Category: Arvostelut

Flickan som lekte med elden (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1216487/
Jännäri, peukalo varovasti ylös

Vastasi odotuksia. Ihan kiva jännäri, mutta ei ykkösosan veroinen. Aivan kuin kirjana. Samoin, siinä missä ykkösosa oli selkeästi oma, itsenäinen teoksensa, tämä on selkeästi suunnattu jo ykkösen nähneille; muille ei takuulla aukea (kirja sentään vaivautui edes vähän taustoittamaan). Leffa etenee kirjalle melko uskollisesti (lopetusta pikkaisen muutettu, mutta ei häiritsevästi ja uskottavampaan suuntaan), mitä nyt 99% sivujuonista on pitänyt poistaa ja jäljelle jääneidenkin sivuhenkilöiden ruutuaika minimoida ajan säästämiseksi, mutta silti tuntuu, että liikaa asioita on tungettu liian pieneen tilaan. Alun perinhän tämän osan ei pitänyt ilmestyä leffana lainkaan vaan olla pelkästään useampi minisarjan jakso, mene ja tiedä onko mahdollinen DVD/TV-versio sitten “laajennettu” ja vähemmän kiireisen olonen. Nyt ainakin jäi sellainen olo, että kirjaa lukematon on aika hukassa.

Propsit siitä, että kirjan pahimmasta mokasta – Lisbethin hukkaaminen satojen sivujen ajaksi jotta lukija saataisiin epäilemään häntä tapahtumaketjun varsinaisesti käynnistävistä murhista, tai luulemaan että hänetkin on murhattu – on luovuttu, ja tarinalinjoja kuljetetaan rinnakkain kronologisessa järjestyksessä. Leffassa on tosin sama ongelma kuin kirjassa: artikkelityyli ja “puhuvat päät”. Etenkin kohtaus, jossa Björck vääntää rautalangasta salaliiton perimmäisen olemuksen, on jotain, jonka olisi toivonut selviävän tarinan kautta vähitellen. Tämän välttämiseksi olisi voinut kyllä kirjalle uskollisuudesta tinkiä vieläkin enemmän.

Sivujuonten karsimisesta seuraa toki se, että kirjan puolelta lähes suosikkihahmokseni kohoava, Sledge Hammeria muistuttava ja umpipunaniskaisuudessaan suorastaan rakastettava poliisietsivä Hans Faste ehtii saada jopa kaksi repliikkiä koko leffassa. Karsinta tarkoittaa myös, että kirjan monet pienet ironiset hetket, jotka tekivät siitä ei-niin-haudanvakavan on hukattu, ja lopputulos yrittää ottaa itsensä täysin vakavissaan. Enää ei Lisbeth ratkaise päässälaskuna Fermatin teoreemaa, eikä Mikael kellistä kaikkia vastaansa tulevia naisia vain näyttämällä ressukalta. Tosin edelleen tämä nauraa käkättävä, fyysisesti rujo pääpahis joka jaksaa pitää vielä pitkän The Evil Overlord -puheen, kera asioitaan hoitavan kaksimetrisen kipua tuntemattoman korston, tuntuu enemmänkin koomiselta kuin vakavalta. Ja on leffaan kuitenkin osattu tunkea kaikkea pientä: Lisbethin uuden asunnon postiluukussa lukee V. Kulla, lyhyen takaa-ajokohtauksen kuvakulmat ja ajoreitti on selkeästi napattu Getaway in Stockholm -kaahausvideosarjan osasta jonka järjestysnumeroa en juuri nyt muista, ja muuta semmoista.

Elokuvan vahvuus on kuitenkin juuri Lisbethin hahmossa, jonka Noomi Rapace ruumiillistaa juuri siten kuin kirjaa lukiessaan kuvitteli. Lisbethin tarina on toki traaginen, mutta silti hänen ei-niin-normaalissa tavassaan reagoida moniin asioihin on kirpeän hersyvää humoristisuutta, ja Rapace tavoittaa tämän alleviivaamatta kuitenkaan liikaa tai sortumatta ylinäyttelyyn.

Hankala suositella muille kuin ykkösosasta pitäneille. Toimiva paketti, mutta potentiaalia olisi ollut parempaankin.

Coco Chanel & Igor Stravinsky (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1023441/
Pukudraama, peukalo ylös

Oli vaikeaa pitää naamaa peruslukemilla, kun tajusin että tämän on ohjannut sama kaveri kuin iki-ihanan Dobermannin. Pikkaisen pettymys toki oli, että elokuva etenee arvokkaan konservatiivisesti eikä muutukaan räävittömäksi postmoderniksi mustaksi komediaksi. Mutta meni se näinkin, hämmästyin itsekin kun pidin lopputuloksesta. Tosin pokka oli pitää vielä vähemmän, kun on katsovinaan “vakavaa” leffaa mutta sen pääparin toisen osapuolen muistaa koko ajan vain verta itkevänä Bond-pahiksena ja toisen ulkonäkö on 1:1 erään aiemman nettideitin kanssa. Propsit siitä että leffassa puhutaan ranskaa ja venäjää, eikä englantia hassulla aksentilla (mille leffan alkukohtaus kuittaileneekin).

Mitenkään erityisen iloinen mieli leffasta ei jää, koska tuhoon tuomitusta rakkaustarinastahan tässä on kyse. Sen sijaan mieleen jää todentuntuisten ja elämänmakuisten näyttelijäsuoritusten ansiosta vahvat muistikuvat Coco Chanelista narsistina, jolle on täysin sama montako tuhottua ihmisrauniota jää jälkeen kunhan hän saa tahtonsa läpi, ja jonka käytöstä lähipiiri koettaa eri tekosyillä selitellä paremmin päin, ja Igor Stravinskysta ressukkana tohvelisankarina jota viedään kuin litran mittaa. Varsinkin loppu on pessimistinen: Igor menettää sekä vaimonsa että rakastajattarensa ja jää yksin murheensa keskelle, mutta Coco on loppuun asti liian ylpeä myöntääkseen koskaan että hänkin oli oikeasti rakastunut, ja kärsii tämän vuoksi itsekin.

Vahvojen näyttelijäsuoritusten lisäksi kuvaus on todella tyylikästä ja onnistunutta (etenkin baletin tapahtumien synkronointi reaalimaailman tapahtumiin hyvä tatsi) ja teemaan sopien musiikkina enimmäkseen käytetty Stravinsky tyylikäs ratkaisu. Pukudraaman asteikolla todella hyvä suoritus.

Los abrazos rotos (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0913425/
Draama/komediahybridi, peukalo alas

Jaa. En ole Almodovaria katsonut ja tämän perusteella en koskaan tule oma-alotteisesti katsomaankaan. (Jälkeenpäin kuulin, että juuri Almodovarin aiemman tuotannon tunteminen olisi ollut edellytyksenä tästä nauttimiseen. Elämä on laiffia.) Kas kun en usko genrejen sekoittamiseen. Tämä alkaa niin selkeästi kreisikomediana, kunnes puun takaa muuttuukin traagiseksi draamaksi. Olisi pidetty satiirilinja koko ajan, tai sitten keksitty jotain muuta. Viittauksista elokuviin suurin osa meni (yllä mainitusta syystä) varmasti ohi, mutta Hitchcockia on Almodovarkin selvästi katsonut. Tosin siinä vaiheessa iskee double facepalm kehiin kun jo muutenkin ilmiselvä Peeping Tom -laina pitää eksplisiittisesti mainita dialogissa. Lopun ns. twistitkin näkee kilsan päästä. Tosin toinen niistä aiheuttaa suurta hupia, koska koko ajan odottaa repliikkiä “No. I am your father.” Niin, ja olisi nyt voitu sitten postmodernissa viittailussa samantien edes viitata gialloihin, joissa murhaaja on usein transu, niin olisi saatu sille liian stereotyypin oloiselle neitihomolle muutakin käyttöä kuin epämiellyttävän Pulttibois-dejavun aikaansaaminen.

Otetaan kuitenkin reality check: vaikka John Rambon traileri oli parempi kuin tämä ja tuo toinen tässä kuussa katsomani draama yhteensä, mutta silti katson mieluummin tätä kuin sitä kivuliasta, “juonta” “edistävää” puolentoista tunnin mittaista jaksoa Transformers 2:n alku- ja lopputaisteluiden välissä.

Inglourious Basterds (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0361748/
Tarantino, peukalo alaspäin

Harvempi ohjaaja on yhtä yksiselitteisesti onnistunut määrittelemään itsensä omaksi genrekseen kuin Quentin Tarantino, vielä harvempi jo toisen elokuvansa myötä. Miehen elokuvat alkavatkin siis jo olla enemmän elokuvia hänen omista elokuvistaan kuin mitään muuta.

Q on nyt mennyt ryssimään genressään pahan kerran. Kunnattomat Paksiaiset ei missään vaiheessa pääse lentoon, vaan junnaa kiitoradalla kävelyvauhtia päin päätyverkkoa. Edes Q:n sinällään naseva dialogi ei riitä yksinään kannattelemaan kaksi ja puolituntista elokuvaa. Koska tyylilajina on – vähemmän yllättäen – musta komedia, niin kukaan ihminen ei jaksa odottaa, kun sketsin punchline tulee vasta puolen tunnin dialogin jälkeen. Monesti oli jo sellainen tunnelma, että “tapahtuuko tässä oikeasti kenties jotain”? Leffassa on joko tunti liikaa pituutta, tai sitten olisi oikeasti pitänyt alkaa lisätä enemmän toimintaa viimeistään toisen luvun loppupuolelta alkaen. Jos käytännössä kaikki toimintakohtaukset mahtuvat jo leffan traileriin, niin ollaan vähän hakoteillä. En tosiaan ymmärrä, kuka jaksaisi katsoa pitkälti yli kolmetuntista originaalileikkausta, jos katsojan nimikirjaimet eivät ole QT.

En voi väittää, etteikö Paksiaiset olisi kuitenkin “ihan hauska” ja ettenkö jossain määrin viihtynyt. Natsit ovat aina instant win, ja hahmogalleria on herkullinen. Etenkin SS-Standartenführer Hans Landa (Christoph Waltz) on hysteerisen hauska ja jo suorastaan klassinen pahis. Siitä huolimatta annan pisteet melkein mieluummin Til Schweigerin esittämälle psykoottiselle, veistään jatkuvasti teroittavalle Hugo Stieglitzille. (Schweiger muuten taitaa kohta päästä jenkkiyleisön tietoisuuteenkin, The Red Baron, Far Cry ja nyt tämä, kaikki vuoden sisällä.) Itse Paksiaisista sensijaan ainoa mieleenjäävä on Brad Pittin mongertava umpijuntti Aldo Raine.

Mutta kun leffa olisi voinut olla niin paljon enemmän kuin vain “ihan kiva”. Käsittämättömän, suorastaan rikollisen paljon potentiaalia jää yksinkertaisesti hyödyntämättä. Miksi tuoda mukaan koko valtakunnanbunkkerin väki ja “Gösse-setä” myös, jos näitä ei käytetä kuin statisteina? Olisin odottanut edes vitsailua Göringin painosta tai ekstravagantista pukeutumisesta, tai sitten postmodernia viittausta jossa Bormann vitsailisi perustavansa sodan jälkeen huoltoaseman. Tai jotain. Ja tosiaan, miksi nimeä myöten korkkarisotaelokuville kunniaa tekevässä teoksessa ei ole kunnon präiskintää? Aina kun näen kriitikon selittävän, että tämä onkin oikeasti vakava elokuva holokaustista joka purkaa juutalaisten puolivuosisataisia traumoja, poistan varmistimen. QT ei ole eläissään tehnyt vakavaa elokuvaa, ja meille Wolfenstein 3D -sukupolven kasvateille Hitler tasonloppuhirviönä ei ole mitään ihmeellistä. Häiriintynyt soundtrack sentään täyttää odotukset.

Apropoo, harrastaako QT elokuvallista itsensäruoskintaa? Lopun teatterikohtauksessa kun yritetään selkeästi tuoda sellainen sanoma, että “eihän tämä nyt ole ihan oikein nauraa sille kun ihmisiä tapetaan” (kun aluksi yleisö nauraa elokuvalle ja sitten oikea yleisö nauraisi kun elokuvayleisö ammuttaan). Katuuko mies nyt kaikkia koskaan tekemiään elokuvia?

No, onneksi seuraava Tarantino-leffa on sitten taas timangia. Kas kun Kill Bill vol. 1 oli kurko, vol. 2 vähän möh, Death Proof taas full of win ja tämä petti odotukset, niin seuraavan vuoro olisi taas kohota korkeuksiin.

G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1046173/
Lelumainos, peukalo ylös ja Yo, Joe! -huuto kehiin

Olitko pikkupoika 1980-luvulla? Leikitkö Action Force -toimintafiguureilla? Koetitko hankkiutua aina viikonloppuisin Sky Channelin tai Super Channelin piirissä olevaan talouteen jotta näkisit G.I. Joe -piirrettyä? Pelasitteko porukalla Commodore 64:llä G.I. Joe -peliä, jonka kökköjä toimintaosuuksia hirvittävämpiä olivat vain nälkävuoden mittaiset latausajat (DRM taas kuluttajan asialla, levyturbon käyttö olisi tehnyt pelin kopiointisuojauksista helpommat murtaa – mutta eipä kellään ollut ostettua kopiota tästä)? Kai hypit innoissasi R-kiskalle hakemaan Action Force/G.I. Joe-sarjiksen uusinta numeroa?

Mitä enemmän “Ei”-vastauksia noihin tippuu, sitä vähemmän leffan henkeen pääsee sisälle. Mitä enemmän “Kyllä”-vastauksia, niin sitä enemmän viihtyy, etenkin kun muistaa että ei edes yritä arvostella tätä samoilla kriteereillä kuin bulgarialaista mustavalkoista dokumenttia männynpihkan valumisen runollisuudesta. Jos ei kykene käsittelemään oheistuotetta, joka perustuu sille oletukselle että ninjat, superaseet, pidäkkeetön militarismin ja amerikkalaisen interventionsimin ihannointi ja koko maailmaa uhkaavat superpahikset ovat cool, niin ei voi mitään.

OK, muodikkaasti kyseessä on reboottaus, eli 1:1 ei vanhoja taustatarinoita noudateta, mutta sen verran pikkutarkkaa detaljia on mukana että kyllä tämä ensisijaisesti on tehty wanhoille faneille ja vasta toissijaisesti nykysukupolven leluja vanhemmiltaan kärttäville lapsille. (Toki isi ostaa erittäin mielellään monen monta Baroness- ja Scarlett-nukkea ja saattaa jopa antaa lastenkin leikkiä niillä.) Ei sikäli, kyllä tällä myydään paljon lelujakin, takuuvarmasti.

Apropoo: Japanissahan G.I. Joe oli aikanaan huomattavan iso juttu. Vasta leffaa katsoessa tuli mieleen, että missäköhän 80-luvun jälkeen luodussa japanilaisessa fiktiossa esiintyy punatukkainen, 12-vuotiaana yliopistosta valmistunut naispuolinen hahmo, jonka luonteenpiirteetkin jonkun verran mätsäävät Scarlettiin?

Käsikirjoitus nyt on vähän sitä ja tätä, ottaen huomioon, että tarina vedettiin totaalisesti uusiksi pariinkin kertaan parin eri tekijän toimesta. Alunperinhän tässä piti olla niin, että Cobra Commander oli kaksinaamaisesti pelaava, vapaa-ajallaan terroristia leikkivä CIA-virkailija Ryan (kyseessä ilmiselvästi äärimmäinen pahuuden akseli, koska Jack Ryania esitti viimeksi Bennifer), mukana oli myös Action Man, ja Scarlett tapettiin lopputaistelussa. Versio vuoti nettiin ja fanit olivat jo kaduilla polttamassa mint condition -figujaan, joten sarjakuvaa kynäillyt Larry Hama otettiin konsultiksi ja koko juoni vedettiin uusiksi. Ainoa varsinainen rutkutuksenaihe on, että oli tosi luuseria selittää Cobran nanoboteilla ihan kaikki, Zartanin muodonmuutoskykyä, Destron maskia (jonka tämä kyllä sarjiksissa voi halutessaan ottaa pois) ja Baronessin ilkeyttä myöten (mutta eiköhän vapaalle jalalle jäänyt Mindbender reboottaa nanobotit niin että rehabilitaatio tyssää saman tien).

Ei sikäli, vanhan piirretyn (sekä piirrossarjan että etenkin sen kyseenalaiseksi kliimaksiksi laaditun, jo ammoin suoraan videolle haudatun piirroselokuvan) tämäkin juoni voittaa 100-0.

Väittävät, että Ripcord olisi ollut käsiksessä jo ennen kuin Marlon Wayans castattiin rooliin. Sikäli huvittavaa, että Ripcord oli mitätön sivuhenkilö, monta sarjakuvassa ja piirretyssä isommassa roolissa ollutta Joea sivuutettiin kokonaan, ja koska kyseessä olisi ollut reboottaus, niin samalla lailla kuka tahansa olisi voitu tuoda “uutena” G.I. Joe -tiimiin. Hämmentävää kyllä, Wayans on miljoona kertaa vähemmän ärsyttävä kuin yleensä. Channing Tatum jurottaa Dukena samalla yksi-ilmeisellä tyylillä kuin piirrettykin esikuvansa. JGL:n Cobra Commander sentään on asiallinen superpahis, vaikka olisi sitä tohtorivastuuta voinut vähän jakaa Dr. Mindbenderille (jonka vähäinen esiintyminen on hysteerisyydessään sitäkin hauskempi). Naispääosat (Sienna Miller Baronessina ja uudesta Trekistä tuttu Rachel Nichols Scarlettina) ovat muodollisesti päteviä eikä esiintymisessäkään ole mitään vikaa, ainakaan siinä keskinäisesssä tappelukohtauksessa… Show’n kuitenkin varastaa Christopher Ecclestonen esittämä Destro, jonka läpeensä luihu olemus ja kurkkuun tarttuvan paksu skottiaksentti ovat vertaansa vailla. Destrolle on muutenkin kirjoitettu melkeinpä parhaimmat onelinerit, ja tarina myös (mutta niinhän se oli jo sarjakuvassakin).

Sikälikin hahmoja kyllä pihdataan, että parilla repliikillä olisi voinut tehdä nyt valkokankaalla häärivistä lukuisista nimettömistä Joeista nimettyjä hahmoja: esmes näkymättömyyspuvun demonstroija näyttää kovasti Jinxiltä, lopun jäätikkö/meritaisteluun olisi saatu helposti vaikka Shipwreck ja Snow Job, jne. Brendan Fraserinkin cameo “kersantti Stone” on vähän hukkaan heitetty; jos ei kerran voida käyttää Sergeant Slaughteria, niin olisi nimetty hahmo sitten (rooli taistelukouluttajana huomioiden) vaikka Beach-Headiksi. Mutta toivottavasti jatko-osissa sentään sitten, tämähän oli taas kerran yleensäkin ongelmallinen “origins movie”. Huomaa muuten selvästi, että Hasbro taisi maksaa leffan teosta suurimman osan: Paramount näytti jatko-osalle vihreää valoa jo ennen kuin lipputulot ylittivät budjetin.

Sitä jatkoa odotellessa siis. Go Joe!

Inquisitor (1996)

Lelumainos, peukalo alas

Warhammer 40,000-fanien “iloksi” on nettiin ilmaantunut näköjään myös Games Workshopin taannoinen virallinen näkemys aiheesta vuodelta 1996, lyhytelokuva Inquisitor. Sekä trailerit pätkistä Hive Infestation ja Blood for the Blood God. Täytyy sanoa, että Damnatus (arvostelu alla) on, ei eri planeetalta, vaan suorastaan eri galaksista…

Inquisitor on aika puhdasta camppia. Suurin osa puolituntisesta kuluu hassuun naamanvääntelyyn. Mariinit ovat “vähän” pahvisen näköisiä, ja pääpahis, Khornen demoni, aikas nolo. Puhumattakaan siitä, että sahakirvestä heiluttava berserkki ryntää vihollisen kimppuun…. …hitaasti puolelta toiselle vaappuen. Tehostebudjetti loppuikin sitten Juggernautin kohdalla, josta näkyy vain pää. Nii, ja avaruusjaksot on rumia.

Hive Infestationissa on sitten vähän paremman näköisiä Terminator-haarniskoita, mutta genestealerit ovat mallia “hellyttävä”, ja kappas, nekin löntystävät hitaasti puolelta toiselle vaappuen, ja Maguskin osaa naamanvääntelyn! Blood for the Blood Godissa sit ois iki-ihQja örkkejä, mut mitvit, nehän ei puhukaan itälontoolaisten jalkapallohuligaanien tapaan, vaan murisevat, ja se tekstitetään kirjakielelle, eikä duunarienglanniksi? Nekin vaappuvat hassusti puolelta toiselle (ilmeisesti vaahtomuovipuku ja lateksimaski haittaavat liikkumista ilman että mistään puvusta olisi osattu tehdä liikkumista tukevaa), ja taas yksi inkvisiittori, jonka silmälappu on pudota paikaltaan, osaa irvistellä. Kierrätetty berserkkikin muistaa posettaa kameralle ja murista hitaasti leffan nimen.

Näistä kyllä käy selkeästi ilmi GW:n 90-luvun lopun harharetki koko perheen hassunhauskaan maailmaan, nyttemmin sentään vanhaa synkkyyttä ja pitkiä taustatarinoitakin on pyritty palauttamaan. Filminpätkät kun meinaan ovat selkeästi luokkaa “10-vuotias ruinaa tämän jälkeen isi osta toi”.

EDIT: GW on vainonnut alkuperäiset linkit pois ja jäljellä on vain lähes mustavalkoiselta näyttävä VHS-ripiksikin harvinaisen huonolaatuinen kopio, joka on omiaan viemään katsojan mielenterveyden (aihepiiriin sopivasti tosin).

Damnatus: The Enemy Within / Damnatus: Der Feind im Innern (2007)

http://www.damnatus.com/
Scifi/fantasia/kauhu, pollice verso super

In the grim darkness of the far future, there is only war!

Jaa mikä Damnatus? No tietysti vuodesta 2003 asti tekeillä ollut fanifilmi Games Workshopin Warhammer 40,000-miniatyyripelin maailmasta. Pikajohdatuksena taustatarinaan, 41. vuosituhannella galaksin halki levittäytynyt ihmiskunta on järjestäytynyt umpifasistiseksi teokraattiseksi Imperiumiksi, mutta vaihtoehdot olisivat paljon pahempia, sillä vihamieliset muukalaisrodut ja tuonpuoleisesta höökivät Kaaoksen demonit ovat koko ajan pyyhkäisemässä ihmiset pois tieltään. Valtakunnan sisällä järjestystä ylläpitää Inkvisitio, jolla on historiallista esikuvaansakin laajemmat valtuudet…

…vähän niin kuin GW:n lakiosastolla, joka kesällä 2007 elokuvan viimein valmistuttua veti herneen nenäänsä elokuvan tekomaan eli Saksan tekijänoikeuslaista. Tekijät kun olisivat ilomielin luovuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet GW:lle, mutta Saksan (kuten myös Suomen ja useimpien “mannermaista” oikeusperinnettä noudattavien maiden – toisin kuin anglosaksisten maiden) tekijänoikeuslain mukaan alkuperäisellä tekijällä säilyy tahdosta riippumaton “luojaoikeus”, oikeus tulla mainituksi teoksen luojana. Tämä ei käynyt GW:n inkvisiittorilakimiehille, joiden paranoidisessa mielessä liikkui (perusteeton) ajatus siitä, että faniporukka nahkahousumaasta saisi tätä kautta oikeudet koko Warhammer 40K:n maailmaaan, joten oikeustoimien ja miljoonakorvausten uhalla GW kielsi julkaisemasta tai näyttämästä jo valmista kokoillan elokuvaa yhtään missään edes ilmaiseksi. Edes fanien masinoima “FREE DAMNATUS” -kampanja T-paitoineen ja protesteineen GW:n harrastekaupoissa ei auttanut. Keisarin tahto tapahtukoon.

Mutta jos se on olemassa, niin Anonymous löytää keinot sen levittämiseen. Ja tässä tapauksessa ei tarvinnut edes turvautua mihinkään kovin monimutkaiseen operaatioon. GW kun oli kuitenkin sen verran höveli, että elokuvan tekoon osaa ottaneet saivat nähdä sen, ja saivat hallussapitää DVD-kopioita. “Osaa ottaneiden” joukko kattoi luonnollisesti pikkuserkun kummin kaimatkin, ja eräänä joulukuun päivänä 2008 eräs heistä huusi “Hiio-hoi!” ja seilasi länsinaapurimme Piraattivalkamaan. Vaikka alkuperäinen jakaja säikähtikin yllään pörrääviä mustia helikoptereita ja tuhosi torrentin, löytää elokuvan kopioita edelleen jaossa ei-julkisilta trackereilta, joissa se leviää hitaasti mutta varmasti ihmiskunnan tietoisuuteen.

Mutta suoraan sanottuna – ja elokuvan nähtyäni – GW ampui itseään pahemman kerran jalkaan. Vaikka elokuvasta näkee välillä, että se on harrastajatyötä – valaistus on kökköä, filmi sumenee välillä, äänityksen tasot seilaavat eestaas (tosin strateginen kiintolevyrikko hävitti kertaalleen jo valmiin äänimixin ja jälkituotanto on saatettu tahallaankin jättää kesken em. kiistan takia), usean vuoden aikana kuvattua materiaalia ei aina ole saumattomasti saatu yhteensovitettua, toimintakohtaukset ovat vähän sinne päin, CGI vaihtelee 90-luvun kotitietokonedemojen tasosta ILM-tasoiseen – niin siitä huolimatta kyseessä on todella koukuttava scifi-kauhuilu jossa on tunnelmaa vaikka sahamiekalla leikattavaksi. Minkä tilaisuuden GW menettikään koukuttaa ihmisiä tämän avulla vaikkapa edes 40K:n maailmaan sijoittuvia kirjoja lukemaan, vaikkei miniatyyrien maalaaminen kiinnostaisikaan!

Muutaman minuutin intro on juuri sopiva: maailmasta selitetään vain olennaisimmat perusteet, ei koko 20+ vuoden aikana kertynyttä piitkää ja monimutkaista taustatarinaa. Mörisevä kertojanäänikin sopii jotenkin tunnelmaan, vaikka onkin jo campin rajamailla. Ilahduttavasti (tosin budjetin seurauksena) keskipisteessä eivät ole myöskään geneettisesti muokatut supersoturit, vaan (kohtalaisen) tavalliset ihmiset. Inkvisition agentti on komennettu putsaamaan kerettiläisten joukkokokous erään Imperiumin maailman “kennokaupungin” (no, puoli planeettaa peittävän häkkyrän) uumenista, ja apureikseen hän pakkovärvää kolme entistä Keisarillisen Kaartin jermua, puoliksi koneeksi muuttuneen konepapin ja söpön psionikkonoviisin. Luonnollisesti kaikki ei mene ihan putkeen, ja pian alkaa oikeasti jännittävä kissa ja hiiri -leikki raunioiden syövereissä.

Vaikka äsken vähän ulkonäköä dissasinkin, niin se on silti erittäin hieno. Fanit tikahtuvat onnesta yksityiskohtien määrään, mutta maallikkokin saa silmät ja korvat täyteen sense of wonderia puhtaimmillaan. (Tosin Sormustarun ensimmäisestä osasta on suoraan varastettu Morian valtaistuinsali -kamera-ajo sankarijoukon saapuessa valtavaan tehdashalliin.) Myös tapahtumapaikka, valtavan kaupunkirakennelman maanalaiset osat joita on käyty filmaamassa vanhoissa tehtaissa ja bunkkereissa sun muissa, on 40K:ta tunnelmallisimmillaan ja aidoimmillaan: pimeää, likaista, raunioita, Paha vaanii minkä tahansa kulman takana, mikään ei ole sitä miltä näyttää ja mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Liikaa spoilaamatta, myös näyt tuonpuoleisesta ovat käsittämättömän upeita.

Näyttelijätyö vaihtelee, pari kohtausta menee penkin alle mutta ratkaisevat kohtaukset hoituvat mallikkaasti. Juoni ei hirveästi yllätä omaperäisyydellään, mutta toimii kuitenkin, erityisesti maailmaan sopiva tyly lopetus. Plus se, että kaikki näyttelijät ovat tuntemattomia, saa katsojan oikeasti jännittämään mikä kukin on miehiään ja mitä kenellekin käy. Leffaa varten sävelletty musiikki on kautta linjan uskomattoman hyvän kuuloista, ja leffan kotisivuilta voi imuroida soundtrackin ihan laillisesti. Myös leffassa puhuttu saksa sopii houreisen goottiscifin tunnelmaan kuin nakutettu.

Siinä missä Star Wreck oli teekkarihuumorin kyllästämä parodia ja Nato Commando itsetietoista roskaa, Damnatus menisi läpi jo ihan oikeasta, vakavasta elokuvasta, jopa ilman Warhammer-kytköstä, ja on vieläpä oikeasti positiivinen elokuvaelämys. (Huvittavaa kyllä – tässä on oikeasti paras “pelielokuva” ikinä!) Kun ulkoasu on virheineenkin parempi kuin keskiverrossa SciFi Originals -TV-elokuvassa ja kaikki muukin toimii, niin indie-elokuvan uusi johtotähti olisi ollut tässä. Tai on edelleen, jos vain uskaltaa sukeltaa vertaisverkkojen syövereihin. Damnatus on sen arvoinen.

You will either sacrifice yourself, or you will be sacrificed.

The Dragon Lives Again / Deadly Hands of Kung Fu / Li san jiao wei zhen di yu men (1977)

http://www.imdb.com/title/tt0165362/
Bruceploitaatio, hujaa!-huuto kohoaa korkeuksiin

I don’t know what they’re smoking but I want lots of it, too. Miksei tällaisia leffoja enää tehdä? Tosin The Machine Girlistä ja Tokyo Gore Policesta tuttu tehostemies Nishimura-san nousevan auringon maasta pääsee ainakin hulluusfaktorilla lähelle.

Bruce Lee (jota esittää “Bruce Leung”) kuolla kupsahtaa ennen aikojaan ja herää manan majoilta nuntsakut terhakkaasti tanassa. Perustettuaan kungfu-dojon epäilyttävän paljon hongkongilaisesta kungfu-elokuvasta tuttua kiinalaista pikkukaupunkia muistuttavaan manalaan hän saa selville, jotta Manaajan johtama salaliitto aikoo laittaa Emmanuellen jörnimään Lusifeeruksen (tai kiinalaisittain “manalan kuninkaan”) hengiltä. Sehän ei käy päinsä, koska vain pääpiru voi palauttaa hänet takaisin elävien kirjoihin, joten “Bruce” kerää kokoon kaverinsa Yksikätisen Miekkailijan, Kung Fu -TV-sarjasta tutun Cainen (huvittavasti Carradinen sijaan tällä kertaa oikea kiinalainen roolissa) ja Kippari-Kallen (jepjep), ja lähtee vetämään Manaajan itsensä lisäksi Zatoichia, James Bondia, Kummisetää, The Man With No Namea, Draculaa, ja epälukuista määrää luurankoja ja muumioita kuonoon. (Kyllä. Luit oikein.)

Ns. kliimaksina Kalle on ottamassa turpiinsa laumalta muumioita, kunnes tyhjästä ilmestyy pinaattipurkki, jonka sisältö perinteisesti ängetään (etovan naturalistisesti) naamaan, ja kohta tutun melodian säestyksellä kuuluu hujuu-huutoja ja mäiskettä ja kaapukansa lentää ketarat ojossa. Tuut-tuut!

Ravistetaan ja sekoitetaan, sekä etenkin lisätään maitorauhasia maun mukaan (eli itsetarkoituksellisesti joka toiseen kohtaukseen sitä tahtia että Vihreiden naiskansanedustajat kirjoittavat myllykirjeitä jo viiden minuutin jälkeen). Nautitaan mielellään Akvavitixin taikajuoman saattelemana pysyvien hermostovaurioiden välttämiseksi.

Red Sonja (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089893/
Barbaari, karvainen peukalo ylös

Harjoituksen vuoksi (viime aikoina tullut keräiltyä 80-luvun barbaarileffoja) pitää aluksi ottaa pehmeä lasku barbarismiin. Näkeehän tästä että tämä on niin kasaria (ärsyttävä pikkuskidi), mutta joku outo viehkous tässä silti on, että tästä pitää.

Ei sikäli, mitä olen “oikeaa” barbaarisploitaatiota äkkiseltään sormien raosta kurkkien kelaillut (edellä mainitusta syystä), niin tämä on vielä ihan oikea elokuva. Jossa sama sävelmänpätkä ei soi minuutin välein, jossa aiemmin käytettyä filminpätkää ei ole sellaisenaan leikattu keskelle toista saman genren elokuvaa, ja jossa päähenkilöt edes etäisesti vaikuttavat olevan henkisesti läsnä kuvauspaikalla.

Mut nyt kun olin lukenut välillä Robert E. Howardin aidot ja alkuperäiset Conan-tarinat, niin ennen niin mitätön yksityiskohta alkoi häiritä: miten kaikista hyperborealaisen ajan kansakunnista Conan (no lisenssisyistä “Kalidor”, ei minua niin vain hämätä) on päätynyt Hyrkanian johtoon? Kyllä prkl oikea Konan ei olisi moisia sekarotuisia koiria alamaisikseen kelpuuttanut, vain puhdasveristen hyperborealaisten kansojen valtaistuimet kelpasivat.

Transformers: Revenge of the Fallen (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1055369/
Mecha, konepeukalo binäärisesti alas elokuvan ekalle 1½ tunnille, ylös elokuvan vikalle tunnille

Elokuvalla on pari lähes ylitsepääsemättömän pahaa vikaa:

  1. Ns. heh-heh -huumori, jota riittää, ja jota oli liikaa jo ykkösessäkin mutta jota on pitänyt tunkea ihan liikaa lisää. Witwickyn vajakkivanhemmat ja gettovelitransuformulat Mudflap & Skids sietäisi poistaa kokonaan, ja alun sekoilu yliopistokampuksella on lähinnä rasittavaa nuorisoseksikomedioiden vitsien kierrätystä. Joka ei johda mihinkään muuhun kuin noloon T-X ripoffiin.
  2. Ns. juonikohtausten liiallinen venytys ja ilmeisesti vajakkikatsojille tarkoitettu yliselittely. Ensinnäkin, useampi ihminen katsoo pornoa juonen takia kuin Transformereita juonen takia, eli ketään ei kiinnosta, ja toisaalta moneen kertaan rautalangasta vääntäminen rasittaa.
  3. 2½ tuntia on yksinkertaisesti liikaa pituutta tämänlaiselle leffalle.

Mutta onneksi viimeinen tunti vietetään perinteisen Michael Bay -militääripönötyksen vallassa, pyrotekniikkaa piisaa ja kun maltetaan ottaa useampikin otos jossa humanoidimuotoiset ‘formerit pysyvät maan kamaralla präiskimässä niin ottamalla sopivasti taikajuomaa pääsee jo ihan BattleTech-tunnelmaan. Nämä yksinään takaavat sen, että militääri- ja mechafanin rahat ja housupyykki eivät mene hukkaan. Tosin kotivideolla varmasti aika moni skippaa kyllä tehokkaan alkukohtauksen jälkeen suoraan siihen kohtaan kun Petran kivikaupunkia aletaan sisustaa Inno-ohjelmaakin tehokkaammin. Jälleen kerran fanedittejä odotellessa.

Ai niin, ja Optimus Prime taas vaihteeksi tapettiin, ja mietin jotta “jes, oli jätkillä munaa tehdä tämä sittenkin uudestaan vaikka kasarilla kukkahattutädit tästä hirmustuivat”, mutta tottakai undo-nappia painettiinkin jo saman leffan aikana. Niin, ja en kyllä tosin vuonna päärynä natiaisena piirrossarjaversiota katsoessani tulkinnut Pretender-transsujen synteettistä kuorta niin, että ne näyttäisivät ja tuntuisivat täysin ihmisiltä ja olisivat ihmisen kokoisia (kuten “Alice” leffassa, Arcee sentään luottaa hologrammeihin leikkiessään täysin ihmisen näköistä), mutta iso kiitos kuitenkin siitä, että huhuista huolimatta Dinobotteja tai mitään saaterin Beast Warsseja ei (yhtä lukuunottamatta) nähty.

Ensi kerralla voisi panoksia upata kuitenkin tuomalla itse Unicronin messiin?