The Expendables (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1320253/
Toiminta, peukalot ylös bensaräjähdyksen säestämänä

Alkuun huonot uutiset: The Expendables ei ole täydellinen. Sitten ne hyvät: se on paras vakavissaan tehty toimintaelokuva sitten John Rambon. Se on puhdasta Voittoa, Oikeutta ja Parhautta ja silkkaa ihanaa kasaria. Ja toisaalta, nyt jatko-osille jää tilaa parantaa.

Toiminta on tymäkkää, tunnelma on kohdallaan, ja Syltyn ja Ahnuldin toisilleen kuittailevaa vuoropuhelua kera Brucen kommentaarin seuratessaan suorastaan tikahtuu (tosin paha moka: Ahnuld poistuu kankaalta sanomatta “I’ll be back.”). Loppuisi nyt kuvernaattorin kausi että tätä olisi enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran! Äijäenergiaa on ilmassa kuin klassisessa Predatorissa konsanaan. Maitoilu ja poliittinen korrektius on tipotiessään, tässä ollaan Aitojen Asioiden äärellä. Alusta asti meno on myös reipashenkistä splättäystä jossa ei irtotorsoja ja muita ruumiinkappaleita säästellä, ja ruma sana sanotaan niin kuin se on.

Syltty on myös tajunnut sen mitä WWE Films ei: Stone Coldista ei pidä tehdä leffan yksinäistä sankaria saatikka antaa tälle useampia vuorosanoja, vaan tästä pitää tehdä pääpahiksen puhetaidoton muskeli. Noin muuten Couturen ja Stone Coldin jo nimilistan perusteella ennalta-arvattavissa ollut matsi on silkkaa lollercoasteria sanan positiivisessa merkityksessä. Dolpan iso rooli ilahduttaa myös, samaten hävettää tunnustaa että olikin unohtunut, minkä kokoinen järkäle Ruotsin ylpeys oikeasti on ja miten vikkelästi silti liikkuu iästä huolimatta. Statham nyt on tietysti äijjä joka melkein varastaa leffan – itse asiassa, miehen hahmo on Dolpan ohella ainoa jolla on oma sivujuonensa, mikä on vain omiaan kohottamaan tätä leffan staraksi kuten Oikein onkin.

Käsikirjoitus nyt on mitä on, teema on sama kuin suunnilleen kaikissa ekan Rambon jälkeisissä Syltty-leffoissa (Rockyt poislukien): Tarzan on tähän asti ollut tyytyväinen viidakon valtiaana tappaessaan, mutta sitten hän saa vastustamattoman halun suojella valkoista naarasta. Monet tapahtumatkin toistuvat epäilyttävän samanlaisina. Mutta eihän tässä muuten tulisi nostalginen kasariäksön-tunnelma jos tässä olisi joku syvällinen pohdiskelu.

Oikeastaan loppupeleissä jää kaipaamaan vain onelinereita, niitä on aivan liian vähän. Haloo, kun Stathamin hahmon nimi on Christmas, niin miksi ihmeessä tämän tyttöystävän nimi ei ole June että saataisiin mukaan edes puujalkavitsi “Christmas in June”? Muutenkin nimestä irtoaa vain pari vitsiä. Sama pätee muihinkin, suorastaan veistelyä huutaviin roolinimiin. Ja pahiksen kekseliäs kuolintapa kaipaisi aina nasevaa sutkautusta tuekseen.

Toinen, pienempi seikka liittyy sitten siihen, että apinakiikkuja (anti)sankarjoukon kulkupeleinä ei vain voi hyväksyä.

Mutta nuo ovat vain kauneuspilkkuja. Ei näin pitkälliseen analyysiin venyisi, ellei elokuvaa rakastaisi. Kun lopputekstit pamahtavat ruutuun ja “The Boys Are Back In Town” pamahtaa soimaan, ei voi muuta kuin nyökytellä: näinhän se on. Kasariäksön on taas keskuudessamme.

Jatkoa – ja etenkin poissaolollaan leffaa kunnioittaneiden kyrmyniskojen vastavetoja – odotellessa.