Category: Arvostelut

Mutant Chronicles (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0490181/
Scifi/kauhu/toiminta, käsivarresta muotoutunut raatelukynsi alaspäin

Oi ja voi. Niin paljon hukattua potentiaalia, että ihan säälittää näyttää tälle peukaloa alaspäin. Mutta ei oikein muutakaan voi, sillä tuoreessa muistissa on toinen kengännauhabudjetilla tehty, niinikään miniatyyrisotapeliin (no, okei, Mutant Chronicles on roolipeli ja Warzone samaan maailmaan sijoittuva miniatyyrisotapeli) perustuva scifikauhutoimintaveto, jossa käydään goottilais-steampunk-henkisessä tulevaisuudessa rauniokaupungin uumenissa Pahaa vastaan. Kyseessähän on tottakai Kielletty Hedelmä, eli Damnatus. Joka siis onnistuu suunnilleen kaikessa missä tämä ei.

Siinä vaiheessa, kun nimekäs luonnenäyttelijä mainitaan genre-elokuvan julisteessa tai kannessa (pahimmillaan pelkän cameon perusteella), pitäisi osata juosta lujaa. Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa, sir Ben Kingsley BloodRaynessa, tai Irons, Robert Carlyle ja John Malkovich Eragonissa pitäisi riittää todistusaineistoksi, joista viimeksi mainittu suorittaa tässäkin viisiminuuttisen “ylinäyttelen mielipuolisesti kun kerrankin saa eikä ohjaaja osaa tai uskalla estää” yhdenmiehenshow’n. Muuhun näyttelijäkaartiin on sitten osattu kerätä suunnilleen kaikki kuvaushetkellä työttömänä olleet genrenäyttelijät: Ron Perlmanin leukaluut, Thomas Jane, Sean Pertwee, ainoaa roolihahmoaan esittävä mutta hottiutensa takia kaiken anteeksi saava Devon Aoki sekä 1:1 Elektra-kopioksi nakitettu Anna Walton. Viimeksi mainittua lukuunottamatta kaikki vaikuttavat olevan liikkeellä “säädä sitä teleprompteria jo jumalauta isommalle että saan sen palkkashekin” -asenteella. Damnatusissa sentään tuntemattomat suuruudet, niin amatöörit kuin ammattilaisetkin, sentään yrittivät tosissaan.

Itse visuaalit miellyttävät silmää, etenkin alkujakson 1. maailmansota steampunk-versiona tulevaisuudessa, sekä myöhemmin nähtävät höyrykäyttöiset lentoalukset. Rooli- ja figupelin sekä itsestäänselvästi koko muun steampunk-genren lisäksi vahvana vaikuttajana on selvästi toiminut iki-ihana Sky Captain and the World of Tomorrow, mitä tulee kuvan saturointiin, tehosteisiin, kuvakulmiin, ja niin pois päin. Valitettavasti vain budjetti on loppunut kesken, ja liian monesta kuvasta näkyy läpi halpa ja nopeasti hutaistu CGI, miten ei asian suinkaan pitäisi olla. Star Wreckin jälkeen tähän ei ole kaupallisessa tuotannossa minkäänlaista veruketta. Äänimaailma on sitten vähän niin ja näin, vakioefektejä ja alleviivaavaa mutta mieleen painumatonta musiikkia kai siellä taustalla oli.

Juonesta on turha puhua, käsikirjoituksen on mitä ilmeisimmin kirjoittanut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneiden ääressä, tai sitten joku arpoi tarokkikorteilla genre-elokuvan kliseitä peräkkäin, täysin naurettavaa loppukaksintaistelua myöten. Maailma on niin kovin pieni, henkilöhahmot ovat paperisia ja sisäinen logiikka pettää.

Hupaisaa kyllä, tämähän ei ole varsinainen Hollywood-tuotanto, vaan pikemminkin “indie”, mutta siitä huolimatta pohjana olevan pelin maailmaa ja taustatarinaa muutellaan surutta: mutanttizombeja (muun muassa) aiheuttava Kone löytyi aurinkokunnan “kymmennenneltä planeetalta” eikä Itä-Eurooppaan haudattuna, ja sen käytännössä jatkuva EMP-vaikutus pakotti höyrykoneisiin eikä suinkaan mikään 500 vuotta sitten käyty ydinsota, megakorporaatiot (joista yksi eli Cybertronic on unohdettu) eivät koskaan ryhtyneet yhteistyöhön (mutta silloinhan leffaan ei olisi saatu taas tämmöistä “ristiriidat unohtuvat yhteisen vaaran uhatessa” -kliseetä), ja niin pois päin. Tämä siis kuriositeettina, itse olen tutustunut maailmaan vain Wikipedian välityksellä eli se ei vaikuta minulla suuntaan tai toiseen, mutta tosifani kyllä polttaisi hihansa.

Tämä jälleen yksi synkkä luku pelielokuvien sarjassa, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia figupelielokuvagenren epäonnisena päänavaajana, saa odottamaan Games Workshopin “virallista” näkemystä Warhammer 40,000:sta kauhun vallassa. Ai niin, sen “laadunhan” tulee takaamaan K-11 ikäraja, sekä studio jonka ainoa työnäyte ovat Bionicle-animaatiot…

Mamma Mia! (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0795421/
ABBA-karaokelevy, peukalon suunta riippuu fanituksen asteesta
Musikaali? Älkää nyt naurattako

Aina välillä joutuu punaista lihaa syövä Volvo-mies uhrautumaan ja tekemään jotain luonnonvastaista, joko parisuhteen tai perhesovun nimissä. Joulunpyhien kunniaksi oli kyse jälkimmäisestä. Vinkki kaikille muille saman kohtalon uhriksi syystä tai toisesta joutuville heteromiehille: suunnilleen elokuvan puolivälin paikkeilla Jennifer’s Bodysta tuttu Amanda Seyfried konttaa märissä bikineissä kameraa kohti. Tämän odotuksen voimalla jaksaa puolimatkan krouviin, ja kuvaa mielessään pitäen sekä Akvavitixin taikajuoman voimin sitten loppuun asti, encoreiden (lopputekstien) kohdalla voikin sitten jo poistua kierrättämään.

Ei sikäli, että Abbaa miten erityisesti vihaisin. Ihan kivoja biisejä. Mutta ei niitä jaksa kokonaisen kokoelmalevyn verran kuunnella putkeen. Etenkin kun tässä tekeleessä on musikaaliksikin harvinaisen vähän tapahtumia tai dialogia. Koska lisäksi on lukittauduttu tiiviisti yhden bändin tuotantoon – ja yleisöä mukana laulattaakseen vain niihin suurimpiin hitteihin – niin monetkin kappaleet on pitänyt saada aikamoisilla aasinsilloilla mukaan, jos ei muuten niin sanoja strategisissa kohdissa muuttamalla. Lopputulos on parista naurut irroittavasta irtovitsistä huolimatta väkinäisen oloinen ja pitkästyttävä, paitsi tietysti jos jo DVD:n alkuvalikossa on vääntänyt karaoketekstitykset päälle.

Toisaalta, tässä olisi ollut potentiaalia. Kas kun nyt pyritään pysymään itkettävän paljon 1:1 alkuperäisesitysten (ja näyttämömusikaalin) hengessä ja tyylissä, vaikka parissa kohtaa olisikin biisi sovitettu orkesterille tai kitaralle. Millä tähän olisi saanut miljoona kertaa enemmän eloa (mutta silloinhan ei olisi enää ollut 1:1 näyttämömusikaali eikä karaokelevy) olisi ollut käyttää joko olemassaolevia tai varta vasten teetettyjä covereita, mutta tyystin eri tyylilajeissa. Eli Donna-äidin muistellessa nuoruuttaan olisi ollutkin punk/uusiaalto-coveri Super Trouperista. Sophie-tyttären polttareissa olisi voinut surista tech-house versio Gimme! Gimme! Gimme!stä. Rantabaarissa flirttailtaessa olisi soinut letkeä reggae-versio Does Your Mother Know‘sta. Ja niin pois päin.

Hupaisin juttu liittyy siihen, että 1999 tehty musikaali ilmeisesti tapahtuu myös yhdeksän vuotta myöhemmin tehdyssä elokuvassa vuonna 1999. Kas kun muuten ei takaumissa ole mitään järkeä, tai sitten Donna ja kaikki isäehdokaat olivat vuonna 1987 jo todella pahasti ajastaan jäljessä pukeutuessaan 70-lukulaisittain. Tosin tämän tulkinnan mukaan Meryl Streep esittäisi siis 40-vuotiasta Donnaa (dialogista kun pääsee siihen käsitykseen että hän oli vahingonlaukauksen yllättäessä samanikäinen kuin naimisiin menossa oleva tyttärensä nyt). Mikäs siinä, niin kauan kun sopimus edellyttää siloittamaan kasvorypyt jälkituotannossa ja timmin sijaisnäyttelijän hyppimään joukkokohtauksissa…

V2 – jäätynyt enkeli (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0489325/
Rikoskomedia, peukalo varovasti ylös

Njoo, ihan kiva. Tosin tarinan suhteen on otettu reippaasti omia vapauksia – huonompaan suuntaan. Jälkiviisaasti olisi voinut enemmänkin painottaa tätä Poria hallitsevan Kehittyvien Maakuntien Suomen, anteeksi FC Käppärän Poikien, pahuutta. Edelleenkin sekunnin sadasosassa tapahtuvat siirtymät silkan campin ja “vakavan” dekkarin välillä ovat se kantava voima. Mutta enää ei edes DVD-kotelo väitä kyseessä olevan haudanvakavan teoksen, mitä nyt ohimennen spoilaa koko juonen loppuratkaisua myöten.

On tietysti makuasia, luottaako ohjaaja komiikassa nasevaan dialogiin vai Pulttibois-tyyliin. Aleksi Mäkelä on aiheeseen sopivasti – onhan kirja kirjoitettu jo 1990, vaikkakin leffa on siirretty nykyaikaan – valinnut turhan monessa kohtaa jälkimmäisen. Elämää suurempi transvestiitti tai liioitellen artikuloidut heimolaiset kun tuovat dejavu-fiilikset niin vahvoina esiin, että melkein pelottaa. Tosin tahattomasti tai tahallisesti tulee mieleen myös Yön Saalistajat (näin oli jo kirjassa, ja ei pelkästään siksi että tapahtumapaikkana on Pori), ja se taas ei ole lainkaan huono juttu. Mutta niinhän tuli jo kirjassakin – arvaamaton ja väkivaltainen psykokonna Hopea kun on ilmetty Reuna, vain heittotähdet ja sifonkihuivi puuttuvat.

Ei niin hyvä kuin ykkönen, mutta viihtyi tuon parissa silti. Bonusta suomimetallia hyvin esittelevästä soundtrackista sekä siitä, että Jasper Pääkköstä ei ollut tunnistaa.

Apropoo, kolmas osa tulossa, koska Kata Kärkkäinen oli soittanut Selinille ja kysynyt olisiko jotain leffaa jonka hän voisi elantonsa pitimiksi käsikirjoittaa, ja V3 oli seuraavaksi vuorossa Solar Filmsin listoilla. Saas nähdä mihin se sitten perustuu, suomalaiset wannabe-teknotrilleristit eli Remeksen seuraajineen naurunalaisiksi tekevä Black Jack voisi olla kova juttu mikäli se ei kaadu poliittisen korrektiuden puutteeseen. Varsinaiseksi ongelmaksi noussee, että Mäen laajaan henkilögalleriaan nojaamisen takia joutuu kohta Suomen ammatti-elokuvanäyttelijöiden kapea kärki vetämään tuplaroolit.

Vares – yksityisetsivä (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0372594/
Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri, kasvot kämmeniin
Musta rikoskomedia, peukalo ylös

Elokuvan lähtökohdat eivät ole todellakaan sieltä parhaimmasta päästä: Solar Films -elokuva, ohjaus Aleksi Mäkelä, tuotanto Markus Selin, “executive tuottaja” (sic) Jussi Salonoja, “co-executive tuottaja” (sic sic) Sedu Koskinen. Post-traumaattinen stressioireyhtymä oli jo melkein auttanut unohtamaan Levottomat 3:n, joten uskalsin tekijöistä huolimatta tarttua tähän tekeleeseen, tosin ainoastaan siksi, että Reijo Mäen Vares-dekkarit ovat viime aikoina kolahtaneet kovaa ja toisaalta siksi että luotettava taho kehui leffaversioita hauskoiksi.

Mäen dekkarithan ovat kaukana haudanvakavasta jännityksestä, pikemminkin ne ovat mustaa komediaa ressukoista, joille elämän valttikortteja ei ole edes jaettu, ja joiden keskellä puolialkoholisoitunut yksityisetsivä Vares puolivahingossa aina törmää rikoksiin ja puolivahingossa onnistuu ratkaisemaan ne. En ole koskaan diggaillut hirveästi Aki Kaurismäen elokuvia, mutta jotenkin niiden ankean lakoninen tyyli sopisi Mäen melodramaattisen apeaan tunnelmaan ja terävään dialogiin kuin repaleisina raahautuvat pilvet mustaa hyhmää vellovan Aurajoen ylle. Niinpä Selinin, Suomen wannabe-Bruckheimerin sliipatun tuotantotyylin yhdistäminen niihin tuntui aluksi perin oudolta.

Elokuvan tekovaiheista tietämättömänä tuntuu pahasti siltä, että tässä on aluksi tosiaan yritetty tehdä isolla rahalla “Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri” kuten DVD-kotelon kansi mielenkiintoisesti kertoo. Alkupuolella on esmes ihan tyylikäs (mutta liian lyhyt) auto-takaa-ajo jossa poliisiauto pyöräytetään näppärästi katolleen, tämmöisestä Suomi-filmissä harvinaisesta äksönistä bonusta. (Näyttelijöille tätä ei tosin ole muistettu kertoa, alkaen Jari Halosen maanisesti ylinäyttelemästä hervottomasta pääpahiksesta.) Mutta sitten kun kuvausmateriaalia alettiin leikata yhteen joku sentään huomasi, että vakavaa tästä ei enää saa, kiitos yliampuvan komiikan, joten lisäämällä muutama voiceover sekä useampikin ruutuun pläjähtävä “henkilöesittely” leffa sysättiin lopullisesti komedian puolelle. Ikävää vain, että mainosmateriaali oli jo lähtenyt ja traileritkin ulkona…

Mutta hämmentävää kyllä, lopputulos toimii! kybällä kun tätä katsoo nimenomaan mustana dekkariparodiana. Vares-kirjojen surkuhupaisa maailma tavoitetaan täydellisesti juurikin ylinäyttelyn takia. Tai typecastingin. Tai Suomi-elokuvalle tyypillisen nolon komiikan. Tai tyylilajin äkillisten vaihdosten tai täysin tunnelmaan sopimattomien tehokeinojen myötä (terveisiä sille jonka mielestä Matrix-tyylinen pyörivä kamera lopun ammuskelussa oli viilein idea ikinä). Eihän tämä mikään klassikko ole, mutta naurunhörähdysten seassa kuluu puolitoista tuntia rattoisasti ja jättää jälkeensä halun katsoa jatko-osa.

2012 (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1190080/
Katastrofielokuva, tsunami huuhtoo peukalon mannerlaattojen väliseen siirrokseen

Roland Emmerich on mielenkiintoinen tapaus. Mies aloitti uransa tavalla, joka lupasi hyvää roska- ja B-elokuvien ystäville: Moon 44 oli scifiksikin täysin epäuskottava ja epärealistinen, mutta sisälsi paljon kuilussa lentelyä, Malcom McDowellin mielipuolista hohotusta vakioroolissaan sekä puun takaa iskevää yllätysseksiä. Ihastuttavan fasistisessa Universal Soldierissa taas laadun takasivat ilmaisutaidon mestarit, Jean-Claude van Damme ja Dolph Lundgren, nuo eurooppalaisen näyttämötaiteen lahjat maailman elokuvayleisölle. Luonnollisesti realismi oli edelleenkin kirosana. Varsinainen vedenjakaja oli kuitenkin apokalyptisiä sävyjä viljellyt scifispektaakkeli Stargåte. Totuttuun tapaan juoni oli täyttä huttua, mutta koska se poiki valtavat kassatulot ja loputtomiin jatkuneen tv-sarjan spinoffeineen, niin Emmerich selkeästi ymmärsi, että nyt oli jotain tehty oikein. Seurasi sarja elokuvan tapaisia, joissa toinen toistaan epätodennäköisemmissä ja -realistisissa skenaarioissa maailma vedettiin paskaksi stereotyyppihahmojen niskaan. ID4:ssä oli jo häiritsevässä määrin kuilussa lentelyä, Godzilla taas kaatui siihen että kliininen CGI-hirviö tuhoamassa kliinistä CGI-kaupunkia ei ole lainkaan niin hellyttävä kuin mies kumipuvussa polkemassa pahvitaloja, ja The Day After Tomorrow oli jo liiankin suoraan silkkaa Al Goren seksifantasiaa. Tälle kaudelle mahtuvat toki myös harhapolut historiallisten spektaakkelien pariin, USA:n vapaussotafantasia The Patriot ja mammuttiseikkailu 10,000 B.C., jotka ovat toki sikäli linjalle uskollisia että niiden historiallisuus on samaa luokkaa miehen apokalypsien tieteellisyyden kanssa, ja henkilöt yhtä lailla pahvikuvia.

2012 on siis erään aikakauden loppu. Tämän jälkeen kun Emmerich tai kukaan muukaan ei voi enää tehdä katastrofielokuvaa ilman, että se aiheuttaa vain valtavan röhönaurun potentiaalisessa yleisössä. Jo trailerin perusteella kun vaikutti, että 2012 on silkkaa parodiaa katastrofielokuvien kliseistä. Ja niin onkin. Jo Emmerichin omilla standardeillaankin täysin hörhö taustatarina on vain heppoinen tekosyy sille, että nyt saadaan samaan rainaan maanjäristyksiä, hyökyaaltoja ja tulivuorenpurkauksia, unohtamatta lento-onnettomuuksia ja merihätää. Hahmogalleriassakaan ei ole yhtään klisettä jäänyt käyttämättä, ja siirappigeneraattorissa on nupit kaakossa. Ja nollaan tikittäviä laskureita on enemmän kuin lääkäri määrää. Pääosassa hätääntyneenä jokamiehenä heiluva John Cusack muuten suorittaa hämmentävän aidontuntuisen Nicolas Cage -imitaation, oliko miehellä muita kiireitä kun ei aitoa asiaa saatu mukaan?

USA:n fundamentalistien mieleenkin elokuva varmasti on, ydinperhettä kun puolustetaan niin vimmaisesti että kaikkien avionrikkojien on kuoltava, niin perusteellisesti että aivan elokuvan loppumetreillä mennään muuten täysin dramaturgisesti perustelemattomista syistä viimeistelemään elokuvan ainoa sympaattinen hahmo (ja vielä niin että kukaan ei reagoi tähän mitenkään), ja toki nuorimaakreationismille oikeaoppisesti muutaman valtamerialuksen kuljettama fauna riittäisi repopuloimaan mantereiden jämät sen jälkeen kun kilometrien paksuinen suolavesimassa on steriloinut maanpinnan…. hups, nyt paljastin koko juonen. (Toisaalta, jos katsoja ei arvaa, mitä Roland Emmerichin katastrofielokuvassa tulee tapahtumaan kullekin henkilöhahmolle jo kun tämä ensi kertaa näkyy ruudulla, niin varmasti “juonellisten” pornoelokuvien seksikohtauksetkin tulevat siinä tapauksessa täytenä yllätyksenä.) Tai no, ehkei tätä sittenkään pyhäkoulujen opetusmateriaalina tulla käyttämään. Kas kun sangen selkeästi todetaan etteivät rukoukset auta vaan teot, ja kristinuskon (plus parin muun) pyhät paikat hävitetään sileäksi. (Luonnollisesti jotkut uskonnot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, koska Emmerich omien sanojensa mukaan ei halua fatwaa päälleen.)

Mutta siis. Kaikenhan pitäisi olla kunnossa: meillä on silkkaa herkullista parodiaa katastrofielokuvista kera komeimman maailmanloppukuvaston kuunaan, joka yksinään on jo pääsynlipun arvoinen koska pienellä ruudulla se latistuu, ja superbonuksena 9/11 trauma on historiaa, niin innokkaasti pilvenpiirtäjiä kaadellaan ja tuhkapilviä levitellään, ja lentokoneet melkein lentävät torneja päin, ja sieltä tippuu ihmisiä ja toimistokalusteita ja A4-parvia, ja autolla ajetaan sortuvan pilvenpiirtäjän läpikin. Mikä sitten tökkii?

No se, että materiaalista kasaisi helposti todella tiiviin puolentoista tunnin paketin, joka olisi se definitiivinen katastrofielokuva. Valitettavasti vain ajan standardi ison rahan elokuvalle on vähintään kaksi ja puoli tuntia ja tässä tapauksessa vielä kymmenen minuuttia päälle, mikä johtaa siihen, että jokikistä kohtausta venytetään niin kauan kunnes kaikki jännitys on kadonnut ja liikutuksen tai sympatian sijaan haluaisi viillellä kaikki hahmot mattoveitsellä kebab-lihaksi. Koska Emmerichin taidot dramaturgian, dialogin ja henkilöohjauksen suhteen ovat valovuosia jopa maanmiestään Uwe Bollia jäljessä, on maailmanlopun – sitten kun se viimein vajaan tunnin kohdalla alkaa – katkaisevien vetistelykohtausten ylivenytys suunnilleen yhtä miellyttävää kuin kiinalainen vesikidutus yhdistettynä kynsien ja karvojen samanaikaiseen irtirepimiseen. Jos joskus tarjotaan mahdollisuutta *köh*fanedit*köh* kokea leffa niin, että siinä on jäljellä enää pelkät tuhovisiot ilman niitä katkaisevaa lässytystä, niin olen kärppänä katsomassa, muuten en toiste enää samaa virhettä tee.

Emmerich kiltti. Koska et selvästikään aio enää tehdä katastrofielokuvia, niin voitko tehdä kaksi asiaa?
1.) Soita kaverillesi Dean Devlinille ja tehkää nyt jo viimein se Battletech/Mechwarrior -leffa, jonka oikeuksien päällä mies on istunut jo vuosikaudet.
2.) Kun sen sitten teette, niin voisitko ystävällisesti jättää kaiken mahdollisen juonenkehittelyn ja henkilöhahmojen syventämisen minimiiin tai mieluiten kokonaan pois, ja sen sijaan näyttää vain meille kuinka jättimechat pistävät paikat sileäksi niin isoilla pyssyillä jotta edes ukko Freud ei pitäisi niitä vain sikareina?
Kiitos jo etukäteen.

Bitch Slap (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1212974/
Eksploitaatio, peukalo ylös

Kun näin ensi kertaa elokuvan julisteen, niinsanotusti Haistoin Laadun. Ja arvasin, että kyseessä tulee olemaan äärimmäisen viihdyttävä pätkä, jolla ei ole tasan mitään elokuvallisia arvoja. Niinpä ei ole mikään yllätys, että Hesarin kriitikko itkee, kuinka tämä on roskaa. Ihan kuin rehellistä roskaa ei enää saisi tehdä ilman, että se on taiteellisesti kunnianhimoinen postmoderniin kommentaariin pyrkivä tribuutti (joskin leffan alkutekstijakso suorastaan anteeksipyytelevästi leikkaa eksploitaatioklippejä perätysten aina Bettie Pagesta asti Russ Meyerin kautta Thriller: en grym filmiin). Ei eksploitaatiolta koskaan ole vaadittu kriitikon peräänkuuluttamia arvoja, riittää että se viihdyttää kohderyhmäänsä. Jota kriitikko ei selvästi ole, ja edelleen ihmettelen, miksi HS ei vieläkään arvosteluta toimintaelokuvia niitä arvostavalla henkilöllä.

Voin jo kuvitella lyhyemmän version tuosta kritiikistä Hesarin tv-sivuilla parin vuoden kuluttua: siinä esiintyvät ainakin kuluneet ilmaisut “sisällöltään ja asenteiltaan vastenmielinen”, “huumorintajultaan mauton”, “tarpeetonta ja sadistista väkivaltaa”, “pornahtava ja naista esineellistävä” ja paradoksaalisena kliimaksina “elokuvan tv-esitystä on vaikea perustella millään syyllä”. Paradoksaalisena siksi, että tuossa oli jo monta kovaa syytä katsoa.

Väännetään nyt vielä kerran rautalangasta, että edes Grindhouse-tasoista “oikeaa” elokuvaa on turha odottaa, mutta jos kokee kuuluvansa kohderyhmään niin viihtyy kybällä. Lucy Lawlessilla on muuten hauska cameo.

Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983)

http://www.imdb.com/title/tt0140793/
Bondsploitaatio, hienonhieno mikropiiripeukalo hautautuu kivilouhoksen pohjalle

Halloweenina katsotaan perinteisesti kauhuelokuvia. Mutta jos sattuu olemaan pitkälle sofistikoitunut konnossööri, jolle japanilainen splatter on arkipäivää ja joka naureskelee gornoa katsellessaan, niin silloin ei mikään kevyt kama riitäkään. Tarvitaan todella vahvoja aineita suoraan suoneen – Visa Mäkistä! Kuoleman kurvit on nimittäin todellinen kauhuelokuva, jota ei uskalla katsoa kuin sormien läpi ja joka saa aikaan spontaaneja kauhunkiljahduksia. Siinä missä Yön Saalistajat koetti epätoivoisesti olla vakava elokuva ja on sen takia tahattoman hauska, 000 koettaa epätoivoisesti olla hauska. Mitä se ei suinkaan ole, vaan pohjattoman tylsä. Pari irtovitsiä naurattaa (kuten alkukohtauksen “Sheikki Ali Haa”), ja auto-takaa-ajossa on jo ihan yritystä ja oikeaa vauhdin tunnelmaa, mutta ei se oikein riitä.

Kun Bondsploitaatiosta on kyse, niin totta kai kaikki vakiokliseet ovat käytössä: Suomen salaista palvelua johtava X ja hänen hemaiseva sihteerinsä, salaisia aseita aggenttien harjoituskeskuksessa esittelevä “Proffa”, sekä maanalaiseen, tietokonekonsoleilla täytettyyn päämajaansa piiloutunut maan valloitusta havitteleva, naisvartiokaartin ympäröimä ja mielipuolisesti hohottava pääpahis, jonka suunnitelmana on istuttaa maan jokaisen silmäätekevän niskaan mikrosiru, jonka avulla heitä voidaan ohjailla. Kaikkien muiden 00-agenttien kadottua on valtakunnan ainoa toivo agentti 000, Jonas Breitenfeld, sanan kaikissa merkityksissä kyvytön tohelo.

Kengännauhabudjetista huolimatta aineksista voisi saada jotain irtikin, mutta kun ei niin ei. Saman vitsin jatkuttua jankuttamalla ties kuinka kauan tekee jo mieli pikakelata. 22 vuotta tuoreempi Nato Commando sentään tajusi, että tuleen ei saa jäädä makaamaan, eikä ronskista väkivallasta ja tisseistä ole ainakaan haittaa, ja olikin mitä mainiointa viihdettä. 000 puolestaan on lähes täysin väkivallaton ja totaalisen tissitön – vika jonka Mäkinen osasi sentään korjata Yön Saalistajissa. Säveltäjäkin on ilmeisesti ollut tuntipalkalla, sillä Bondia rippaavan pääteeman lisäksi sangen usein soi sama geneerinen funk-musiikin pätkä, joka myöhemmässä Yön Saalistajissa soi lähes koko elokuvan ajan.

Summa summarum: Yön Saalistajien parissa viihtyy, tämän ei.

Vampire Girl vs. Frankenstein Girl / Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1425928/
Splatter, peukalo ruuvattu ylös

Japanin-splatteria on vaivannut tähän asti juonen puute, sekä tyylilajin vaihtelu. Nyt tyylilajina on selkeästi kreisikomedia ja juonikin on edes jotenkin järkevä, plus siinä on ihan näppärä twisti. Ei sillä juonella tosin Oscaria voiteta, mutta sentään siinä on jo perinteistä viiden pennin freudilaista kauhuelokuvasymboliikkaa: goottilolitajengin johtaja menettää luokan tavoitelluimman pojan hiljaiselle vaihto-oppilaalle, joka onkin oikeasti satoja vuosia vanha vamppuuri, arvattavan fataalein seurauksin. Onneksi vararehtori-isäpappa harrastaa voodootamineissaan koulun kellarissa himokkaan kouluterveydenhoitajan muiluttamien kuolleiden oppilaiden palasiksi leikkelyä ja henkiinherättämistä, ja truuttaamalla vähän puolivahingossa saatua vampyyriverta palasista harsitun kalmon suoniin maistuu taas meno.

Luonnollisesti jokainen hahmo on toinen toistaan pähkähullumpi. Niin, ja väkivalta on aina vain rujompaa ja surrealistisempaa. Jo avauskohtauksessa vampyyritar puree kokoonharsitulta kalmolta naaman irkipoies. Kehon modaaminen entistä rujommaksi on myös entistä mielikuvituksellisempaa. Lisäksi naureskellaan japanilaiselle nuorisokulttuurille (goottilolitat, wannabe-afroamerikkalaiset ja sillai) sekä fetisseille (koulupuvut, sairaanhoitajat, jne.)

Nishimura-san se vain parantaa tahtiaan. Jo The Machine Girl oli huima, Tokyo Gore Police juoneltaan kökköinen mutta sitäkin houreisempi, ja tämä yhdistää niiden parhaat puolet, niin miten pahasti mielenterveyttä vaurioittava kokemus jo trailerinsa perusteella täysin hervoton RoboGeisha tuleekaan olemaan?

En yksinkertaisesti muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa leffassa. Ai niin, ja koska tämä perustuu mangaan niin tämähän on vuoden paras sarjisleffa, koska Watchmenhan on tekijöidensä mukaan “kuvitettu romaani”

Yön Saalistajat (1984)

http://www.imdb.com/title/tt0088437/
Finnsploitaatio, peukalo ylös

Niin kuin on monessa lähteessä todettu, elokuvan noustua hetkeksi pinnalle Night Visions -festivaaleilla tapahtuneen 25-vuotisjuhlanäytöksensä ansiosta, leffan pohjaidea – kovaksikeitetty gangsterielokuva – on jotain, mitä suomalaisessa elokuvassa ei oltu nähty ennen tätä eikä ole nähty tämän jälkeenkään. Tosin sitten törmätään siihen tosiseikkaan, että legendaarisen trash-ohjaaja Visa Mäkisen budjetti saatikka sitten kyvyt eivät olisi millään ilveellä riittäneet uskottavaan lopputulokseen, joten lopputulos on väkisinkin silkkaa campia. Toki avuton käsikirjoitus tai harrastelijatasoinen näytteleminen ei mitenkään auta asiaa. Saatikka sitten se tosiseikka, että Suomen Porissa toimiva suojelurahoja keräävä ja kultaryöstöihin erikoistunut gangsteriliiga, johon Porin poliisilaitos yrittää soluttautua useamman poliisin voimin, on jo lähtökohtaisesti epäuskottavan tuolla puolen. Puhumattakaan Porin “rantahotellin” “kasinolla” miljoonia uhkapeliin hassaavasta yritysjohtajasta. Ja niin edes päin.

Koska ollaan 1980-luvulla, niin totta kai kalapuikkoviikset, kiharat ja takatukka ovat muotia, ja ilmiselvästi ihmiset ovat tuolloin huvitelleet tukehduttamalla turkiseläimiä jalkoväliinsä ja jättämällä trofeen niille sijoilleen. Liigan maanisesti käkättävällä, pellavapukuun ja avonaisena roikkuvaan pastellipaitaan pukeutuvalla Pomolla on luonnollisesti espanjalaistyylinen hacienda jossa ihmiset käyskentelevät alastomina, ja hänen oikeana kätenään toimii Reuna, suomalaisen elokuvan hahmogallerian kulminaatiopiste. Ei voi tarpeeksi korostaa, että enkelikutrinen, Dingo-tyylisiä sifonkihuiveja suosiva, mölisevä, väkivaltainen, arvaamaton ja huumeongelmainen psykopaattikorsto, jolla on nahkatakki (jossa on tekstejä kuten “FUCK”, “PUNK” ja “TAIDE KUULUU KAIKILLE”), katkaistu haulikko, oidipaalinen suhde kuolleeseen äitiinsä, ja ennen kaikkea heittotähdet on jotain, jota on nähty liian vähän Suomi-filmissä (tai oikeastaan yhtään missään). Etenkin Reunan “teemamusiikki”, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin Psykon suihkumurhakohtauksen viuluja soitettaisiin epävireisen thereminin ja halvan sähköurun duettona, on mieleenpainuva kokemus. Itse elokuvan pääteema puolestaan (joka kuullaan noin sata kertaa elokuvan aikana) sopisi paremmin johonkin puskafarssiin. (Eiku hetkinen…)

Pomon ja Reunan lisäksi henkilöhahmoista jää mieleen Kauko Helovirran esittämä komisario, jota mies esittää tutuin Radioteatterin komediakuunnelmamaneerein. Niin, ja ohjaajaneron itsensä esittämä comic relief, juoppo, koko ajan pullosta naukkaileva ja röyhtäilevä kalastaja, joka jatkuvasta “wardrobe malfunctionista” kärsivän naisensa kanssa törmää elokuvan sankareihin ja konniin useampaankin otteeseen. Testiryhmämme oli myös pakko poistua elokuvan jälkeen juomaan kossuvissymaljoja selvästi itävientihenkisen teolisuusjohtaja Angströmin kunniaksi. Seurueemme naispuolinen jäsen vaati, että häntä on tästedes kutsuttava Velmaksi elokuvan “kohtalokkaan kaunottaren” mukaan.

Joku saattaisi huomauttaa, että elokuvan tapahtumissa ei ole logiikan häivää, että huono vitsi ei parane toistamalla sitä tuhat kertaa, että takaa-ajot ja etenkin tulitaistelut ovat jotain itkettävän surkean ja myötähäpeää herättävän välimaastossa, ja niin edespäin, mutta hän ei ole selkeästi ymmärtänyt elokuvan ydintä. Eikä sitä, että en muista mitä leffaa vielä toista kertaa katsoessakin olisi viimeksi ollut näin hauskaa.

Erikoismaininta täytyy antaa 25-vuotisjuhlanäytöksen “live-kommenttiraidalle”, jossa Reunan ja Pomon näyttelijät alustivat leffan ja kommentoivat sitä jälkeenpäin. Selkeästi Night Visionsin pojat olivat pehmentäneet miekkosia taikajuomalla, jotta nämä eivät täysin nolostuneet yleisön hörähdyksistä. En tosin ymmärrä anteeksipyytelevää asennetta: “tätä pitää katsoa aikansa tuotteena”. Miksi pitäisi hävetä sitä, että tekee trashia ja että se on kivaa? Mutjoo, haastattelut, etenkin leffan jälkeen tulleet, olivat lähes yhtä kipeitä kuin itse leffakin. (“Saatiinks me edes palkkaa tästä?” -“No saatiin ainakin.”) Mutta olisipa Visa Mäkinen itse ollut paikalla: jos loppuunmyydyssä näytöksessä yleisö antaa pitkät aplodit, on se jotain mitä hän tuskin on koskaan kokenut uransa aikana.

Jennifer’s Body (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1131734/
Slasher/komedia, p… pe…. peukalo, PEUKALO! ylös

Elokuvan nimenä voisi aivan yhtä hyvin olla Megan Fox’s Body, siinä määrin eksploitatiivisesti se keskittyy päähenkilönsä kurvien vilautteluun. Megan Foxin kannalta katsoen tosin kannattaa takoa kun rauta on kuumaa, eli niin kauan kuin suunnilleen kaikki planeetan miehet ja osa naisistakin kuolaavat hänen peräänsä (pun intended). Sillä kauneus on katoavaista, toistaiseksi varsinaisista näyttelijänlahjoista ei ole hirveästi näyttöjä, ja lukemalla haastatteluita (etenkin rivien välistä) tulee mieleen lähinnä vittumainen bimbo pissis, jolla on noussut äkkimenestys päähän. Tai lukemalla Transformers 2:n kuvaushenkilökunnan nimettömänä julkaiseman vuodatuksen ei tarvitse lukea edes rivien välistä. Meediona näen jotenkin tulevaisuudenkuvana, että siinä vaiheessa kun suosio alkaa laskea, niin julkisuutta saa enää tippumalla kännissä limusiinista alapää koko maailman ihasteltavana – tosin esimerkki on osoittanut, ettei moinen kyllä saa uraa nousuun.

Tajusi päätähti sitä itse tai ei (tai ehkei hän välitä), mutta filmi tekee kaiken muun ohella pilaa Meganin julkisesta kuvasta. Nimihenkilö Jennifer on narttumainen white trash -suttura, mutta kuvaannollisuuden sijaan hän onkin ihan kirjaimellisesti oikea syöjätär, joka on lisäksi mustasukkainen homssuisesta bestiksestään (hupaisasti nimeltään “Needy”), joka huomattavasti vähemmän homssuisena kertoo tarinaa takautumana vankimielisairaalasta käsin. Tekijät selvästi tiedostavat sen, että lukiossa riehuvasta sarjamurhaajasta, riivatusta koulutytöstä tai etenkään näiden yhdistelmästä on mahdotonta enää vuonna 2009 tehdä 110% vakavasti otettavaa kauhuelokuvaa, joten elokuva on tanakasti kieli poskessa ja suorastaan rypee kliseissä, ja freudilainen symboliikka vedetään totaalisesti överiksi.

Leffa on täynnä kajahtaneita henkilöhahmoja joille ei voi kuin hörähdellä, ja vaikkei kauhugenre olisikaan tuttua, niin tilanteille ei voi olla nauramatta. Ihmettelitkö koskaan, miksi Buffy sai rauhassa fileerata puoli koulua vain siksi, kun ne luokkalaiset oli vamppuureita, ihan aikuisten oikeesti oli? Joka tapauksessa, nyt puhutaan kuitenkin täysin eri genrestä kuin Scary Moviet, naamanvääntelylle ja pissakakkahuumorille höröttämisen sijaan katsoja joutuu jopa käyttämään aivojaan. Dialogi on nasevaa, ja tapahtumat pysyvät koko ajan liikkeellä ilman että tarina jämähtäisi paikalleen. Sen pakollisen twistinkin leffan juonessa annan anteeksi, koska se ei ole itsetarkoitus ja itse asiassa piristää kivasti kulunutta formulaa.

Leffassa loksahtavat kaikki palaset kohdalleen: genren mittapuulla siinä on riittävästi silmänruokaa ja gorea, mutta kumpikin on toteutettu hyvällä maulla (vaikka allekirjoittanut toki olisikin arvostanut ronskia nakuilua ja itsetarkoituksellista verellä läträystä). Ja tätä on yksinkertaisesti hauska katsoa. Koska genre-elokuvaa ymmärtämättömien peräänkuuluttamat ns. elokuvalliset arvotkin ovat kohdallaan, niin taidammepa olla todistamassa uuden kauhukomediaklassikon syntyä. Paitsi että totaalisena aivopieruna tätä ei ilmeisesti tulla näkemään Suomessa valkokankailla lainkaan. Sen sijaan jo ajat sitten itse itsensä parodiaksi muuttunutta gornoa (Scar 3D, miljoonas Saw, jne.) kyllä pusketaan innokkaasti cinemateekkiin, luokattoman kammottavasta Scary Movie -saagasta puhumattakaan.