The Social Network (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1285016/
Draama, Dr. Motorsage suosittelee tätä

Elämänrytmi on kiihtynyt. Jos et ole jo kolmikymppisenä saavuttanut elämässäsi kaikkea, olet jo auttamattomasti pudonnut kelkasta, ja kaikki vuotta vanhemmat jutut ovat automaattisesti WANHA!!!1111 Ajan äärimmäisenä oireena lienee 26-vuotiaasta, vajaa seitsemän vuotta vanhalla firmallaan (joka murtautui Seiskan lukijoiden tietoisuuteen vasta parin viime vuoden aikana) rikastuneesta miljardööristä tehty elämänkertaelokuva. Tai ei sentään, pikemminkin firman syntyhetkiä takautumana kuvaava klassinen huumorilla sävytetty veijaritarina.

Mutta mikäs on oiretta potiessa. On nimittäin suuri vääryys jos tälle kuvalle ei niitä kultapystejä tipu ensi maaliskuussa, kyseessä on vahva ehdokas vuoden parhaaksi elokuvaksi. Tämä on nokkela, hauska, ajatuksia herättävä, sujuva, sopivanmittainen, hyvin näytelty, kuvattu ja soundtrackitetty sekä ajankohtainen. Lisäksi siinä on hyvä tarina, jota kerrottaessa on selkeästi valittu ohjenuoraksi vanha tarinaniskijän ohje: jos on tositarina ja legenda, kerrotaan legenda. Mitä muuta tarvitaan?

Soundtrackia pitää vielä erikseen kehua, säveltäjänä ja konevelhona toimineen Nine Inch Nailsista tutun Trent Reznorin skaala venyy klassisesta konemusiikin kautta tunnelmointiin, ja äänimaisema säilyy tyylilajin vaihdoksista huolimatta yhtenäisenä ja elokuvan kerrontaa tukevana. Mitä näyttelijöihin tulee, niin pääosassa Mark Zuckerbergiä hypnoottisesti ruumiillistavan Jesse Eisenbergin lisäksi pitää mainita iloinen yllätys, nimittäin Justin Timberlake osaa ihan oikeasti näytellä, tai ainakin miehen maanista sekoilua Sean ”Napster” Parkerina katsoisi vaikka kokonaisen elokuvan verran. can i has prequel The Peer-to-Peer Network plox? kthxbai

—

Mutta minkä tarinan tekijät oikein haluavat kertoa, vai haluavatkinko jättää tulkinnan katsojan huoleksi? Zuckerberg nousi minulla leffan oikeaksi sankariksi ja suorastaan idolikseni (vaikka onkin huonontanut Lärvilaudan käyttöliittymää tasaisesti syksystä 2007 lähtien ja jokainen “parannus” rikkoo yksityisyydensuojaa aina vain pahemmin). Elokuva-Zuckerbergin omalaatuinen huumorintaju, viiden sekunnin sulake sekä ääliöiden sietokyky (negatiivinen sellainen) oli hyvin lähellä omaani, mikä lisäsi sympatiapisteitä. Samaten tämä “don’t get mad, get even” asenne.

Mutta jos tapahtumat menivät oikeasti lähellekään niin kuin leffassa (tai sen pohjana toimineessa kirjassa), niin se kuvastaa vain Jenkkilän oikeusjärjestelmän mielipuolisuutta, että siksi koska isin vässyköille tuli paha mieli nämä voivat kiristää 65 megataalaa (joita toki 51% * 12 gigataalasta makselee ilman että edes huomaa), koska kansan syvistä riveistä koottu valamiehistö voi päättää mitä huvittaa vastaajan persoonan perusteella vetoamatta juridisiin seikkoihin.

Ainoa mihin Zuckerberg syyllistyi oli se ettei hän (epämääräisesti luvattuaan) koodannut miesten saittia valmiiksi, korvaus siitä olisi ollut kenties koodaajaharjoittelijan parin viikon palkka (ja siinäkin pitäisi todistaa ensiksi tulonmenetys). Kas kun ideat eivät ole patentoitavissa, patenttiin vaaditaan yksityiskohtainen kuvaus aiemmin toteuttamattomasta teknisestä ratkaisusta. Ideoilla ei ole myöskään tekijänoikeuksia, vain kokonaisilla teoksilla. Ja idea sosiaalisesta webbisaitista jolla olisi rajattu käyttäjäkunta ei ollut vuonna 2003 kumpaakaan saatikka edes uusi – Zuckerberghän kopioi jo aiempaan FaceMash-sovellukseensa kuvat Harvardin osakuntien jopa näin nimetyistä ”facebookeista”, joten minkä idean hän muka edes lopulta varasti? Koska idealla ei ole tekijänoikeuksia eikä sitä voi patentoida, siksi niitä ei yleensä myöskään kailoteta edes suullisten sopimusten perusteella ympäriinsä jos niistä halutaan joskus hyötyä kaupallisesti, koska ne ovat kenen tahansa käytettävissä. Ja varsinkin jos idean kuuleva saa inspiraation muuttaa omaa juttuaan, kuitenkaan kopioimatta idean sisältöä an sich, on turha tulla itkemään jälkeenpäin että idea varastettiin. Ja tämmöiset vässykät siis käyvät Harvardia? Ilmankos piti isille soittaa, toivottavasti eivät pojat ainakaan lakia olleet lukemassa tai muuten lienee pitänyt isin auttaa tenttien läpäisyssäkin, lopputyöstä puhumattakaan.

Saverini puolestaan on omaehtoisesti sivussa firman toiminnasta kuukausien ajan, sinnikkäästi toimii loppuun asti pääosakkaan tahdon vastaisesti (Zuckerberg toistaa koko ajan ettei halua vielä mainoksia) ja lopulta oikeasti vaarantaa saitin toiminnan tötöilyllään, ja tämän päälle on niin tyhmä ettei lue äkkipikaiseksi tietämänsä kaverin laadituttamaa sopimusta. Parkerilla oli kokemusta uusmediasta ja riskirahoituksesta, toisin kuin Saverinilla, ehkä olisi oikeasti kannattanut uskoa sen sijaan että “tiesi” mikä oli oikein eikä kärttää huomiota? Joo, varmasti ilman miehen alkupääomaa ei lärvilautaa olisi, mutta siinä vaiheessa kun oli vähemmistössä ja sivuraiteella ei ehkä olisi kannattanut alkaa kiukuttelemaan, kyllä jo pelkkä se tilin sulkeminen oli sen luokan rike että olisi oikeuttanut osakkuussopimuksen irtisanomiseen.

Apropoo, aina kaikissa elokuvissa, tässäkin, kuvataan opiskelijaelämä villimmäksi kuin se todellisuudessa kuitenkaan on (mitä eksklusiivisempi opiskelijajärjestö, sen parempi, koska jäsenet eivät taatusti halua kiistää ja ulkopuoliset eivät voi). Suomessakin kiertää jos jonkinlaista legendaa erinäisistä opiskelijabileistä ja osakunnista, ja niissäkin pettymys on karu kun paikan päällä käy ilmi että taru on totuutta ihmeellisempää ja “rikkinäinen puhelin” pitää huolen lopusta… Niinpä suhtaudun pikkaisen epäilleen tähänkin “bussilastitarinaan”. Tai sitten jenkkilässä vain on paremmat bileet.

Predators (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1424381/
Scifi/toiminta, peukalo alas

Päivänä muutamana nettiä selaillessani törmäsin jollain saitilla – en luonnollisestikaan enää muista millä – listaukseen kaikkien aikojen machoimmista elokuvista. Listan ykkösenä oli itseoikeutetusti Predator, josta todettiin, että naiset tulevat raskaiksi vain katsomalla sitä. (Jos olisin itse nainen, niin todennäköisesti jo pelkkä traileri käynnistäisi ovulaation.)

No mutta. Mitä tekemistä moisella horinalla on tämän uutuuden kanssa? Sitä, että jos lähdetään tekemään henkistä ja perusasetelmaltaan samankaltaista jatko-osaa – joka aktiivisesti jättää huomiotta AvP:t eikä juurikaan ota kantaa kakkoseen – voisi vähän kokeilla katsoa sitä näyttelijäkööriä tarkemmin. Adrien Brody päähenkilönä on kyllä hyvä näyttelijä, mutta treenauksen jälkeenkin habitukseltaan karskina palkkasoturina yhtä uskottava kuin Leonardo DiCaprio oli Blood Diamondissa. (Suomeksi: yhtä uskottava kuin allekirjoittanut olisi Conan Barbaarina.) Ja se muu kaarti pärjää vielä huonommin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: Danny Trejon pelkkä läsnäolo on jämäkämpi kuin kaikkien muiden yhteensä. Ilmankos miehen roolihahmo onkin pakko tappaa ensimmäisenä, jottei tämä varastaisi show’ta muilta. Niin kuin siltä rasittavalta pakolliselta comic reliefiltä, joka yllättäen ei ole tällä kertaa musta eikä myöskään jää eloon. Noin muuten, hahmot ovat rasittavia stereotyyppipahvikuvia joilla ei ole minkäänlaista persoonaa, siksi on pitänyt keksiä jokaiselle tunnistettava pukeutuminen.

Tribuutissakin ryvetään niin itsetarkoituksellisesti että menee jo melkein parodian puolelle. Ne Predator-myyttiä referoivat menevät vielä nippa nappa – ykkösen juonen referointi yhden hahmon kertomana tositarinana on juonellisesti oikeastaan ihan paikallaan, ja Vanhan Kivuttoman näkeminen lämmittää aina mieltä vaikka kyseinen astalo onkin täysin hyödytön (sekä fyysisesti mahdoton) jalkamiehen kannettavaksi – mutta ne muut… Onko nyt ihan perusteltua laittaa samuraimiekkailua (ja Japanin ainoa sukunimi on luonnolisesti Hanzo) riisipellossa mukaan? Tai siinä vaiheessa, kun Laurence Fishburnen Brando-imitaatio alkoi jo nolottaa, mies nokittaa all-in hyräilemällä Valkyrioiden ratsastusta kun on ilmakuljetusjoukoista, nääs. Itse asiassa, jos tälle linjalle lähdettiin, olisi parempi ollut sitten vetää homma täysin överiksi, ja jättää itse leffaan originaalikäsiksen johdantojakso (pitkähkö takaa-ajojakso Maapallukalla, jossa takaa-ajajan annetaan ymmärtää olevan Predator mutta ei olekaan), Danny Gloverin cameo, ja yhdistää käsiksen molemmat vaihtoehtoiset loput (toisessa naispäähenkilön muodonmuutos paljastaa leffan itse asiassa olevan Species vs. Predator, toisessa ykkösestä tuttu Dutch on ruvennut ”hyvispredatorien” johtajaksi ja sikariaan purren palkitsee metsästyksen eloonjääneet, mutta kuvernaattorilla oli ilmeisesti muita kiireitä). Jotenkin tuntuu, että silloin olisi päästy edes sopivalle hönöyden tasolle että tämä olisi mennyt läpi kasarinostalgiahuuruilla.

Ohjaaja Nimród Antalilla on lisäksi häiritsevä tapa korvata intensiiviset lähikuvat kaukaa otetuilla ryhmäpotreteilla tai rasittamiseen asti toistuvalla otoksella antisankaripoppoosta marssimassa peräkanaa viidakkoaukean poikki. Sormustaruun moinen voi sopiakin, intensiiviseen toimintajännäriin ei. Juonessakin on muutama melkoinen McGuffin, alkaen siitä että Predat onnistuvat ilmeisesti huomaamatta murtautumaan kuolemanselliin ”riistaa” hankkiakseen, tai Batmanin tavoin harrastavat yön pimeydessä rikostutkintaa ja onnistuvat jäljittämään sarjamurhaajalääkärin joka on vuosia huijannut virkavaltaa (sori, spoilasin loppuyllärin). Muitakin uskottavuuden rajoja hipovia sekoiluja löytyy, Predatorit eivät muka osaa vaihtaa infrapunanäkömoodista normaalitähystykseen jos kohde piiloutuu palavien nuotioiden keskelle, ja taas kerran (toimintaelokuville tosin tyypillisesti) viuhkamiina räjähtää valtavana joka suuntaan leviävänä tulipallona noin niin kuin räikeimpiä esimerkkejä mainitakseni. Ja kun kerran Antal ja tuotannon takapiruna häärinyt Robert Rodriguez niin vuolaasti julistivat inhoavansa AvP-leffoja, niin mistäs sitten tuli taas tämä sangen ei-Predatormainen idea että ihminen ja predator liittoutuvat yhteistä vihollista vastaan?

Noin niin kuin fanipoikana niuhottaakseni, Predatoreilta jäänyt näköjään keihäät ja smartdiscit kotiin, ja klassinen ”You’re one ugly motherfucker” sanotaan vain venäjäksi – tai siis, ainakin melkein, koska netin perusteella repla kääntyisi kirjaimellisesti pikemminkin muotoon ”Onpa sinulla kuono” (sanontatapojen erilaisuudetkaan eivät moista kyllä enää selitä).

Voisin vuodattaa lisääkin, mutta ei pidä ehkä olla liian negatiivinen. Nimittäin hetkittäin aito Predator-tunnelma kuitenkin tavoitetaan, loimuavien silmien ilmestyminen tyhjyydestä sekä näkökentän väreily toimivat aina, ja Vanhalla Kivuttomalla ei voi kokonaan hävitä. Ja mieluummin tätäkin katsoo kuin ekaa AvP:tä. AvPR:n kanssa onkin jo sitten tiukempi kisa, ja ne kaksi originaalia ovat kaukana, kaukana tämän tavoittamattomissa.

Salt (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0944835/
Trilleri, peukalo ylös

Hemmetti, tämähän oli hyvä! Mutta tämän olikin kynäillyt kotijumalani Kurt Wimmer, mies Equilibriumin ja Ultravioletin takana, ja Angelinaa nyt vaikka katsoisi lukemassa sitä Nnirvin kuuluisaa, nyttemmin varmaan jo hiirenkorville kulunutta puhelinluetteloakin. Toiminta ja vainoharhatrilleröinti ovat sopivassa määrin tasapainossa, ainoastaan loppukliimaksin venytys vähän tökkii: joskus varmaan joku tekee trillerin jossa ei ole nollaan hitaasti tikittävää laskuria jonka tahtiin pääkonna alkaa jaarittelemaan suunnitelmaansa… Juonikin oli ihan näppärä, ja olisi saattanut yllättää oikeasti ellei olisi luntannut sitä etukäteen Wikipediasta. Memo to self: luettuna tuntui liialta kikkailulta, valkokankaalla eteni yllättävänkin sutjakasti. Lopetuskin jättää lupauksen jatko-osasta (osista), ja mikäs moisia olisi katsellessa.

Resident Evil: Afterlife 3D (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1220634/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Vaikkei minun lisäkseni kukaan muu kehtaakaan myöntää niistä pitävänsä, Resident Evil -leffoilla on selkeästi oma kannattajakuntansa. Osa osalta ne kun keräävät aina vain enemmän katsojia ja tuottoprosenttikin kasvaa joka kerta, ja lopputuloksena aiemmin kolmiosaiseksi aiotusta sarjasta saivat tämän nelosen katsojalukujen myötä vihreää valoa jo viides ja kuudeskin osa. Ja mikäs on katsoessa, kun kyseessä ovat kuitenkin jotakuinkin laadukkaimmat pelielokuvat paria poikkeusta lukuunottamatta. Eihän niillä ole paljoa tekemistä pelien kanssa, lähinnä hahmojen, tapahtumapaikkojen, mörköjen ja ideoiden vapaamuotoista noukkimista, mutta ehkä se on vain hyvä asia. Tähän mennessä sarja on minun mielestäni parantanut osa osalta kuin sika juoksuaan, miten käy nyt?

Ensimmäiseksi hämää alun iso taistelu. Se kun ei ole mikään pikku introkahakka vaan kattaa melkein neljänneksen itse kuvasta. Aivan kuin leffa olisi ollut tarkoitus lopettaa tällä, mutta sitten tähän kului koko budjetti ja loppu piti säveltää lennossa. (Tosin sama ilmiöhän, kuitenkin paljon vähemmän häiritsevänä, vaivasi Erään Trilogian toista osaakin ensi katsomalta, mutta niin vain sitä lopulta pidetään kuitenkin saagan parhaana. Siinä tosin loppuosa elokuvaa pysyy paremmin kasassa ja on suunnitellumman oloinen.) Puoleentoista tuntiin on kuitenkin ängetty juontakin enemmän kuin monet nykyelokuvat saavat tiristettyä kahteen ja puoleen tuntiin. Eikä siinä juonessa hirveämmin aukkojakaan ole, mikäli ei liian tarkkaan kiinnitä huomiota siihen että Losin pilvenpiirtäjät palavat jo viidettä vuotta…

Yllättäen 3D:kään ei sanottavammin häiritse tai tunge silmille. Tosin enimmän aikaa se myös on täysin tarpeeton itsetarkoituksellinen leikittelyväline eikä tuo mitään lisäarvoa, koska kohtauksia joissa Milla syöksyy avonainen kaula-aukko edellä kameraa kohti on vain yksi, ja se naisparin (ei tarvitse kuulua vähemmistöön lukeakseen tämän piiloviestin leffasta, pikemminkin vain olla normaali heteromies ja antaa ajatusten juosta vapaasti) taistelu tasonloppumörköä vastaan märissä t-paidoissa kestää aivan liian lyhyen aikaa. Osasyynä 3D:n ei-ylikorostuneisuuteen paria tehostetta lukuunottamatta lienee se, että tämä on oikeasti filmattu kolmiulotteisena eikä vain jälkituotantovaiheessa laitettu paperinukkeja eri tasoille liioiteltujen CGI-efektien kera (toisin kuin 99% valkokankailla tähän mennessä nähdystä 3D-kuonasta).

Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään. Uusitut zombit muistuttavat kovasti Alieneita, minkä takia niitä varmaankin pitää sitten ryömiä pakoon ahtaissa tunneleissa, Wentworth Miller on taas kerran suljettu syyttömänä vankilaan josta pitää paeta (valitettavasti pakoreitti ei ole tällä kertaa tatuoitu selkään), Matrix Reloadedista on varastettu tulitaistelu kuiluun pudottaessa, pääpahis on ilmetty agentti Smith, ja zombileffassa puolipakollisen Dawn of the Dead –viittauksen lisäksi on mukana referointeja todelliseen vanhan liiton menoonkin: Umbrellan koelaboratorio sekä ei-vapaaehtoisten koehenkilöiden asut ovat silkkaa THX-1138:aa, On the Beachista on napattu Alaskasta kantautuva (tosin täysin eri syistä) valheellinen radiosignaali, ja ei liene tarpeen mainita, mistä trilogiasta on peräisin lattiakuiluun laskeutuva yhden hengen kerrallaan vetävä syväjäädyttämö. Ja kuten miljoonassa kaiju-leffassa, Tokio luonnollisesti tuhoutuu jälleen kerran. Enimmäkseen lainat kuitenkin toimivat, ja houkuttelevat bongailemaan niitä lisää.

Eniten jäi tosin häiritsemään tämä reset-napin painelu: pääpahis Wesker selviää Kelju K. Kojootin tavoin vaikka ydinräjähdyksestäkin (jota sankareiden on luonnollisesti juostava kipin kapin katsomaan paljain silmin), Alicen pitäisi menettää ylivertaiset kykynsä alkulopputaistelun päätteeksi, mutta se ei hämäävästi vaikuta taistelutaitoihin tai vahingonkestoon pätkääkään vaan näkyy lähinnä paranormaalien kykyjen katoamisena – kunnes lopussa niidenkin taas vihjataan palaavan.

No, ei pitäisi valittaa, sillä leffa on genressään hyvä, viihdyttää koko kestonsa ajan, splättäystä on tarjolla riittävästi, toiminnasta saa pääosin jopa selvää, ja soundtrack on harvinaisen munakas. Parempi kuin kolmonen? Ehkä.

Jatkoa odotellessa.

PS. Lopputekstien keskellä tuleva piilocameo hämännee, jos ei lue niitä edeltäviä lopputekstejä todella tarkkaan. Sienna Miller esittää edelleen nyttemmin Umbrellan abduktoimaa ja aivopesulaittella varustamaa Jill Valentinea, mutta täysin eri kostyymillä (loogista, aikaa kulunut leffan sisäisessä maailmassa viisi vuotta) ja hiustyylillä (lyhyt tumma tukka vaihtunut pitkään vaaleaan), koska nyt halutaan että nimenomaan uusinta Ressua pelaavat tunnistaisivat daamin (pelisarjan kolmosta tai leffasarjan kakkosta muistelevien sijaan).

Zack and Miri Make a Porno (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1007028/
Komedia, peukalo nipin napin ylös valomiekan kannattelemana

Oi voi. Kevin Smithiinkin on tarttunut amerikkalaista komediaa vaivaava kirous, että teemastaan ja runsaasta f-sanan viljelystä huolimatta vajotaan viimeisellä kolmanneksella kyyneleitä tiristäväksi vakavisteluksi & siirapiksi. Smith koettanut pelata varman päälle ja kosiskella tuulipukukansaa? Ainoastaan lopputekstien puolessavälissä (jonne ei moni random-töllääjä kuitenkaan katso) tuleva kohtaus pelastaa tämän nipin napin kuiville, mutta Smithin parhaista ollaan kaukana vaikka monta repskops-hetkeä leffa kahdella ensimmäisellä kolmanneksellaan tarjoileekin.

Muutenkin tunnelma on vähän väkinäinen, lähtökohdista huolimatta. Smitinsä katsonut nimittäin arvaa jo ennalta, mikä on aiheena, kun päähenkilöt eli kliseekuluneet mies-ja-nainen-jotka-eivät-tajua-rakastavansa-toisiaan aikovat paikata kroonista rahapulaansa pornoleffalla tai useammalla. Revenge of the Shit – the all-anal conclusion of the saga!

On pakko olla hahmojen eikä Smithin kaltaisen warssikonnossöörin tietämättömyyttä, että Warssin pornoversio ei ollut uusi idea edes 80-luvulla saatikka 2000-luvulla, ja hahmojen valitsema uusionimi Star Whores tulee sekin jo uutisryhmissä (maallikoille: se mitä ”netti” oli vuosia ennen WWW:n keksimistä) kiertäneeltä legendaariselta yhdeksänosaiselta saagalta joka on jo tyylilajiltaan pikemminkin satiirista splatteria kuin kiihottumiseen tähtäävää materiaalia, varsinkin kun aktikuvaukset(kin) ovat silkkaa komediaa (spoileri: lopussa C-3PO tappaa kaikki ja lentää R2-D2:n kanssa auringonlaskuun). Sinällään on kuitenkin pettymys, että tämän elokuvan sisällä warssipornon kuvauksista ei tule mitään lavasteiden palaessa ja teemaa joudutaan vaihtamaan. Itse asiassa, idea Smithin ohjaamasta Star Whores –filmatisoinnista on niin loistava, että maksaisin vaikka jo etukäteen nähdäkseni sen.

Jay & Silent Bob eivät leffassa näyttäydy, vaikka Smithin vakiokasvo Jason Mewes mukana onkin. Tosin Seth Rogenin habitus tuo jotenkin mieleen Smithin itsensä (joitain kymmeniä kiloja sitten). Pitänee muuten googlettaa oliko niissä esiintyjien hakukohtauksissa useampikin poksucameo; pääsivurooleissa heiluvat, Traci Lords ja Katie Morgan eivät todellakaan ole cameoita. Ensiksi mainittu muuten näytteleekin ihan hyvin, kiitos post-hydrauliikka-ajan (lähinnä tosin b-halpiksiin keskittyneen) näyttelijänuransa.

Jooei. Ei Smithin linja pure bulkkirahvaaseen, mutta tämän perusteella muunkaan teeskentely ei toimi, ja Cop Outin perusteella palkkarenkinäkään rehkiminen ei ihan natsaa. Tuomittu kulttiohjaajaksi, vai onnistuuko tekemään jollain konstilla peterjacksonit?

Inception (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1375666/
Scifitrilleri, peukalo alas

Aloin epäillä jo, että näin painajaisunta jossa minut on kaapattu takaisin ysärille ihmekikkailu- ja lopputwistielokuvien valtakaudelle. Tulkinnanvaraisuus ei häiritsisi jos sisäinen logiikka pitäisi, mutta kun ei pidä, pituutta on tunti liikaa ja olisi sitä symboliikkaa voinut vähän kevyemmällä kädellä hieroa naamaan (hei kattokaa Ariadne joka suunnittelee lapuuurintteja!). Miljoonas hidastettu otos päällekkäisistä kliimakseista kera Hans Zimmerin musiikin käy jo melkein itseparodiasta, ja lopputaistelusta lumisella vuorella tuli turhan pahat mödeern värfäree 2 -fibat. Samaten, asiat esitellään tosiaankin turhan vaikeaselkoisesti. Hauskasti neljääkymppiä lähestyvä DiCaprio näyttää vieläkin teiniltä, joten ympärille on pitänyt haalia muitakin lapsenkasvoisia Hollywood-näyttelijöitä. Näyttelijätyö tosin on mallikasta kautta linjan, mistä kiitos. Kiitos Elitistin, muistan myös rutkuttaa tosiaan unien sanitoinnista, mitä tulee alhaisimpiin viettitoimintoihin.

Eipäs nyt olla niin negatiivisia. Jos elokuva olisi leikattu tiiviimmäksi ja siinä olisi lopussa yksi tai kaksi unitasoa vähemmän, se olisi vallan mainio, mutta tällaisenaan se oli minulle Vuoden Pettymys.

Ai niin, se loppu. SPOILEREITA, ylläripylläri.
Hypoteesi 1: Cobb on todellisuudessa, hyrrä (joka alkaa vaappua, mitä se ei unessa tehnyt) on huijausta (taikurikin kiinnittää huomion aina epäolennaisuuksiin, jaa mistäs se yksi Nolanin elokuva kertoikaan?), koska hänellä ei ole vihkisormusta sormessaan joka hänellä on kaikissa muissa unissa limboa myöten (ja johon ei mitenkään muuten viitata elokuvassa).
Hypoteesi 2: Cobb on elokuvan “lähtötasolla”, mutta tämäkin taso on unta, koska meno on sen verran WTF:ää. Tosin normitoimintaelokuvan rajoissa, mikä viittaisi ykköseen.
Hypoteesi 3: Ainoastaan leffan loppu on totta: Cobb on ollut liikematkalla jolta nyt palaa, ja on lentokoneessa uneksinut kaiken muun. Tosin “mutta sitten hän heräsi ja se olikin kaikki vain unta” ei ole ollut muotia kymmeneen vuoteen, katso myös kohta 2.
Hypoteesi 4: Cobb on limbossa mutta on päättänyt sen olevan totta, jolloin hyrrä luonnollisesti tulee kaatumaan. Tätä vastaan puhuu se, että hän ei edes limbossa kyennyt kuvittelemaan lastensa kasvoja – lasten, jotka ovat kasvaneet silminnähden aiempaan muistikuvaan verrattuna.

Itse päädyn hypoteesi ykkösen kannalle ihan jo senkin takia että se sopisi leffan teemaan: Nolan onnistuu “istuttamaan” katsojan päähän epäilyksen siitä, onko tosimaailma sittenkään totta, vaikka kaikki todisteet puhuisivatkin sen puolesta.

Santa’s Slay (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0393685/
Kauhu/komedia, lapanen ylös

Rare Exports on edelleen näkemättä, mutta jälleen kerran läpen uupuneena täpötäyden, tukahduttavan kuuman ostoskeskuksen, jonka ilmasta on happi loppunut, kaiuttimista raikaavaan pikkuoravien äänellä laulettuun Petteri Punakuonoon, postiluukkuuni ilmeisesti asennetun paperikoneen sylkemään mainostulvaan ja niin poispäin, ja niistä johtuvaa jouluaggressiota potiessani piti joka tapauksessa jollain tavalla päästä oikeaan Joulun Tunnelmaan. Suuren Cthulhun sijasta manasin avukseni Internetin, mitähän sieltä löytyisi?

“Yes, Virginia, there IS a Santa Claus!”

Nokkelasti nimetyllä Santa’s Slaylla on paha ongelma: sen alkukohtaus, jossa puujalkavitsionelinereitä laukova demonijoulupukki tupsahtaa savupiipusta riitaisen perheen ruokapöytään ja lahtaa nämä jouluisilla tavoilla (mm. hukuttamalla Fran Drescherin roolihahmon munatotiin) ja potkaiseepa vielä sen söpön hauvelinkin kattotuulettimen lapoihin, on niin repskops ja ylittämätön, että koko loppuleffa on yhtä antikliimaksia. OK, kyllä leffa toisenkin kerran herää henkiin, nimittäin pukin iskussa strippibaariin, jossa on asennetta, mutta noin yleensä kaipaisi vielä nykyistäkin enemmän novelty killingejä, mustaa huumoria ja puhdasta ilkeyttä. Niin, ja verta.

“Where do you think you’re going, fat boy?”
“I thought I’d stuff some stockings!”

Tyylilajina on kai jonkin sortin teinikauhuparodia, tosin Pukin uhrilista on vähäpukeisten kirkujien sijaan valitettavasti aika satunnainen, kunnes Pukki käy jahtaamaan elokuvan kuluessa selviävistä syistä päähenkilöksi päätyvää jolppia ja tämän hottistyttöystävää. Ja tässä vaiheessa elokuva alkaa siis vähän junnaamaan paikallaan. No, parodiaahan tämä on enemmän kuin “oikeaa” kauhua, mutta saisi sitä jännitystä nyt silti vähän enemmän kehittää sekä ylläpitää jos halutaan tyylipuhdas pastissi tehdä. Nimiroolissa häärivä ex-wrestlingtähti Bill Goldberg ei edes yritä näytellä, mikä on siksi hyvä asia koska Pukki on tarkoituksella kirjoitettu korniksi ja lakoniseksi lihaskörmyksi, ja juuri siksi homma toimii, toisin kuin ammattitoveriensa John Cenan, Triple-H:n, Kanen tai Stone Coldin temmellykset valkokankaalla (ainoastaan The Rock saa kööristä puhtaat paperit, ja KASARIA EI LASKETA), mutta tämähän ei Kokoojan kiitos olekaan WWE Filmsin tuotantoa.

“Christmas is over when I say it’s over!”

Pukin salaista tarinaahan tässäkin selvitellään muinaisista opuksista, tosin olisi kaivannut enemmän pakanamytologiaa eikä pakollista juutalais-kristillistä vääntöä (Santa = Satan, hohhoijaa), tosin absurdi tapa karkoittaa pukinperkele nostattaa silti hymyn huulille (ja jota en poikkeuksellisesti spoilaa tässä, vaikka mieli tekisi). Lopetuskin on vähän töksähtävä hätiköidyn oloinen, mutta toisaalta väistämätön että saadaan kauhuelokuville tyypillinen jatko-osakoukkulopetus.

“Naughty!”

Vaikkei “Joulupukin veriretki” olekaan siis täydellinen, on se kuitenkin niin riemastuttava, että se on kaikille jouluhössötykseen kyllästyneille pakkokatsottavaa. Ja tässä on joka tapauksessa tavoitettu se hakemani oikea Joulun Henki, eli siis samanlainen kuin iki-ihanassa The Lobo Paramilitary Christmas Specialissa.

“Who’s next?”

3D – rahastuksen uusi ulottuvuus

Pitkään tartuntaa välteltyäni (kiitos Avatarin, jota en vieläkään ole suostunut katsomaan, se on ollut erityisen helppoa) olen viimein joutunut 3D:n uhriksi. Kokemus oli vieläkin hirveämpi kuin olin osannut kuvitellakaan.

Kun sain lasit päähäni ja teatterissa pyörähti lasien toimivuutta testaava teknologiademo käyntiin, ihmettelin. Nämähän eivät toimi! Tosin minulla on karsastusta ja puutteellinen stereonäkökyky, mutta hahmotan silti normaalielämässä syvyysvaikutelman. Ehkä se johtui siitä? Ei. Eipä se kolmilulotteinen näkeminen laseilla käykään noin vain. “Nillä pitää opetella katsomaan!” kirkuu hysteerinen 3D-uskovainen tässä vaiheessa. Niinpä tosiaan pitää. Pää ei saa hievahtaakaan ja silmien pitää tapittaa tasan tarkkaan yhteen pisteeseen, muuten kuva sumentuu ja/tai syvyysvaikutelma katoaa. Jännitä niskaasi, se tekee vain hyvää kaltaisellesi konttorirotalle näin vapaa-aikanakin. Ällös silmä pieni etsi “pääsiäismunia” kuvan reuna-alueilta, jos katsot tai tarkennat muualle kuin mihin kuvaaja on tarkoittanut, näet vain suttua. Tietenkin se hämää että silmä koettaa tarkentaa suunnilleen valkokankaan etäisyydelle mutta sitten esineet ovatkin “lähempänä” tai “kauempana”. Juu, vauvoiltakin kestää kuukausia oppia hahmottamaan muotoja ja etäisyyttä, mutta normiaikuisen (tai ainakaan allekirjoittaneen) kärsivällisyys ei moiseen riitä. Sikäli tosin osuvaa, että suurin osa 3D-kuonasta näyttäisikin tehdyn lähinnä pikkuvauvoille (vrt. Avatar ja täällä repostelemani Clash of the Titans).

Hämmentävintä kyllä, hetkittäin vaikutelma oli yllättävänkin luonnollinen, mutta testikappaleena toimikin Resident Evil: Afterlife joka on ilmeisesti Avatarin ohella ainoita aidosti kolmiulotteisia eli sellaisksi kuvattuja elokuvia, muiden ollessa tasoa “paperinukkeja eri tasoilla jälkituotantovaiheessa 2D:stä konvertoituna MUT KATSOKAA HEI TÄTÄ CGI-TEHOSTETTA”. Tietysti tekemällä tehdyt efektit erottuivat tässäkin eniten, eli lens flaret, kohti lentävät esineet, jne. joilla sitten herkutellaankin koko rahalla. Eli tässä vaiheessa tämä maita mullistava taidemuoto näyttäisi olevan vielä vaiheessa “Juna saapuu asemalle 3D”. Haluaisin todella tietää, mitä pillereitä pitää syödä että pitää tätä väreihin tai ääneen verrattavana edistysaskeleena ja ilmaisukeinona. Värit ovat värejä, äänet ovat ääniä, mutta tämä “3D” on edelleen vain illuusio. Josta huomattavan osan aivot huijaavat näkemään jo 2D-kuvassa, etenkin leffateatteriympäristössä jossa kuva täyttää koko näkökentän.

Kun silmät pingottuneina viimein on oppinut seuraamaan kolmatta ulottuvuutta, alkaa huomio kiinnittyä siihen, että kuva on tolkuttoman tumma. No niin on, koska puolet ajasta kumpikin silmä katsoo mustaa ruutua ja puolet ajasta tummennettua ruutua. Siitä huolimatta kuvan kirkkautta on jouduttu pumppaamaan kankaalla niin, että kuva on palaa puhki ja yksityiskohdat pehmentyvät VHS-videon tasolle. Minä katson elokuvani kyllä mieluummin koko väriavaruuden laajuisina, oikein valotettuina ja yksityiskohdat terävinä, kiitos. Ruudun välkytys saa aikaan myös sen, että silmät väsyvät todella nopeasti. Ilmiötä voi hyvin simuloida laittamalla kuvaputkinäytön käyttämään 24 Hz virkistystaajuutta (työpöytäkäytössä yleensä pidetty miniminä 75 Hz:tä ja suositus 85 Hz) ja kokeilemaan, kauanko kestää ennen kuin simmut poksahtavat puhki. Tai no, kiitos kuvaputken fosforipinnoitteen kuva ei sentään ihan kokonaan sammu. LCD-näyttöjä ja digiprojektoreita ei voi verrata lainkaan, koska kuva ei niissä koskaan sammu välillä, ja perinteisen filmiprojektorin sulkimenkin kiinnioloaika on pyritty minimoimaan. Niin, ja sitä välkkyvää kuvaa sitten katsotaan aurinkolasit päässä.

Aurinkolasit, jotka menevät tavallisten lasien päälle, ovat painavat, ja kiitos “one size fits all” -politiikan istuvat huonosti. Paino nenällä vie koko ajan huomiota itse elokuvalta. Lopulta onnistuin kuitenkin runttaamaan lasit tarpeeksi syvälle päähäni ja pystyin pidättelemään itseäni niin kauan että nenä tottui niihin, jolloin ne olivat enää vain äärimmäisen epämukavat, eivät päästätempaamista aiheuttavat.

Lasit ovat selkeästi siis huono keksintö, mutta enpä olisi niin vakuuttunut “lasittomasta” 3D-teknologiastakaan. Se kun ei ole helposti sovitettavissa teatteriin, ja kiitos kapean katselukulman, kotikatsomon “lasiton” 3D-televisio tarkoittaa käytännössä investointia Ludovico-terapiassa käytettyihin välineisiin jotta ei vahingossakaan katse herpaantuisi. Toki laitevalmistajat runkkaavat jo ringissä, aluksi myydään suljinlaseja käyttävät 3D-televisiot ja suljinlaseja niin paljon että kylään tuleville kavereille/sukulaisille/jne. riittää, sitten myydään lasiton 3D-televisio, sitten myydään parannettu lasiton 3D-televisio, sitten myydään Ultra HD -resoluution 3D-televisio, jne. parin vuoden tuotesykleillä. Joukkoon liittyvät myös elokuvayhtiöt, jotka laskevat myyvänsä samat elokuvat, jotka ovat moneen kertaan jo myyneet VHS:nä, DVD:nä, DVD Special Editionina ja Blu-Rayna, nyt myös punavihermössöttynä pahvilaseilla katsottavana 3D-Blu-Rayna, sitten suljinlaseilla katsottavana 3D-Blu-Ray Special Editionina, sitten 3D-Ultra HD:nä, jne. rahastaen joka kerta täyden hinnan tai enemmänkin, samalla selittäen kuinka tallentavat digiboksit ovat pankkiröystöön verrattava rikos.

Summa summarum. Kaikki haitat huomioiden ajoittain luonnollinen tilaefekti ei riitä minun kohdallani perusteluksi 3D:lle, ja liioiteltu tilaefekti taas on pelkästään nolon näköinen. Katson kyllä elokuvani tästä lähin mieluiten 2D:nä… siis jos Finnkino niitä näytöksiä tarjoaisi. Mutta monopolihan on kuluttajan etu, kysy vaikka Alkolta, Veikkaukselta ja apteekkareilta. Jaa niin. Piraattivalkamaanhan nuo 3D-kuvatkin purjehtivat kaksiulotteisina hieman maailmanensi-iltansa jälkeen, kauan ennen ostokiekon tuloa markkinoille täällä Peräpohjolassa. Hiio-hoi!

Hard Revenge, Milly (2008) & Hard Revenge, Milly: Bloody Battle (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1483385/
http://www.imdb.com/title/tt1468324/
Eksploitaatio, peukalo alas

Oi voi. Tähän kaksikkoon kohdistui Elitistin arvostelun perusteella todella kovat odotukset. Niinpä pudotus todellisuuteen onkin todella kova.

Ykkönen on lyhäriksikin pelkistetty. Juonta ei ole käytännössä lainkaan, tai no onhan siinä alkuasetelma: perinteisessä post-apomaisemassa riehuva lakisääteinen psykojengi tappoi Millyn perheen (epäkorrektismi-bonusta moukarinheitosta palavalla vauvalla) ja silpoi tämän melkein hengiltä, mutta tuntematon hyväntekijä teki Millystä kyborgin jolla on haulikko reidessä ja lihanleikkaajarobotti rintakehässä. Ja nyt Milly tappaa jengin. Välissä sitten hukataan arvokkaita minuutteja siihen, että luodaan melankolista tunnelmaa istuskelemalla paikallaan, mikä luo turhan ison kontrastin siihen että jengi on splatter-komedialle tyypillisesti totaalisen ylinäytelty. Millyä esittävä Miki Mizuno taas selkeästi näyttelee kuin olisi vakavassa elokuvassa. WAT. Lisätään päälle kotijumalani Yoshihiro Nishimuran loihtimat verisuihkut, totaalisen absurdit tapot ja pimahtanutta huumoria, ja, niin, mitä? Ei vain silti toimi. Lisäksi leffa on selkeästi tehty kengännauhabudjetilla, koska tapahtumapaikkojakin on tasan yksi. Nallekarhuun piilotettu veitsi oli tosin kiva tatsi.

Hieman pidempi kakkonen sentään käyttää jo useampaa tapahtumapaikkaa, ja ihan lavasteitakin on tehty, tosin ei siinäkään ole juonta kuin nimeksi. Ykkösessä fileroidun jengin pääpahiksen miesrakastaja omine jengeineen jahtaa Millyä, ja samaisen pääpahisvainajan jengissä heiluneen velipuolivainajan tyttöystävä pyytää Millyltä apua kostaakseen hänelle tuntemattomaksi jääneelle rakkaansa tappajalle (eli siis Millylle). Mutta voi! Melankolista tunnelmointia on nyt entistä enemmän, ja siihen istuu kovin huonosti splatter-väkivalta tai kreisit sivuhahmot, kuten pääpahiksena häärivä elämää suurempi nahkahomo tai Millyä kokoon parsiva hihittävä hullu tohtori. Budjetin kasvun näkee myös siitä, että splättäystä ja Nishimuran tavaramerkkiverisuihkuja on mukana entistä enemmän ja entistä mielikuvituksellisemmin. Mistä pitää kyllä kakkosta kehua varauksetta on taistelukoreografia, ja etenkin taistelukohtausten leikkaus ja kuvaus: salamannopea ja sulava toiminta säilyy koko ajan ruudulla ja katsoja pysyy tapahtumien kärryillä, mitä ei idän eikä lännen mätöissäkään näin post-Matrix-aikoina kovin usein tahdota osata. Siitä huolimatta, tämäkään ei tunnu oikealta elokuvalta: dialogia on vähänlaisesti, niiden taistelujen lisäksi ei tapahdu paljon mitään, ja jälleen vakavan draaman sotkeminen splatterkomediaan tökkii todella pahasti niin että kokonaisuus on paljon paljon vähemmän kuin osiensa summa. Loppukin on vähän WTF? Toisaalta avoin, toisaalta lopullinen. En saa selvää. Tosin tälläkin kertaa bonusta kekseliäästä aseesta, nunchakuihin piilotetuista konepistooleista (ja olihan se kahdesta pampusta koottava haulikkokin vänkä).

Wanhaan Bad Tasteen vertailu olisi niin kulunutta, että suositaan suomalaista: Nato Commandokin vie tätä kaksikkoa kuin litran mittaa.

The Expendables (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1320253/
Toiminta, peukalot ylös bensaräjähdyksen säestämänä

Alkuun huonot uutiset: The Expendables ei ole täydellinen. Sitten ne hyvät: se on paras vakavissaan tehty toimintaelokuva sitten John Rambon. Se on puhdasta Voittoa, Oikeutta ja Parhautta ja silkkaa ihanaa kasaria. Ja toisaalta, nyt jatko-osille jää tilaa parantaa.

Toiminta on tymäkkää, tunnelma on kohdallaan, ja Syltyn ja Ahnuldin toisilleen kuittailevaa vuoropuhelua kera Brucen kommentaarin seuratessaan suorastaan tikahtuu (tosin paha moka: Ahnuld poistuu kankaalta sanomatta “I’ll be back.”). Loppuisi nyt kuvernaattorin kausi että tätä olisi enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran! Äijäenergiaa on ilmassa kuin klassisessa Predatorissa konsanaan. Maitoilu ja poliittinen korrektius on tipotiessään, tässä ollaan Aitojen Asioiden äärellä. Alusta asti meno on myös reipashenkistä splättäystä jossa ei irtotorsoja ja muita ruumiinkappaleita säästellä, ja ruma sana sanotaan niin kuin se on.

Syltty on myös tajunnut sen mitä WWE Films ei: Stone Coldista ei pidä tehdä leffan yksinäistä sankaria saatikka antaa tälle useampia vuorosanoja, vaan tästä pitää tehdä pääpahiksen puhetaidoton muskeli. Noin muuten Couturen ja Stone Coldin jo nimilistan perusteella ennalta-arvattavissa ollut matsi on silkkaa lollercoasteria sanan positiivisessa merkityksessä. Dolpan iso rooli ilahduttaa myös, samaten hävettää tunnustaa että olikin unohtunut, minkä kokoinen järkäle Ruotsin ylpeys oikeasti on ja miten vikkelästi silti liikkuu iästä huolimatta. Statham nyt on tietysti äijjä joka melkein varastaa leffan – itse asiassa, miehen hahmo on Dolpan ohella ainoa jolla on oma sivujuonensa, mikä on vain omiaan kohottamaan tätä leffan staraksi kuten Oikein onkin.

Käsikirjoitus nyt on mitä on, teema on sama kuin suunnilleen kaikissa ekan Rambon jälkeisissä Syltty-leffoissa (Rockyt poislukien): Tarzan on tähän asti ollut tyytyväinen viidakon valtiaana tappaessaan, mutta sitten hän saa vastustamattoman halun suojella valkoista naarasta. Monet tapahtumatkin toistuvat epäilyttävän samanlaisina. Mutta eihän tässä muuten tulisi nostalginen kasariäksön-tunnelma jos tässä olisi joku syvällinen pohdiskelu.

Oikeastaan loppupeleissä jää kaipaamaan vain onelinereita, niitä on aivan liian vähän. Haloo, kun Stathamin hahmon nimi on Christmas, niin miksi ihmeessä tämän tyttöystävän nimi ei ole June että saataisiin mukaan edes puujalkavitsi “Christmas in June”? Muutenkin nimestä irtoaa vain pari vitsiä. Sama pätee muihinkin, suorastaan veistelyä huutaviin roolinimiin. Ja pahiksen kekseliäs kuolintapa kaipaisi aina nasevaa sutkautusta tuekseen.

Toinen, pienempi seikka liittyy sitten siihen, että apinakiikkuja (anti)sankarjoukon kulkupeleinä ei vain voi hyväksyä.

Mutta nuo ovat vain kauneuspilkkuja. Ei näin pitkälliseen analyysiin venyisi, ellei elokuvaa rakastaisi. Kun lopputekstit pamahtavat ruutuun ja “The Boys Are Back In Town” pamahtaa soimaan, ei voi muuta kuin nyökytellä: näinhän se on. Kasariäksön on taas keskuudessamme.

Jatkoa – ja etenkin poissaolollaan leffaa kunnioittaneiden kyrmyniskojen vastavetoja – odotellessa.