Tuli tässä mieleen, kun viikonloppuna kotosalla käydessä olin pakotettu välillä vilkuilemaan tätä ällösiirappia, että eikös se päälleliimatun oloinen lopputwisti tavallaan kääntänyt päinvastaiseksi elokuvan koko siihenastisen sanoman, jossa oli rau-ta-lan-gas-ta väännetty toisten auttamisen tärkeyttä? Että tee mitä teet, et sinä kuitenkaan hyödy siitä kuin korkeintaan hyvän mielen, pikemminkin voi olla haitaksi itsellesi jos rupeat liian hyväsydämiseksi?
En tosin muutenkaan ymmärrä tätä Hollywoodin tapaa, että siirappiset feelgood-elokuvat pitää muuttaa viimeistään lopussa traagisiksi nyyhkyfesteiksi, tai kepeät komediat muuttaa jo puolenvälin paikkeilla sentimentaaliseksi paatokseksi.
Jotenkin en ole ennen Grindhouse-kohua ymmärtänyt, että tämä elokuva liittyy autojen rankaisuun, vaan olen käsittänyt, että se on joku mikälie kidnappausdraama tms., ilmeisesti olen siis sekoittanut sen johonkin toiseen. No, nyt sitten tuli paikattua aukko yleissivistyksessä. Sen verran jämerää Oikeiden Autojen (Dodge Challenger ftw) rankaisua, ja sen verran kajahtaneita sivuhahmoja, että pois alta. Kieroutuneella tavalla netin wannabefräntienkin selitykset päähenkilöstä modernina Jeesus-hahmona ymmärtää elokuvaa tarkemmin mietittyään, mitä nyt historiallinen esikuva ei lyönyt vetoa ridaavansa aasilla Ammanista Jerusalemiin ennätysajassa satulalaukut kärpässieniä täynnä. Takaa-ajo -teemastaan huolimatta ei sovi nykyajan ADHD-sukupolvelle, sen verran rauhallisesti se nimittäin starttaa (heh).
Arvosana on suoraan verrannollinen siihen, miten klassiset kaahauselokuvat kolahtavat. Minulle kyllä kolisi lujaa.
Tämä on vain yksinkertaisesti pirun tylsä, lähin vastine ovat akvaario- ja takkatulivideot. Odotin ja odotin, että hait olisivat jo päässeet asiaan ja loppuosa leffaa olisi käytetty vaikka oikeussalidraamaan, mutta ei niin ei. Standardin 45 tv-minuutin mittaisena Twilight Zone– tai Tales from the Crypt– tai The Outer Limits-kauhutarinana se vielä ehkä menisi, mutta että ihan täyspitkä elokuva? Hah.
Leffan ylinäyttely on niin campia ja pääpahis niin korni, että tämän on pakko olla uudelleenkirjoitettu Masters of the Universe II, mitä se itse asiassa onkin. Muscles from Brussels on vaan turhan pikkuinen He-Maniksi, mutta hänet castattiinkin vasta lisenssin karattua Golan-Globus -yhtiöltä. Puljuhan rahoitti elokuvansa ns. junk bondeilla, mutta Musta Maanantai syyskuussa 1987 sattuneesta syystä vei firman nurin, ja samaa kyytiä meni sekä He-Man että myös plakkarissa ollut Spider-Man lisenssi. Konkurssipesä sitten viimeisteli tämän tekeleen kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, propseja kun oli jo tehtailu parilla miljoonalla taalalla. Sikäli hassua, että varsinaisessa lopputuloksessahan on lopulta kyseessä selkeä rip-off Italiassa tuolloin suuressa suosiossa olleista Mad Max -ripoffeista. Eli postapokalyptista menoa lähitulevaisuuden maailmassa. Mutta onko tämä aito postapo-pläjäys? Katsotaanpa.
Halvat lavasteet. Check.
Ö-luokan näyttelijätyö. Check.
NiinQ Tosi Hyvät tiäzä vastaan Ältsin vittu Pahat. Check.
Yliluonnolliset voimat omaava maanisesti käkättävä pääpahis. Check.
Nahkaa ja kettinkiä enemmän kuin Tom of Finlandilla. Check.
Gorea ja splätteriä. Check.
Epätodennäköisiä taistelukohtauksia ja tappotapoja. Check.
Paljasta pintaa. Check.
Ihmiskunnan viimeinen toivo (ase, keksintö, tms.). Check.
Kukistettuaan pääpahiksen Sankari jatkaa erämaavaellustaan, jakaen lakia laittomille. Check.
Jepjep. Ehtaa tavaraa, kuten Bät ja Ryyd sanoisivat.
Apropoo, näin pääsiäisen aikaan tuli mieleen, että kun tämä on jo toinen näkemäni äksön-pläjäys, jossa päähenkilö ristiinnaulitaan, mutta tämä kampeaa itsensä ristiltä ja kostaa ve-ri-ses-ti (toinenhan on iki-ihQ Konan Parpaari), niin sain idean eksploitaatioelokuvasta The Passion of the Christ II: Resurrection, jossa Jeesus palaa onelinereiden kera kostamaan fariseuksille ja Pilatukselle, alkuperäinenhän kun päättyi sopivasti slashereista tuttuun yllätykseen Jeesuksen noustessa haudasta. Alun fariseuksen kuristuksesta käärinliinalla voitaisiin edetä House of the Blue Leaves -tyyppiseen konfrontaatioon legioonalaisten kanssa matkalla Pilatuksen luo. Aivan rainan loppuun voitaisiin vielä iskeä cliffhangeri: on rauhallinen päivä Manalan porteilla. Yhtäkkiä Kerberos ryntää uikuttaen karkuun. Kuvakulma porttien sisäpuolelta – ulospäin aukeavat portit lennähtävät sisään ja Kerberoksen raato leijailee kuvan halki.
SATAN: Jesus Christ!
JESUS: That’s right. And I’m here to redeem some sinners. Lopputekstit.
Loogisesti tätä seuraisi tietysti The Passion of the Christ III: Jesus Goes To Hell, jonka lopussa Saatana pääsisi pakoon, jotta saataisiin aikaan vielä The Passion of the Christ IV: Jesus vs. Satan. Josta vielä maistiainen:
SATAN: God never told you what happened to your father, did he?
JESUS: He told me enough! He told me that he is my father!
SATAN: No. I am your father.
Katson säännöllisesti ykkösen aulakohtausta, jonka äärellä tunnen lapsenomaista iloa. Joskus katson jopa koko elokuvan. Jos joku mainitsee, että sille on tehty jatkoa, peitän korvani ja huudan LALALALAALAAAMINÄENKUULE! Väitän edelleen, että tämä toimii itsenäisenä elokuvana.
Tosin ykkönen toimii juuri siksi, että siinä filosofisia juttuja on vain mausteena. Siinä vaiheessa, kun jatko-osat alkavat vääntää rautalangasta viiden pennin keittiöfilosofiaa piiiiiitkän jaarituksen kera, putoaa niiltä pohja pois sekä toimintaelokuvina että älyllisenä viihteenä. Plus se, että Neo on niissä jo liikaa Teräsmies, että äksönissä olisi enää mitään “wow”-efektiä joka ykkösessä vielä oli. Oli myös jotenkin pettymys, että esim. MTV Movie Awards ei koskaan parodioinut Trinityn Hollywood-standardeillakin naurettavan ylipitkää ja pateettista kuolinkohtausta.
Vapise, Uwe Boll! Käännähdä vielä kerran haudassasi, Ed Wood! Teidät on lyöty sellaisella marginaalilla, ettei se ole ihmisjärjellä edes ymmärrettävissä! The Hills Have Eyes ja Dawn of the Dead ovat loistavia esimerkkejä onnistuneista (kauhu)remakeista. Arvatkaas mistä tämä on esimerkki?
Tähän olisikin syytä päättää selostus, mutta kun otin jo taikajuomaa niin oli pakko kirjoittaa. Itse asiassa, olin vasta aloittamassa pohjien oton kun tuota katselin, ja oli pakko alkaa ottamaan. Oletan seuraavassa, että kukaan ei koskaan haluakaan katsoa tätä tekelettä, eli spoilaan. Oletan myös, että alkuperäisen version ovat nähneet ne, ketä kiinnostaa, eli joudun spoilaamaan senkin.
Alkuperäinen The Wicker Man on vilahtanut silmieni edestä kerran telkusta katsottaessa. Silloin mieleen jäi omituinen ilmapiiri (jota talvella kuvatut keskikesää esittävät otokset vain vahvistivat), synkkä pohjavire, sekä Christopher Leen maaninen roolityö kulttijohtajana. Tästä remakesta jää mieleen lähinnä Hollywood-ylisentimentaalisuus ja Nic Cagen haahuilu (ilmeisesti ne pillerit, joita hänen roolihahmonsa vetää, olivatkin aitoja), sekä muitten näyttelijöiden osalta joko vuorosanojen lukeminen paperista tai tolkuton ylinäyttely. Vertailua harrastaakseni, Ellen Burstynin SummerIsle (sic) toi jotenkin kummasti mieleen Jeremy Ironsin “suorituksen” Dungeons & Dragonsissa. Pääpahiksen vaihtuminen naispuoliseksi on sinällään yhdentekevä detalji, koska koko muu elokuva siinä ympärillä imee galaksin ytimessä olevaa mustaa aukkoakin massiivisemmin.
Muistinko sanoa, että elokuvan juonessa ei ole mitään järkeä, se on sisäisesti ristiriitainen, klaffivirheitä on enemmän kuin jaksaa laskea ja tapahtumissa ei ole enää yhtään mitään järjen häivääkään edes Hollywood-mittapuulla? Loistava esimerkki on se, että päähenkilökin on valittu ilmeisesti uhriksi viitisen vuotta ennen katovuosia, ja hänen päätymisensä kultin maillekin olisi ollut äärimmäisen epätodennäköistä. Sitä paitsi, saarellahan on yhteisön sisälläkin sopivia uhreja (=tulevien kulttilaisnaisten isiä), joita kukaan ulkopuolinen ei jäisi kaipaamaan? Originaalissa oli edes se pointti, että vapaasti irstailevassa yhteisössä ei ollut neitsyttä, jota uhraukseen tarvittiin, joten sellainen piti hankkia ulkopuolelta (sukupuolella ei ollut niin väliä).
Tietysti alkuteoksen eurooppalainen irstaus on pitänyt karsia PG-13 -ikärajaan sopivaksi. Tervemenoa pakanallis-uskonnollis-seksuaaliset häröilyt ja kristillinen syyllisyys ja synnintunto, ja tervetuloa Hobittilaan! Odotin innolla, milloin joku olisi sanonut edes sen yhden kerran “FUCK” (joka kohottaa ikärajan PG-13:een, kahdestahan pamahtaisi jo R), mutta keskittyminen herpaantui. Kenties se johtui karhupuvusta.
Yllättäen raina sentään näyttää loppuvan alkuteokselle kohtalaisen uskollisesti (ennen kuin totuus valkenee katsojalle), mitä nyt loppukohtauksesta on karsittu sananvaihto, joka teki originaalin lopusta oikealla lailla masentavan ja tuhoa enteilevän: Summerisle on väistämättä itse piakkoin vuorossa, koska tämä uhraus (tai mikään muukaan) ei kuitenkaan toimi. Tilalla on vuosisadan epäuskottavin Tarzan-huuto, joka alkaa jo ennen kuin liekit ovat lähelläkään.
Ja sitten se kärpänen hevosenläjän päällä: elokuvaa ei ole edes osattu lopettaa uhrijuhlaan, vaan seuraa kaavaslasherille tyypillinen kliseinen “ZOMFG SIX MONTHS LATUR!!!!111ONE!!!!” jolla yritetään ilmeisesti avata pää lukemattomille suoraan videolle päätyviin jatko-osiin. Jotenkin tämä loppukin (niin kuin koko elokuva) olisi toiminut paremmin, jos Cagen hahmo olisikin uhrijuhlassa lahdannut koko kultin (tai ainakin melkein), ja sitten kun olisimme luulleet pahiksien kuolleen, niin sitten olisikin tullut tämä lopetus. Tai jopa Shölömölömäinen “se olikin vain unta” olisi toiminut.
Jos odotuksena oli edes se vakio 1-2 tähden remake-kura, niin pettyy pahasti.
NO NO NOT THE BEES!!!!
—
Skynetin lähettämä terminaattori tulevaisuudesta pyysi kertomaan, että YouTubesta löytyy vuonna 2010 enemmän Uhrijuhlaa kuin sielu sietää. Noilla pääsee alkuun:
Jos joku genre vanhenee nopeasti, niin kauhuelokuva. Se, mikä on ollut joskus muinoin shokeeraavaa näyttäytyy tänä päivänä lähinnä camp-henkisenä noloutena.
Pätkää katsoessa kyllä ymmärtää, miksi elokuva sai kukkahattutädit ympäri maailmaa neurasteeniseen kohtaukseen ja miksi se toimi missä vain kätevänä tekosyynä sensuurille, videolaeille ja elokuvien leikkaamiselle. Muutama kohtaus on vielä nykystandardeillakin edelleenkin aidosti raaka ja vastenmielinen (esim. vielä kituvan ihmisen suolien tonkiminen). Moottorisahaakin vingutetaan ja kurkkuja leikataan. Silti enin osa verestä purskautetaan kameran ulkopuolelta näyttelijöiden kasvoille.
Silkan shokkiarvon lisäksi elokuva on valitettavasti vanhentunut. Kaksi umpityhmää ja slapstick-tyyliin koheltavaa ja kompastelevaa poliisia sivuroolissa on osapuilleen yhtä miellyttävä ja tunnelmaan sopiva kokemus kuin Jar Jar Binks olisi THX-1138:ssa. Samaten, etenkin sen pahan psykopaattimurhaajajoukon näyttely (mutta myös muiden) lipsuu sen verran pahasti yli että katsoja on liian ison osan ajasta lähinnä Pulttibois-fiiliksissä ahdistuksen tai pahan olon sijaan. Kyllä, näin näyteltiin useimmissa muissakin 70-luvun kauhuelokuvissa, mutta niin ne ajat muuttuvat.
Ehkä sitten olen juntti joka ei osaa arvostaa klassikoita, mutta tuoreemmasta tuotannosta esmes Hostel on ihan yhtä verinen, mutta paljon ahdistavampi, tylympi ja etenkin katsottavampi kokemus, ellei sitten ole alan harrastaja tai muuten vaan halua perehtyä kauhugenren historiaan.
Sunnuntaikoomassa tuli katseltua Aleksanteri. Ihan kelpo spektaakkeli, en ymmärrä näitä yksi tähti -kommentteja. Itsekin aikanaan intouduin dissaamaan tuota, mutta turhaan, kyllähän tuota katseli. Vaikkei se nyt mikään Äärimmäinen Eepos ollutkaan.
Anysay, kun siitä tuntuu porukka nostaneen hirmuisen äläkän kun Angelina Jolie puhuu hassulla aksentilla, niin sehän on ideana, että hänen hahmonsa ei ollut “puhdasverinen” makedonialainen (minkä takia Aleksanterikin meinataan sivuuttaa kruununperimysjärjestyksessä ja pappa-Filippos hommaa uuden vosun etnisesti oikeanlaista perillistä tekemään). Helpoitenhan “vierasperäisyys” muihin alkupuolen henkilöihin nähden osoitetaan Hollywood-tyyliin juurikin aksentilla.