Pitkään tartuntaa välteltyäni (kiitos Avatarin, jota en vieläkään ole suostunut katsomaan, se on ollut erityisen helppoa) olen viimein joutunut 3D:n uhriksi. Kokemus oli vieläkin hirveämpi kuin olin osannut kuvitellakaan.
Kun sain lasit päähäni ja teatterissa pyörähti lasien toimivuutta testaava teknologiademo käyntiin, ihmettelin. Nämähän eivät toimi! Tosin minulla on karsastusta ja puutteellinen stereonäkökyky, mutta hahmotan silti normaalielämässä syvyysvaikutelman. Ehkä se johtui siitä? Ei. Eipä se kolmilulotteinen näkeminen laseilla käykään noin vain. “Nillä pitää opetella katsomaan!” kirkuu hysteerinen 3D-uskovainen tässä vaiheessa. Niinpä tosiaan pitää. Pää ei saa hievahtaakaan ja silmien pitää tapittaa tasan tarkkaan yhteen pisteeseen, muuten kuva sumentuu ja/tai syvyysvaikutelma katoaa. Jännitä niskaasi, se tekee vain hyvää kaltaisellesi konttorirotalle näin vapaa-aikanakin. Ällös silmä pieni etsi “pääsiäismunia” kuvan reuna-alueilta, jos katsot tai tarkennat muualle kuin mihin kuvaaja on tarkoittanut, näet vain suttua. Tietenkin se hämää että silmä koettaa tarkentaa suunnilleen valkokankaan etäisyydelle mutta sitten esineet ovatkin “lähempänä” tai “kauempana”. Juu, vauvoiltakin kestää kuukausia oppia hahmottamaan muotoja ja etäisyyttä, mutta normiaikuisen (tai ainakaan allekirjoittaneen) kärsivällisyys ei moiseen riitä. Sikäli tosin osuvaa, että suurin osa 3D-kuonasta näyttäisikin tehdyn lähinnä pikkuvauvoille (vrt. Avatar ja täällä repostelemani Clash of the Titans).
Hämmentävintä kyllä, hetkittäin vaikutelma oli yllättävänkin luonnollinen, mutta testikappaleena toimikin Resident Evil: Afterlife joka on ilmeisesti Avatarin ohella ainoita aidosti kolmiulotteisia eli sellaisksi kuvattuja elokuvia, muiden ollessa tasoa “paperinukkeja eri tasoilla jälkituotantovaiheessa 2D:stä konvertoituna MUT KATSOKAA HEI TÄTÄ CGI-TEHOSTETTA”. Tietysti tekemällä tehdyt efektit erottuivat tässäkin eniten, eli lens flaret, kohti lentävät esineet, jne. joilla sitten herkutellaankin koko rahalla. Eli tässä vaiheessa tämä maita mullistava taidemuoto näyttäisi olevan vielä vaiheessa “Juna saapuu asemalle 3D”. Haluaisin todella tietää, mitä pillereitä pitää syödä että pitää tätä väreihin tai ääneen verrattavana edistysaskeleena ja ilmaisukeinona. Värit ovat värejä, äänet ovat ääniä, mutta tämä “3D” on edelleen vain illuusio. Josta huomattavan osan aivot huijaavat näkemään jo 2D-kuvassa, etenkin leffateatteriympäristössä jossa kuva täyttää koko näkökentän.
Kun silmät pingottuneina viimein on oppinut seuraamaan kolmatta ulottuvuutta, alkaa huomio kiinnittyä siihen, että kuva on tolkuttoman tumma. No niin on, koska puolet ajasta kumpikin silmä katsoo mustaa ruutua ja puolet ajasta tummennettua ruutua. Siitä huolimatta kuvan kirkkautta on jouduttu pumppaamaan kankaalla niin, että kuva on palaa puhki ja yksityiskohdat pehmentyvät VHS-videon tasolle. Minä katson elokuvani kyllä mieluummin koko väriavaruuden laajuisina, oikein valotettuina ja yksityiskohdat terävinä, kiitos. Ruudun välkytys saa aikaan myös sen, että silmät väsyvät todella nopeasti. Ilmiötä voi hyvin simuloida laittamalla kuvaputkinäytön käyttämään 24 Hz virkistystaajuutta (työpöytäkäytössä yleensä pidetty miniminä 75 Hz:tä ja suositus 85 Hz) ja kokeilemaan, kauanko kestää ennen kuin simmut poksahtavat puhki. Tai no, kiitos kuvaputken fosforipinnoitteen kuva ei sentään ihan kokonaan sammu. LCD-näyttöjä ja digiprojektoreita ei voi verrata lainkaan, koska kuva ei niissä koskaan sammu välillä, ja perinteisen filmiprojektorin sulkimenkin kiinnioloaika on pyritty minimoimaan. Niin, ja sitä välkkyvää kuvaa sitten katsotaan aurinkolasit päässä.
Aurinkolasit, jotka menevät tavallisten lasien päälle, ovat painavat, ja kiitos “one size fits all” -politiikan istuvat huonosti. Paino nenällä vie koko ajan huomiota itse elokuvalta. Lopulta onnistuin kuitenkin runttaamaan lasit tarpeeksi syvälle päähäni ja pystyin pidättelemään itseäni niin kauan että nenä tottui niihin, jolloin ne olivat enää vain äärimmäisen epämukavat, eivät päästätempaamista aiheuttavat.
Lasit ovat selkeästi siis huono keksintö, mutta enpä olisi niin vakuuttunut “lasittomasta” 3D-teknologiastakaan. Se kun ei ole helposti sovitettavissa teatteriin, ja kiitos kapean katselukulman, kotikatsomon “lasiton” 3D-televisio tarkoittaa käytännössä investointia Ludovico-terapiassa käytettyihin välineisiin jotta ei vahingossakaan katse herpaantuisi. Toki laitevalmistajat runkkaavat jo ringissä, aluksi myydään suljinlaseja käyttävät 3D-televisiot ja suljinlaseja niin paljon että kylään tuleville kavereille/sukulaisille/jne. riittää, sitten myydään lasiton 3D-televisio, sitten myydään parannettu lasiton 3D-televisio, sitten myydään Ultra HD -resoluution 3D-televisio, jne. parin vuoden tuotesykleillä. Joukkoon liittyvät myös elokuvayhtiöt, jotka laskevat myyvänsä samat elokuvat, jotka ovat moneen kertaan jo myyneet VHS:nä, DVD:nä, DVD Special Editionina ja Blu-Rayna, nyt myös punavihermössöttynä pahvilaseilla katsottavana 3D-Blu-Rayna, sitten suljinlaseilla katsottavana 3D-Blu-Ray Special Editionina, sitten 3D-Ultra HD:nä, jne. rahastaen joka kerta täyden hinnan tai enemmänkin, samalla selittäen kuinka tallentavat digiboksit ovat pankkiröystöön verrattava rikos.
Summa summarum. Kaikki haitat huomioiden ajoittain luonnollinen tilaefekti ei riitä minun kohdallani perusteluksi 3D:lle, ja liioiteltu tilaefekti taas on pelkästään nolon näköinen. Katson kyllä elokuvani tästä lähin mieluiten 2D:nä… siis jos Finnkino niitä näytöksiä tarjoaisi. Mutta monopolihan on kuluttajan etu, kysy vaikka Alkolta, Veikkaukselta ja apteekkareilta. Jaa niin. Piraattivalkamaanhan nuo 3D-kuvatkin purjehtivat kaksiulotteisina hieman maailmanensi-iltansa jälkeen, kauan ennen ostokiekon tuloa markkinoille täällä Peräpohjolassa. Hiio-hoi!