Category: Arvostelut

Battlestar Galactica: The Plan (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1286130/
Clip show, robopeukalo alas

Mitä ihmettä? Galactica-fanille tarjoillaan lisää huumetta vieroitusoireisiin, mutta DVD jää silti lojumaan vuodeksi katsottavien pinoon? Mistä on oikein kyse?

No siitä, että elin miltei kaksi vuotta itsepetoksessa. Hiljalleen valjennut totuus kun on, että neloskauden loppupuoli oli aivan käsittämätöntä paskaa ja finaali sen huipentuma. Miten on mahdollista tuhota siihen asti kaikkien aikojen parhaan scifi-sarjan laatu tällä tavoin? No siten, että oikeastihan tekijätiimillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa, muuta kuin että sarja piti lopettaa sankareiden tupsahtamiseen muinaiselle Maapallolle. Siinä vaiheessa kun oli maalattu itsensä nurkkaan kesken sarjan keksityn Viiden kanssa, päätettiin ilmeisesti lyödä läskiksi ja alkaa kieriskelemään sillä maalatulla lattialla. No, on se silti historian toiseksi paras scifi-sarja – heti Babylon 5:n jälkeen. Mikä Suurten Muinaisten kirous oikein estää sen ylittämisen? (Vastaan itse kysymykseen: tv-kanavien haluttomuus sitoutua scifiin pidemmäksi kuin yhden kauden ajaksi.)

Mitä itse The Planiin tulee, niin kyseessähän on “clip show”, jota ei olisi nykymuodossaan edes olemassa, ellei vielä neloskauden loppupuolen lukemattomien retconnausten ja ylläpripyllärienkin jälkeen olisi ollut tarvetta retconnata koko sarjan alkupuoli sopimaan jälkikäteen keksittyyn loppuun. Senpä takia The Plan sisältääkin melkein puolet uutta materiaalia. Tosin mitään yhtenäistä tarinan kaarta ei päässe syntymään, vaan käsissä on sarja huterasti yhteenliimattuja kohtauksia joista sarjaa näkemätön (tai nähnytkään) ei tajua yhtään mitään, koska kaiken tämän olisi pitänyt sisältyä jo itse sarjaan, mikäli vain se olisi alusta alkaen viitsitty suunnitella kunnolla. Ja kaikesta huolimatta tämäkin tekele vain jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa, sivuuttaen lisäksi kokonaan monta monituista sarjassa avoimeksi jäänyttä juttua joita olisi voinut valaista lisää. Sikäli sääli, että kautta linjan vahva näyttelijätyö on haaskattu tällaiseen räpellykseen.

Lisätäkseen loukkausta satuttamiseen (näin anglismeilla operoidaksemme) The Plan ei sisältynyt edes The Complete Series -bokseihin (ei sikäli että moista enää ostaisin, koska sarja on jo sekä importteina että Nordic bokseina), koska niihin piti saada kiireellä Caprican pilotti. Pikkulinnut tosin lauloivat, että Caprican ykköskauden jaksot olivat siihen(kin) verrattuna silkkaa kuraa, ja vain finaali tavoitti pilotin tason, mutta liian myöhään koska sarja ehti jo saada kirveestä ennen sitä. Enpä taida vaivutua siis katsomaan (lue: lataamaan).

Seuraavaksi rahoja näköjään kalastellaan backdoor-pilotilla ensimmäiseen cylon-sotaan sijoittuvalle sarjalle Blood & Chrome. Olisin innoissani, ellei neloskauden nolo lopetus vieläkin kirvelisi. Mutta turhaan minä tutkainta vastaan potkin, kuitenkin olen piraattisatamassa kärkkymässä torrenttia heti lähetyspäivänä. Liha on heikko.

Ukkonen (2001) / Maxmillian Tarzan (1999)

http://www.imdb.com/title/tt0307604/
http://www.imdb.com/title/tt0399336/
Toiminta, radioaktiivinen peukalo ylös

Rare Exports on vieläkin näkemättä. Sillä aikaa pukki kantoi ohjaaja Jalmari Helanderin varhaistuotoksia, miehen ensimmäisen ja kolmannen lyhytelokuvan DVD:lllä.

Ukkonen on ihastuttavan tyylitietoista supersankari- ja toimintaelokuvaparodiaa. On kuin palaisi kotiin, tuttujen tarinaelementtien ja kuvakulmien äärelle. Kaikkea selostaa hykerryttävän pateettis-melodramaattinen kertojanääni. “Radioaktiivinen ihminen on aina yksin.” Supervoimat saaneen yksinäisen kostajan väkivallan sävyttämässä odysseiassa on vastustamatonta vetoa, ja reilun parinkymmenen minuutin kesto tuntuu aivan liian lyhyeltä.

Maxmillian Tarzan puolestaan on vielä pienimuotoisempi kymmenen minuutin rypistys, jossa (ilmeisesti) vuoden 1999 Korsosta käsin toimiva aikamatkustaja kiertää aikakaudesta toiseen tappamassa lössiä. Vuonna 5053 hän ottaa yhteen poliisin ja armeijan kanssa kera toimintaelokuvien asevalikoiman uuden kuninkaan, gatling-haulikon. Miksei kukaan ole aiemmin keksinyt mitään näin ylivertaista? Lisäbonusta ropisee filosofisesta pohdinnasta kuin ihmeen kaupalla 3000 vuotta säilyneen Tarzan-sarjakuvan äärellä.

Toivottavasti Hollywoodin rahakirstuja vartioivat Zürichin maahiset antavat miehelle äkkiä tsiljardi dollaria ja vapaat kädet. Näillä premisseillä ei voi syntyä muuta kuin Parhautta.

Cats & Dogs: The Revenge of Kitty Galore (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1287468/
Komedia, tassu ylös

Ensinnäkin muistutus katsojille: tämä on lastenleffa, jossa on kuitenkin niin paljon suoraan aikuisille suunnattua sisäpiiriläppää, että vanhempikin viihtyy. Missään mielessä tämä ei ole kuitenkaan mikään loistosuoritus (jäljempänä mainituista syistä), mutta silti, mitähän IMDB:n kööri on oikein ajatellut, kun ilmestyttyään tämä kiikkui jonkin aikaa jopa Bottom-100:ssa? Siellähän on Baby Geniuses, Manos: Hands of Fate, Battlefield Earth, useampikin Seltzer/Friedberg-duon (insert genre here) Movie, useimmat Paris Hiltonin tähdittämät tekeleet (pois lukien 1 Night in Paris joka on tragikoomisuudessaan jo modernia taidetta), Uwe Bölliä ja itseoikeutetusti Levottomat 3 – Kun Mikään Ei Riitä, mutta tämän vertaaminen mihin tahanssa yllämainituista on kyllä jo liioittelua. No, onneksi fanikunta antoi tahallaan kymppejä että sai arvosanaa piirun verran realistisemmaksi.

Leffan koko olemassaolo on sikäli yllätys, että olihan melkein kymmenen vuoden takainen originaali ihan kiva, mutta että oikein jatkoa, varsinkin kun potentiaalinen katsojakunta ei välttämättä ollut edes syntynyt edellisen osan aikoihin? No, 3D-jälkiliite teatterilevityksessä kertookin kaiken tarpeellisen. 2D:nä katsottaessa arvaa taaskin, mihin kohtauksiin efektiä on eniten lisätty, ja sen huomaa aina otoksen itsetarkoituksellisesta hölmöydestä ja teennäisyydestä. Tosin parissa kohtauksessa syvyysvaikutelmalle voisi oikeasti olla käyttöäkin, mutta tuskinpa sitä juuri niissä on käytetty.

Nimipahis, Kitty Galore on oikeastaan elokuvan ainoa ja sitäkin suurempi vika, ollen noin muuten rasittavin hahmo pitkään aikaan: hyvä luonnehdinta on amfetamiinia syönyt Jar Jar Binksin ja Klonkun risteytys, pääpaino valitettavasti edellisellä. Katinretaleen falsetissa kimittävä yliärsyttävä omistaja ei myöskään ainakaan paranna asiaa. Originaali oli tässä suhteessa ylittämätön, nimittäin Mr. Tinkles varastaa show’n niissä parissa kohtauksessa joissa on taas mukana. Tosin onhan Kittyllä sentään lemmikkinä valkoinen hiiri (heh) ja apurinaan peltihampainen Paws. Mistä selviääkin, että ehkä tämä on sittenkin, toisin kuin avauskappaleessa esitin, itse asiassa ensisijaisesti aikuisille tarkoitettu, mutta tehty sellaiseksi että perheen pienimmätkin viihtyvät. Lastentarhaikäinen kun tuskin vielä ymmärtää, mitä hauskaa on kissojen tiedustelupalvelun johtajasssa nimeltä Lazenby, jonka äänenä on sir Roger Moore.

Noin muutenkin koko leffa on hykerryttävän tyylipuhdas Bond-parodia (höysteenä ripauksella buddy cop -parodiaa), ja kaikilla tutuilla kliseillä leikitellään siinä määrin, että senkin antaa anteeksi että pääjuoni on käytännössä ykkösen kierrätystä. Ihmisten osuus on minimoitu entisestään, kuvaavaa on että sankarikoira Diggsin omistajaa esittää Chris O’Donnell josta ei myöskään ole kuultu mitään noin kymmeneen vuoteen. Ääninäyttely on myös kohdallaan, mitä nyt James Marsden on vähän ihmevalinta. Suomi-dubbauksen osajakoa tai toteutusta en halua edes kuvitella, mieluummin pirautan vaikka Suurelle Cthulhulle että heräisi ja söisi pois moisen kärsimyksen välttämiseksi.

Vaikka diskonttaisi pois arvostelutilanteen – päiväkännit Mongolian yläpuolella – on leffa vioistaan huolimatta kokonaisuutena kuitenkin tarpeeksi hauska ja spontaaneja nauruntyrskähdyksiä aiheuttava, että se kannattaa katsoa. Ei täydellinen, mutta toivottavasti loppukohtauksen lupaama kolmososa (kera Mr. Tinklesin) parantaa.

—

Taas sieltä kuuluu jotain ininää, että tämänkin leffan arvosanan määräsi vain ja ainoastaan se, että Catherine-kissan äänenä kuullaan Christina Applegatea. Ilmeisesti blogini lukijat ovat jostain kummasta saaneet sen ihmeellisen käsityksen, että jos se puhuu Christinan äänelllä, niin minun puolestani a cat is fine too.

Missä he ovatkin tietysti aivan oikeassa.

The Other Guys (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1386588/
Komedia, virkamerkki ylös

Pettyneenä siihen, että FHM:n tammikuun irtonumeron mukana ei enää tulekaan perinteistä seinäkalenteria, asettauduin huonosti nukkuneena ja taatusti väärällä jalalla heränneenä lentokoneen karjavaunun puupenkille vain tarkoituksenani haukkua kaikki pilalle editoidut elokuvat joita viihdejärjestelmän valikoimissa sattuukaan olemaan (Luftwaffella näköjään on bisneksessä ja ykkösluokassa – kyllä, nämä ovat erillisiä – paremmat viihdevalikoimat kuin rahvaalla päätellen johtoryhmäläisen kollegan kommenteista, sentään ilmainen alkoholi sekä oikeat aterimet myös turistissa kompensoivat tätä epäkohtaa).

Kuinka väärässä olinkaan. Suuri on hämmästys, kun samana vuonna tulee ulos kaksi buddy cop -parodiaa joista se Kevin Smithin ohjaama on se tylsä ja sovinnainen, ja tämä toinen taas on vallan mainiö töräys ja samalla vuoden hauskin komedia (koska Vuohia tuijottavat miehet valmistui jo 2009).

Jo leffan aloitus on päräyttävä, kun New Yorkin rikospoliisin tähtietsivät, joita esittävät kieli täysin poskella ja itseään parodioiden The Rock ja Samuel Motherfucking Jackson, jyräävät puoli kaupunkia sileäksi pikkurikollisia(kin) jahdatessaan. Parivaljakko kuitenkin poistuu sangen epätodennäköisellä tavalla kuvioista jo melko pian (sinällään sääli, sillä tämmöistä täysin hervotonta sekoilua olisi katsonut pidempäänkin), ja kirjoituspöytien ääresssä aiemmin istuneet kynäniskat alkavat (kirjaimellisesti) tapella siitä, kenestä tulee uusi tähtipari. Vielä epätodennäköisemmällä tavalla päämäärää kohti alkaa vähitellen luisua epätodennäköinen kaksikko, joista toinen (Will Ferrell) on vastikään saanut siirron poliisilaitoksen kirjanpito-osaston controllerista rikospoliisiin, ja toisen (Mark Wahlberg) nousukiito katkesi aikanaan liian innokkaaseen aseenkäyttöön, ja joiden menetelmiin kuuluu mm. aina tehokas paha poliisi-paha poliisi -taktiikka tai käänteispsykologian soveltaminen itsemurhakandidaattiin. Luonnollisesti kaksikosta se kestovitutusta poteva löytää itsestään pehmeämmän puolen kun taas leppeä kravattikaula löytää uudestaan sisäisen paskiaisensa.

Tässä yhteydessä pitää aivan erityisesti kehaista Marky Markia, joka häkellyttävästi on vähemmän vakavasti otettavista lähtökohdista ponnistaneen näyttelijäuransa aikana selkeästi kehittynyt ja kypsynyt sekä kyennyt laajentamaan skaalaansa erilaisiin rooleihin. Muutamaa metodinäyttelijää lukuun ottamatta kun tyypillinen Hollywood-tähti esittää koko ikänsä samaa roolia samalla ilmeellä, joten siihen verrattuna on ilo katsoa että joku edes tekee töitä palkkansa eteen. Nytkin mies selvästi osoittaa omaavansa ihan oikeita koomikonlahjoja, plus osaa myöskin tehdä pilaa itsestään (eräskin kohtaus naureskelee selkeästi Max Paynen elokuvasovitukselle jossa mies käväisi nimiroolissa).

Koska leffalla on ihan oikea juonikin eikä pelkkiä aasinsiltoja, huumori on oikeasti penkiltä tiputtavan hauskaa eikä väkinäistä, ja näyttelijätyö kohdallaan, niin eihän tätä voi kuin kehua. Bonuksena vielä leffa onnistuu lopputekstiensä aikana opettamaan enemmän pankkikriisin ja pyramidihuijausten taustoista kuin Wall Street kakkonen ikinä.

Tietysti ilkeämieliset yksilöt väittäisivät, että mielipiteeni taustalla on oikeasti vain muistikuva Eva Mendesin kaula-aukosta (avara), mutta kiistän moiset ennakkoluulot. Sen sijaan laskenta-alan ammattilaisena totean, että liian harvassa elokuvassa nostetaan ammattikuntamme keskuudesta ketään ansaittuun sankarin rooliin, ja liian harvassa elokuvassa arvostetaan ammattiin olennaisesti kuuluvaa vainoharhaisuutta, tosin olen kateellinen siitä ettei ammatillinen charmi täällä pohjan perällä pure daameihin samalla lailla, ja etten itse päässyt opiskeluaikoina toteuttamaan yhtä hyvää bisnesideaa kuin tässä leffassa.

Machete (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0985694/
Toiminta, veitsi ylös
Eksploitaatio, veitsi alas

Usein käy niin, että traileri on paljon parempi kuin itse elokuva. Tämän kohtalon uhriksi joutuu nyt myös parilla vuodella viivästynyt Machete, joka sai alkunsa kun Robert Rodriquez innostui venyttämään Grindhouseen tekemänsä feikkitrailerin elokuvan mittaiseksi.

Siinä missä Rodriguezin edellinen eksploitaatiopastissi Planet Terror oli harvinaisen estoton läträys, niin Machetella tuntuu olevan vaikeuksia valita leiriään. Uskomattoman härski aloitus kun nokittaa sen verran, että koko muun leffan olisi pakko mennä mukaan all-in, mutta tyytyykin sen sijaan vain katsomaan. Ei oikein uskalleta kiroilla, parit rinnat näytetään mutta muuten ei naisvartaloilla juuri mässäillä, väkivaltaakin annostellaan vain roiskauksina. Eihän siinä mitään, kyllä leffa etenee tavallisena toimintaleffana huimasti paremmin kuin poliittisesti korrektit täysin sanitoidut nykytekeleet, mutta siinä vaiheessa eksytään pahasti harhapoluille kun aletaan otsa rypyssä ja kyynel simmussa analysoida laittoman maahanmuuton kipupisteitä. Onhan eksploitaatio aina ollut sanomaltaan poliittista(kin), mutta en kyllä muista, että blaxploitaatio tai Russ Meyer-elokuvat noin niin kuin esimerkkinä olisivat oikeasti yrittäneet olla vakavia draamoja. Vielä enemmän hutilaukaus on ajoittainen pyrkimys vaihtaa mustan komedian (jollaiseksi elokuvan voinee myös luokitella) pikimusta huumori heh-heh tason huumoriin (varsinkin kohtaus jossa pahiksen turvamies kuittailee Machetelle unkariksi menee täysin ohi, ellei tiedä että kyseessä on Rodriguezin unkarilaista sukua oleva ohjaajakaveri Nimród Antal jonka näyttelijänlahjat eivät ole edes Tarantinon luokkaa). Modernin eksploitaatioelokuvan mittatikku Bitch Slap vie tätä kyllä genressään kuin litran mittaa.

Uskomattoman kova casting tosin pelastaa paljon. Danny Trejon järkälemäinen olemus alfauroksia aamiaismuroihinsa sotkevana äijjänä, jolle ei vittuilla, on elokuvan kantavia voimia, ja jatkuvaa repeilyä aiheuttaa muodottomaksi turvonneen Steven Seagalin itseparodinen pahisrooli (vain käsien vääntely sijoiltaan puuttuu) sekä Don Johnsonin maaninen virnuilu sadistisena rajavartijana. (Tätäkös Crockett tarkoitti Miami Vicen lopussa replalla “Have you ever considered a career in the Southern law enforcement?” Joojoo, tiedän että viittasi ykkösjaksoon, durp.) Lindsay Lohankin yllättää positiivisesti sangen itseironisessa roolissaan, eikä henkilökohtaisen pohjakosketuksensa jälkeen arkaile edes riisuutua, toisin kuin vielä pari vuotta sitten (vaikka toisessa kohtauksessa kyseessä onkin täysin eri näköinen sijaisnäyttelijä, koska feikkitrailerin uima-allaskohtaushan oli jo filmattu). Michelle Rodriguez ruumillistaa jälleen kerran ainoaa roolihahmoaan, mutta tilanteeseen harvinaisen sopivasti. Robert De Niro kierona senaattorina ja Jeff Fahey tämän likaiset työt hoitavana kampanjapäällikkönä irroittelevat minkä kerkiävät, mutta sitten pitää jakaa pyyhkeitä. Nimittäin kyvyiltään sangen rajoittunut Jessica Alba tuntuu kokonaan käsittäneen elokuvan tarkoituksen väärin ja yrittää esiintyä kuin olisi vakavassa elokuvassa, epäonnistuen eeppisesti koska on vieläpä kohtuuttoman keskeisessä osassa.

Jessicaan liittyy myös elokuvan noloin hetki, CGI-alastomuus. Kyllä, imagoaan millintarkasti vaaliva, mutta silti eksploitatiivisiin elokuvarooleihin änkeävä Jessicahan tunnetusti kieltäytyy esiintymästä alasti, vaikka (kuten tässä) kuvattaisiin sivusta ja strategisesti sijoitettu käsivarsi estäisikin näkemästä onko pitkät päällä vai ei, ja eteen työnnetty reisi blokkaisi arvostelemasta bikinirajan vahausta, joten netin kuvamanipulaatioiden hengessä kuvauksissa päällä pidetyt alusvaatteet on sitten poistettu jälkituotantovaiheessa. Eh.

Vaikka eksploitaatioelokuvan perinteessä trailerilla ei välttämättä ole ollut mitään tekemistä itse elokuvan kanssa, niin Machete taipuu turhan monelle mutkalle yrittäessään väkisin ahtaa kaikki sitä feikkitraileria varten filmatut kohtaukset itse elokuvaan. Lisäksi turhanpäiväiset ja liialliset sivujuonet vain hajottavat elokuvaa, ja lopputuloksena moni hyväkin (trailerin jälkeen saatu) idea, kuten nunnakaavussa ase kädessään heiluva Lohan, tai niukahkosti pukeutuva sairaanhoitajakaksikko, jää pahasti alikäytetyksi, samalla kun selluloidia tuhlataan aiemmin mainittuun vakavistelevaan tyhjäkäyntiin. Päräyttäviä ideoita sinällään kyllä riittää, mutta silti kaikesta jää jotenkin pidätelty ja hätäinen vaikutelma, mikä on ohjaaja huomioon ottaen kyllä aikamoinen ihme. Onneksi kieroutunut musiikkiraita täynnä rautalankaa, surffirokkia ja pahaa funkkia pelastaa paljon.

Kyllähän Machetea kuitenkin ihan mielellään katsoo, ja tarjoaahan se taas paljon hupaisaa yksityiskohtien spottailua (Robert De Niron hahmo varastaa taksin tutun näköiseen pusakkaan pukeutuneelta kuskilta, Michelle Rodriguezin hahmolla on lopun taistelussa silmälappu ja katkaistu haulikko Thriller – en grym filmin tyyliin, nämä lienevät lainoista näkyvimmät) mutta samalla tuskastelee koko ajan hukattua potentiaalia koska leffa olisi voinut olla niiiiiiiin paljon enemmän. Mutta koska Robert-poika on itse myös leikannutkin elokuvan, niin Director’s Cutia tuskin tulee edes levylle – tai no, ehkä kuitenkin Extended Edition, jonka on sitten parempi olla nimeltään “Machete Cut”, tai muuten pisteet tippuvat.

Niin, ja olisi nyt odottanut sentään että lopputeksteissä luvatuista jatko-osista (jotka toivottavasti oikeasti tehdään ja korjaavat edeltäjänsä puutteet) Machete Kills ja Machete Kills Again olisi ollut edes feikkitraileri.

Tali-Ihantala 1944 (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0378848/
Hautamuistomerkki, peukalo alas

Taas kerran itsenäisyyspäivänä – joka suurta idoliani Ämpäripäätä siteeratakseni on perverssi yhdistelmä pitkääperjantaita ja puolustusvoimain lippujuhlaa: “Jeesus haudataan sotilaallisin kunnianosoituksin” – ihmettelin, eikö YLEllä tosiaan ole näyttää muita suomalaisia sotaelokuvia kuin klassinen Tuntematon (uusioversiota ei tueta). Katsahdus edellisen päivän ohjelmatietoihin paljasti että on, matka huojuvalle, Burj Dubain kanssa korkeudesta kilpailevalle “katsomista odottavat DVD:t” -pinolle paljasti että on, mutta näköjään sellaisia joita ei pitäisi näyttää.

Kas kun jo Tali-Ihantalasta kirjoitetuista arvosteluista (joissa kuitenkin muistettiin pääsosin mumista epäselvästi “kansallinen merkkiteos”… “kunnianosoitus veteraaneille”… “ei saa unohtaa”) saattoi lukea rivien välistä, että kyseessä on suomalainen vastine perinteiselle parisuhdetesterille A Bridge Too Far. Jaa mikä testeri? No kun nainen pakottaa miehen katsomaan kanssaan Sinkkuelämää-leffan pidennetyn version, niin eikö ole vain kohteliasta että nainen puolestaan katsoo miehen kanssa yhtä pitkän, yhtä lailla häntä kiinnostavan ja yhtä jouhevasti etenevän leffan?

Ennakko-odotuksena oli siis paikalleen kuollutta pönötystä ja epäyhtenäinen tarina jossa ei ole päähenkilöitä lainkaan. Tosin Yhdellä sillalla liikaa on puolustuksenaan se, että se perustuu kirjaan, ja kirjalla puolestaan se, että niin britit kuin amerikkalaisetkin ovat yleisönä kuin pikkulapsia, heille asiapitoista historiankirjaakin pitää jatkuvasti elävöittää kertomalla pieniä hauskoja tarinoita sieltä täältä niin, että kokonaiskuva hukkuu niiden taakse eikä muuta sisältöä paljon olekaan (tällä vuodatuksella ei ole luonnollisesti mitään yhteyttä siihen, että olisin jotenkin pettynyt taannoin alennusmyynnistä hankkimaani Anthony Beevorin itseään toistavaan, epäselvään ja olennaisia asioita huomiotta jättävään Normandia-kirjaan, ehei).

Mutta voi yllätystä! Tähän verrattuna ABTF on suorastaan kepeä ja sukkelasti etenevä, ja siinä on jopa selvästi erottuvia päähenkilöitä sekä ymmärrettävissä oleva tarina! Jo edesmenneen Åke Lindmanin käsitys eeppisestä kerronnasta kun oli näköjään filmata minuuttitolkulla staattisella laajakulmalla metsää jossa räjähtelee (joko oikeasti tai CGI:nä) samalla kun jousisoittimet pauhaavat jotain “Tuonelan joutsenen” kuuloista teemaa. Tähän verrattuna haudasta kaivettu ja rollaattorilla pystyyn tuettu Adolf Ehrnrooth-vainaakin olisi eloisaa katseltavaa, ja valehtelematta noin puolet elokuvan sisällöstä koostuu tästä. Se toinen puoli koostuu irrallisista kohtauksista, joissa päähenkilöitä ei aina edes nimetä, puhumattakaan että hahmot palaisivat elokuvaan myöhemmässä vaiheessa. Dialogia ei liiemmälti ole, usein vuorosanat koostuvat neljättä seinää rikkoen kameralle lausutuista latteuksista jotka kuulostavat ehkä hyvältä veteraanien muistojuhlassa.

Välillä seuraa karttaruutu ja/tai morsetusefektin kera ruutuun tulostettavat pari tekstiriviä, jotka eivät kyllä auta ymmärtämään yhtään mitään kokonaiskuvasta tai seuraavan kohtauksen merkityksestä sille, ellei ennestään tiedä. Jos tarkoituksena oli tehdä draamadokumentti, niin sitten se selostajanääni taustalle, kiitos. Varmaan tulevaisuudessa tämmöinen versio tehdäänkin, sinällään komea materiaali kun käy moiseen vallan hyvin. Mutta jos tarkoituksena – niin kuin markkinoinnin perusteella käy ilmi – oli tehdä draamaelokuva, niin silloin kokonaiskuva pitää välittää narratiivin kautta. Tähän taas on perinteisesti käytetty – siksi, että se toimii – sitä, että upseerit hikoilevat tuskaisina kartan ääressä adjutanttien siirrellessä karttamerkkejä ja lukiessa ääneen tilanneraportteja ja tiedustelutietoja, ja dialogista käy ilmi sekä kokonaiskuva että seuraavan rintamalla tapahtuvan kohtauksen merkitys. No voihan sitä karttaakin vilauttaa, mutta osana lavasteita, eikä staattisena pahvikuvana.

Pilkkua fiilaava ja höyläävä militääriharrastaja on kerrankin kuitenkin näkemäänsä tyytyväinen (poislukien se, että Saksassa asti piti käydä kuvaamassa aitoja Focke-Wulfeja, mutta niitä nähdään vain vilaukselta rullailemassa kentällä, edes CGI:nä tehtyä lentokohtausta ei ole saatu mukaan vanhan uutisfilmimateriaalin kierrätystä lukuun ottamatta), kun on aitoa asiaa kankaalla aina Sturmeja ja T-34:sia myöten. Ja itse asiassa alun vaunuilla ajelut ovatkin kuin eri elokuvasta, sillä ne ovat intensiivisyydessään ja tiiviissä tunnelmassaan parhaimpia valkokankaalla näkemiäni panssaritaisteluita (poislukien se, että kaikkiin “tähtäimen läpi” kuvattuihin näkymiin on laitettu helposti tunnistettava saksalaisen tykin tähtäinristikko). Niiden ympärille olisi mielellään nähnyt rakennettuna vaikka kokonaisen elokuvan, ikävä juttu että parin alkukahakan jälkeen kyseinen aselaji unohdetaan kokonaan ja siirrytään edellä mainittuun karsikonharvennukseen.

Otan osaa kaikkien tulevien peruskoululaisten puolesta jotka joutuvat tämän yläasteen historiantunnilla katsomaan.

RED (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1245526/
Toimintakomedia, peukalo ylös

Mitä ihmettä? John Malkovich genre-elokuvassa? Enkös minä ole varoittanut moisesta ilmiöstä kerran jos toisenkin? No, ilmeisesti joskus käy niinkin että sähköpaimeneen virtsatessa ei enää satukaaaaaaaarrgggghhh

Ei vaiskaan, koska kyseessä on komedia, niin silloin Malkovichin(kin) maaninen ylinäyttely on suorastaan suotavaa. Mikäli elokuva olisi vakavissaan tehty, alkaisikin katsojan suu jo mutristua. Jos muuten olisin lukenut tämän pohjana toimineen sarjakuvan (saatikka olisin todella odottanut vakavaa toimintapätkää), kurlaisin luultavasti verta ja epäinhimillisen korinan seasta kuuluisi epämääräistä mölinää tyyliin “kuvainraastajat”. Koska en ole näin toiminut, joudun toteamaan että tämä oli harvinaisen onnistunut toimintakomedia joka ainakin kertakatsomalta toimi nappiin. Tietenkin väkivalta on PG-13 pehmennettyä, mutta koska kyseessä on komedia, se ei haittaa, varsinkin kun muutama sen käytännön sovellus on niin mainiosti trikkikuvattu (kuten kertasingon ammukseen osuminen pistoolilla).

Jälleen kerran mainiosti itseään – tosin hieman pehmennettyä versiota – esittävä Bruce Willis on eläköitynyt erikoisoperaatiomies, joka huomaa tietämättään joutuneensa tappolistalle. Mies tekee mitä miehen on tehtävä, joten hän kaappaa ihan vain tämän omaksi parhaaksi mukaansa elämäänsä kyllästyneen puhelinvaihteen hoitajan jonka kanssa on viritellyt etäromanssin tynkää, kerää vanhan tiiminsä (entisellä KGB-vastuksella vahvistettuna) kokoon ja säntää pelastamaan Amerikkaa sitä uhkaavalta salaliitolta. Voin lisäksi suorastaan vaistota hämmennyksen jonka elokuvaa erehdyksessä katsova ex-taistolainen kokee huomatessaan, että “lautasellisesta Guatemalan verta” saadaankin amerikkalaisuutta puolustava elokuva.

Ei nyt suoranaista klassikkokamaa, mutta riittävän viihdyttävää menoa yhtä kaikki.

PS. Joka ei usko elokuvan plastiikkakirurgian taikaan vakuuttuu viimeistään siitä, että Weedsistä tuttu Mary-Louise Parker on saatu näyttämään reilusti toistakymmentä vuotta ikäistään nuoremmalta.

Wall Street: Money Never Sleeps (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1027718/
Draama, peukalo syksyn 2008 pörssikurssien tavoin alas

Charlie Sheen on hieno mies. Siitäkin huolimatta, että uskoo kaikkiin mahdollisiin foliopipojen 9/11-salaliittoteorioihin. Mikäli uskomme iltapäivälehtiä – ja miksemme uskoisi – niin järjestettyään hiljattain seuralaispalvelun kautta “treffit” porn… krhm, audiovisuaalisen alan viihdetaiteilijan Capri Andersonin kanssa (joka etenkin uransa alkupään kuvissa näyttää hämmentävästi aivan Anna Abreulta, noin niin kuin vihjeeksi) heille tuli hotellihuoneeseen siirtymisen jälkeen ilmeisesti erimielisyyttä käsitteestä “happy ending”, minkä Sheen kommunikoi kuristamalla Andersonia kurkusta ja kanavoimalla Mel Suurta huutamalla “NIGGER NIGGER NIGGER” (Andersonin valkoihoisuudesta huolimatta jälkimmäinen on toki täysin normaalia kommunikaatiota mikäli postaa sen /b/:hen, mikä vain korostaa medialukutaidon tärkeyttä 2010-luvun tietoyhteiskunnassa). Anderson koki tilanteen jostain käsittämättömästä syystä “uhkaavaksi” ja sulkeutui kylpyhuoneeseen soittamaan poliisit, joiden saapuessa paikalle huoneen tällä välin päreiksi pistänyt Sheen keikkui alastomana kattokruunussa nenä valkoisena ja kieltäytyi tulemasta alas. Tälle kaikelle on kuitenkin täysin luontainen selitys, nimittäin se, että Sheen on oikeasti cyloni ja yksinkertaisesti vain projisoi itsensä Tarzaniksi viidakkoon.

—

Mitä tekemistä tällä on sitten yhtään minkään kanssa? No sitä, että jos alkuperäisen Wall Streetin pääosaa näytellyt Sheen korvataan hajuttomalla, mauttomalla ja värittömällä Shia LaBeoufilla kuten tässä jatko-osassa on tehty, niin metsään menee ja lujaa: LaBeoufin näyttelijänkyvyt ja lähinnä hätääntyneen oloinen habitus kun riittävät juuri ja juuri Indiana Jonesiin ja Transformersiin. Lisäksi LaBeouf ilman omaa syytään näyttää aivan David “Ross” Schwimmeriltä (jonka läsnäolo puolestaan Band of Brothersin ensimmäisessä jaksossa epäuskottavuudellaan lähes romahdutti allekirjoittaneen katsomiskokemuksen). Miesten eroa vain alleviivaa Sheenin cameo alkuperäisessä roolissaan.

Sikäli, edes pääosan esittäjän vaihto jämerämpään ei korjaisi tätä katastrofia, joka on silkkaa rahastusmielessä tehtyä kuraa. Tarina tökkii ja poukkoilee, se on kuin sarja irrallisia kohtauksia joilla on hyvin vähän yhteyttä toisiinsa. Aivan kuin aluksi olisi haluttu tehdä dokudraama syksyn 2008 pankkikriisistä, sitten keksitty rahastaa vääntämällä se väkisin Wall Streetin jatko-osaksi ja kirjoittamalla Gordon Gekko mukaan, ja lopuksi liimattu päälle “inhimilliseksi kosketuspinnaksi” parisuhdekriisi. Ja kappas: melkein näinhän se tapahtuikin, koska projekti alkoi täysin itsenäisenä kuvauksena pankkikriisistä, ja Oliver Stonen ei alun perin edes pitänyt ohjata. Lisäksi päähenkilön kihlattua, Gordon Gekkon tytärtä esittävän Carey Mulliganin otokset filmattiin viimeisinä muun elokuvan ollessa jo purkissa, virallisesti toki “aikataulujen yhteensovittamiseksi”, jos siis uskoo kritiikittä kaikki making of -jutut ilman että lukee rivien välistä. Pankkikriisinkään tapahtumia ei onnistuta kuvaamaan niin, että tavis ymmärtäisi tai rahoitusalaa tunteva ei kirskuttaisi hampaitaan, ja miksi keksiä pankkien nimet kun ne on kuitenkin selvästi tunnistettavissa reaalimaailman vastineikseen (Keller Zabel = yhdistelmä Bear Stearnsia ja Lehman Brothersia, Churchill Schwartz = Goldman Sachs ja JP Morgan Chase)?

Oliver Stone tuntuu lisäksi hukkuneen teknologian ihmemaahan, liian monta kertaa jäädään leikkimään sekavilla kuvakollaaseilla joissa CGI-animoidut pörssikurssit pomppivat rasittavasti. Otoksesta toiseenkin leikataan koko ajan itsetarkoituksellisen erilaisilla pyyhkäisyillä ja häivytyksillä ja liu’uilla niin että George Lucaskin alkaisi potea päänsärkyä. Lopputekstien taustalle sentään ne morffautuvat dollarinkuvat vielä sopivat, tosin olisi nyt laitettu sentään enemmän NWO-hörhöilyä sekaan kun dollarin seteli kuitenkin on jo valmiiksi täynnä rapparisymboliikkaa.

Ensimmäisessä osassahan Gekko oli eräänlainen antisankari, kunnes vasta aivan lopussa homma vesitettiin lapsellisella moraliteetilla. Nyt puolestaan on koko elokuva yhtä saarnaamista, Gekkokin vaikuttaa suorastaan katuvalta (toivottavasti kirjoitettu teeskentelemään sellaista ettei mene kaikki usko käsikirjoitukseen) kunnes vasta aivan lopussa Gekkosta tehdäänkin käsittämättömästi taas antisankari mikä toimii koko muun senastisen elokuvan sanomaa vastaan vielä tehokkaammin kuin originaalin loppu. Ja juu, kyllä minä tajuan, että tässä elokuvassa aiheena on kupla, onko ihan pakko alleviivata sitä zoomaamalla minuuttien ajaksi lasten puhaltamiin saippuakupliin, vieläpä kahteen otteeseen? Propsit myös maailman kömpelöimmästä product placementista: itämaishenkisessä ravintolassa tuskin tarjoiltaisiin oletuksena Heinekeniä, mutta ehkäpä vaikka Tsingtaon nykyään omistava Anheuser-Busch -panimo vetäytyikin viime hetkessä sponsorisopimuksesta? Ehkä Stone ei oikeasti edes viitsi yrittää, koska saavutti jo yli 20 vuotta sitten suunnilleen kaiken mahdollisen – Wall Street, Platoon, Syntynyt 4. heinäkuuta, lisäksi Conan Barbaarin ja Scarfacen käsikirjoitukset, kaikki nämä jo 80-luvulla.

Sääli sikäli, koska Michael Douglasilla on homma edelleen suvereenisti hallussa ja aina kun Gekko ilmaantuu valkokankaalle, elokuva lähtee lentoon, vain joutuakseen aina hetkeä myöhemmin alasammutuksi. Elokuva loppuu töksähtäen juuri kun se on päässyt itse asiaan: Gekkolla menee taas lujaa. Sata kertaa mieluummin olisin katsonut spin-offin Gordon Gekko’s Big Adventure kuin tämmöisen pohjaan palaneen sekametelisopan.

Vaikka Gekkolle onkin taas kirjoitettu meheviä repliikkejä, valitettava totuus on että ei tätä kannata edes kroonisen Wall Street -fanin katsoa. Parempi vain turvautua siihen aitoon ja alkuperäiseen.

Bulls make money. Bears make money. Pigs? They get slaughtered.

The Social Network (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1285016/
Draama, Dr. Motorsage suosittelee tätä

Elämänrytmi on kiihtynyt. Jos et ole jo kolmikymppisenä saavuttanut elämässäsi kaikkea, olet jo auttamattomasti pudonnut kelkasta, ja kaikki vuotta vanhemmat jutut ovat automaattisesti WANHA!!!1111 Ajan äärimmäisenä oireena lienee 26-vuotiaasta, vajaa seitsemän vuotta vanhalla firmallaan (joka murtautui Seiskan lukijoiden tietoisuuteen vasta parin viime vuoden aikana) rikastuneesta miljardööristä tehty elämänkertaelokuva. Tai ei sentään, pikemminkin firman syntyhetkiä takautumana kuvaava klassinen huumorilla sävytetty veijaritarina.

Mutta mikäs on oiretta potiessa. On nimittäin suuri vääryys jos tälle kuvalle ei niitä kultapystejä tipu ensi maaliskuussa, kyseessä on vahva ehdokas vuoden parhaaksi elokuvaksi. Tämä on nokkela, hauska, ajatuksia herättävä, sujuva, sopivanmittainen, hyvin näytelty, kuvattu ja soundtrackitetty sekä ajankohtainen. Lisäksi siinä on hyvä tarina, jota kerrottaessa on selkeästi valittu ohjenuoraksi vanha tarinaniskijän ohje: jos on tositarina ja legenda, kerrotaan legenda. Mitä muuta tarvitaan?

Soundtrackia pitää vielä erikseen kehua, säveltäjänä ja konevelhona toimineen Nine Inch Nailsista tutun Trent Reznorin skaala venyy klassisesta konemusiikin kautta tunnelmointiin, ja äänimaisema säilyy tyylilajin vaihdoksista huolimatta yhtenäisenä ja elokuvan kerrontaa tukevana. Mitä näyttelijöihin tulee, niin pääosassa Mark Zuckerbergiä hypnoottisesti ruumiillistavan Jesse Eisenbergin lisäksi pitää mainita iloinen yllätys, nimittäin Justin Timberlake osaa ihan oikeasti näytellä, tai ainakin miehen maanista sekoilua Sean ”Napster” Parkerina katsoisi vaikka kokonaisen elokuvan verran. can i has prequel The Peer-to-Peer Network plox? kthxbai

—

Mutta minkä tarinan tekijät oikein haluavat kertoa, vai haluavatkinko jättää tulkinnan katsojan huoleksi? Zuckerberg nousi minulla leffan oikeaksi sankariksi ja suorastaan idolikseni (vaikka onkin huonontanut Lärvilaudan käyttöliittymää tasaisesti syksystä 2007 lähtien ja jokainen “parannus” rikkoo yksityisyydensuojaa aina vain pahemmin). Elokuva-Zuckerbergin omalaatuinen huumorintaju, viiden sekunnin sulake sekä ääliöiden sietokyky (negatiivinen sellainen) oli hyvin lähellä omaani, mikä lisäsi sympatiapisteitä. Samaten tämä “don’t get mad, get even” asenne.

Mutta jos tapahtumat menivät oikeasti lähellekään niin kuin leffassa (tai sen pohjana toimineessa kirjassa), niin se kuvastaa vain Jenkkilän oikeusjärjestelmän mielipuolisuutta, että siksi koska isin vässyköille tuli paha mieli nämä voivat kiristää 65 megataalaa (joita toki 51% * 12 gigataalasta makselee ilman että edes huomaa), koska kansan syvistä riveistä koottu valamiehistö voi päättää mitä huvittaa vastaajan persoonan perusteella vetoamatta juridisiin seikkoihin.

Ainoa mihin Zuckerberg syyllistyi oli se ettei hän (epämääräisesti luvattuaan) koodannut miesten saittia valmiiksi, korvaus siitä olisi ollut kenties koodaajaharjoittelijan parin viikon palkka (ja siinäkin pitäisi todistaa ensiksi tulonmenetys). Kas kun ideat eivät ole patentoitavissa, patenttiin vaaditaan yksityiskohtainen kuvaus aiemmin toteuttamattomasta teknisestä ratkaisusta. Ideoilla ei ole myöskään tekijänoikeuksia, vain kokonaisilla teoksilla. Ja idea sosiaalisesta webbisaitista jolla olisi rajattu käyttäjäkunta ei ollut vuonna 2003 kumpaakaan saatikka edes uusi – Zuckerberghän kopioi jo aiempaan FaceMash-sovellukseensa kuvat Harvardin osakuntien jopa näin nimetyistä ”facebookeista”, joten minkä idean hän muka edes lopulta varasti? Koska idealla ei ole tekijänoikeuksia eikä sitä voi patentoida, siksi niitä ei yleensä myöskään kailoteta edes suullisten sopimusten perusteella ympäriinsä jos niistä halutaan joskus hyötyä kaupallisesti, koska ne ovat kenen tahansa käytettävissä. Ja varsinkin jos idean kuuleva saa inspiraation muuttaa omaa juttuaan, kuitenkaan kopioimatta idean sisältöä an sich, on turha tulla itkemään jälkeenpäin että idea varastettiin. Ja tämmöiset vässykät siis käyvät Harvardia? Ilmankos piti isille soittaa, toivottavasti eivät pojat ainakaan lakia olleet lukemassa tai muuten lienee pitänyt isin auttaa tenttien läpäisyssäkin, lopputyöstä puhumattakaan.

Saverini puolestaan on omaehtoisesti sivussa firman toiminnasta kuukausien ajan, sinnikkäästi toimii loppuun asti pääosakkaan tahdon vastaisesti (Zuckerberg toistaa koko ajan ettei halua vielä mainoksia) ja lopulta oikeasti vaarantaa saitin toiminnan tötöilyllään, ja tämän päälle on niin tyhmä ettei lue äkkipikaiseksi tietämänsä kaverin laadituttamaa sopimusta. Parkerilla oli kokemusta uusmediasta ja riskirahoituksesta, toisin kuin Saverinilla, ehkä olisi oikeasti kannattanut uskoa sen sijaan että “tiesi” mikä oli oikein eikä kärttää huomiota? Joo, varmasti ilman miehen alkupääomaa ei lärvilautaa olisi, mutta siinä vaiheessa kun oli vähemmistössä ja sivuraiteella ei ehkä olisi kannattanut alkaa kiukuttelemaan, kyllä jo pelkkä se tilin sulkeminen oli sen luokan rike että olisi oikeuttanut osakkuussopimuksen irtisanomiseen.

Apropoo, aina kaikissa elokuvissa, tässäkin, kuvataan opiskelijaelämä villimmäksi kuin se todellisuudessa kuitenkaan on (mitä eksklusiivisempi opiskelijajärjestö, sen parempi, koska jäsenet eivät taatusti halua kiistää ja ulkopuoliset eivät voi). Suomessakin kiertää jos jonkinlaista legendaa erinäisistä opiskelijabileistä ja osakunnista, ja niissäkin pettymys on karu kun paikan päällä käy ilmi että taru on totuutta ihmeellisempää ja “rikkinäinen puhelin” pitää huolen lopusta… Niinpä suhtaudun pikkaisen epäilleen tähänkin “bussilastitarinaan”. Tai sitten jenkkilässä vain on paremmat bileet.

Predators (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1424381/
Scifi/toiminta, peukalo alas

Päivänä muutamana nettiä selaillessani törmäsin jollain saitilla – en luonnollisestikaan enää muista millä – listaukseen kaikkien aikojen machoimmista elokuvista. Listan ykkösenä oli itseoikeutetusti Predator, josta todettiin, että naiset tulevat raskaiksi vain katsomalla sitä. (Jos olisin itse nainen, niin todennäköisesti jo pelkkä traileri käynnistäisi ovulaation.)

No mutta. Mitä tekemistä moisella horinalla on tämän uutuuden kanssa? Sitä, että jos lähdetään tekemään henkistä ja perusasetelmaltaan samankaltaista jatko-osaa – joka aktiivisesti jättää huomiotta AvP:t eikä juurikaan ota kantaa kakkoseen – voisi vähän kokeilla katsoa sitä näyttelijäkööriä tarkemmin. Adrien Brody päähenkilönä on kyllä hyvä näyttelijä, mutta treenauksen jälkeenkin habitukseltaan karskina palkkasoturina yhtä uskottava kuin Leonardo DiCaprio oli Blood Diamondissa. (Suomeksi: yhtä uskottava kuin allekirjoittanut olisi Conan Barbaarina.) Ja se muu kaarti pärjää vielä huonommin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: Danny Trejon pelkkä läsnäolo on jämäkämpi kuin kaikkien muiden yhteensä. Ilmankos miehen roolihahmo onkin pakko tappaa ensimmäisenä, jottei tämä varastaisi show’ta muilta. Niin kuin siltä rasittavalta pakolliselta comic reliefiltä, joka yllättäen ei ole tällä kertaa musta eikä myöskään jää eloon. Noin muuten, hahmot ovat rasittavia stereotyyppipahvikuvia joilla ei ole minkäänlaista persoonaa, siksi on pitänyt keksiä jokaiselle tunnistettava pukeutuminen.

Tribuutissakin ryvetään niin itsetarkoituksellisesti että menee jo melkein parodian puolelle. Ne Predator-myyttiä referoivat menevät vielä nippa nappa – ykkösen juonen referointi yhden hahmon kertomana tositarinana on juonellisesti oikeastaan ihan paikallaan, ja Vanhan Kivuttoman näkeminen lämmittää aina mieltä vaikka kyseinen astalo onkin täysin hyödytön (sekä fyysisesti mahdoton) jalkamiehen kannettavaksi – mutta ne muut… Onko nyt ihan perusteltua laittaa samuraimiekkailua (ja Japanin ainoa sukunimi on luonnolisesti Hanzo) riisipellossa mukaan? Tai siinä vaiheessa, kun Laurence Fishburnen Brando-imitaatio alkoi jo nolottaa, mies nokittaa all-in hyräilemällä Valkyrioiden ratsastusta kun on ilmakuljetusjoukoista, nääs. Itse asiassa, jos tälle linjalle lähdettiin, olisi parempi ollut sitten vetää homma täysin överiksi, ja jättää itse leffaan originaalikäsiksen johdantojakso (pitkähkö takaa-ajojakso Maapallukalla, jossa takaa-ajajan annetaan ymmärtää olevan Predator mutta ei olekaan), Danny Gloverin cameo, ja yhdistää käsiksen molemmat vaihtoehtoiset loput (toisessa naispäähenkilön muodonmuutos paljastaa leffan itse asiassa olevan Species vs. Predator, toisessa ykkösestä tuttu Dutch on ruvennut ”hyvispredatorien” johtajaksi ja sikariaan purren palkitsee metsästyksen eloonjääneet, mutta kuvernaattorilla oli ilmeisesti muita kiireitä). Jotenkin tuntuu, että silloin olisi päästy edes sopivalle hönöyden tasolle että tämä olisi mennyt läpi kasarinostalgiahuuruilla.

Ohjaaja Nimród Antalilla on lisäksi häiritsevä tapa korvata intensiiviset lähikuvat kaukaa otetuilla ryhmäpotreteilla tai rasittamiseen asti toistuvalla otoksella antisankaripoppoosta marssimassa peräkanaa viidakkoaukean poikki. Sormustaruun moinen voi sopiakin, intensiiviseen toimintajännäriin ei. Juonessakin on muutama melkoinen McGuffin, alkaen siitä että Predat onnistuvat ilmeisesti huomaamatta murtautumaan kuolemanselliin ”riistaa” hankkiakseen, tai Batmanin tavoin harrastavat yön pimeydessä rikostutkintaa ja onnistuvat jäljittämään sarjamurhaajalääkärin joka on vuosia huijannut virkavaltaa (sori, spoilasin loppuyllärin). Muitakin uskottavuuden rajoja hipovia sekoiluja löytyy, Predatorit eivät muka osaa vaihtaa infrapunanäkömoodista normaalitähystykseen jos kohde piiloutuu palavien nuotioiden keskelle, ja taas kerran (toimintaelokuville tosin tyypillisesti) viuhkamiina räjähtää valtavana joka suuntaan leviävänä tulipallona noin niin kuin räikeimpiä esimerkkejä mainitakseni. Ja kun kerran Antal ja tuotannon takapiruna häärinyt Robert Rodriguez niin vuolaasti julistivat inhoavansa AvP-leffoja, niin mistäs sitten tuli taas tämä sangen ei-Predatormainen idea että ihminen ja predator liittoutuvat yhteistä vihollista vastaan?

Noin niin kuin fanipoikana niuhottaakseni, Predatoreilta jäänyt näköjään keihäät ja smartdiscit kotiin, ja klassinen ”You’re one ugly motherfucker” sanotaan vain venäjäksi – tai siis, ainakin melkein, koska netin perusteella repla kääntyisi kirjaimellisesti pikemminkin muotoon ”Onpa sinulla kuono” (sanontatapojen erilaisuudetkaan eivät moista kyllä enää selitä).

Voisin vuodattaa lisääkin, mutta ei pidä ehkä olla liian negatiivinen. Nimittäin hetkittäin aito Predator-tunnelma kuitenkin tavoitetaan, loimuavien silmien ilmestyminen tyhjyydestä sekä näkökentän väreily toimivat aina, ja Vanhalla Kivuttomalla ei voi kokonaan hävitä. Ja mieluummin tätäkin katsoo kuin ekaa AvP:tä. AvPR:n kanssa onkin jo sitten tiukempi kisa, ja ne kaksi originaalia ovat kaukana, kaukana tämän tavoittamattomissa.