Terroristijärjestöt pitävät rekrytointitilaisuuksia, joissa kandidaatteja haastatellaan muiden hakijoiden edessä, heille esitetään haettua työtä koskevia kysymyksiä, ja heille kerrotaan avoimesti uramahdollisuuksista organisaation palveluksessa.

G.I. Joe: The Movie (1987)

http://www.imdb.com/title/tt0093066/
Sarjisleffa/animaatio, peukalo alas

Alun musikaalinumero on campissään sitä luokkaa, että mihin muka Team Americaa enää tarvitaan? Sit mä heräsin ja huomasin että tämähän ei ollutkaan parodia, vaan kasaripiirretty.

En edes yritä selittää, mistä tässä ilmiössä on kyse, jos nimi ei sano mitään niin se on voi voi. Mitä juoneen, käsikirjoitukseen, dialogiin ja ideointiin tulee, sieniä on vedetty kyllä reilusti, sen verran hapokasta meno on. Tosin H.P. Lovecraftin haudalla kyllä itiöt pöllyävät, suuria muinaisia ideoita kupataan sen verran railakkaasti (mutta latistetaan lapsille sopivaksi), että pois alta. Normaalin “ammutaan hirveästi mutta kukaan ei kuole” vastapainoksi olisi keskushahmo Duken kuolinkohtaus, joka retconnattiin voice-overilla haavoittumiseksi, kun neurasteeniset pikkupiltit olivat saaneet elinikäiset traumat Optimus Primen kuolemasta Transformers: The Moviessa. Mainitsinko jo, että Don Johnson ääninäyttelee Duken pikkuveljeä?

Ikävää todeta, mutta liika on campissakin jo liikaa. Sarjakuvat ovat edelleen ylittämättömät. Jopa ne TV-sarja-animaatiot, ja uudemmat kerettiläiset CGI-animaatiot pesevät tämän.

Tosin, nyt kun Transformersista on väännetty live-elokuva, niin miksei tästäkin. Selkeästi ainoa mahdollinen valinta Serpentoriksi on William Shatner.

Dune (1984) / Dune (2000)

http://www.imdb.com/title/tt0087182/ (elokuva)
http://www.imdb.com/title/tt0142032/ (minisarja)
Scifi, hourupeukalo ylös, mutta (molemmille inkarnaatioille, eri syistä tosin)

“Ensin madellaan ja sitten pistetään turbot päälle”, totesi nettituttava. Näinhän se leffa menee. Ekat 1½ tuntia menee lähes kirjan mukaan ja on silkkaa rautaa (poislukien hassut laatikon näköiset ornitoprterit kun budjetti loppui kesken, sekä tietysti sardaukarien vihreillä sisävaloilla varustetut biohazard-puvut), sitten keksitään omia ja kustaan juosten homma puolessa tunnissa loppuun. Siitäkin tosin hukataan useita kallisarvoisia minuutteja siihen, että ammuskellaan madon selästä minigunilla. Studio halusi “action cutin”?

Workprint (tai ainakin näkemäni ADM Reconstructed -versio) parantaa toki asiaa, mutta on silti vähän torso. Minkäs teet, sitä suunniteltua kuusituntista versiota kun ei koskaan ehditty filmata, vaan tuo noin kolmetuntinen versio on oikeastaan pisin mitä on kursittavissa kokoon olemassaolevasta materiaalista (vrt. “Alan Smitheen” nimiin pistetty TV-versio, jossa on pahimmillaan käytetty toisaalta konseptitaidetta ja voice-overia, ja toisaalta “stock footagen” toistoa tilkitsemään aukkoja).

Minisarja on sikäli parempi tarinankerronnan kannalta, että siinä kohtaa kun leffaa oli puoli tuntia jäljellä, oli minisarjaa kolme tuntia jäljellä… jotenkin hahmonkehitykselle ja juonelle jää aikaa “vähän” enemmän ja lopputuloksesta se näkyy. Toki minisarjan oma ongelma on se, että se on ennemminkin “filmattu näytelmä”, kuin varsinainen elokuva, mutta silti kokonaisuus toimii paremmin. Tosin lavastuksen suhteen originaali on yliveto: ei CGI:llä voi korvata täysmittaisen De Laurentiis -spektaakkelituotannon houruisia kulisseja.

300 (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0416449/
Miekkamättö, verinen peukalo ylös

THIS! IS! SPARTAAAAAAA! Paitsi että tämä kuolematon viisaus (ja elokuvan lukuisat muut asenteelliset onelinerit) ovat synnyttäneet AYBABTUn lailla leviävän internet-meemin, on itse elokuvakin rautaa.

Elokuvan olemassaolon riittäisi jo oikeuttamaan se, että se on sellainen adrenaliinipaukku etten muista, olenko koskaan moiseen törmännyt, eikä se ole edes ainut syy nähdä se. Visuaalisesti elokuva on silkkaa silmäkarkkia, ja todella näyttää henkiin heränneeltä sarjakuvalta. Musiikkityylien sekoittaminen tunnelman mukaan toimii yllättävän hyvin – kreikankielisestä kuorolaulusta aina ukkosmyrskyn taustalla soivaan sankariheviin. Koska leffan pääpointti (yli puolet kestosta) on itse Thermopylain taistelu, ilahduttaa, että taisteluissa koreografia ja hidastukset/nopeutukset toimivat, ja miekka & sandaali-genreenkin on uskallettu lisätä moderneja otteita ja loikkia. Sitä paitsi, miekoilla mätössä on niin paljon enemmän tyyliä kuin ammuskelussa, koska rinnan kouraisun ja kerävoltilla kaatumisen sijaan osuma näkyy ja tuntuu katsomossa asti. Ihan yhtä komeita verisuihkuja kuin Kill Bill vol. 1:ssä ei nähdä, mutta melkein, ja paljon enemmän. Voisihan siitä nitkuttaa, että elokuva on “epärealistinen” muun muassa siksi, että persialaisilla on parikin jättiläisiä ja koon perusteella ilmiselviä olifantteja, ja että spartalaisia muka kiinnostaisi kenen kanssa kukin makaa, mutta nekin menevät hurmeisen sankaritarinan sivujuonteina; ohjaajahan on kertonut, että tavoitteena oli tehdä “oopperaa”, ei BBC:n dokumenttia.

Normaalisti tässä vaiheessa intelplektuelli kriitikko alkaa itkua tuhertaen selittää, kuinka elokuva on fasistinen ja sotaa lietsova. Minusta taas moinen on silkkaa sontaa. Elokuva onnistuu välittämään katsojalle nimenomaan sen ajatusmaailman, mikä sai Leonidaan ja 300 spartalaista lähtemään päiväkävelylle Tuliporteille ja pysymään järkähtämättä paikallaan. Ja sikäli, kuten elokuvan sisälläkin todetaan, se on hyvä tarina. Että 300 vastusti miljoonaa. Että järki vastusti taikauskoa. Että vapaus vastusti alistumista. (Joo joo, kreikkalaisilla oli orjia. Joiden pitoa säätelivät lait, ja ei ollut lainkaan harvinaista että orja osti itsensä vapaaksi. Persiassa taas kaikki olivat viime kädessä kuninkaan mielivallan alaisia, joten jopa “vapaat” kreikkalaiset olisivat olleet huonommassa asemassa kuin kreikkalaisvallan alaiset orjat.) Spartan yhteiskunta oli raaka, ja tuotti aikanaan ylivertaisia sotilaita, mutta oikeiden valintojen tekeminen ei edellytä samanlaista koulutusta tai yhteiskuntaa. Elokuvalla on selkeä sanoma, että on olemassa arvoja, joista ei voi tinkiä, arvoja, joiden puolesta kannattaa aina taistella, että oikeudenmukaisuus, velvollisuudentunto ja epäitsekkyys eivät olekaan vain sanahelinää.

Ehkei elokuva ole ikiklassikko, mutta silkkana elämyksenä se on vertaansa vailla. Ja se myös koskettaa ja saa ajattelemaan. Jos nuo eivät ole hyvän elokuvan merkkejä, niin mitkä sitten?

—

Himmel. Tajusin juuri, että 300:han kävisi täysin suoraan Warhammer Fantasy-elokuvasta.

Xerxes on ilmetty Slaaneshin demoniruhtinas (paitsi ulkonäkö ja kolmimetrinen pituus, niin ne bileet) ja johtaa kuolevaista kaaosarmeijaa joka on omistautunut Slaaneshille (kun kaikki ovat viillelleet ja lävistäneet itseään ja kulkevat hienoissa hepenissä), jonka joukoista löytyy selvästi myös mutantteja (sieltä bileistä taasen), jättiläinen (Kuolemattomien irtipäästämä iso setä) ja ogre (se pyöveli-isäntä). Ylikokoiset elefantitkin voi selittää sillä, että ne ovat Kaaoksen sotamammutteja, jotka olisivat juuri tuota kokoluokkaa. Leonidaksen alussa surmaama susi taas ei ole susi vaan päivänselvä Chaos Hound. Sparta taas on joku Imperiumin eteläpuolisista rajavaltakunnista, jossa on kuitenkin huomattu, että epämuodostunut lapsi on usein Kaaoksen runtelema ja pitää surmata. Eforeitten naamaa ei suinkaan ole runnellut kuppa, vaan liika warpstone-jauheen nuuskaaminen on mutatoinut heidät. Warpstone-jauhe selittää myös oraakkelin paranormaalit näyt.

Jatkakaa, täällä ei ole mitään nähtävää.

Sunshine (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0448134/
Scifi, irtopeukalo alas

Aluksikin: on tavattoman vaikeaa tehdä arvostelu, jos perustelut käytännössä vaativat ns. yllätyskäänteen spoilaamista. Leikitään kuitenkin ajatuksella, että se spoileri ei välttämättä nyt pilaakaan tätä arvostelua.

Alkupuolellaan elokuva vaikuttaa vielä samantapaiselta katastrofinpelastuselokuvalta kuin The Core ja Armageddon, mitä nyt perusidea on n+1 kertaa typerämpi ja realismista ei ole näihinkään verrattuna tietoakaan. Aurinko on siis sammumassa ja jo toinen retkikunta yrittää sen sytyttämistä iiiisolla fissiopommilla, ensimmäisen epäonnistuttua. Miehistö koostuu umpikliseisistä stereotyypeistä, huonosti näyteltynä ja kömpelöllä dialogilla. Tottakai porukkaan kuuluu nörtti kynäniska josta kasvaa jämeräleukainen ihmiskunnan pelastaja, jäyhä & rehti & miehistönsä puolesta uhrautuva aasialainen kapteeni, lammiolainen päällepäsmäri jolta ensimmäisenä valahtaa jännäkakka punttiin, jne. Minkäänlaista samaistumista tai sympatiaa ei pääse syntymään, koska elokuva alkaa aivan liian myöhään – koko porukka on jo valmiiksi raiteiltaan, vieläpä ärsyttävän näytellyllä tavalla.

Elokuva on jo puoliväliinsä mennessä muutenkin osoittautunut fantasiaelokuvaksi, mitä realismiin tai johdonmukaisuuteen tulee, joten realismia ei enää lainkaan vähennä, että se muuttuukin tästä eteenpäin Ö-luokan Event Horizon-klooniksi, jota vihjataan hieman ennen muutosta äärimmäisen tökerösti. Jos se osoittaa äärimmäistä nerokkuutta, että yliluonnollisen slasherin siirtää avaruuteen, niin miksei Jason X saanut Oscaria? Miksi tuhlata alkupuolisko näennäistieteelliseen diipadaapaan, jos palkintona on vain kliseekauhuilu? Esmes Event Horizon ja Pitch Black eivät edes yrittäneet olla muuta kuin kauhuelokuvia sf-ympäristössä, ja siksi toimivatkin miljoona kertaa paremmin. Se paha setä olisi saanut olla Freddy Krueger tai edes Pinhead (johon nimellä kömpelösti viitattiinkin), se olisi ollut edes uskottavaa.

Kyllä, elokuvan jälkeen luin intter wepistä kuinka siinä olisi pitänyt havaita niin ja niin paljon uskonnollista symboliikkaa ja kuinka on sisältä kuollut jos eivät henkilöhahmot herätä tunteita jne. Sigmund Freudin sanoin, joskus sikari on vain sikari. Ehkä elokuvassa itsessään on vikaa jos sen sanoma ei välity, tai jos sanoman ymmärtääkseen pitää olla ammattikriitikko? Kaikesta tulee se vaikutelma, että käsikirjoitus oli ostettu vain siksi, että Alex Garlandilla oli kovan kynäilijän maine, ja sitten esituotantovaiheessa joku tajusi lukeakin sen. Sitten Danny Boyle palkattiin äkkiä ohjaajaksi yrittämään pelastaa mitä pelastettavissa vielä oli, eli ei paljoakaan.

Jos halutaan hyvä esimerkki uskonnolis-filosofista pohdintaa sisältävästä tieteiselokuvasta, niin 40 vuotta vanha Avaruusseikkailu 2001 on edelleen klassikko (sekä koskettavampi, ajatuksia herättävämpi, ja yllättävää kyllä, realistisempi ja efekteiltään parempi!). Tästä tekeleestä taas ei voi oikein edes puhua samassa yhteyd… hemmetti. Alun perin lähdettiin kaverin kanssa katsomaan tätä tarkoituksena naureskella tälle, ja silti onnistui jopa alittamaan odotukset. Joo-o, tämä oli jo Battlefield Earth -tason paskaa.

The Delta Force (1986)

http://www.imdb.com/title/tt0090927/
Toiminta, peukalo ylös

Aliens do exist. They’re just waiting for Chuck Norris to die before they attack.

Kaikessa umpimielisessä anti-arabismissään ja paatoksellisessa uhossaan ja etenkin itsetarkoituksellisessa väkivaltaisuudessaan edelleen käsittämättömän vahvaa settiä, mukaan lukien päräyttävä musiikki.

Although it is not common knowledge, there are actually three sides to the Force: the light side, the dark side, and Chuck Norris.