Category: Arvostelut

The Spirit (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0831887/
Sarjakuvaparodia, monen sivun mittaiseksi piirretty peukalo alas

Okei, kenen mielestä oli hyvä idea tehdä Poliisiopisto: Sin City? Toivon todella, että tämän on tarkoitus olla parodia, muuten ei voisi kyllä kuin pyöritellä päätään. Tai ei oikein sittenkään. Hillitöntä naamanvääntelyä ja sketsien venytystä ei vain jaksa, sama se millainen alkuteos on ollut jos lopputulos vain ärsyttää. Ylipäätään huumori joka perustuu mölinään ja kitinään on keskimäärin hauskaa vain pikkulasten ja Seiskan lukijoiden mielestä. Hämmentävää kyllä, en usko, että edes alkuperäinen sarjakuva on mennyt ihan näin matalaotsaisella linjalla, ja jos onkin, niin silloin olisi kyllä pitänyt uskaltaa retusoida isolla kädellä. Ja pitäisi vain hyväksyä se, että 30-50 -lukujen huumori ei kuitenkaan enää sellaisenaan toimi nykypäivässä, koska enää ei eletä niin viattomassa ja lapsenomaisessa kuvitelmassa. Sentään sarjakuvan “happy negro” –sivuhahmo on poistettu rasistisena… ei mutta hetkinen, mikäs hahmo se onkaan lakisääteinen jokaisessa muussa Hollywood-kuvassa?

Millerin visuaalinen tyyli sopii hillittömään machoiluun ja synkistelyyn, ei kermakakkuhuumoriin. Will Eisnerin piirrostyyli on wikinän perusteella selkeästi toiminut miehen omankin tyylin innoituksena, mutta ei se silti ollut 1:1 Millerin oman kanssa. Sinällään visuaalinen ulkoasu on kyllä hieno – mustavalkoiseksi saturoitu kuva jossa vain yksittäinen väri silloin tällöin rikkoo monotonian, jaksaa viehättää – mutta elokuva on muuten kovin ontto.

Frank Miller piirtää ja kertoo kyllä hyvin, mutta paperilla; selluloidille projisoitaessa on ainakin tämän näytteen perusteella vähän toisin. Gabriel Macht esittää nimihahmoa niin ponnettomasti, että ihmetyttää onko leffalla ollut ohjaajaa lainkaan. Suorastaan ennennäkemätön määrä naiskauneutta käy kääntymässä valkokankaalla, mutta pelkkinä kiiltokuvina, ilman mitään tunnetta tai edes lääh-efektiä. Hetkittäin – ihan pienen hetken vain – anakronismeilla kuorrutettu humoristinen noir-tunnelma, jota tässä kai tavoiteltiin, herää henkiin. Mutta aivan liian harvoin, että sen vastapainoksi kestäisi puolen tunnin (tai pidempääkin, ainakin se tuntui siltä) Samuel L. Jackson -show’ta. Tosin silmämunien pullautteluindeksillä SLJ on selkeästi siirtynyt jo arvostettujen luonnenäyttelijöiden joukkoon (vrt. Eragon ja Dungeons & Dragons).

Tämän räpellyksen tilalla olisi niin paljon mieluummin nähnyt limboon juuttuneen Sin City 2:n.

Transporter 3 (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1129442/
Toiminta/kaahaus, peukalo varovaisesti ylös

On se aito Transporter, mutta kahteen ekaan osaan verrattuna vähän väkinäinen ja tapahtumaköyhä. Eihän tässä ollut (lyhyet takaa-ajon ja tappelun tyngät alussa poislukien) kuin yksi (1) kunnon mättö ja yksi (1) kunnon takaa-ajo ennen tasonloppuhirviötä. Sentään ne on tehty asianmukaisesti ja yhdessä asiallisen epäloogisen lopputaistelun kanssa riittävät syyksi katsoa elokuva, ja Stathamin tyly karisma kannattelee kyllä keskinkertaisempaakin elokuvaa. Minkäänlaista jännitystä ei tosin pääse syntymään vahingossakaan, ja oikeasti olisi voinut harkita toistekin, kannattaako sarjaa yrittää väkipakolla vääntää romanttisen komedian suuntaan. Tosin kiitos pisamafetisismini, Natalia Rudakovan (jota toivottavasti nähdään valkokankaalla tulevaisuudessakin) takia näitäkään kohtauksia ei tule pikakelattua.

Viihdytti kuitenkin vielä nippa nappa (lähinnä siksi että verrokki, 20th Century Foxin ja WWE Filmsin hallitsema nykytoimintaelokuva, on niin hirveää paskaa), mutta kun näistä aineksista (kaahaaminen ja potkinta) saisi niin paljon menevämpääkin – kuten ne kaksi aiempaa osaa osoittivat. Tuotti kuitenkin kaikista Transportereista eniten lipputuloja, eli toivottavasti nelososassa petrataan.

Audi muuten maksanut aika hyvin taas voitelurahaa, järveen upotettu A8 toimii kuin tyhjää vain heti takaisin kuivalle maalle päästyään, kunhan vähän vain antaa apuvirtaa…

The International (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0963178/
Trilleri, peukalo ylös

Näin se vainoharhatrilleri pitää oikeasti tehdä, tämä kestää vertailussa 70-luvun klassikoidenkin kanssa. Toimiva paketti, joka on loppumetreille asti piljoona kertaa jännittävämpi kuin Stieg Larssonin jäämistö ikuna, koska päähenkilöt ovat todella yksin systeemiä vastassa, ja loppukin on aidosti yllättävä ilman että se tuntuu itsetarkoitukselliselta lopputwistiltä. Leffa onnistuu myös olemaan Larssonia yhteiskuntakriittisempi olematta samalla lailla lapsellisen sormella osoitteleva tai artikkelityyliin paasaava, ja viihdyttää silti jopa patakokoomuslaista. Vanha analogia kahdesta Mooresta, Michael ja Alan, tulee taas mieleen. Sitä paitsi, leffa joka tarjoilee oikeasti nihilistisen maailmankuvan siivittämän näkymän nykymaailmaan jonka epäkohtiin ei ole saatavissa yksioikoista pakettiratkaisua ja joka mustavalkoisen sijaan koostuu vain mustan ja tummanharmaan eri sävyistä, on piristävä poikkeus. (Leffahan muuten on itse asiassa löyhästi fiktionalisoitu ja nykypäivään siirretty versio BCCI-pankin kähminnästä parikymmentä vuotta takaperin.)

Kuvauspaikkojen valinnasta plussaa, jenkkitrillerissä on kerrankin uskaltauduttu pistäytymään myös “vanhan Euroopan” puolella, vaikka toki Nykkiinhän ne kaikki tiet taas vievät. Vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintaelokuva, niin puolen välin ammuskelukohtaus Guggenheim-museossa on sen verran intensiivinen että useampikin filmintekijä saisi ottaa siitä oppia. Clive Owen totta kai esittää taas Clive Owenia, mutta se on vain plussaa. Muut näyttelijät sen sijaan onnistuvat nappiin, erityisesti Armin Müller-Stahlin ja Brian F. O’Byrnen roolityöt ovat suorastaan hyytäviä. Ohjaus, leikkaus ja käsikirjoitus toimivat, homma pysyy kasassa ja tiiviinä pakettina. Eikä mitään shakycamia, nyt pelataan perinteisillä, taidokkailla kuvakompositioilla. Ja liikoja spoilaamatta, mutta pitää mainita: se tylyn pessimistinen lopetus kruunaa koko komeuden.

Älkää uskoko nyrpeitä kriitikoita, katsokaa tämä.

The Tournament (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0471041/
Toiminta, peukalo ylös

Kerran seitsemässä vuodessa maailman parhaat palkkatappajat valtaa itsetuhovietti ja nämä hakeutuvat lätkän MM-kisojen sijasta omiin MM-kisoihinsa, upporikkaille välitettävään tosi-TV-ohjelmaan, jossa 20 palkkista hyökkää satunnaiseen valvontakameroilla täytettyyn pikkukaupunkiin häätöäänestämään toisiaan kunnes lopussa on vain yksi henkiinjäänyt. Jatkoajalle ei näissä kisoissa mennä, vaan useamman henkiinjääneen problematiikka ratkaistaan kaikkien äkkikuolemalla. Luonnollisesti buranan kokoinen kapseli toimii paitsi paikannuslähettimenä, myös riittää räjäyttämään sääntöjä rikkovan plus koko lähikorttelin. Ja luonnollisesti tietotekniikka on tukenut tämmöisiä kisoja jo ties kuinka monen seitsenvuotiskauden ajan. Edellisten kisojen voittaja palaa kostamaan ja, äh…

Joo, juonessa ei ole mitään järkeä, mutta leffa on silti täynnä tiukkaa ja tymäkkää toimintaa. Niin tuliaseita kuin perinteistä nujakointiakin riittää, autotakaa-ajoja asianmukaisine bensaräjähdyksineen unohtamatta. Väkivaltakin on pitkästä aikaa ihan oikeasti “auts!” tasoa eikä siivoksi blandattua. Varsinkin puolen välin paikkeilla tapahtuva hillittömän hurmeiseksi massalahtaamiseksi äityvä yhteenotto strippibaarissa on silkkaa asiaa. Sekaan on ripoteltu myös suorastaan infrapunan puolelle menevää huumoria. Hahmogalleriassakin on monen monta toinen toistaan kajahtaneempaa henkilöhahmoa. Erityisesti Robert Carlylen esittämä vahingossa tapahtumiin sotketuksi joutuva juoppo pappi on hauskimpia hahmoja pitkään aikaan. Jonkinlaista mediakritiikin tynkääkin on sekaan ripoteltu, vaikka mitään varsinaisesti uutta ei saada irti: The Running Man, Battle Royale ja tämänvuotinen Gamer lienevät jo lypsäneet tosi-tv-satiirin tankin siinä määrin tyhjäksi. Viimeksi mainittu muuten on hyvä vertailukohta tälle, sen verran samanhenkisistä teoksista on kyse.

Koska tv-esityksen arvostelussa aikanaan kuitenkin lukee taas ”ylenmääräistä ja tarpeetonta väkivaltaa heppoisen juonen kera”, niin sehän tarkoittaa että äksönfaneilla ei ole varaa jättää tätä väliin.

Surrogates (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0986263/
Scifi, peukalo alas

Jassoo. Jo vuonna 2017 kukaan ei poistu kotoaan kuin äärimmäisessä hädässä, vaan julkinen asiointi hoituu etäohjattavan robotin kautta. Kunnes sitten joku keksii aseen, jolla robottia ampumalla sen ohjaajan aivot käristyvät. Ettei asialla olisi robottivapaisiin reservaatteihin linnoittautunut neoluddiitien uskonlahko?

Sinällään mielenkiintoinen metafora julkisesta minän ja siviiliminän erosta ei oikein pääse lentoon, sillä leffaan on hätiköiden tungettu kaikki mahdolliset valkokankaalla koskaan nähdyt robottiteemat Stepfordin vaimoista Blade Runnerin kautta Terminatoriin sikin sokin, muttei olla saatu niistä mitään oikein irti, ja laitettu lopuksi Bruce Willis vetämään vakioroolinsa, eli siis esittämään itseään. Päähenkilön tarinakaari on sitä paitsi umpikliseinen ja täysin ennalta arvattavissa. Typeriä lopputwistejä on sitten senkin edestä enemmän kuin laki sallii. Niin, ja loppupuolella on taas kliseistä ”apuuva nysse mittari tikittää nollaan mut huh ku jäiki vielä sekunti aikaa” -säätöä enemmän kuin edes valelääkäri määräisi.

Sääli että leffa on niin huono, aivan lopussa nimittäin pari otosta niihin lopputwisteihin liittyen olikin sen verran vaikuttavia, että niiden takia olisi toivonut kokonaisuuden olleen edes sen tasoinen että olisi voinut suositella katsomaan leffan niiden takia. Nyt ei pysty, on niin hapokasta.

Pikaisen wikisemisen perusteella muuten pohjana olevassa sarjakuvassa ei ihan yhtä paljon twistailla, sekä tarina oli sijoitettu sen verran kauemmas (vuoteen 2054) että olisi ollut ”vähän” uskottavampi. Muuten lukemattomana en kommentoi.

Gamer (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1034032/
Scifi/toiminta, peukalo ylös -hymiö!!!!1111

Tässäpä kuva joka iski täysin puun takaa. Tosin ensi kerralla pitäisi lukea DVD-kotelon takakansitekstit takaraivoa säästääkseen, sillä lopputekstit kertoivat tekijöinä olevan samat naamat kuin loistavan Crankin takana, eli sattumasta ei ollut kyse ja olisi pitänytkin jo odottaa jotain päräyttävää. Juonen liirumlaarumi lähitulevaisuudesta, kun ihmistä voi etäkäyttää aivoja ohjaavilla nanosoluilla on toki uskottavuuden rajalla, mutta mikäs siinä, kun se mahdollistaa niin FPS-räiskinnöille kuin Simsille (tai pikemminkin Second Lifelle) naureskelun. Ohessa toki kuittaillaan myös 731n1x1en mesetys- ja nettiherutuskulttuurille, tavataan tyypillinen naishahmona nettipelissä esiintyvä pelaaja (kellarissa asuva hygieniarajoitteinen 300-kiloinen aikamiespoika), sun muuta semmoista. Mutta voi! Digiänkyräkriitikot, joille nettiväen masinointi on tuttua vain (lasten)lasten höpötyksinä tai keltaisten laatulehtien sensaatio-otsikoista, ja jotka eivät tunnistaisi meemiä vaikka Anonymous IRL-bannaisi heidän perheensä, lyttäsivät tämän käsittämättömänä koska heiltä meni yli 9000 vitsiä ohi, ja seurauksena Suuri Yleisö kiersi tämän kaukaa.

Pääjuonena toki siis on, jotta kuolemaantuomitut rikolliset laitetaan pelaajien ohjastettaviksi livenä näytettävään “räiskintäpeliin”, oikeilla aseilla siis. Luonnollisesti pelimiesten ollessa ohjaimissa nähdään, miten hassulta tosielämässä monet FPS-maneerit kuten bunnyhopping, circle strafe, grenade spam tai teabagging näyttävät, ja samalla selviää ”tallennuspisteidenkin” mysteeri. Melkein kaikki levelit selvittäneellä päähenkilötuomitulla on luonnollisesti ylivertaiset taidot, salattu menneisyys, sekä ajan tasalla oleva pelaaja joka osaa päästää ohjista irti oikeassa kohtaa lagin välttämiseksi. Mukaan sotkeutuu vieläpä kansalaisten etäkäyttöä vastustava vastarintaliike, joten pelkkää räiskintää ei leffa ole vaan media- ja yhteiskuntakritiikkiäkin on sekaan sotkettu. Mutta toiminnan ystäville riittää tylyä menoa, splättäystä ja niskojen vääntymistä niin että suupielet kääntyvät virneeseen. Toiminta on juuri oikein rytmitetty ja taidolla kuvattu. Kuvan niiiiiin muodikas saturointikaan ei pääse häiritsemään. Onelinereitakin heitellään, vaikkei Gerard Butler nyt Iso-Arskan klassisimpien lohkaisujen tasolle vielä ihan pääsekään.

2000-luvun The Running Man? Pelottavaa kyllä, tämmöistäkin titteliä voisi heitellä. (Positiivisessa mielessä siis. Kasariäksöniä vihaavankin toiminnan ystävän luulisi pitävän tästä.)

Luftslottet som sprängdes (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1343097/
Trilleri, peukalo alas

Oi voi. Kolmas Stieg Larsson -filmatisointi on juuri sitä mitä kirjan perusteella pelkäsikin. Samat ongelmat vaivaavat kuin kirjaa: ainesten hajanaisuus (salaliittojännärialku ja -keskiosa, silkkaa Matlock-pastissia oleva oikeudenkäynti, ja päälleliimatun oloinen “viimeinen välienselvittely”, joista jokainen tuntuu olevan oma kokonaisuutensa), piiiiiitkät artikkelityyliset jorinat jotka leffassa toteutetaan tekstin lukemisella ruudulta tai “puhuvilla päillä” narratiivin tai dialogin sijaan, sekä tietty epäuskottavuus: kun ruutiukkojen nitrodisko ryntää tippapullot kolisten viimeiseen taistoon kunnian ja isänmaan puolesta on jotenkin “möh” olo. Jos tarkoitus oli olla parodinen, niin lopputulos on edelleen lähinnä kömpelö. Niin, ja edelleenkin salaliittotrillerin mittapuulla päähenkilöt saavat aivan liian varhain aivan liian voimakkaita liittolaisia, jotta jännitys säilyisi.

Lisäksi elokuvan ikioma ongelma on, että se ei ole enää itsenäinen teos vaan TV-sarjan jakso: se on nimittäin täysin käsittämätön kahta ensimmäistä osaa näkemättömille, tai oikeastaan kirjaa lukemattomille. Jopa kirja sentään selitti aiempia tapahtumia, tosin elokuvassa ei olisi materiaalin runsauden takia oikein tilaakaan tälle. Tarinan rönsyjä on saksittu rankalla kädellä, joten monet kohtaukset ja henkilöhahmot tulevat täysin puun takaa äkkiyllättäen ja selittämättä. Tosin leikata olisi saanut lisääkin, tai sitten pidentää: nyt Erika Bergerille lähetetyt uhkauskirjeet eivät johda mihinkään eikä niiden arvoitus edes selviä (toisin kuin kirjassa). Niin, ja ilmiselvän Anonymousin avun sijaan Plague joutuu yksin huhkimaan IT-tuen roolissa. Blomkvistin ihmeflaksi on taas kerran poistettu, minkä tähden hänestä onkin tullut lähes sivuhenkilö. Michael Nyqvist esittää muuten Mikaelia entistä enemmän parodisesti, joko tahattomasti tai tahallaan, mikä on omiaan viemään elokuvaa entistä enemmän satiirin suuntaan.

Motiiviksi katsoa elokuvaa riittää edelleen Noomi Rapacen unohtumattomasti ruumiillistama Lisbeth, tosin olisi kivempaa jos se elokuva siinä ympärillä olisi myös hyvä. Ehkä oli vain parempi, että Stieg Larsson ei saanut niitä kaikkia kymmentä Millennium-sarjan osaa valmiiksi, jos Jokisen eväät olivat levinneet käsiin jo kolmososassa. Toivottavasti sentään perikunta ymmärtää rahan voiman ja lisensoi hahmot eteenpäin – suoraan elokuviksi (tai jatkuvajuoniseksi TV-sarjaksi!) väännettynä, laadukkaiden käsikirjoitusten voimalla Lisbethin (ja muiden) seikkailuja seuraisi mielellään vaikka kuinka monta osaa, sillä hyviä tyyppejä vilisevässä henkilökaartissa on kuitenkin potentiaalia.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa osaa, niin pakkohan tämäkin on nähdä, mutta jos kiinnostus ei enää riittänyt kakkoseen, niin eipä juuri kannata vaivautua.

Ninja Assassin (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1186367/
Ninjailu, nunchakut ylös! HIJAA!

Kukaan 80-luvulta selvinnyt ja yhteyden sisäiseen pikkupoikaansa säilyttänyt ei voi unohtaa ninjaelokuvia, noita videovuokraamojen kulta-ajan helmiä. Mutta sitten tulivat pahat mutanttikilpikonnat ja syöksivät ninjailun mukanaan campin suohon, eikä varjosotureita nähty läntisellä valkokankaalla pariinkymmeneen vuoteen, lukuunottamatta Elektraa sekä satunnaisia sivuosavierailuja pelielokuvissa (kuten Mortal Kombat tai iki-ihana DOA). Mutta nyt on aika kaivaa kuusnelistäjän Last Ninja 2:n Limited Edition -boksissa tulleet maski ja heittotähti esiin, sillä mustapukuiset vipeltäjät ovat palanneet voimalla!

Vaikka ninjamaski ei enää mahdu päähän ja aika on hapertanut halvimmasta mahdollisesta muovista valmistetun heittotähden tärviölle, se ei menoa haittaa. Jo alkukohtaus on nimittäin käsittämättömän väkevä, luoden oikeaa ninjatunnelmaa ja etenkin avaten verihanat (valitettavasti CGI:tä eikä sianverta, mutta tää on nykyaikaa) täysille: mukana on niin Shogun Assassinista tuttu torson halkaisu kuin myös oikeaoppinen pään (siis pään, ei kaulan) katkaisu kera kiitettävien verisuihkujen. Meno jatkuu yhtä hurmeisena, eikä juontakaan ole tungettu sekaan liiaksi, vaan juuri sopivasti. Runsas takaumien käyttökään ei tunnu häiritsevän lainkaan. Ninjailu on myös muutakin kuin sitä iänikuista katanan (tai ninjaton) heiluttamista ja shurikenien viskomista, varsinkin runsas kusarigaman kanssa isännöinti (no, teknisesti ottaen tuo taitaa olla kyoketsu shoge, mutta kuitenkin) ilahduttaa. Tosin legendaarisen Revenge of the Ninjan varustepaljoutta ei saavuteta, eli parantamisen varaa on vielä. Ninjataikuuttakin harrastetaan – ninjat kun hyökkäävät äkkiarvaamatta täysin toiselta taholta kuin lähestyivät, ja vammat paranevat kuji-in -meditaatiolla. Mihinkään Ninja Warsin tasoiseen WTFIGO-efektisekoiluun ei taikuudessa onneksi mennä. Lisäbonusta ropisee sangen Kas-Pin -henkisestä vatsanpohjan puhkaisusta sormilla. Vaikkei Rainilla olekaan martial arts -taustaa, selviytyy mies pääosasta kuitenkin mallikkaasti, mutta pisteet kerää luonnollisesti kotiin ninjalegenda Sho Kosugi ninjaklaanin häijynä senseinä.

Parista kohtaa pitää kyllä rutkuttaa: ensinnäkin, elokuva tapahtuu ninjahenkisesti suurimmaksi osaksi yön pimeydessä, mistä johtuu se, että tapahtumista on välillä kovin vaikea saada selvää, ja myös veripaltun veivaaminen peittyy osin pimeyden suojaan. Toinen ongelma on parissa kohtaa pikkaisen liian nopeat leikkaukset, jättäen katsojan kaipaamaan itämaisen seesteistä kameratyöskentelyä. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin toimii ja täyttää tarkoituksensa.

Vähemmän yllättäen elokuvakriitikoilla on taas ollut heittotähden sijaan taide-elokuvavaihde silmässä mennessään katsomaan tätä, ja lopputuloksena on piljoona arvostelua tyyliin “elokuva on vain sarja perusteettoman verisiä väkivaltakohtauksia”. Kriitikot eivät selvästikään ole sisäistäneet ninjaelokuvan syvintä olemusta! Myös wanhat pärrät ovat olleet nihkeinä, unohtaen, että eivät ne 80-luvun ninjaleffatkaan olleet mitään “oikeita” elokuvia (itse asiassa voisi keskustella siitä, olivatko Godfrey Hon leikkaa-ja-liimaa -tuotokset elokuvia lainkaan). Kyllä tämä niiden seurassa pärjää vallan mainiosti.

2000-luvun alussa 28 Days Later ja Resident Evil käynnistivät varsinaisen zombie-renessanssin, täytyy vain toivoa että tämä tekee saman ninjaelokuville. Ja kyllä siitä joukosta löytyy jo sitten omansa niin elokuvakriitikolle kuin elitistillekin. Sitä odotellessa täytynee allekirjoittaneen katsastaa pahimpiin vieroitusoireisiin kasariklassikoiden ohella viimevuotinen independent-tarjokas, yksinkertaisesti nimetty Ninja.

Hujuu!

The Last Sentinel (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0758762/
Minkä tahansa genren elokuva, kaikki sopivat ulokkeet alas
Masokistista viihdettä känniselle roskaeksploitaation ystävälle, peukalo ylös

Ihminen on hädän hetkellä valmis epätoivoisiin tekoihin. TV-sarjan filmaustauoilla näyttelijänkin on ansaittava elantonsa, joten parin viikon keikka miten huonon elokuvan kuvauspaikalla tahansa on aina parempi, kuin ei keikkaa ollenkaan. Samaten, jos katsojan lempisarja on lopetettu, niin pahimpiin vieroitusoireisiin kelpaa mikä tahansa tallenne jossa fanituksen kohde esiintyy, vaikka tietäisikin sen olevan etukäteen täyttä paskaa.

Puhun nyt siis allekirjoittaneen epäterveestä suhtautumisesta Galacticasta tuttuun Katee Sackhoffiin. Mikäli DVD-kotelon Eurooppa-kansi sattuu hämäämään, niin ei, Katee ei ole tässä pääosassa eikä maailman kohtalo riipu hänen roolihahmostaan, jolla ei ole edes nimeä. Sen sijaan saamme seurata kuinka uransa Ö-luokan DTV-tekeleissä luoneen ex-potkunyrkkeilijän esittämä supersotilas (se nimihahmo eli “viimeinen vartiomies”) juttelee näsäviisaalle aseelleen maailmassa, jossa Dellin läppäreitä lukuunottamatta teknologia (erityisesti autot) pysähtyi 1980-luvulle, ja jossa The Gimpin näköiset taistelurobotit (jotka osaavat marssia lähes kenraali Ernroothin rollaattorin nopeudella ja saattavat osua jopa metrin päästä ja kuolevat hipaisusta) vainoavat ihmisiä maisemassa, joka on BSG:n tapaan saturoitu keltaiseksi että tietäisi maailmanlopun tulleen ja menneen. Robottien päämajaankin on näköjään helpompaa ja turvallisempaa mennä kuin lähiöbaariin, koska siellä käydään kolmeen otteeseen, vaikkakin siellä väijyy rivitykinruoan lisäksi punapukuisten NINJAROBOTTIEN joukko, jotka muistavat päästää valosapelin aktivointiäänen vetäessään katanan esiin.

Tähän verrattuna mikä tahansa 1980-luvun post-aposekoilukin vaikuttaa oikealta elokuvalta. Niissä oli sentään tehty jotain oikein, eli toimintaa (muutakin kuin paikallaan seisoskelua) piisasi, veri lensi (poislukien yksi silmän poisleikkuu on valjun veretön, robottivastuksesta ja ihmisten vastarintaliikkeen cameoroolista johtuen) ja alastomuuttakin oli ronskisti tarjolla enemmän kuin yhdet rinnat sivulta päin takaviistosta kuvattuna. Ja usein käyttämäni indietrash-mittatikku Nato Commandokin tuntuu tämän rinnalla vakavasti otettavalta kaupalliselta tuotannolta. Ei, tämä ei ole niin huono että olisi jo hyvä, tämä on niin huono että on jo legendaarisen huono. Mistä johtuen leffan seuraaminen tuottaa yllätävää hupia, mutta vain oikeassa mielentilassa ja promillemäärässä.

District 9 (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1136608/
Scifi, peukalo alas.

Alussa kaikki oli hyvin: ohjaaja Neill Blomkamp oli kiinnittänyt Isojen Herrojen huomion näppärällä lyhärillään Alive in Joburg, joka purki paitsi Etelä-Afrikan apartheidmenneisyyden traumoja, myös kommentoi nykytilaa (rotusorto on muisto vain kun mustat eteläafrikkalaiset kertovat mustista zimbabwelaispakolaisista rasistisia kaupunkitarinoita 130% tosina, mikäli eivät ole liian kiireisiä näitä mukiloidessaan). Samaan aikaan Sormustarun ansiosta käytännössä avoimen shekin ja valtakirjan kaikilta studioilta saanut Peter Jackson nappasi Blomkampin suojatikseen ja vakuutti Saatanan kätyrit (tai muiden kuin Linux-talebanien kielellä, Microsoft Game Studiosin) siitä, että tämä mies oli omiaan Halon hakkuuseen. Pelielokuvajeesus vain jäi tekemättä kun rahoittajat kakistelivat lähes James “3D-Jeesus” Cameronin Avatarin suuruista budjettia. Lohdutukseksi Jackson antoi Blomkampille vapaat kädet toteuttaa koko illan versio lyhäristään.

Valitettavasti Halon esituotantoon oli uponnut jo sen verran rahaa, että käsikirjoittajaa ei ollut enää varaa palkata. Niinpä lopputuloksesta näkee liiankin selvästi, että materiaalin kanssa ei ole enää tiedetty mitä tehdä. Fanipoikien jeesusleffaksi kruunaama “älyllisen scifin mestariteos” kun muuttuu silkaksi juonettomaksi räiskinnäksi vajaan tunnin kohdalla, ja jo sitä ennen on joutunut kärsimään siitä, kun jokainen kohtaus venytetään Pulttibois-tason naamanvääntelyhuumorilla ylipitkäksi. Asiaa ei auta lainkaan Maailman Ärsyttävin Päähenkilö, jota onneksi esittää (Hollywoodin ulkopuolinen alkuperä huomioiden) tuntematon paikallinen suuruus sen iänikuisen Virallisen Hätääntyneen Jokamiehen(tm) eli Nicolas Cagen sijasta.

Myöskään juonen kulkua ei onnistuta perustelemaan mitenkään järjellisesti. Nähtävästi eivät ihmiset eivätkä alienit oikeasti halua alkaa kanssakäymiseen, muuten ei tapahtumia voi selittää: alienit pykäävät laittomia aseita, joita ihmiset yrittävät käyttää, ja abduktoivat alieneita koekappaleikseen, mikä vihastuttaa alieneita, jotka eivät viitsi kaupata edes jotain heille triviaalia teknologiaa saadakseen löpöä lentävään lautaseensa, vaan mieluummin ovat 20 vuotta sorsittuina ja abduktoitavina slummissa. Oikein ovela allu olisi vieläpä selittänyt, että ne löpön valmistusaineet tarvitaankin oikeasti aseiden tekemiseen, tehdään ne aluksi teille sopiviksi ja sitten opetetaan käyttö, ylläpito ja valmistus, ja sitten olisikin ollut ihmisillä ihmettelemistä kun ravut olisivatkin kiittäneet ja kuitanneet eikä luvattuja tuikuttimia olisikaan poistuvan aluksen pohjaluukuista tippunut.

Kokonaan oma lukunsa on se, että Suomella ei ole historiassaan apartheidia (pl. suomenkielisten kohtelu Ahvenanmaalla) eikä nnn… nee… suomenafrikkalaisten orjuutta, joten emotionaalinen tarttumapinta jää väkisinkin pieneksi. Koska ihmis- tai muukalaishenkilökaartikin on joko pahvikuvia tai vastenmielisiä pahvikuvia, ei sieltäkään löydy ketään samaistumisen kohdetta, ja lopputuloksena katsoja toljottaa välinpitämättömänä.

Siksi toisekseen, leffa seisoo jalka kahdessa leirissä. Alussa (ja aivan lopussa) nähtävä muka-dokumentaarinen materiaali on kiva tatsi, ja mielellään näkisi, että koko leffa olisi tehty tällä tyylillä. Tosin siten ei olisi voitu enää kuvata loppupuolen räiskintäpeliosuutta, koska paikalla tuskin olisi ollut kuvausryhmää, joten se on suosiolla tehty normifiktiona ja siinä tyydytään vain trendikkäästi heiluttamaan kameraa 24:n ja Galactican tyyliin.

Efektit olivat kuulemma ihan ilmaiset, no niin varmaan jos kulut haudataan joka tapauksessa tappiolle menneen Halon puolelle jotta saadaan tämä projekti näyttämään voitolliselta. Vaikka ne ovatkin teknisesti mallikelpoisia ja naitettu filmattuun materiaaliin saumattomasti, muukalaismöllit näyttävät silti typeriltä. Tuottajan vaikutusta tosin lienee se, että päitä ja kokonaisia vartaloita poksautellaan kiitettävästi, irtoraajoja ja splättäystä piisaa, ja että loppupuolella alieniksi mutatoituvalla päähenkilöllä on rujo lateksimaski.

Lopussa sentään leffa lähtee lentoon kunnon mecharymistelyn myötä, jossa notkea taistelupuku pistää haisemaan hökkelikylässä, mutta näitäkin efektejä katselisi mieluummin jossain järkevämmässä leffassa, kuten vaikka Neon Genesis Evangelionin pitkään lupaillun live-adaptaation kanssa (joka ilmestynee ihan kohta Duke Nukem Foreverin ja hiljattain itsevarmasti tiedotetun Duke Nukem Beginsin jälkeen…)